Päivällispöydässä ei osattu paljon muuta puhua kuin Kamillan hauskasta
seikkailusta. Masse oli piirustanut koko tapahtuman ja salaa pistänyt
paperin Kamillan lautasen alle.
-- Kuinka te uskalsitte mennä yksinänne kotiin pimeällä, -- irvisteli
Kasse. -- Jospa olisi tullut poliisi vastaan...!
-- Ja vienyt teidät putkaan; jatkoi Eufrosyne kiiluvin silmin.
-- Olisipa ollut somaa, jos meidän tänään olisi täytynyt panna ilmoitus
Hufvudstadsbladetiin, -- arveli Dika täti silmää iskien.
-- Ja ehkä saaneet maksaa löytöpaikkaa, -- huokasi Dea täti.
Kamilla oli sekä nolostunut että huvitettu, kuin niin suuressa määrin
oli kiinnittänyt itseensä yleisen huomion. Massen piirustusta katseli
jokainen ja paljon naurua se herätti.
Epäselvällä taustalla nähtiin ikkuna ja siitä oli heilumassa kaksi
valkoista säärtä. Hattu ja nenä alempana osoittivat toisenkin henkilön
läsnä oloa. Kaikki muu oli vaan mustaa kuin Egyptin pimeys.
Kaikki nauroivat paitse Spirea, joka yhä pysyi vakavana ja
surumielisenä. Jos kohta toverit eivät epäilleet häntä, katselivat
he kuitenkin väliin hiukan arasti häneen ja ikäänkuin vierastelivat
häntä. Hänen käytöksensäkin tuntui heistä välistä oudolta. Joskus meni
hän ulos, ei tahtonut ketään mukaan ja viipyi kauan poissa. Joskus
vaipui hän syviin mietteisiin iloisimman leikinkin kestäessä. Entä sitä
surullista katsetta, jolla hän vastasi kaikkiin kysymyksiin!
Myöhemmin samana päivänä, jolloin Dika täti oli kirjoittanut apteekkari
Pillerille, soi kello ja apteekkari itse omassa korkeassa persoonassaan
tuli talossa käymään. Hän oli pieni ja laiha, siristelevät mutta
suopeat silmät ja kovin kohtelias käytökseltään. Spirea istui salissa
läksyjään lukien, koska Kamilla tyttöjen huoneessa kuulusteli
Eufrosynen ja Fritz Amatus oli jostakin toisesta syystä myös vetäytynyt
sinne kirjoineen karttoineen.
Kun Dika täti astui sisälle vieraansa kanssa ja kohteliaasti pyysi
häntä istumaan, lensi Spirea tulipunaiseksi ja hän kokosi hätäisesti
kirjansa hiipiäkseen pois kenenkään huomaamatta. Dika täti meni
käskemään Miinaa kahvia keittämään ja juuri samassa kun Spirea
apteekkarin selän takana aikoi hiipiä tiehensä, kääntyi tämä ja otti
askeleen häntä kohti, näytti iloisesti hämmästyvän ja ojensi hänelle
kättä. Fritz Amatus kuuli hänen ystävällisesti sanovan: -- kas,
neitihän se on! Toivon teidän jo löytäneen ihmeitten tekijän ja...
Äkillinen rukoileva katse keskeytti hänet ja ennenkuin hän pääsi
jatkamaan, oli Spirea poistunut. Fritzkin vetäytyi toiseen huoneeseen,
ja kovasti häntä arvelutti, kun oli kuullut tuommoisia salaperäisin
sanoja. Mitä salaisuuksia saattoi Spirealla olla ventovieraan herran
kanssa? Missä tekemisessä saattoi hän olla ihmeitten tekijän kanssa?
Oliko hän ehkä sairas? Fritz Amatus tunsi ritarillisen sydämmensä
käyvän levottomaksi. Mutta ei _hän_ kaikessa tapauksessa tahtoisi
urkkia Spirean salaisuuksia.
