Masse. -- Kun ajattelee, että hänen sydämmelläänkin on kaksi jalkaa.
-- Elähän nyt, Masse, -- nyt olet julma. -- Spirea heitti häneen
moittivan katseen. -- Minä ymmärrän, että Perpetua pitää paljon
opettajattarestaan, mutta hänen sijassaan olisin minä ennen osoittanut
sitä ompelemalla hänelle esiliinan kuin runoja sepittämällä.
Kamillaa näytti arveluttavan ja vähitellen täytyi hänen järkensä
myöntää, että Spirea olikin oikeassa, ja nyt hän häpesi, että niin
ajattelemattomasti oli paljastanut ystävänsä heikkouksia.
Muut koettivat kaikenlaisilla hauskoilla tempuilla lieventää hänen
pahaa tuultaan, ja ilta kului siten yhtä hauskasti kuin tavallisesti.
Vieno surumielisyys sekaantui kuitenkin iloon, olihan tämä taas
viimeinen ilta pitkään aikaan, kun he istuivat näin hauskasti kaikki
yhdessä.
Viimeinen ilta! Huomenna sai lähteä kotiinpäin ajamaan kulkusten
helistessä ja täytetyillä matkalaukuilla. Poikain huone oli ääriään
myöten täynnä saappaita, vaatteita, salaperäisiä kääryjä ja kaiken
maailman roskaa. Svanten viulu pilkisti sokuritoppapaperista, --
laatikon oli hän sattunut rikki polkemaan. Luistimet, kirjat,
lottopelit ja karamellitötteröt työnsivät toisiaan tuoleilta. Spirea
lateli jo tavaroitaan matkalaukkuunsa; häntä auttoivat hyväntahtoisesti
Fritz ja Masse, jotka alituiseen pistivät jos jonkinlaisia kääröjä
siihen.
Dea täti käveli ympäri taloa hiljaisessa levottomuudessa. Hän vaan
aavisti, etteivät lapset joutuisi valmiiksi, ja mitenkä hän sitten itse
pääsisi Porvooseen, johonka häntä jouluksi oli kutsunut naimisissa
oleva veljensä poika. Yhä enemmän hän vakaantui siinä luulossa,
etteivät lapset joutuisi seuraavana päivänä lähtemään ja ettei hän
ennättäisi pukujansa tarkastaa, eikä antaa Mobellelle tarpeellista
joulukylpyä sekä että kaikki jollakin tavoin menisi myttyyn.
-- Spirea kulta, saanetkohan nyt kaikkea tuohon matkalaukkuun sopimaan?
Ethän vaan pane musteastioita ylös alas vaatteiden väliin? -- Mitenkä
nyt joudut valmiiksi koulun juhlaan lähtemään?
-- Kyllä minä valmiiksi joudun, hyvä täti, -- vastasi Spirea iloisesti.
-- Pojathan auttavat minua. Kamillalla ja Effillä on melkein kaikki jo
sisään pantu, ja minä puolestani lupasin auttaa poikia, koska tiesin
saavani puolta enemmän sopimaan matkalaukkuihin kuin he.
-- Sen kyllä uskon. Mutta elähän nyt, Spirea kulta, liian paljon
itseäsi vaivaa. Tulet sitten kipeäksi huomiseksi, etkä pääse lähtemään.
Spirea hymyili. Dea täti aina ajatteli tauteja. Milloinkahan sitä piti
olla vakaa ja rohkea ja reipas, jos ei kotimatkalle valmistaessa!
Rakas koti! Hän katseli mielihyvällä niitä pieniä kääryjä, joita hän
oli pannut sisälle, joissa oli joululahjoja ja joita oli ollut niin
_hirveän_ hauska valmistaa. Siellä oli rahin päällys äidille, tohvelit
isälle, kintaita ja tinasotamiehiä Knuut'ille ja ohjaksia sekä Noakin
arkku pikku Seb'ille. Ja nyt saisi taas olla hänen hevosenaan! Hän oli
vielä sievempi kuin Dan, olihan hän hänen oma pieni, pystynenäinen
veikkokultansa.
Dan tuotiin ylös jäähyväisille. Hän oli punaposkinen ja iloinen sekä
ojensi käsiään heille kaikille. Tilhiläiset antoivat Pullosen vaimolle
koko joukon pieniä kääryjä Dan'ia varten ankarasti varoittaen, ettei
niitä saisi Dan'ille näyttää, ennenkuin joulu-iltana, eikä puhuakaan
niistä. Hyvin ikävältä tuntui sanoa Dan'ille jäähyväiset. Mutta tämä
nuori herra otti asian hyvin kylmäkiskoisesti, löi nyrkillään suoraan
Massen nenään ja raapasi Kamillaa, niin että hänelle tuli raamu otsaan,
Mutta kaikki Dan'in teot otettiin mielihyvällä vastaan.
Me saamme joululahjamme näin edeltäpäin, -- nauroi Kamilla. -- Odotahan
sinä veijari, kun takaisin tullaan, niin puristan sinut kuoliaaksi.
Päivällispöydässä puhuttiin enimmäkseen joulusta; tytöt melkein
unhottivat, että heillä oli edessä jotakin niin tärkeää kuin joulujuhla.
-- Minä olen pyytämällä pyytänyt isältä polkupyörää, -- sanoi Fritz
Amatus suu täynnä potaattimuhennusta.
-- Rakas lapsi, sinä taitat sillä jalkasi, -- varoitti Dea täti.
-- Ja minä suurennuslasia, -- sanoi Kasse, -- joka piti
luonnontieteistä. -- Ensi syksynä laitan minä näyttelyä corabus'eille
ja hämähäkeille.
-- Minä olen houkutellut itselleni ilmapalloa, -- maiskutteli Masse, --
semmoista, jonka näimme Köpenhaminassa. Hei vaan...!
-- Jumala varjelkoon meitä, Max! -- huudahti Dea täti kauhistuneena.
-- Etkö ole kuullut, että ilmapallot tavallisesti tarttuvat puihin tai
putoavat järviin tai lentävät suoraan ylös kuuhun...
-- Kuuhunko! Sitä innokkaammin haluan nyt tästä lähtien sitä.
Ajatteleppas, Dea täti, kuinka huokealla sinä pääsisit matkustamaan
minun kanssani! Evästä vaan tarvittaisiin matkalle! Hei, me menisimme
aika hurakkaa aina ukon luo kuuhun ja hänen akkansa luokse myös!
-- Entä mitä Svante itselleen tahtoisi? uteli Kamilla.
-- Minä tahtoisin... tahtoisin...
-- Pasunaa! -- liitti Masse. -- Viulina paralla on ääni painuksissa,
niinkuin useasti suurille laulajattarille tapahtuu, ja nyt aikoo Svante
ruveta pasunaa puhaltamaan.
-- Hiljaa sinä! Minä toivosi itselleni -- _kangaspuut!_ -- Viimeinen
sana tuli ikäänkuin väkisin Svanten kurkusta.
-- Mitä maailman ihmeitä! -- Kangaspuut?! -- Masse heitti lusikan
maitoonsa, niin että tirskui ylt'ympäri ja sai moittivan silmäyksen
Dika tädiltä.
-- Niinpä niin, kangaspuut! Minusta on kutominen hauskaa ja Spirea
luulee että minulla on siihen taipumusta. Minä olen kutonut pölyliinoja
Lintumäen Saara-tädille.
-- Voi, Svante kulta, kudo minulle silkkimekko, -- vinkui Kamilla.
-- Ja minulle doffelipalttoo, -- Effin ruskeat silmät vilkkuivat
veitikkamaisesti. Svante oli nimittäin joku aika sitten tiputtanut
hänen palttoohonsa rikkihappoa, kun hänen piti koettaa saada pois
muutamia käsniä kädestään. Ja hädässään oli hän silloin vakuuttanut
antavansa hänelle uuden sijaan.
-- No, no, kunhan vaan hiukan odotatte, -- vastasi Svante hyvillään. --
En minä ota syykseni, jos ette saa mitä tahdotte.
-- Minä nimitän sinut hovikutojakseni, -- lausui Masse juhlallisesti.
-- Ja minä tilaan tusinan nenäliinoja semmoisilla reunuksilla, joita
ei voi hävittää, -- liitti Fritz Amatus, joka syksystä saakka oli
hävittänyt vaan kahdeksan nenäliinaa.
-- Mitä, hävitätkö sinä reunuksia? -- nauroi Kamilla. -- Meidän täytyy
tästä lähtien ommella kiinni Fritz'in nenäliinat yhdestä nurkasta, niin
etteivät pääse putoamaan.
-- Mutta nyt on kello kohta neljä, -- sanoi Dea täti levottomasti, kun
koko seurue lörpötteli, niin että unhottivat syödä. -- Tulette liian
myöhään joulujuhlaan.
Lusikat liikkuivat vähän aikaa suiden levätessä. Sen jälkeen syöksyivät
kaikki paikoiltaan ja kiiruhtivat ulos. Tytöt menivät joulujuhlaan.
Pojat juoksivat eteläsatamalle kuluttamaan siellä viimeiset rahansa
kelkkamäessä. Sitten tulivat he kotiin ja panivat maata jo kello puoli
yhdeksän.
Seuraavana aamuna olivat huoneet hiljaiset ja tyhjät ja Miina vuodatti
kyyneleitä keittiössä. Dea täti käveli huoneesta huoneeseen hylätyn
äidin tavalla, Mobellen seuraamana, joka riiputti korviaan ja näytti
surumieliseltä. Dika täti keräili kaikenlaisia pikkukatuja, jotka
makasivat siellä täällä, muistuttaen hänen seitsemästä iloisesta
tilhistään. Hän hymyili ajatellessaan, kuinka hänen vanha sydämmensä
oli sulanut siitä päivästä, jolloin he ensi kertaa pujahtivat hänen
huoneeseensa.
Tilhiläisten "aprillinarraaminen".
Oli 31 päivä maaliskuuta. Dea täti palasi päivälliselle oltuansa
kahvilla ruustinna Fjäderholmin luona. Hän oli punainen ja hyvin
toimessaan ja veti päivällispöydässä pienen punaisen sahviaanisen
kukkaron taskustaan.
-- Ajattelepa, Dika, tämän minä löysin Abrahamin kadulla ihan jalkojeni
juuresta! Ja siinä on 115 markkaa ja 97 penniä. Voitko ajatella moista
kummaa!
Massit ojensivat kaulansa ja Fritz Amatus pyysi saada katsella löytöä.
-- Kuinka hauskaa, täti! -- huudahti Kamilla veitikkamaisesti, -- nyt
on sinulla varaa kutsua meitä kaikkia omenakakkua syömään Löfström'iin.
-- Taivas varjelkoon! Pitäähän omistajan saada omansa, arvaathan sen.
Nyt on sanomalehdissä ilmoitettava asiasta.
-- No mutta, täti, -- Kamilla heitti Dea tätiin rukoilevan katseen ja
tämä ei lainkaan huomannut veitikkaa silmäkulmassa, -- mutta, täti,
voithan kuitenkin ottaa siitä _vähän_ löytöpalkaksi ja sitten pidät
meille kestiä.
-- Lapsi kulta, lausui Dea täti arvokkaasti, se ei käy laatuun. Minä
aijon jättää kukkaron takaisin omistajalle _ynnä sen kokonaisen
sisällön_.
-- Vovoih! -- huokasivat kaikki pienet teeskentelijät. Dika täti pysyi
levollisena.
-- Saanko katsella tuota aarretta? -- sanoi Masse, jonka aivoissa pyöri
kaikenlaisia vallattomia ajatuksia.
-- Hm, onhan se "fiini"... kuusi osastoa, sata markkaa paperirahassa,
jäännös hopea- ja vaskirahassa. Saatat nyt ottaa edes nuo kaksi
ykspennistä. --
-- Masse, kuinka voit noin puhua...? Dea täti näytti loukkautuneelta.
Päivällisen jälkeen tunkeutuivat kaikki tilhiset Massien huoneeseen,
yksin Spireakin oli vallattomalla tuulella. Masse johti puhetta:
-- Huomenna on ensimmäinen päivä huhtikuuta, mikä myös "aprilliksi"
sanotaan! Ymmärrättekö yskän... Ilmoitus tulee lehtiin aamusella...
meillä on kaikilla kuukauslupa... me pukeudumme valepukuihin...
kumarramme ja vaadimme Dealta kukkaron. Osaammehan selvittää, minkä
näköinen se on sekä sisästä että ulkoa.
-- Kyllä! kyllä! Mutta meitä on liian monta.
-- Effi on liian pieni ja Spirea ei osaa teeskennellä. Niistä kahdesta
ei ole mihinkään, meitä tulee siis olemaan viisi vaan...
-- Minä olen ennen katselijana, -- tuumasi Svante.
-- Ei, sinusta tehdään kauppaneuvos, -- sinulla on semmoiset sääret.
Ja Kassesta tulee ylioppilas. Kamilla ja Fritz muuttuvat ylhäisiksi
naisiksi...
-- Entä sinä itse?
-- No, minä nyt sovin vaikka miksi, esimerkiksi näyttelijäksi.
Spirea lupasi auttaa pukemisessa ja kiire tuli jokaiselle hankkia
sopivia vaatteita. Dika tädille uskottiin niinkuin ainakin koko
salaisuus ja Spirea, joka hiukan oli pelännyt että hän ei suostuisi
koko yritykseen, tuli iloiseksi, kun näki että Dika täti piti asiaa
niin viattomana kuin se itse teossa olikin.
Pari tuntia myöhemmin tuli Kamilla kotiin tuoden muassaan
ketunnahkaturkin, atlasilla päällystetyn, komean lakin sekä käsineet
seitsemällä napilla varustetut. Effi oli hilannut kotiin Ella
Melinderin sisaren nadon doffelipalttoon Fritz'ille ja Masse oli
hankkinut kaksi hienoa turkkia itselleen ja Svantelle. Kasse sai tyytyä
Svanten talvipukuun, joka ulottuikin hänelle kantapäihin saakka.
-- Onpa onni että Dea täti on lyhytnäköinen, muuten saattaisi tuntea
napit Svanten palttoossa, -- sanoi Kamilla ihastuneena. -- Muista
nyt, Kasse, että sinä olet köyhä ylioppilas, joka äskettäin on saanut
isältään sisäänkirjoitetun kirjeen, joka sisälsi 115 markkaa 97
penniä...
-- Mutta eihän ylioppilailla ole punaisia sahviaanisia...
-- Joutavia, -- keskeytti Masse, -- olethan saattanut lainata sitä
morsiameltasi.
Svante näytti oivalliselta kauppaneuvokselta muhkeassa turkissaan,
jonka majavannahkainen kaulus oli nostettu korvia ylemmäksi, lakki oli
otsaan painettu. Hänellä oli niinkuin Massellakin valeparta ja viikset,
miehuuden edesauttamiseksi. Fritz Amatus oli sievä tyttö samettihattu
päässä ja huntu silmillä ja Kamilla rikas rouva ketunnahkaturkissa ja
kultaisissa rannerenkaissa.
Kun kaikki olivat puetut, pidettiin pari harjoitusta, jolloin Effi
mainiosti näytteli Dea tädin osaa.
Illallispöydässä olivat tilhiset niin täpösen täynnä naurua, että
vähinkin syy saattoi heidät nauramaan oikein sydämmen pohjasta. Dea
täti oli vaipunut syviin mietteihin tärkeän ilmoituksen johdosta, joka
oli oleva ensimmäinen hänen kädestään lähtenyt kirjoitus, joka tulisi
painetuksi lehtiin.
Dika täti sitä vastoin iski silmää seurueelle, kun joku viittasi
huomispäivään; häntä huvitti silminnähtävästi ja hän kuunteli
hajamielisenä Dean valituksia.
Huomispäivä valkeni. Tilhiläiset koettivat kilvan narrata toisiaan mitä
sukkelimmalla tavalla ja Effi riemuitsi, kun oli saanut Dika tädinkin
juoksemaan sillä hätähuudolla, että kahvi kuohui hellalle.
Dea täti ei malttanut kahvia juoda, ennenkuin oli saanut
"Hufvudstadsbladetin" käsiinsä ja sieltä lukenut ilmoituksensa. Hänestä
oli melkein tuntunut niinkuin sensuurin pitäisi keksiä siinä jotakin
vaarallista yhteiskunnalle ja kieltää koko numero ilmestymästä.
Neljännestunnin kuluttua soitettiin eteisen kelloa ja Effi toi sanan,
että eräs herra tahtoi puhutella neiti Amadea Tilhistä.
Dea täti nousi; jännityksestä vapisevin polvin astui hän ulos saliin
tukkansa silitettyään.
Pitkä, nähtävästi varakas herra, siniset silmälasit nenällä esitteli
itsensä kauppaneuvos Svindelberg'iksi ja kertoi hävittäneensä kukkaron.
-- Niin -- vastasi Dea täti kohteliaasti, mutta varovaisesti, -- olen
kyllä löytänyt erään kukkaron, mutta tehkää hyvin ja selvittäkää, minkä
näköinen se oli.
-- Punasta sahviaania, kuudella osastolla, sisältö 115 markkaa 97
penniä, -- kuului turkinkauluksesta.
-- Aivan oikein... kauppaneuvos on silminnähtävästi oikea omistaja, ja
suurimmalla ilolla minun on kunnia antaa teille takaisin...
-- Pitääkö olla löytöpalkkaa?
-- Oi, ei -- pyydän... olen kaikeksi onneksi... aivan tarpeetonta...
Kauppaneuvos otti markan taskustaan, pani sen pöydälle, kumarsi ja meni.
Mutta ovessa sattui hän törmäämään yhteen hyvin lihavan rouvan kanssa
ketunnahkaturkissa, ja tämä murisi jotakin "kömpelömäisyydestä" ja
"epähienosta käytöksestä". Dea täti kiiruhti sovittamaan ja pyysi
vierasta sisään astumaan.
-- Nimeni on Eudoxia Pepparstein, -- sanoi rouva ylpeästi, -- ja minä...
-- Minä ilmoitan sisarelleni, kiiruhti Dea täti sanomaan. -- Tehkää
hyvin, istukaa.
-- Minä tulen ilmoituksen johdosta... Dea täti vaaleni.
-- Olen hävittänyt kukkaron...
-- Oliko se punainen? -- änkytti Dea täti,
-- Oli, 115 markkaa 97 penniä sisässä, kuudessa osastossa.
Dea tätiä vapisutti ikäänkuin horkassa.
-- Täällä oli ihan juuri kauppaneuvos Svindelberg, joka myös oli
kadottanut kukkaron...
-- Ja hän sai sen? -- huusi Eudoxia äänellä, joka oli puoleksi
tukehtunut naurusta, mutta joka Dea tädin korvissa kaikui kuin koston
pasuna.
-- Enhän minä muuta tainnut, kun hän...
-- Mutta minun _täytyy_ sanoa, -- puhkesi rouva sanomaan ja nousi
vihaisena, se on _todellakin merkillistä_.
Samassa ilmoitti Effi että kaksi herraa etehisessä kysyi Dea tätiä.
Tunteella semmoisella, kuin jos hänen olisi pitänyt mennä ukkosta
piiloon, siirtyi Dea täti etehiseen, jossa häntä odottivat nuori
keikari punottuine viiksineen ja suurine liikkeineen ja vaatimaton
ylioppilas. Hän ei nähnyt, että ketunnahkaturkki hänen takanaan
pyöritti Effiä kerran ympäri.
Keikari esitti asiansa: -- Olen lukenut erään ilmoituksen kukkarosta...
Ylioppilas virkkoi ujosti: -- Minäkin olen lukenut eräästä kukkarosta
ja se on minun.
Dea täti raukka tunsi kurkkunsa kuivuvan.
-- Oliko siinä rahaa?
-- 115 markkaa 97 penniä, -- vastasivat molemmat herrat yht'aikaa.
No, tämäpä vasta jotain! Tuo kauppaneuvos oli varmaankin veijari. Hänen
täytyi mennä Dikalta neuvoja kysymään. Vaan ennenkuin ennättikään
lähteä, astui sisälle nuori kaunotar, päällysnutussa nahkareunus,
silmällä sininen huntu, ja kyseli kainosti kukkaroa kuudella osastolla,
sisältö 115 markkaa 97 penniä.
Nyt oli Dea tädin mitta täynnä. Hän ei vastannut mitään neidin
kysymykseen, hän hyökkäsi sisään Dikan luo, eikä nähnyt kuinka herrat
etehisessä sulkivat kaunottaren veljelliseen syliinsä ja kuinka Effi
sieppasi keikarilta toisen komean viiksen.
-- Dika, Dika, -- huusi Dea täti punaisena ja miltei itkien. -- En voi
tätä enää kestää. Meidän täytyy lähettää poliisia hakemaan.
-- Mikä nyt hätänä, Dea kulta, kysyi -- Dika täti viattomasti. -- Onko
Mobelle saanut hammastaudin?
-- Ei, mutta etehinen on täynnä ihmisiä, jotka tahtovat tuota kukkaroa
ja minä jo annoin sen eräälle. Voi, Dika, meidän täytyy heti lähettää
poliisikamarille sana.
-- Ehkä sinä erehdyt, -- puhukaamme lähemmin noiden ihmisten kanssa.
-- Enhän minä erehdy, -- vastusti Dea loukkaantuneena, -- heidän pitää
kaikkien saada 115 m. 97 penniä...
Kun tädit tulivat saliin, niin mitä saivatkaan nähdä? Kauppaneuvos,
ketunnahkaturkki, näyttelijä, ylioppilas ja kaunotar syöksivät heitä
vastaan, huutaen täyttä kurkkua: Aprillia! Aprillia! Aprillia!