Kaisaniemellä.
Eufrosyne Tähtinen oli äidiltään saanut lähetyksen kotona leivotuita
mesileipäsiä ja päätti panna toimeen pidot. Eräänä lauantain
iltapäivänä maaliskuussa, kun oli pari astetta kylmää ja mäet
Kaisaniemellä [eräs puisto Helsingissä] olivat ihan jäisiä, kutsui hän
luokkatovereitaan Annia, Selmaa, Heddiä sekä Perpetuaa ja Kamillaa
mäenlaskuun Kaisaniemelle. Spirea jäi kotiin, vaan muut lähtivät
iloisina ja juhlatuulella määrättyä kelkkamäkeä kohti, jokainen vetäen
jälessään "Mustia", "Pelleä" tai "Kettua" tai mikä minkinnimistä
kelkkaa. Eufrosynellä oli hyvästi täytetty laukku toisella käsivarrella
ja toisella veti hän kelkkaansa "Iloa", joka oli hiukan ruostunut
kesällä ja nyt teki melkoista vastarintaa.
Mäelle tultua näkivät he, että ennen heitä oli sinne ennättänyt
muutamia lyseolaisia.
-- Hyi, kuinka ikävää! -- huudahti Kamilla. Nyt täytyy meidän hakea
itsellemme toinen mäki.
-- Eikö mitä, tämä on kaikista paras, -- sanoi Eufrosyne, -- sovimmehan
nyt täällä poikain kanssa.
-- Mutta kuinka uskallamme syödä mesileipiä heidän nähden, -- ihmetteli
Selma.
-- Me käännymme heihin selin! Ja sitä paitse ennättävät he mennä
tiehensä senkin seitsemän kertaa, ennenkuin me rupeamme syömään.
Eufrosynen levollisuus tarttui toisiin ja he päättivät jäädä siihen
paikkaan. Kamilla pani asian alulle siten, että äkkiä heittäytyi
kelkalle ja laski menemään semmoista kyytiä, että jääsirpaleet
sinkoilivat ympärille. Toiset seurasivat, muutamat vatsallaan, toiset
sirosti poikkipuolin kelkkaa, kaikki reippaina ja rohkeina, vaikka koko
ruumista tärisytti nopea kulku.
Ei huolittu yhtään pojista, huudettiin heille vaan välistä
kohteliaasti: pois tieltä! kun nämä eivät joutuneet kylliksi sukkelaan.
Mutta pojilla näkyi olevan enemmän halua tekemään tuttavuutta tyttöjen
tai ehkä oikeammin heidän eväspussinsa kanssa. Yksi heistä tarjoutui
vetämään ylös Kamillan kelkkaa, mutta sai kiellon. Toinen nosti maasta
Annin puhkion, jonka hän oli pudottanut ja toi sen hänelle. Kolmas ajoi
Selman ohitse, jolla sivumennen sanoen oli melkoisen suuri nenä ja
huusi hänelle samassa: -- tehkää hyvin ja kääntäkää pois nenänne, että
pääsee sivuamaan!
Tämä viimeinen pisteleväisyys harmitti tyttöjä ja he päättivät selvällä
ylenkatseella rangaista noita nokkaviisaita nuorukaisia. Kun sentähden
yksi heistä, kulkiessaan mäkeä ylös, koetti alottaa keskustelua
Eufrosynen kanssa, ei tämä vastannut sanaakaan. Nuori herra suuttui nyt
vuorostaan ja päätti kostaa. Kun Eufrosyne seuraavan kerran kiiti hänen
ohitsensa, oli hän varoillaan ja sieppasi hänen päästään lakin varsin
taitavasti sekä lähti juoksemaan portista ulos kadulle, riemuitsevien,
hurraavien toverien seuraamana.
Tytöt seisoivat neuvottomina ja hämmästyneinä ja Eufrosyne kuohui
vihasta. Hän hyökkäsi rosvoa takaa ajamaan, milloin uhaten milloin
rukoillen, mutta tämä oli jo päässyt liiaksi edelle. Hän katosi ja
hänen kanssaan Eufrosynen ihka uusi, valkoinen kaniininnahkalakki.
-- Nytpä vasta kummia nähtiin, -- huudahti Kamilla, kun Effi punaisena
ja hengästyneenä palasi ajosta. -- Kuinka nyt pääset kotiin lakittomana?
-- Ei ole hätää, -- vastasi Effi, jonka huolettomuus ja hyvä luonto
vähitellen pääsivät voitolle, -- minä sidon pienen huivini päähän.
-- Et sinä tohdi mennä siten katuja pitkin...
-- Enkö tohdi? Sen saat kohta nähdä. Mitä minä siitä! Mutta nyt emme
enää anna noitten ilkeiden poikien häiritä itseämme. Tulkaa, niin
lohdutamme itseämme mesileipäsillä.
Effi alkoi tarjota tovereilleen, jotka istuivat kelkoillaan hänen
ympärillään.
-- Sinäpä et ole milläsikään, -- tuumasi joku tytöistä. -- Jospa se
olisi ollut _minun_ uusi lakkini, niin itkisin harmista.
-- Ja se se sitten auttaisi, -- nauroi Effi. -- Minäpä sanon teille,
etten kärsi tyttöjä, jotka aina itkeä tillittävät. Minä aijon mennä
poliisikamarille ja ilmoittaa asian.
-- Poliisikam... puhkesivat tytöt hämmästyneinä sanomaan. -- Kenenkä
kanssa?
-- Yksinäni tietysti, ellei teillä ole halua tulla mukaan. -- Ja
Eufrosyne nousi päättäväisen näköisenä. -- Meidän täytyy lähteä nyt,
että ennätän käydä siellä sivumennen. Lupasin tädeille olla kotona
kello seitsemän.
Tytöt korjasivat hiussuortuvat lakkien alle, laittelivat huivien
rusetteja ja pudistivat lumen toinen toisestaan. Eufrosyne sitoi pienen
vaaleansinisen huivin pyöreitten, kuumentuneiden kasvojensa ympäri
ja kulki tyttörivin etunenässä pitkin Mikonkatua, huolimatta niistä
ihmettelevistä katseista, joita yksi ja toinen heitti häneen.
Aleksanterinkadun nurkalla tuli heitä vastaan Fritz Amatus, joka oli
käynyt apteekissa ostamassa itselleen lakritsia sunnuntairuuaksi.
-- Minnekä sitä nyt ollaan menossa? -- kysyi hän ihmetellen, kun näki
Eufrosynen huivi päässä.
Kaikki tytöt kiiruhtivat yht'aikaa kertomaan julmasta tapauksesta
ja Fritz Amatus oli kylliksi oikeutta harrastava asettumaan heidän
puolelleen.
-- Malttakaahan, kun minä saan sen rosvon kiinni, -- sanoi hän
ritarillisesti ja katsoi synkästi kahteen viattomaan poikaan, jotka
juuri katosivat nurkan taakse. Hän tarjoutui sitten seuraamaan
Eufrosyneä poliisikamarille, sekä oli erittäin hyvillään, kun huomasi
millä kiitollisuudella muut tytöt vastaanottivat tämän tarjouksen, he
pelkäsivät näet Effin puolesta. Senaatin torilta he erosivat toisistaan
ja Kamilla meni kotiin edeltäpäin kertomaan tapauksesta.
Eipä Fritz ja Eufrosyne kauas ennättäneet, ennenkuin jälkimmäinen
äkkiä seisahtui ja tarttui Fritz'in käsivarteen. -- Tuossa hän on,
-- kuiskasi hän kiivaasti, -- juuri tuo... Etkö näe, tuo, jolla on
niin isot korvat... Tuossa pilkistääkin jotakin valkoista hänen
taskustaan... se on ihan varmaan minun lakkini...