Raskas taakka alkoi hitaasti vieriä Dea tädin sydämmestä -- kaikkihan
hänessä kävi hitaasti -- ja aavistus asian oikeasta laidasta heräsi
hänen mielessään.
Tilhiläiset hyökkäsivät kaikki yht'aikaa häneen.
-- Dea täti, Dea täti, ethän vaan ole meihin suuttunut? Rakas Dea
täti! Kiltti, hyvä, ihmeellinen Dea täti, etkö muista, että tänään on
ensimmäinen päivä huhtikuuta? Et saa suuttua, kuuletko! Mobelle saapi
kahvia vehnäsen kanssa, kun vaan et suutu.
Dea täti leppyi pian, eikä lienekään vielä ennättänyt suuttua. Itse
teossa oli hänestä tieto siitä, että kaikki oli ollut vaan ilveilyä,
niin suuri hyvä ja hän oli niin säikähtynyt, että hyvin vähän huomasi
pilaa, jota hänelle itselleen oli tehty. Hän tunsi kyynelten nousevan
silmiinsä ja lempeästi vastasi hän kaikkien noiden kummallisten
vieraitten hyväilyksiin. -- Hyi, kuinka minua säikähdytitte! -- virkkoi
hän vaan.
-- Niin, täti hyvä, kyllähän me olimme hiukan ilkeitä tällä kertaa,
-- lausui Kamilla katuvaisena, -- mutta et voi arvata, kuinka hirveän
hauskalta se ensin meistä tuntui.
-- Minun oli koko ajan sinua sääli, -- vakuutti Masse, -- joka
keksijänä tunsi hiukan omantunnon vaivoja.
-- No, eihän se nyt sentään ollut niin vaarallista, -- lohdutti Dea
täti. -- Jälkeen puolen päivän kutsun teitä kaikkia omenakakkua syömään
Löfström'iin.
-- Ei, ei, ei, -- huudettiin innokkaasti. -- Me kutsumme sinua ja Dika
tätiä ja Mobellea. Sinä olet kaikkein paras täti maailmassa Dika tädin
jälkeen. Eläköön Dea täti!
Dika täti nyykäytti päätään lapsille omalla, luottamusta herättävällä
tavallaan. -- Suo minulle anteeksi, Dea, että myönnyin lasten
leikintekoon, arvasinhan minä, ettet sitä pahaksi panisi... Mutta nytpä
kävi joku etehisen ovessa...
-- Se on eräs rouva, joka kysyy kukkaroaan, -- ilmoitti Spirea. Ja koko
seurue purskahti iloiseen nauruun.
"Kun ei ole huonekaluja."
Ilveily I:ssä näytöksessä.
Kaikki olivat saapuneet paitse Svante. Tämä, joka kävi viimeistä
lukukautta koulussa ja jonka tenttaamit kohta piti alkaa, oli pyytänyt
saada eri huonetta, voidaksensa lukea häiritsemättä ja tädit olivat
sentähden vuokranneet hänelle huoneen toisella puolella porstuaa. Fritz
Amatus, joka tähän saakka oli asunut Svanten kanssa, oli saanut uuden
toverin nimeltä Mikael Stubb, kymmenvuotias, viaton normaalikoululainen
keltanokka.
Oli ilta ennen Svanten tuloa. Seurue istui illallispöydässä ja nautti
olutjuustoa ynnä potaattihaudikkaita.
-- Onpa nyt koko harmi, -- huudahti Dika täti rypistynein kulmakarvoin,
-- huonekalut Svanten huonetta varten saadaan vasta ylihuomenna. Siksi
saa poika parka nukkua paljaalla lattialla ja istua turkkilaisten
tavoin omilla jaloillaan, -- liitti hän hymyillen.
Dea täti ei huomannut leikin tekoa, vaan hämmästyi yhtä paljon, kuin
jos hänelle olisi tarjottu viettää yönsä porttikäytävässä. -- Voi poika
parkaa, kuinka häntä sitten paleltaa, -- ethän voine...
-- En, en, arvaathan minun leikkiä laskevan. Me annamme kantaa sinne
rautasängyn ja tuolin, niin tulee hän toimeen ensi päivinä.
-- Minä annan hänelle kiikkutuolini ja yöpöydän, -- arveli Dea täti
hyväntahtoisesti.
-- Ja minä vaatelaatikkoni, -- huudahti Kamilla innostuneena.
-- Ja minä annan hammasharjani, sillä sitä en kuitenkaan muista
käyttää, -- huusi Masse, syrjästä katsoen Dea tätiin, joka oli sen
hänelle joululahjaksi antanut.
Effi oli istunut hiljaa, mutta hänen vilkkuvista silmistään näkyi,
että hän ajatteli jotakin kepposta. Kun keskustelu hiljeni, hyppäsi
hän paikoiltaan, löi kätensä yhteen ja huusi: -- tiedänpä, tiedän mitä
me teemme! Rakas, kulta Dika täti, sano että me saamme, se olisi niin
hirveän hauskaa!
-- Eufrosyne on aina niin raju, -- huokasi Dea täti, -- joka jo luuli
tuntevansa ukkosen ilman lähestyvän itseään.
-- Niin, minä olen keksinyt... että kun Svante tulee... ja hänen
huoneensa on tyhjä, niin me... me laittaudumme huonekaluiksi, niinkuin
siinä näytelmässä, ja asetumme hänen huoneeseensa... Hänhän tulee
huomisiltana... me emme sytytä kynttilöitä, panemme vaan uunin lämmitä,
ja hän, joka on niin lyhytnäköinen!...
Effi saattoi tuskin puhua naurun tähden ja muut tunsivat heti, kuinka
suuremmoinen tuo aate oli. Dika tätikin lupasi auttaa. Dea tätiä
peloitti, että jos Svante saisi hermokohtauksia säikähdyksestä,
mutta mikään ei voinut hillitä vallattomuuden henkeä. Ilta kului
valmistuksissa ja kaikki odottivat huomisiltaa suurella jännityksellä.
Puoli tuntia ennen Svanten tuloa alkoivat nuo elävät huonekalut
harjoittaa osiaan; Dika täti oli arvannut, että taiteilijat muuten
pian väsyisivät jaloista ja käsistä. Spirea, joka oli luotettavin,
sai kunnian olla pöytänä. Hän asettui lattialle polvilleen, sai ison
tarjottimen päänsä päälle ja pöytäliinan, joka peitti kaikki.
Kasse ja Masse rupesivat nojatuoleiksi. He istuivat kahdelle rahille
pöydän kumpaisellekin puolen, ojensivat käsivartensa tuolin nojien
näköisiksi ja saivat keltaisia puuvillapäällyksiä kasvoilleen ja
kaikille jäsenilleen.
Kamillalla ja Effillä oli vaikeimmat tehtävät. Heidän piti olla
olevinaan vaatesäiliönä ja asetettiin päät kumarruksissa vastakkain, --
käsillään nojasivat he tuoliin, joka oli ilman selkälautaa, ja heidät
peitettiin tummanvärisellä isolla huivilla, joka pingotettiin niin,
että se muodosti selviä kulmia ja nurkkia. Pieni kuvastin ripustettiin
seinään sille kohdalle ja muutamia pieniä kaluja pantiin salvetille,
joka peitti vaatesäiliön.
Fritz Amatus tehtiin nuottipitimeksi. Hän asetettiin rallille, hänen
päälleen pujotettiin vanha musta hame, hän painoi kyynäspäänsä lujasti
kylkiä vastaan ja ojensi kätensä, niin että niissä saattoi pysyä
nuottilehti. Stubb'ista tuli rahi, joka vaatimattomasti kätkeytyi uunin
luo.
Kun kaikki olivat asettuneet ja tuli leimusi uunissa, kuului Svanten
soitto. Dika täti meni aukaisemaan. Hauska humina kuului huonekalujen
joukosta, mutta äkkiä hiljeni kaikki. Etehisestä kuului seuraava
keskustelu:
_Dika täti_: -- Kas tuossahan olet jälleen! Terve tulleeksi, poikani!
Kuinka jaksaa viulusi ja kuinka sinä itse jaksat? Niinkuin näet, tulet
nyt uuteen ympäristöön (aukaisee oven Svanten huoneeseen); kunpa nyt
viihtyisit hyvästi!
_Svante_ (kumartaa): Kiitoksia paljon! Mitenkä voivat tilhiläiaet ja
Mobelle ja Dea täti?
_Dika täti_: Hyvästi vaan, kiitos. Mobelle on kuitenkin saanut
hammastaudin. Nyt menen ja lähetän Miinan tänne lampun kanssa. Astu
sisälle ja nauti takkavalkeasta sillä välin. (Menee.)
_Svante_ (katselee ympärilleen): Vai niin... tämä on nyt siis
ylioppilaskortteerini! Hiukan tyhjältä täällä näyttää, mutta kyllä
huone silloin tulee täyteen, kun tilhiläiset tulevat käymään...
Kas tuossa on nuottipihtini! Kuinka hyvä Dika täti on ollut, kun
on muistanut viuluani. Mitähän nuottia ne ovatkaan panneet minulle
tähän?... "Yksin", laulu pianon mukasoitannolla, tehnyt Collan...
Menisin vaikka takaukseen siitä, että nuo ovat Kamillan nuotit.
Parasta lienee että tyhjennän matkalaukkuni täällä odottaessani...
(Vaatesäiliö aivastaa.) Ptsi! Luulenpa että minulla on naapureita.
Sitähän minäkin että Kalle Vinkvisthan asuu täällä seinän takana.
(Koputtaa viereisen huoneen ovelle.) Hyvää päivää, Kalle! Hauskaa että
ollaan naapureita! (Kuuntelee. Vihainen ääni mumisee oven takaa.)...
Mitä?... Rouva Snabelinkö? Ompelijatar? Hyi, luulenpa että muutan
täältä pois! Kalle asuu varmaan toisessa päässä! (Aukaisee matkalaukun.
Liikutetulla äänellä:) Äiti, kun on pannut tänne niin monta valkoista
kaulahuivia! Voi, sitä äitiä! Kuusi paria sukkia ja kaksi tusinaa
nenäliinoja; panen ne tänne pöydälle etteivät tule pölyisiksi...
Hirveän huono pöytä tämä, ihanhan se liikkuu... mutta eihän sitä
pidä niin paljon vaatia. (Toinen nojatuoli -- kuiskaa: Svante!
Svante katselee hämmästyneenä ympärilleen.) Kuului aivan kuin joku
olisi sanonut Svante!... Olen vielä ihan höperönä matkan perästä...
Täytyneekö minun viettää yötä tässä pienessä nojatuolissa... (Istuu
Kassen päälle.) Tädit ovat varmaan hilanneet nämä kotiin jostakin
huutokaupasta, nehän ovat löyhät selästä niinkuin minun latinalainen
sanakirjani ja kumma kuinka istuin tuntuu luiselta! Vaan mitäpä se
tekee, kunpa vaan kestänevät. (Asettuu istumaan Massen päälle, joka
hiljaa murisee.)... Johan minä taas kuulin jonkun ääntävän, se on
varmaankin Kalle, joka asuu tällä puolella. (Menee sen seinän luo,
jossa vaatesäiliö seisoo. Effi nauraa.)... Ei nyt ole asianlaita
oikein, korvissani soi niin kummallisesti tänään. (Kamilla viheltää.