-- Tuoko? Sehän on Kalle Blomstén! Sepä veijari! Kyllä minä lakin siltä
sieppaan, siitä saat olla varma!
Fritz kahlasi pitkin askelin luulotellun varkaan jälkeen ja Eufrosyne
seisahtui erääseen porttikäytävään näkemään, kuinka kävisi. Hän
huomasikin, että Fritz saavutti pojan ja että hän uhkaavalla liikkeellä
vaati häneltä lakkia takaisin.
Kalle Blomstén näytti kummastunutta ja vihaista naamaa. Fritz sieppasi
hänen taskustaan sen valkoisen esineen ja sai korvalleen vaivastaan.
Effi näki jotakin vierivän ulos lakista, näki poikien kumartuvan alas
poimimaan niitä, näkipä Fritzin lopuksi lyövän kättä Kallelle ja
kääntyviin takaisin jotenkin nolona.
-- No, _eikö_ se ollutkaan minun lakkini? kysäsi Eufrosyne pahaa
aavistaen.
-- Eikä, kun pussillinen mantelia ja ne vierivät kudulle, kun minä
repäsin pussin. Kalle suuttui ja minun täytyi pyytää häneltä anteeksi.
Mutta sepä olikin kaikki sinun syysi, tytöt ovat aina niin kiven kovaan
varmat tuhmuuksistaan.
Fritz oli suuttunut ja Eufrosyne nolo. He astuskelivat äänettöminä
rinnakkain poliisikamarille, jossa eräs poliisi hyväntahtoisesti
kuunteli heidän kertomuksensa rosvoamisesta Kaisaniemellä ja lupasi
hankkia heille takaisin kadonneen lakin. Kello löi seitsemän. Fritz
ja Effi kulkivat aika vauhtia kotiinpäin läksyjä lukemaan. Etehiseen
astuttua tuli Kamilla heitä vastaan. Dika tädin ketunnahkaturkkiin
käärittynä, päässä Eufrosynen kaivattu lakki.
-- Mitä, -- mitä se merkitsee? -- Effiltä jäi suu auki kummastuksesta.
-- Mi-tä?... Oletko sinä löytänyt sen? -- puhkui Fritz ja heitti
päältään päällystakin.
-- Ei, mutta sano, _mistä_ olet sen löytänyt?
Kamilla suvaitsi vihdoin vastata. -- Kotiin kulkiessani kuulin kiireitä
askeleita takanani. Minäkin rupesin kulkemaan kiireemmästi, enkä
tohtinut yhtään kääntyä, mutta _tunsin_, että joku mies ajoi minua
takaa ja minä aloin jo oikein pelätä...
-- Entä sitten?...
-- Niin, ja sitten kuulin jonkun huutavan: "neiti, seisahtukaahan
neiti!" Ja kun käännyin, näin pitkän poikanulikan kahlaavan jälessäni,
yksi niistä, jotka olivat mäessä, mutta ei rosvo. Hän tuli hyvin
kohteliaasti luokseni, antoi minulle lakin ja pyysi anteeksi toverinsa
puolesta. Minä annoin hänelle pienen sopivan saarnan syylliselle
vietäväksi ja me erosimme hyvässä sovussa.
Lasten laveasti puhuessa Effin seikkailusta, soi kello ja Miina pisti
hämmästyneenä päänsä ruokasalin ovesta.
-- Täällä on eräs ryssä, joka kysyy Fritziä.
-- Se on Kostja! -- huusi Fritz ja syöksi etehiseen suoraan erään
nuoren venäläisen sotamiehen syliin, joka nauraen ja itkien syleili
häntä, huudahtaen kerta toisensa perästä: -- voi sinua Fritz
Konstantinovitsch, voi sinua Fritz Konstantinovitsch! -- Sitten alkoi
heidän kesken vilkas keskustelu. Muut koululaiset, jotka kokoontuivat
heidän ympärilleen, eivät kuitenkaan ymmärtäneet yhtään sanaa, he vaan
tuijottivat suu auki Fritziin, kun tämän kieli niin sukkelaan kääntyi
sanomaan itsch ja atsch, mutschi, putschi ja murremutschi. Jäähyväisiä
sanoessa veti tuo hyväntahtoinen palvelija varovasti taskustaan
pussillisen prenikoita sekä ruudukkaisen pumpulisen nenäliinan, josta
otti esille kauniin posliinisen pääsiäismunan. Ilosta sädehtien antoi
hän tämän Fritz'ille, suuteli häntä kumpaisellekin poskelle, niinkuin
Venäjällä on tapana, ja meni tiehensä.
-- No, Fritz Konstantinovitsch, -- sanoi Masse, -- jos enää ollenkaan
osaat puhua ruotsia tai suomea, niin kerro meille mitä te puhuitte.
Toimita meille käännös!
-- Hän sanoi, -- mumisi Fritz, joka juuri oli puraissut prenikan
poikki, -- että hän oli poliisimestarin luona, jolle oli tuonut kirjeen
isältä. Kun hän näki minut siellä, tuli hän levottomaksi ja tuli tänne
kuulustelemaan. Hän on hirveästi hyvä tuo Kostja ja osti minulle
matkalla nämä prenikat.
-- Jospa minunkin isälläni olisi semmoinen palvelija, -- tuumasi Masse,
vastaanottaessaan osansa makeisista, joita Fritz runsaasti jakeli.
Iltapäivä lopetettiin tavallisuuden mukaan läksyjen lukemisella ja
paistetuilla potaateilla illalliseksi.
Serenaadi.
Svante Pingelbom kävi tanssikoulussa. Hän harjoitteli ahkerasti
seisomista, kävelyä, kumartamista ja tanssia, sillä hänellä oli muuten
tapana käydä varpaat sisäänpäin käännettyinä ja tiesi äitinsä tulevan
hyvin iloiseksi, jos hän luopuisi tästä rumasta tavasta. Sitä paitse
toivoi hän vihdoinkin kesällä saada tanssia neitien Päronblad'ien
kanssa kylpytanssiaisissa Lovisassa. Nämä neidit olivat aina tähän
saakka nauraen kieltäytyneet tanssimasta hänen kanssaan, koska hän muka
valssissa vei väärään suuntaan ja sotki temput franseesissa.
Tanssikoulussa kävi kaikenlaisia tyttöjä ja poikia, kauniita ja
rumia, kömpelöitä ja notkeita, semmoisia, jotka oppivat tanssimaan
ja semmoisia, jotka eivät oppineet. Tytöistä ihailtiin enin erästä
nimeltä Emelie Dentsch, joka kävi saksalaisessa tyttökoulussa ja käytti
otsatukkaa. Hän oli hienosti puettu ja tanssi kevyesti kuin höyhen.
Svante ihaili häntä sanomattomasti. Hän ei malttanut olla uskomatta
tätä Spirealle, sekä kertoi hänelle laveasti kaikki mitä tapahtui
tanssitunneilla, -- että hän oli tanssinut Emilien kanssa, mitä tämä
oli sanonut ja sen semmoista.
Eräänä päivänä seisoivat muutamat Svanten vanhimmista luokkatovereista
portailla kuiskailemassa, Svanten ohitse kulkiessa. He viittasivat
hänet luokseen ja kertoivat aikomuksestaan. Sykkivällä sydämellä kuuli
Svante nyt, että oli aikomus toimittaa serenaadi Emilie Dentsch'ille.