Svante kääntyy hämmästyneenä.)... No, tiesinhän että Kalle sittenkin
on läheisyydessä... (Koputtaa seinään.) Kalle!... Etkö kuule että
koputan? Ehkä hän nukkuu ja puhuu unessa, (Kuuntelee. Kasse korsaa.)
Niinpä niin... sitäpä juuri arvelinkin. Sinä pöllö, joka et herää...
(Rahi sattuu työntämään hiilihankoa niin että se kaatua romahtaa.
Svante säikähtyneenä:) Kummitteleehan täällä, -- ihan kerrassaan
kummittelee. Mutta olenhan minä ennenkin semmoisia nähnyt, kun asuin
Lintumäen vinnikamarissa, enhän minä vähistä huoli! Olkaat vaan! (Ottaa
vaatteita matkalaukusta ja asettelee niitä osaksi pöydälle, osaksi
vaatesäiliön päälle. Vaatesäiliö huokaa: oi, nyt en jaksa enää! Svante
taaskin kääntyy hämmästyneenä ja kuuntelee epäluuloisena seinän luona.
Nuottipidin laskee nuotit putoamaan ja kallistuu niitä nostamaan.)
_Svante_: Ei, tämä alkaa tuntua ilkeältä... Jos en _tietäisi_, että
tilhiläiset ovat toisella puolella taloa, niin... (Nuottipidin siirtyy
juhlallisena eteenpäin, pöytä kumartaa, nojatuolit nousevat pystyyn,
vaatesäiliö halkeaa kahtia, rahi ryömii esille nelin kontin.)... Kissa
vieköön!... tilhiset ne sittenkin ovat. (Nipistää Kassea korvaan.) Kas
niin, tuoleilla on korvat, nöyrin palvelijanne!
Nyt oli mahdotonta eläville huonekaluille enää pysyä hiljaa, nimittäin
päällysten alla. Ne putosivat niinkuin kotelot perhosista ja esille
ryömi seitsemän iloista tilhistä, jotka rähisivät ja melusivat paremmin
kuin joukko nälkäisiä vareksia. Svante puristi heidän käsiään ja kiitti
näytelmästä, -- se oli niin heidän kaltaistansa. Ja kun Dika täti tuli
sisälle lampun kanssa, oli hän vähällä tukehtua, kun kaikki huonekalut
yht'aikaa hyökkäsivät häneen.
Uusi salaisuus.
Dika täti istui eräänä syys-iltana ruokasalissa puolukoita
puhdistamassa. Sitä tavaraa tarvittiin talossa paljon, sillä tilhit
ovat niinkuin tunnettu on hyvin ahneita kaikenlaisille marjoille.
Syysaurinko oli juuri piiloutunut vastapäätä olevan kivikartanon taakse
ja Dika täti sytytti lampun ja istui kiikkutuoliin sukkakudin kädessä.
Huoneesta toisella puolella porstuaa kuului yhtä mittaa surullisia
viulun ääniä ja joka kerta kun ne venyivät oikein pitkään "cadens'iin",
huokasi Dea täti ja katsoi sisareensa.
-- Poika parka, hän on varmaankin onnettomasti rakastunut! --
-- Joutavia! -- vastasi Dika täti reippaasti, -- hän söi liian paljon
kaalia päivälliseksi ja semmoisesta tulee huono tuuli. Kun minä
nuoruudessani joskus tulin sille päälle, että rupesin tuntehikkaaksi,
antoi äitini minulle aina aika paljon rabarberia ja se auttoi
mainiosti. Mutta sinussa se oli synnynnäistä eikä siinä auttanut
minkäänlaiset kotirohdot.
Tilhiläiset alkoivat vähitellen saapua ja asettuivat toimeen lampun
ympärille. Vastustamaton voima veti heitä tavallisesti Dika tädin
puoleen; hänen läheisyydessään oli ilma niin raitis ja virkistävä ja
hänellä oli tavallisesti muutamia jyviä heille siroittaa. Effillä
oli tapana sanoa, että Dika täti maistui kuin pihlajanmarjahilla,
-- katkeralta niille, jotka eivät häntä käsittäneet, imelältä ja
hyvänmakuiselta niille, jotka häntä useammin maistelivat.
Tällä kertaa ennätti Kasse ensimmäisenä illan päämaaliin:
puhelutunnille lampun ääressä. Hän kätki jotakin selän taakse ja koetti
asettaa niin, ettei tädit näkisi mitä hän puuhasi. Mutta Dika tädin
terävä silmä oli kohta keksinyt salaisuuden: sukka ilman kantapäätä.
-- No, herra Kasimir, mitä sinulla on käsityönä tänään? -- kysyi hän
armottomasti iskien silmää ja työnsi marjaruukun syrjään nähdäksensä
paremmin.
Kasse näytti sukkaa ja teki surkean naaman. -- Tämän sain eilen
huviretkellä, -- sanoi hän huoaten.
-- Varjelkoon, -- sinähän saattaisit pujotella pääsi sen läpi, sehän on
kuin kanuunan aukko. Näytähän tänne! Sitä ei käy enää parsiminen, sinun
täytyy neuloa siihen toinen kantapää.
-- Eikö sitä saattaisi pistää kiinni nuppineulalla? -- kysyi Kasse ja
tunsi huolensa kevenevän. --
-- Miksei, -- nauroi Dika täti. -- Neuvoisinpa sinua kuitenkin ennemmin
käyttämään sukkapuikkoja... odotahan, niin saat lainata minun.
-- Kasse parka, -- keskeytti Dea täti kiikkutuolilta, -- kuinka olet
mahtanut kastua jaloista.
-- Ole huoleti, Dea, nyt ei ole satanut viikkoon.
Sillä välin kun Dika täti meni sukkapuikkoja noutamaan, pirahtelivat
muut tilhit sisälle. Spireaa vaan ei näkynyt. Kun Masse sai nähdä
marjaruukun, teki hän suuren hyppäyksen ilosta, joka saattoi Mobellen
hiljaa murisemaan unissaan.
-- Puolukoita! tuli ja loimeus, puolukoita! -- Ja hänen pitkät sormensa
sieppasivat sukkelaan itselleen marjoja.
-- Masse! -- varoitti Effi sisko.
-- Sinä voit saada vatsaväännettä, -- arveli Dea täti levottomana.
-- Tilaisuus tekee varkaan, -- puolusti Masse itseään. Minkätähden
teillä ei ole kantta ruukussa.
Samassa palasi Dika täti puikkoineen ja otti huostaansa Kassen sukan,
ja poika asettui miettiväisenä hänen viereensä oppiaksensa vaikeaa
temppua neuloa sukkaan uutta kantapäätä.
-- Missä Spirea? -- kysyi Dika täti kääntyen. -- Onko hänellä läksyjä?
-- Ei, hän istuu pimeässä meidän kamarissa, -- vastasi Kamilla. -- Minä
luulen, että hän on pahoillaan jostakin.
-- Voi, ehkä hän on kipeä, -- huudahti Dea täti säälien.
Dika täti nousi. -- Minäpä katson, -- sanoi hän ja meni kamariin
Spirean luo.
Hän tapasi tämän pöydän ääressä istumassa, pää käsien nojassa.
Kaasulyhty kadulla valaisi huonetta himmeästi.
-- Mikä sinun on lapseni! Oletko kipeä? -- Dika tädin käsi hyväili
hänen tukkaansa.
-- En ollenkaan, rakas täti. Hiukan vaan säikähtynyt ja alakuloinen.
-- Säikähtynyt? Mistä? Etkö voi sitä minulle sanoa?
-- Kyllä, mutta en ole tahtonut sitä muille kertoa. Minua on ajettu
takaa...
Dika tädin huulet puristuivat ja saattoipa melkein nähdä hänen silmänsä
säihkyvän.
... eräs tuntematon nainen se oli. Hän seisoi tänä aamuna
porttikäytävässä, kun minä menin kouluun ja sieltä tullessani tapasin
hänet taas. Nyt kun hetkeä sitten tulin kotiin hämärässä, oli hän taas
tielläni ja hänen synkkä, tutkiva katseensa säikähdytti minua. Mitä hän
saattaa minulta tahtoa? --
-- Ehkä sinä erehdyt, -- vastasi Dika täti rauhoittuneena. -- Ehkä se
on vaan sattumalta, kun olet häntä niin usein kohdannut.
-- Mahdollista. Vaan enpä pidä siitä, että hän minua niin katselee.
-- Minkätähden et kysynyt häneltä, mitä hän tahtoi?
-- Voi, kun olin niin tyhmä ja arka! Ja sitä paitse hän aina kääntyi
poispäin, kun minä katsahdin häneen.
-- Jos hän näyttää sinua vielä ajavan takaa, niin sano minulle. Minä
tulen silloin ulos sinun kanssasi ja koetan ottaa asiasta selkoa. Elä
ole levoton lapseni, kukapa _sinulle_ tahtoisi mitään pahaa tehdä? Tule
nyt muiden luo, niin poistamme surumielisyyden vesipuolukoilla.
Spirea seurasi häntä kiitollisena. Tuntuipa hänestä oikein hyvältä, kun
oli semmoinen täti, jolle saattoi kaikkea uskoa, kun oma äiti ei ollut
läsnä. Hän tuli taas hyvälle tuulelle ja oli iloinen muiden joukossa.
Silloin tällöin heittivät Masset ja Kamillat häneen uteliaita katseita,
ja hänen uljas toverinsa Fritz Amatus näytti ikäänkuin olisi valmis
tappelemaan koko maailman kanssa hänen tähtensä.
Näytti siltä kuin Dika täti olisi ollut oikeassa ja kaikki ollut
sattumalta vaan, sillä vaimoa ei näkynyt enää koko viikon kuluessa.
Ja tilhiläiset, joille asia oli uskottu, olivat ihan pettyneitä
toiveissaan, kun eivät päässeetkään minkäänlaisen suurenmoisen
salaisuuden perille.
Eräänä sunnuntai-iltapäivänä kun Pullosen vaimo oli kirkossa, oli
Spirea ottanut pienen Dan'in mukaansa kävelemään. He istuivat hetkeksi
vanhan kirkon puistoon, jossa oli paljon leikitteleviä lapsia, Dan
viihtyi siellä varsin hyvin, pyöri kuin pallo ventovierasten ihmisten
jaloissa, juoksi kaikkien koirien perään ja kaiveli kuoppia käytäviin
pienellä lapiollaan.