Ensin piti yksinkertaisen kvartetin laulaa, mutta sitten tahtoi
Kåhlfelt, eräs pitkä reaalikoululainen, laulaa soloa "Ich weiss nicht
was soll es bedeuten" viulun säestäessä ja tähän tarvittiin Svante
viuluineen.
Tämä ihan hurmautui ihastuksesta. Päästä mukaan serenaadin pitoon,
-- sepä vasta asia! Töin tuskin saattoi hän olla tästä puhumatta
asuintovereilleen ja hänen sydämmensä paisui ylpeydestä ja ilosta,
kun hän ahkerasti harjoitti mukasoittoa, joka pian alkoikin sointua
jotenkin hyvin paitse alku.
Vihdoin muuttui päivä tuoksi merkilliseksi illaksi. Svantea oli jo
kauan aikaa sitä ennen kutsuttu Kåhlfeltin luo ja hän sai monilla
varoituksilla varustettuna ottaa mukaansa portin avaimen.
Kello kymmenen seisoivat nuo viisi laulajaa sykkivin sydämin talon
portilla, jossa Emilie asui; Svante kantoi rakkaan viulunsa mustassa
serttinkipussissa kainalossaan.
Portti oli kiinni.
-- Sen kyllä avasin, -- sanoi Kåhlfelt. -- He pelkäävät koirien tai
varkaiden tulevan makkarapuotiin.
-- Makkarakopuotiin?
-- Niin, onhan hänen isänsä makkarantekijä. Etkö sitä tiennyt? Mutta
eipä siitä mitään, -- me kiipeämme aituuksen yli.
Hiukan alakuloisena kiipesi Svante toverien jälessä; -- viulu heilui
kuin porsas säkissä. Hiljaa otettiin ääni ja alotettiin. Viulu oli
huonosti viritetty ja antoi epävarman äänen; tenorilla oli tavallista
enemmän ääni painuksissa, bassolla oli yskä. "Hiljaa, oi hiljaa",
laulettiin niin hiljaa, että se kaikui kuulumattomille korville,
mutta kun kvartetti lauloi viimeisiä tahtia "Kirkas tähti" -laulusta,
kiskaistiin ikkuna auki ja eräs pää pilkisti ulos.
-- Ala soittaa! Sukkelaan, hän on tuolla uutimen takana! -- kuiskasi
Kåhlfelt kärsimättömästi. Svante tarttui vapisevalla kädellä jouseen
ja viulu alkoi naukua etusoittoa lauluun "Ich weiss nicht...", jonka
jälkeen tenori yhtyi häneen. Heti sen jälkeen heitettiin ovi selälleen
ja mies puettuna turkkiin ja tohveleihin hyökkäsi laulajien luo,
purkaen sappeansa mitä eriskummallisimmalla suomenkielellä.
-- Mitte kissannaukkujaisi teme on? Hyi häpee, lurjuset, ku heiritse
kunno ihmisii öölle! Pojs paikkala tahi mine huuda poliis...!
Kåhlfelt alotti puolustuspuhetta ja Svante pisti sukkelaan viulunsa
pussiin.
-- Emilie? Mitte tekkemist' teille on Emilie kanss? Pojs sukkila,
tahi...
Melu oli saanut muitakin talossa asuvia liikkeelle. Makkarantekijän
sällejä pitkissä esiliinoissa ja palvelustyttöjä isot huivit päässä.
Kaikki puhuivat yht'aikaa, kukaan ei kuunnellut poikien selityksiä.
-- Ne ovat katupoikia, jotka pitivät melua ja lauloivat rumia lauluja,
-- sanoivat jotkut.
-- Varkaita ne ovat, jotka tahtoivat päästä puotiin kinkkujen kimppuun.
Kåhlfelt ja ne muut kolme laulajaa olivat sillä välin käyttäneet
hyväkseen hälinää ja pötkineet käpälämäkeen kiiveten taaskin aituuksen
yli. Mutta Svanten ponnistuksia esteli viulu, niin että juuri kun
hänkin oli pois pääsemässä, veti hänet joku jaloista alas.
-- Kas sitte joka hypi pois minu' kinkkuni kanss! Mitte pussiss,
kanalja? -- Se oli makkaraherra, joka oli siepannut Svantea sääristä.
Räiskis! Siinä hän nyt makasi särkyneen viulunsa sirpaleilla! Hän
loukkautui kipeästi pudotessaan eikä saattanut olla huutoa päästämättä.
-- Poika parka, koskiko häneen? -- puhui ystävällinen naisääni, sillä
välin kun sällit nauraen katselivat Svanten vaivaloisia ponnistuksia
päästä jaloilleen. Hänen otsastaan vuoti verta ja toinen käsivarsi
tuntui ihan kuin olisi ollut poissa sijoiltaan.
-- Tulkaa minun kanssani, niin sidon huivin päähänne, -- jatkoi sama
ystävällinen ääni. -- Mennään tänne "itkun parantajan" luo, hän tietää
kyllä neuvoja tämmöisillekin vammoille.
-- Viuluni...! -- valitti Svante, alakuloisena liikatessaan
hyväntahtoisen vaimon jälessä. Mutta viulusta ei ollut kukaan
tietääkseen.
Svante vietiin sisään pieneen, matalaan huoneeseen ja sai istua
tuolille. Eräs mustaverinen mies, jota talon lapset kutsuivat "itkun
parantajaksi", tutki hänen haavaansa, pesi sen ja pisti siihen
laastaria. Hän vakuutti sen kyllä paranevan muutaman päivän kuluttua.
Makkarantekijäkin tuli sinne tiedustelemaan, oliko jokin todellinen
onnettomuus tapahtunut ja aikoi pistää muutamia vaskirahoja Svanten
käteen, mutta tämä työnsi ne pois ylenkatseella. Svante-paran päätä
pyörrytti, kun hän koetti nousta, multa hän ikävöi kotiin omaan
vuoteeseensa, jonka tähden pani viimeisetkin voimansa liikkeelle.
Liivinsä taskusta löysi hän 50-pennisen, jonka tarjosi "itkun
parantajalle" vaivasta.
Mennessään heitti hän katseen ympärilleen ja huomasi silloin että
huone, jossa hän oli ollut, näytti hyvin kummalliselta. Se oli
köyhä ja kurja suuressa määrin, mutta valossa, jonka levitti pieni
huononlainen lamppu, näki hän, että ympäri huonetta kaikilla hyllyillä
ja pöydillä seisoi kalliita kukkavaaseja, rintakuvia, kynttiläjalkoja
ja koristekaluja pronssista ja posliinista. Ikäänkuin unessa luuli hän
myös eräällä hyllyllä näkevänsä erään päätä nyökkäävän kiinalaisen,
ihan samanlaisen kuin se, joka katosi Tilhis-tätien salista. Hän oli
kuitenkin nyt liijan hämmentynyt voidakseen ajatella tätä lähemmin.
Pihalle tultua kokosi hän niin hyvin kuin pimeässä saattoi viulunsa
palaset ja hiipi kovin alakuloisena ja suuttuneena ulos portista, jonka
"itkun parantaja" hänelle avasi.
-- Kummallinen nimi, -- arveli hän itsekseen. -- Mitähän varten ne
häntä niin kutsunevat?
Kun hän seuraavana aamuna heräsi omassa mukavassa vuoteessaan tutussa
huoneessa Antin kadun varrella ja näki Fritz Amatuksen makaavan
vatsallaan peite pois potkittuna, tunsi hän itsensä tyytyväiseksi.