Päivä oli ollut lämmin ja kirkas; aikaisin laskeutuva aurinko oli
jättänyt jälkeensä ruusuisen valon, jota vasten kuvastuivat niinipuiden
ja vaahteroiden paljaat oksat. Se maalasi vanhan puutemppelin
ikkunoita, joista taas kaasuvalo loisti ja urkujen ääni tunkeutui aina
väliin ulos, kun ovissa kulki kansaa.
Spirea hengitti pitkään ja nautinnolla raitista syysilmaa. Hänellä oli
ollut paljon työtä tällä viikolla ja hän oli istunut paljon huoneessa.
Hän hymyili Dan'ille, joka kokoili kahisevia lehtiä pienellä lapiollaan
ja kantoi niitä yksitellen hänen istuimensa alle.
Lapion oli Fritz Amatus hänelle vuollut. Harmaan villalakin oli Svante
tehnyt; lämpimän palttoon oli hän itse Dika tädin avulla ommellut;
sukat olivat Effin tekemät ja esiliina Kamillan. Niin, melkein kaikki,
mitä pienokaisen päällä oli, olivat hänen rakkaitten tilhiläistensä
antamat. Spirean katse lepäsi hellänä heidän löytämässään pikku
aarteessa.
Sillä välin katseli hän hajamielisesti edes takaisin kulkevia ihmisiä.
Muutamilla oli yhä kiire, eivät saaneet edes lepopäivänä rauhaa. Toiset
kulkivat verkalleen ohitse, nauttien niinkuin hän illan kauneutta.
Alkoipa jo kirkosta tulla ihmisiä yksitellen virsikirjat kädessä.
Spirean piti täällä odottaa Pullosen vaimoa, itse piti hänen mennä
erään toverinsa luo.
Hänen ajatuksensa kääntyivät kouluun ja tovereihin. Viimeistä vuotta
kävi hän nyt koulua; ensi vuonna tähän aikaan istui hän kotona
auttamassa äitiä pienten veikkojen hoidossa. Mutta mitä sitten tulisi?
Sitä hän mielessään kyseli, ei kuitenkaan levottomasti, mutta
ihmetellen vaan. Tiesihän hän, että elämä hänellekin toisi jonkun
tehtävän, jonkun päämaalin...
Mutta minnekä oli Dan joutunut? Hän säpsähti ja kääntyi äkkiä. Voi
sitä pientä veijaria, joka ei koskaan saattanut pysyä yhdessä kohti!
Nyt häntä taas ei näkynyt ja Spirea juoksi levottomana edes takaisin
pensaiden välissä, siinä toivossa, että hän olisi jossakin piilosilla.
Hän huusi monta kertaa: Dan! Dan! Mutta ei mikään pieni ääni vastannut.
Alkoi jo tuntua ikävältä ja levottomalta. Olisiko hän jo ennättänyt
kadulle, -- olihan hän ihan äsken hänen vieressään! Vaan mielelläänhän
se aina meni löytöretkille! Voi, ettei hän ollut häntä paremmin
hoitanut. Täytyi mennä häntä kadulta hakemaan, mutta -- miltä
suunnalta? Epätietoisena seisahtui hän portissa Bulevardikadulle päin,
kun samassa näki Fritz Amatuksen, joka pitkin askelin tuli häntä
vastaan.
-- Fritz, -- huusi hän hätäisesti, -- tule auttamaan minua Dan'ia
hakemaan! Hän on eksynyt jossakin täällä läheisyydessä... hän ei ole
voinut kauas ennättää.
-- Elä näytä niin surkealta, kyllä minä hänet hankin käsiisi, --
vakuutti Fritz, ja unhotti samassa että hänen olisi pitänyt mennä
luokkatoverien kokoukseen, jossa tärkeitä asioita keskusteltiin.
He menivät eri suunnille, hakien ja kysellen. Pullosen vaimo, joka tuli
kirkosta, sai tietää onnettomuuden ja juoksi miltei itkien talosta
taloon hakien lemmikkiään.
-- Oletteko nähneet pientä poikaa harmaa lakki päässä ja punaiset
sukat? -- kysyi hän jokaiselta vastaantulijalta. Toiset vastasivat ei,
toiset luulivat nähneensä, eikä hän siitä tullut hullua viisaammaksi.
-- Ei hänen päällensä vaan liene ajettu, -- arveli hän kauhistuneena,
muistellen kuinka monessa pienessä vaarassa poika jo oli ollut. Kadun
kulmassa huomasi hän sitten poliisin ja riensi hänen luokseen.
-- Onko poliisi nähnyt että jonkun pienen pojan päälle juuri ikään on
ajettu? -- kysyi hän, itku kurkussa. -- Hänellä oli harmaat sukat ja
punainen lakki... eikä... olen ihan höperönä, harmaa oli lakki ja sukat
punaiset ja lämmin palttoo ja... eikö poliisi ole häntä nähnyt?
-- Mikä poika se oli?
-- No, se oli minun ottopoikani ja nimensä on Daniel ja harmaa lakki
hänellä oli...
-- Olenhan minä nähnyt montakin harmaata lakkia, mutta sitä en tiedä
olivatko sukat punaiset? Kysykää vahtikonttoorilta!
Spirea ja Fritz palasivat nyt turhilta retkiltään. Pimeä oli
saavuttanut heidät, kaasulyhtyjä sytytettiin ja suru sydämmessä täytyi
heidän palata kotiinsa. Pullosen vaimo oli mennyt poliisikamarille
ilmoittamaan asiaa.
Kotona säikähtyivät kaikki, kun kuulivat mitä oli tapahtunut.
Tilhiläiset juoksivat alituisesti ikkunasta ikkunaan voidaksensa
mahdollisesti kaasun valossa nähdä pientä paksua palleroista kotiin
palaavan, ja he säpsähtivät, jos ulkoa kuulivat pienintäkin liikettä.
Spirea raukka oli ihan epätoivossa. -- Sehän on _minun_ syyni, _minun_
syyni, -- nyyhkytti hän. Minkätähden en pitänyt hänestä parempaa
huolta... Mutta minusta vaan näytti, että hän koko ajan oli minun
rinnallani. En ymmärrä kuinka hän olisi päässyt portista kulkemaan,
niin etten minä olisi häntä nähnyt... Voi, Dan'ia, voi! En _koskaan_
suo tätä itselleni anteeksi...
-- Rauhoitu nyt, tyttö parka, -- lohdutti Dika täti, -- joka kääntyi
levottomaksi tytön äärettömästä surusta. Eihän se tarvitse olla
mitään vaarallista. Varmaankin on Dan hiipinyt johonkin pihaan, ja
siellä ovat varmaankin korjanneet hänet. Huomenna he ehkä ilmoittavat
hänet poliisikamarilla ja sinnehän on Pullosen vaimo jättänyt meidän
osoitteen. Elä itke, lapseni, _vielä_ siihen ei ole syytä.
Dea täti istui kiikkutuolissa ihan masentuneena. -- Olenhan aina
sanonut, ettei tule kuin onnettomuutta, kun rupeaa vieraitten lapsia
hoitamaan. Poika on kai aikoja sitten kuollut... tiesi missä hän
löydetään...
-- Elä säikäytä lapsia, Dea, -- kuiskasi Dika täti, joka näki Effin ja
Kamillan kauhistuneita katseita. Ääneen sanoi hän: -- en minä yhtään
vielä ole toivottomuuteen vaipunut; ei lapset meidän aikana niinkään
helposti häviä. Nyt on minun ehdotukseni, että me kaikki panemme
koreasti maata, -- sinäkin Spirea kulta, -- ja huomenna lähdemme me
miehissä etsimään pientä kananpoikaamme. Minä lupaan että saatte olla
poissa koulusta, sillä minä ymmärrän, ettei kukaan teistä kuitenkaan
voisi vastata opettajien kysymyksiin.
Hän nyykäytti päätään ystävällisesti ja tilhiset olivat hänelle hyvin
kiitolliset. He olivat niin säikähtyneitä ja pois suunnilta, etteivät
saattaneet edes läksyjään lukea.
Kauan aikaa sen jälkeen, kun Kamilla oli sammuttanut kynttilän, kuuli
hän Spirean nyyhkyttävän eikä kumpikaan heistä voinut nukkua, ennenkuin
aamupuoleen.
Tiedustelemisia.
Ensimmäisenä päivänä ei saatu minkäänlaisia tietoja Dan'ista, eikä
toisena eikä koko seuraavalla viikolla. Dika tädin väite, ettei pieni
poika niinkään helposti häviä, ei pitänyt paikkaansa, vaan päinvastoin
poika oli kateessa, vaikka sitä uutterasti hakivat poliisit ja matammit
ja tilhiläiset.
Tilhispesässä oltiin mitä raskaimmalla tuulella. Tilhit eivät oikein
tahtoneet toisilleen myöntää kuinka alakuloisia he olivat, mutta se
tuntui jo itse ilmassa. Dika tätikin, joka tähän saakka oli pysynyt
reippaana, alkoi surkastua, kun eivät ilmoitukset, tiedustelemiset
eivätkä muut puuhat auttaneet. Hän vaivasi aivojaan ajattelemalla
etteikö löytyisi jotakin uutta keinoa vielä, mutta jota enemmän aika
kului, sitä enemmän synkistyivät toiveet.
Olisiko se ollut hänen äitinsä? Häntä oli Dika monta kertaa muistellut
ja arveli, että tämä ehkä oli ottanut lapsen takaisin yhtä salaisesti,
kuin sen ensin oli hylännyt. Mutta kummallista se sittenkin oli, että
kaikki tiedustelemiset menivät niin aivan hukkaan, ettei pojasta
näkynyt jälkiäkään.
Tilhiläiset ajoivat joka päivä takaa kaikkia pieniä punaisia sukkia ja
harmaita lakkia, joita vaan kaukaa näkivät.
Varsinkin olivat Svante ja Fritz Amatus väsymättömiä, kuleskellen
kaduilla jokaisena lomahetkenä keksiäksensä Dan'in lymypaikkaa. Sillä
sen he kaikki pitivät varmana, että hänet pidettiin sulettuna johonkin
huoneeseen. Dika täti ei oikeastaan pitänyt tästä alituisesta kaduilla
oleskelemisesta, mutta hänestä oli niin luonnollista, että lapset
täten koettivat rauhattomuuttaan lieventää, ettei hän hennonnut heitä
kieltää. Hämärän tultua ei hän kuitenkaan enää laskenut heitä ulos.
Eräänä iltapäivänä viipyivät Svante ja Fritz tavattoman kauan ulkona.
Oli jo pimeä ja tilhiläisten rauhattomuus kasvoi hetki hetkeltä. Dika
täti alkoi jo kulmakarvojaan rypistellä pimeässä kuleskelemisen tähden
ja Dea täti huokaeli tiheään sekä pudisteli päätään, arasti arvellen,
etteivätkö Fritz ja Svante nyt liene hävinneet samalla tapaa, kuin
Dan'kin. Spirea käveli salissa edes takaisin, ei voinut toimittaa sitä
eikä tätä ja säpsähti joka kerta, kun portaissa kuului askeleita.
-- Lienee heille jotakin tapahtunut, kun ei heitä ala näkyä, -- arveli
Kasse synkästi ikkunan luona vahtiessaan.
-- Ehkä he ovat päässeet jälille, -- tuumasi Kamilla.
-- Ei tässä jaksa enää odottaa, -- valitti Masse, -- minä menen heitä
hakemaan. -- Ja samassa hän jo oli etehisessä.
Vaan juuri samassa kuului kiireitä askeleita portaissa ja viivyttelijät
hyökkäsivät sisälle hengästyneinä ja hyvin toimessaan.
-- Me olemme löytäneet hänet, -- sanoi Fritz kuiskaamalla, ikäänkuin
olisi pelännyt jonkun kuuntelevan.
-- Ainakin olemme jälille päässeet, -- oikaisi Svante, pyyhkien
silmiltään hiestynyttä tukkaansa.
-- Me olemme viipyneet niin kauan tullaksemme vakuutetuiksi...
-- Kertokaa, kertokaa! -- huusivat tilhiset ja tantitkin kiiruhtivat
paikalle uutisia kuulemaan. Mobelle, joka ei koskaan pitänyt
liikuttavista uutisista, murisi lakkaamatta Dea tädin tuolin alla,
mutta häntä ei nyt joutanut kukaan huomaamaan.
-- Niin, -- alkoi Svante, -- me olimme matkoillamme tulleet aina
Sörnäsiin saakka toiselle puolelle tullia ja aijoimme juuri kääntyä
takaisin...
-- Kun kuulimme Dan'in itkevän, -- keskeytti Fritz surkealla äänellä.
-- No, no, emmehän nyt varmaan tienneet, oliko se _hänen_ äänensä, --
oikaisi Svante jälleen, -- meistä vaan tuntui...
-- Ettekö nähneet häntä? -- kysyi Spirea levottomana, -- hänestä tuntui
ikäänkuin sisällinen tuska olisi häntä polttanut.
-- Emme kyllä nähneet, mutta arvelimme...
-- Kertokaa nyt säännöllisesti, rakkaat lapset, -- kehoitti Dika täti,
jonka mielestä esipuheet kävivät liian pitkiksi.
-- Kyllä, -- jatkoi Svante, -- me kulimme erään ikkunan ohi, joka oli
puoleksi auki ja kuulimme jonkun sisässä itkevän. Fritz seisahtui heti
ja kuiskasi: kuuletko, se on Dan, joka itkee. Minä kuuntelin ja minusta
tuntui, että ääni todellakin oli Dan'in. Koetimme pilkistää huoneeseen,
mutta emme nähneet mitään, huone oli aivan pimeä. Silloin huusin minä
ikkunasta: Dan! Dan! sinäkö siellä olet? Itku herkesi paikalla ja sen
jälkeen emme enää mitään kuulleet.
-- Ja sitten juoksimme paikalla kotiin kertomaan teille, --
lisäsi Fritz Amatus, jonka jalat koko ajan olivat maata polkeneet
kärsimättömyydestä.
Dika täti näytti miettivän, -- Minusta tuntuu, että teidän
perustuksenne ovat jotenkin löyhiä, -- sanoi hän. -- Olisihan se voinut
olla vaikka mikä muu lapsi.
-- Eikö mitä, -- vakuutti Fritz, -- _minäkö_ en tuntisi _Dan'in_ itkua?
-- Minustakin kuului se _aivan_ semmoiselta, -- vahvisti Svante.
-- Huomenna täytynee meidän mennä asiasta selkoa ottamaan, -- lausui
Dika tätä. Olisihan väärin, jos jättäisimme sikseen pienimmänkään
mahdollisuuden löytää Dan'ia. Mutta tunnustaa minun täytyy, etten
suinkaan vielä ole vakuutettu olevanne hänen jälillään.
Tilhiläiset sitä vastoin olivat hyvin toivorikkaat. He olisivat
paikalla tahtoneet lähteä Sörnäsiin tutkimusretkelle, mutta koska kello
oli yhdeksän ja matka pitkä, täytyi heidän malttaa mielensä seuraavaan
aamuun.
Dika täti, Svante ja Spirea lähtivät heti aamiaisen syötyä mainitulle
retkelle. Toisetkin olisivat niin ihmeen mielellään menneet mukaan,
mutta läksyt olivat tärkeämmät, kuin tämä löyhillä perustuksilla oleva
toivo, ja he saivat tyytyä siihen toivoon, että kenties ennättäisivät
nähdä Dan'ia ennen kouluun menemistään kello 12.
Lähetyskunta astui omnibukseen ja lähti Sörnäsiin. Spirea oli niin
levoton, että tuskin pysyi paikoillaan; Svante koetti näyttää
levolliselta, mutta Dika täti odotti kärsivällisyydellä -- pitkää nenää.
Vähäisen matkan päässä Sörnäsistä astuivat he alas vaunuista. -- Tuossa
on talo, -- sanoi Svante ja osoitti pientä puutaloa tien varrella. --
Juuri tämä ikkuna oli eilen auki.
Spirean silmät tunkivat melkein lasin läpi, nähdäksensä kaivattua
lemmikkiä sisässä. Hetken arveltuansa astuivat he huoneeseen.
Estääksensä huoneen asukkaita piiloittamasta Dan'ia, menivät he sisälle
koputtamatta. He näkivät pienen siistin ja sievän huoneen, ikkuna
uutimilla varustettu, kukkiva fuchsia pöydällä, sen toisessa ääressä
hyväntahtoinen vanha neiti, joka neuloi sukkia koneilla.
Dika täti tervehti kohteliaasti; toiset myös.
-- Minun täytyy pyytää anteeksi, että näin tunkeudumme ventovierasten
huoneeseen, mutta asian laita on semmoinen, että olemme kadottaneet.
pienen pojan.
-- Vai niin, vai niin, -- on se tuhkarokko käynyt täälläkin milt'ei
joka talossa, -- vastasi vanhus ystävällisesti.
-- Ei se ollut tuhkarokko, -- sanoi Dika, jonka viimeiset toiveet jo
olivat tyhjään rauenneet, -- vaan hän eksyi meiltä eräänä päivänä ja
kaikki tiedustelemiset ovat olleet turhat.
-- Sehän on hirveätä! -- huudahti neulojaneiti, lyöden pyylevät kätensä
yhteen. -- Onko rouva ilmoittanut lehdissä?
Svante ja Spirea vaihtoivat katseen, puoleksi veitikkamaisen, puoleksi
surullisen.
-- Kyllä, olemme koettaneet kaikki ja poliisi on kauan aikaa ollut
liikkeellä.
Spirea, jonka silmät koko ajan olivat tutkineet vanhusta, arveli
nyt huomaavansa hiukan levottomuutta hänen kasvoissaan. Hänen
luulevaisuutensa heräsi uudestaan. Eikö Dan saattaisi olla jossakin
piilossa? Vuoteen alla ehkä? Sohvan takana? Jossakin konttoorissa?
-- Eilen, -- jatkoi Dika täti, -- kulkivat kaksi minun pojistani täällä
ohitse. He näkivät silloin ikkunan olevan auki ja kuulivat täältä
lapsen itkua. Hämillään kun olivat, luulivat he paikalla meidän pikku
pojan täältä löytyvän, eivätkä voineet rauhoittua, ennenkuin minä olin
luvannut tulla täällä käymään.
-- Hyvä ihme, se oli varmaankin Jaana, joka valitti eilen. Minä olin
pannut ovet lukkoon ja hän ei viitsinyt mennä ulos ikkunasta.
-- Kuka se Jaana sitten on? -- kysyi Dika täti,
-- Se on kissani, -- vastasi neiti ja houkutteli sitä luokseen. -- Se
on niin ihmeen hyvä ja se kulkee aina niin minun perästäni...
-- Mutta kyllä se oli lapsen ääni, jonka me kuulimme, eikä kissan, --
vastusti Svante, joka tunsi, että hänen arvoansa loukattiin. -- Minäkö
en osaisi eroittaa lapsen ääntä kissan äänestä?
-- No, sitten se varmaankin lienee ollut suutarin Kalle tässä
viereisessä kamarissa. Vanhemmat ovat pahoja sille raukalle ja hän
huutaa useasti.
-- Kuinka vanha hän on? -- kysyi Spirea, jossa viimeisen toiveen kipinä
vielä eli.
-- Noin kahden vuoden vanha, -- vastasi neulojaneiti. -- Tahtooko
herrasväki nähdä häntä, se on niin sievä poika? -- Ja vastausta
odottamatta nousi hän ja meni sisälle naapurien luo, josta kohta
palasi, taluttaen kädestä pientä pyöreäposkista Dan'in ikäistä
poikaa. Hänellä oli nenä liassa, ja hän piti silmät alaspäin luotuina
sekä imeksi leipäpalasta. Spirean sydän heltyi heti häntä kohtaan.
Kukapa hennoisi olla sinulle paha, ajatteli hän ja silitti pojan
pörröistä tukkaa, jolloin kaksi tummansinistä silmää kummastuneina
kääntyivät häneen. Dika täti löysi sokuripalan taskustaan, Svante antoi
lakritsipalan ja niin tuli pienelle likanokalle pidot.
Mutta voi, ei se kuitenkaan ollut Dan. Svantenkin täytyi myöntää
erehtyneensä. Ei voitu millään tavalla luulla että tuo vanha kiltti
neulojaneiti ja hänen kissansa piilottaisivat poikaa, eikä myös että
sitä teki suutarin perhe, jolla oli tupa täynnä lapsia. Tutkimusmatkue
pyysi sentähden monta kertaa anteeksi sekä jätti jäähyväiset ja Dika
täti tilasi sovitusuhrina neljä paria sukkia.
Fritz paran nenä tuli puolta metriä pitemmäksi, kun he tulivat kotiin
-- ilman Dan'ia -- ja koko tilhipesä oli alakuloisuutta ja surkeaa
mieltä täynnä. Spirea ei puhunut yhtä sanaa, hän oli miettiväinen ja
surullinen koko päivän. Ja keittiössä istui Pullosen vaimo, ja itki
punareunaiseen nenäliinaansa; eikä hän saattanut kulkea takan eikä
likasankon ohi muistelematta lemmikkiään.
Mutta illan tultua ja kun Spirean piti sanoa hyvää yötä, heitti hän
käsivartensa Dika tädin kaulaan ja kuiskasi: -- täti, minä aavistan
että se vaimo, joka minua ajoi takaa, on sama, joka on Dan'in vienyt!
Jälkiä.
Päiviä ja viikkoja vieri; lukukauden loppu ja joulu lähestyivät.
Dan'in surkeaa kohtaloa ei aina joudettu niin paljon ajattelemaan,
kun kotiin lähtö kohta oli käsissä ja joululahjat laitettavat. Spirea
vaan ei koskaan saanut rauhaa surultaan ja omantunnon vaivoilta. Hän
näytti niin kalpealta ja alakuloiselta, että se koski kaikkiin. Toverit
koettivat häntä lohduttaa; Dika täti oli turhaan houkutellut häntä
lähtemään kotiin muutamia viikkoja aikaisemmin, mutta hän ei suostunut
siihen. Hän ei saattanut jättää suruansa ja paikkakuntaa, ennenkuin oli
saanut edes jonkunlaisia tietoja lemmikistään.
Hän pysyi yhä siinä luulossa, että tuo mustasilmäinen, kamala nainen
oli vienyt Dan'in, ja kävellessään ulkona tarkasteli hän kaikkia
ihmisiä, toivossa nähdä häntä vielä kerta.
Eräänä päivänä pyysi Fritz Amatus Spireaa mukaansa jouluostoksia
toimittamaan. Hän tarvitsi ompelukoria äidilleen ja tahtoi kysyä neuvoa
Spirealta. Tämä menikin mielellään. Fritz oli melkein kuin oma veli
hänelle, niin tuttu ja luottamusta täynnä.
He menivät puodista puotiin, kauniina raittiina talvi-iltapäivänä.
Tähdet kimaltelivat ja lupailivat pakkasta, puotien ikkunat
houkuttelivat tuhansilla koreilla kaluilla.
Esplanaadikadulla seisahtui Spirea äkkiä, tarttui kiivaasti Fritz'in
käsivarteen ja kuiskasi: -- näetkö... tuo vaimo tuossa ikkunan
luona,... se on _hän_, joka...
Tuska esti häntä hengittämästä ja hän sai tuskin sanat suustaan.
Puoti-ikkunoista tulevassa valossa näki Fritz, että hän oli aivan
kalpea ja koko ruumis värisi.
-- Nyt me emme enää laske häntä teille tietämättömille, -- kuiskasi
Spirea jälleen ja koetti voittaa liikutustaan. -- Minua hän ei saa
nähdä, se pilaisi, koko asian... mutta sinun täytyy seurata häntä
kaukaa, panna mieleesi paikka, minne hän jää sekä tulla meille
sanomaan, niin pian kuin mahdollista. Voi, Fritz, Fritz, nyt meidän
_täytyy_ päästä jälille... hiljaa... hän alkaa kulkea! Mene sinä
jälessä, mutta varovaisesti, ettei hän huomaa. Minä menen kotiin
edeltäpäin.
Fritz oli kovin mielissään ja piti tehtäväänsä suurena kunniana.
Vaikea se ei myöskään ollut; hän oli niin monta kertaa leikillä ollut
vakoilijana ja ottanut selkoa vihollisten liikkeistä. Hän veti ylös
palttoon kauluksen korvia myöten ja veti alas lakin silmille, että
hyvin vähän näkyi kasvoja, arvellen että vaimo mahdollisesti voisi
kääntyä ja tuntea hänet. Sitten alkoi hän hiljaa ja kaukaa seurata
häntä.
Vaimolla ei näyttänyt olevan mitään kiirettä. Hän seisahtui usein
katselemaan koreita puodin ikkunoita. Fritz'in mielestä näytti hän
ilkeältä, mustine silmineen ja vihaisine katseineen ja poika piti häntä
silmällä oikean poliisin tavalla.
Kun hän oli päässyt suurimmista kaduista, alkoi hän kiiruhtaa
askeleitaan. Fritz teki samaa, aina vaan kaukaa. Näin tulivat he
yhä kauemmaksi aina Punavuorikadun päähän saakka. Siellä meni vaimo
sisään erääseen pieneen rappiolla olevaan taloon. Fritz odotti hetken
nähdäksensä jäisikö hän todellakin sinne ja kun häntä ei enää näkynyt,
katsoi hän talon numeroa ja kiiruhti kotiin minkä jaksoi.
Läähättäen ja hiessä hyökkäsi hän keittiöön, heitti ovet selälleen, sai
Spirean käsiinsä ja kertoi hänelle minkä tiesi.
Dika tädin kanssa pidettiin nyt lyhyt neuvottelu. Nyt täytyi olla
sukkelat tuumat, jos mieli saada asiasta selkoa. Saattoihan nainen vaan
olla jonkun tuttavan luona käymässä ja sitten taas ehkä katoaisi teille
tietämättömille. Päätettiin sentähden, että Svanten piti käydä poliisia
hakemassa ja sitten otettaisiin vossikka ja Dika täti, Spirea ja Svante
lähtisivät kolmen Punavuoren kadulle.
Taloon saavuttuaan astuivat he ensimmäisestä portaasta ylös. He
saapuivat likaiseen, pahasti haisevaan porstuaan, jossa oli kolme ovea.
-- Parasta että konstaapeli jää tänne, sillä mehän saattaisimme mennä
väärään huoneeseen ja silloin vaimo ehkä koettaa pakoon hiipiä, --
kuiskasi Dika täti ja astui rohkeasti Spirean kanssa oikealla olevaan
huoneeseen. Poliisi jäi porstuaan.
Paksu, ummehtunut ilma täytti huoneen, jossa kaksi naista asui; toinen
pöydän luona pienen savuavan lampun ääressä, paikkaellen vanhaa
turkkia. Toinen makasi vuoteella, pää seinään päin kääntyneenä.
Vieraiden sisään tultua nousi edellinen ja kysyi äreästi, mitä he
tahtoivat.
-- Se _ei_ ole hän, -- kuiskasi Spirea, jonka katseet olivat vuoteella
makaavaan vaimoon.
Dika täti otti päällensä ankaran katsannon, joka tavallisesti sai
ihmiset tottelemaan ja kysyi äreästi: -- asuuko matami yksinään täällä?
Kuullessaan vieraan äänen säpsähti vaimo vuoteella sekä nousi
istualleen kiinnittäen vasta tulleihin mustat, uhkaavat silmänsä.
-- Vastausta ei näy tarvittavankaan, -- jatkoi Dika täti, -- minä näen
että täällä on se, jota haemme. -- Ja kääntyneenä naiseen, joka nyt
istui sängyn laidalla eikä nähtävästi aikonut paeta, kysyi hän Spireaa
osoittaen: -- Tunnetteko tätä nuorta neitiä?
Nainen naurahti, mutta ei vastannut mitään. Dika täti uudisti
kysymyksensä. Nainen vastasi huolettomasti: -- olenhan häntä jonkun
kerran nähnyt. Puheesta kuului että hän oli kotoisin Ruotsista.
-- Missä te olette häntä nähneet? -- kysyi Dika täti vieläkin ja heitti
vaimoon ankarimmat silmäyksenpä.
-- Erään pojan seurassa, -- sanoi vaimo pilkaten ja aikoi jälleen
heittäytyä makaamaan.
Näitä sanoja kuullessaan säpsähti Spirea ja huudahti puoliääneen: --
se oli Dan! -- Hänen katseensa kiertelivät huonetta tutkien, mutta
eivät voineet missään keksiä Dan'in jälkiä. Dika täti astui lähemmäksi
vaimoa, ikään kuin estääksensä häntä vetäytymästä pois kuulustelusta.
-- Tiedättekö, -- sanoi hän laskien kätensä vaimon olalle, --
tiedättekö että teitä syytetään pienen pojan ryöstämisestä? Vastatkaa
minulle, oliko se _teidän_ poikanne?
-- Vaimo nauroi jälleen. -- Minunko lapseni? -- sanoi hän. -- Ei, oli
kai se hienompaa verta kuin minun!
Spirea huokasi syvään ilosta ja kiitollisuudesta. Kenenkä lapsi hänen
lemmikkinsä lieneekään ollut, oli hän iloinen siitä, ettei se ollut
tämän ilkeän vaimon tapsi. Eikä hän ollut vähääkään tämän näköinen.
-- _Tekö olette hänet vieneet?_ -- kysyi Dika täti taaskin, joka sanan
painavasti lausuen.
-- Minä, -- kuului ihmeteltävän suora vastaus. Nainen näytti nyt
kyllästyneen tutkintoon ja meni ovea kohti, ikäänkuin päästäkseen
kaikesta.
-- Seisahtukaa! Tuolla ulkona on poliisi. Te ette pääse minnekään,
ennenkuin vastaatte kysymyksiini.
-- Vai niin! Millä oikeudella rouva tulee tänne sekaantumaan muiden
ihmisten asioihin?
Nainen kääntyi uhkaavaisen näköisenä ja hänen mustat silmänsä
säihkyivät.
-- Sen oikeudella, joka kokonaisen vuoden on hoitanut turvatonta lasta,
-- sanoi Dika täti vakavasti. -- Niiden oikeudella, jotka ovat olleet
isän ja äidin sijassa isättömälle ja äidittömälle...
-- Mistä te sen tiedätte? -- keskeytti nainen uhkamielisesti. --
Tiedättekö te, kuka sen on isä ja äiti, tiedättekö, josko ne elää tai
ei; minä takaan, ettette sitäkään tiedä.
-- Siinä lipussa, joka oli kiinnitetty pojan vaatteisiin, kun me
löysimme hänet, oli kirjoitettu, ettei hänellä ollut isää eikä äitiä,
-- uskalsi Spirea muistuttaa. -- Me olemme pitäneet häntä isättömänä ja
äidittömänä.
-- Ha, ha, ha! se on niin helppo uskoa kaikenlaista tässä maailmassa.
Mutta minäpä sanon rouvalle ja neidille myös, että minä en anna
itseltäni urkkia semmoista, jota en _tahdo_ sanoa ja herrasväki tekee
parhaiten, jos nyt menee tiehensä.
Toinen nainen alkoi nyt loukattua puolustaa. Hän meni oven luo, aukasi
sitä ja lausui äänellä, joka ei ollut ystävällinen eikä kohtelias:
-- Kas niin, jos ei herrasväki osaa ulos, niin saan minä neuvoa, että
tässä on ovi. Onhan se nyt ihan kummaa, ettei anneta rauhaa ihmisille
sentähden vaan, että ne ovat köyhiä, vaan tullaan näin...
Hän oli unhottanut poliisin porstuassa. Oven auetessa astui tämä
sisälle siinä luulossa, että häntä tarvittiin.
Spirea rauhoittui, mutta Dika täti ei muuttunut.
-- Blomstedt, -- sanoi hän, -- tämä nainen on itse tunnustanut, että
hän on vienyt pois pojan, jota me haemme, vaikka se ei ollut hänen
lapsensa. Olkaa hyvä ja ottakaa hänet teidän huostaanne. Ehkä hän
puhuu teille paremmin kuin minulle. -- Naiselle sanoi hän vienommalla
äänellä: -- Elkää pelätkö, ei teille mitään pahaa tehdä. Mutta
täytyyhän meidän vetää edesvastaukseen niitäkin, jotka ovat koiran tai
hevosen vieneet, kuinka paljon suuremmasta syystä siis semmoisen, joka
on lapsen ryöstänyt?...
-- Minä _en_ ole häntä varastanut, -- puhkesi nainen puhumaan, --
minulla oli oikeus tehdä, minkä tein. -- Sitten puhkesi hän rajuun,
katkeraan itkuun, mumisten kaikenlaista, jota muut eivät kuulleet.
Dika täti pyysi kuiskaten poliisia kohtelemaan häntä sääliväisyydellä
ja sen jälkeen lähti hän pois Spirean kanssa, sanottuansa vieläkin
muutaman ystävällisen sanan itkevälle naiselle.
Dan'in elämäkerta.
Seuraavana päivänä meni Dika täti yksinään poliisikamarille
tiedustelemaan oliko saatu mitään kuulla Dan'ista. Tilhiläisiä vaivasi
mitä kauhein uteliaisuus hänen poissa viipyessään, eikä heidän ollut
mahdollista syödä eikä valmistella joululahjoja, eikä lukea läksyjä.
-- Jospa nyt Dan olisi mustalaissukua, -- arveli Masse istuen ikkunan
luona, nenä litteäksi painettuna lasia vasten. -- Sepä vasta hauskaa
olisi ja kummallista!
-- Onko hän sinusta mustalaisen näköinen vaaleine hiuksineen, sinisine
silmineen? -- nauroi Kamilla. -- Ei, paremmin hän sittenkin on joku
ryöstetty kuninkaan poika.
-- Minä työn vaikka pääni seinään, jos hän ei ole tavallinen pieni
talonpoikais-Matti Lapin tuntureilta, -- sanoi Kasse varmasti.
-- Kaikkia tässä vielä! -- keskeytti Effi loukkaantuneena. Dan'illa
on aatelisnenä, eikä mikään lappalainen litteä-nokka. Missä ovat
silmäsi olleet, veli Kasimir? Minä puolestani luulen, että Dan on
joku lastenkodin pienokaisista, jonka tuo ilkeä vaimo on ryöstänyt,
sentähden että hän oli niin suloinen ja kaunis. Ehkä aikoi hän
kasvattaa häntä nuoralla tanssijaksi ja saada hänestä ansiota.
-- Mutta minkätähden hän siinä tapauksessa olisi pistänyt hänet Svanten
tielle ja pyytänyt ihmisiä olemaan hänelle hyviä, -- ihmetteli Kamilla.
Heidän tuumansa keskeytti etehisen kello, ja kaikki hyökkäsivät Dika
tätiä vastaan ottamaan. Hän näytti vakavalta, mutta ei surulliselta
ja lapset miltei repivät häneltä päällysvaatteet, saadaksensa hänet
niin pian kuin mahdollista salin nojatuoliin tyydyttämään heidän
uteliaisuuttaan.
-- Kas niin, kas niin, elkää rutistako hattuani!... Fritz, sinähän
polet mekkoani! Odottakaa nyt hiukan, niin saatte kuulla... Kas nyt
olen minä valmis... nyt menemme Dean luo.
-- Ja sitten sinä kerrot, täti, huusivat kaikki kilvan.
-- No, rauhoittukaa nyt! -- sanoi Dika täti ja istui sänkykamarin
sohvaan, yhdeksän korvaparin ympäröimänä, Mobellen korvia lukuun
ottamatta, jotka unessa liikkuivat ylös ja alas.
-- Nyt saatte kuulla todellisen elämäkerran, kun ette vaan keskeytä.
Kamilla nipisti Effiä käsivarteen, niin että oikein koski, sillä
jollakin tavoin piti hänen saada kärsimättömyyttään ilmoittaa.
-- Oli kerran rikas tukkukauppias Köpenhaminassa...
-- Köpen... -- kuiskattiin hämmästyneinä. Massit katsoivat toisiinsa,
heistä tuntui melkein kuin jos olisivat Köpenhaminasta kotoisin.
... jolla oli suloinen nuori rouva ja yksi ainoa pieni poika, -- jatkoi
Dika täti.
-- Dan! Dan! -- huusi Fritz ihastuneena omasta terävyydestään.
-- Hiljaa! Anna Dika tädin kertoa!
-- Pojalla oli hoitaja, kotoisin Ruotsinmaalta, joka piti hänestä
paljon ja hoiti hyvästi. Mutta hänellä oli kaksi suurta virhettä:
hän oli epärehellinen ja hänellä oli kiivas ja häijy luonto. Rouva
koetti kauan aikaa lievittää näitä ominaisuuksia, osoittamalla hänelle
ystävällisyyttä ja luottamusta, mutta Rosalie, -- niin kutsuttiin
tyttöä, kiusasi häntä usein vilpillä ja pahalla luonteellaan. Vanhemmat
alkoivat syystä pelätä, että hän aikaa myöten tulisi vaikuttamaan
vahingollisesti heidän pieneen poikaansa ja päättivät panna pois
Rosalien. Tämä itki ja rukoili ja lupasi parantua, mutta sen hän oli
tehnyt niin monta kertaa, että hänen rouvansa tiesi, ettei se mitään
merkitseisi.
Rosalien piti siis muuttaa pois ja hänellä ei ollut enää kuin kolme
päivää talossa oltavaa. Hän oli syvästi loukkaantunut, arveli että
häntä oli väärin kohdeltu ja mietti itsekseen, kuinka hän parhaiten
voisi kostaa emännälleen.
Eräänä iltana oli hänen herrasväkensä poissa iltaruualla tuttaviensa
luona ja Rosalie yksinään kotona pojan kanssa. Toiset palvelijat
oli luvattu kylään, eikä heistä ollut kukaan kotona. Nyt päätti
Rosalie panna toimeen päätöksen, jota oli viimeisinä päivinä hautonut
mielessään, sillä parempaa tilaisuutta ei koskaan tarjoutuisi. Hän
hankki itselleen lipun erääseen suureen laivaan, joka kulki suoraan
Kööpenhaminasta Suomeen ja joka oli lähtevä samana iltana. Matkarahaa
otti hän itselleen emäntänsä rahalaatikosta, joka sillä kertaa sattui
olemaan lukitsematta. Hän rauhoitti omaa tuntoaan sillä, että hän sitä
vastoin jätti taloon palkkansa siltä vuodelta, jota ei vielä ollut
saanut.
Puoli tuntia ennen laivan lähtöä otti hän pienen nukkuvan pojan
käsivarrelleen ja vasullisen vaatteita sekä hiipi pois talosta, jossa
ei kukaan huomannut hänen pakoaan.
Eksyttääksensä vanhempia, oli hän juuri sitä ennen heittänyt pojan
viimeiseksi käytetyt vaatteet erääseen lampeen ja minä arvelen, että
vanhemmat hyvin helposti saattoivat uskoa hänen kostaneen niin julmalla
tavalla.
Tänne Helsinkiin tultuansa koetti hän saada työtä eräässä Töölön
tehtaassa ja onnistuikin vihdoin. Mutta nyt alkoi poika käydä hänelle
suureksi haitaksi. Hänen palkkansa oli niin pieni, ettei hän voinut
maksaa vieraille pojan hoidosta, ja kun hän itse oli poissa koko
päivän, ei hän myöskään voinut pitää lasta luonaan. Kauan aikaa
mietittyään päätti hän asettaa pojan maantielle, siinä toivossa, että
joku ohitse kulkeva armahtaisi häntä. Hän oli piilossa läheisyydessä,
kun Svante otti pojan...
-- Aivan kuin Moseksen äiti, kun Pharaon tytär hänet löysi, --
keskeytti Effi.
... Muutamien kuukausien kuluttua alkoi hänen omatuntonsa kuitenkin
vaivata häntä. Hän ei enää saanut rauhaa siltä ajatukselta, että hän
oli saattanut isäntäväelleen niin äärettömän suuren surun ja hän päätti
hakea pojan käsiinsä ja lähettää hänet takaisin Tanskaan. Pitkään
aikaan hän ei kuitenkaan voinut häntä löytää. Hän kuleksi kaduilla
jokaisena vapaahetkenä ja niin tapahtui kerran että hän sai nähdä
Spirean Dan'in kanssa, jonka hän heti tunsi. Hän astui hitaasti heidän
jälessään nähdäksensä missä he asuivat...
-- Aivan niin kuin minä hänen jälessään, -- huudahti Fritz ihastuneena.
... Useampien viikkojen kuluessa väijyi hän aina milloin missäkin
saadaksensa pojan käsiinsä, kunnes hän vihdoin onnistui sinä iltana
vanhan kirkon luona.
-- Minkä ihmeen tähden hän ei saattanut tulla meille ja kertoa asian
tarkkaan, sen sijaan että varasti pojan? -- intti Kamilla vihaisena.
-- Hän pelkäsi edesvastausta tietysti. Ja sitä paitse oli hänen
luontonsa niin viekas, että hän mieluummin teki kaikkea salassa
kuin käyttäysi rehellisesti. Hän tapasi erään vaimon, joka aikoi
siirtolaisena muuttaa Amerikaan ja tämä suostui suuren palkinnon
toivossa viemään pojan Kööpenhaminaan ja jättämään hänet vanhemmille.
-- Voi, voi, voi! -- huokasi Effi. -- Tähän aikaan on siis pikku
kultamme Köpenhaminassa! -- Kyyneleitä kiilui hänen silmissään, vaikka
hän nauroi.
-- Pahempi se olisi ollut, jos hän olisi lähtenyt Austraaliaan, --
tuumasi Masse. -- Köpenhaminassa voimme aina käydä häntä katsomassa,
kun käymme sisar Angelikan luona. Minä tunnen Köpenhaminan yhtä hyvin
kuin Helsingin...
-- Elä kovin suurentele, veikkonen! Etkö muista, kun luulit
että _Amagertorv_ oli _Kongens Nytorv_ ja kun sinä juoksit aina
"_Rolighetsvei'iin_" saakka tullaksesi _Tordenskjoldsgadeen?_
-- No niin, sisko simasuu, sattuuhan viisaallekin erehdys, -- arveli
Masse.
Kului runsas aika, ennen kuin tilhiläiset saivat sen päähänsä, että
heidän lemmikkinsä oli poissa vieraassa maassa ja etteivät koskaan enää
saisi häntä _omakseen_ kutsua. Täytyihän heidän iloita siitä, että hän
oli päässyt omaan kotiinsa, mutta voi kuinka ikävä heille tulisi ja
kuinka julmaa, etteivät enää saaneet pitää hänestä huolta. Entä kuinka
Pullosen vaimo itkisi, kun ei koskaan enää saisi häntä nähdä!
He istuivat kaikki äänettöminä ja alakuloisina, kun Dika täti
lieventääksensä heidän suruaan sanoi:
-- Eikä kukaan ole kysynyt Dan'in oikeaa nimeä!
-- Niin tosiaankin! -- huusivat lapset, -- Eihän hänen nimensä nyt enää
olekaan Dan. Vai miten, Dika täti?
-- Arvatkaa!
-- Kuka sitä arvaa! Olavi?... Jens?...
-- Holger... Peter... Hans? -- ehdoitti Kasse.
-- Ei, hänen nimensä on _Jörgen Duve_.
-- Jör-gen Du-ve... kertoivat kaikki yhdestä suusta.