Millä ihmeen tavalla oli hän antanutkaan houkutella itseään moiseen
tuhmuuteen? Tuo kiittämätön Kåhlfelt ei ollut edes yrittänyt häntä
auttaa, vaan pötkinyt tiehensä. Ja tanssikoulussa kysyi hän sitten
huonosti peitetyllä ivalla, oliko makkarantekijä ottanut hänen viulunsa
panttiin kinkun sijaan, jonka Svante muka oli varastanut. Pahinta
oli kuitenkin että Emilie kaunotar veti suunsa hymyyn ja käänsi pois
päätään, kun näki Svanten tulevan.
Pari päivää kantoi Svante yksin nöyryytyksen ja ikävän taakkaa.
Vihdoin uskoi hän kaikki surunsa Spirealle. Tämä kuunteli häntä
lempeästi ja lohdutteli niin hyvin kuin taisi. Ei pitänyt olla
millänsäkään, eihän hän ollut mitään pahaa tehnyt, ainoastaan...
ainoastaan...
-- Niin, olen saattanut itseni naurun alaiseksi, lausui Svante
surkeasti.
-- Mutta sepä on parempi tulla naurun alaiseksi, kuin tehdä pahaa.
Svante huokasi. Sydän keveni kuitenkin tunnustuksen tehtyä ja hän
kertoi nyt lähemmin tapauksesta. Kun hän mainitsi miestä tuolla
kummallisella nimellä "itkun parantaja", näki hän Spirean äkkiä
punastuvan ja kääntyvän pois.
-- Ja tiedätkö, kaikesta kummallisinta oli, että minusta ihan näytti...
Hän keskeytti puheensa äkkiä ja vaikeni. Epäilykset Spirean suhteen,
kiinalainen ja "itkun parantaja" kaikki pyöri hänen päässään yhtenä
sekasotkuna.
-- Svante hyvä, -- sanoi Spirea ja tarttui hänen käteensä, -- odota
vielä hiukan, niin saat tietää kaikki. Sano minulle vaan numero ja
kadun nimi, jonka varrella herra Dentsch asuu.
Miettiväisenä antoi Svante vaaditut tiedot ja koko päivän ajatteli hän
sitten Spireaa ja päätä nyökkäävää kiinalaista.
Itkun parantaja.
Seuraavana päivänä meni Spirea kaupungille. Hän kulki nopein askelin,
katseli tarkkaan katujen nurkkia, eikä seisahtunut, ennenkuin saapui
kaupungin kaukaisimpaan osaan. Siellä meni hän erääsen pihaan,
seisahtui empien erään oven luo ja luki nimen vanhasta nuhraantuneesta
nimikortista. Ilo kuvautui hänen kasvoilleen ja hän saattoi tuskin
pidättää huudahdusta: vihdoinkin!
Se oli sama kummallinen huone, johon Svante oli viety serenaadin
jälkeen. Posliiniset ja alabasterivaasit seisoivat yhtä komeina siellä
keskellä köyhyyttä ja nyökkäävä kiinalainen, joka kerran oli ollut
neiti Melusina Riddersparren omaisuutena, kumarsi vakavasti nurkassa.
Spirean katse säihkyi ilosta. Hän lähestyi tummaveristä miestä, joka
työskenteli rahilla ikkunan luona ja huomattuaan Spirean hiukan
hämillään huudahti: -- vai niin, neitikö se on!
-- Minä olen hakenut teitä monta kertaa entisestä kortteeristanne, --
sanoi Spirea miettien, mutta siellä kerrottiin minulle, että te olitte
menneet Pietariin. Kun sitten viimeksi siellä kävin, sanottiin teidän
muuttaneen majaa, mutta kukaan ei tiennyt minne.
-- Olinhan minä matkalla kuusi viikkoa, -- vastasi mies tylysti, --
mutta nythän olen jo kauan aikaa ollut kotona, vaikka ne tuhmat pöllöt
ovat hävittäneet lipun, johon olin heille osoitteeni kirjoittanut.
-- Minä olen ollut niin levoton kiinalaisen tähden, jota lupasitte
korjata määrättyyn päivään.
-- Kukapa jaksanee kaikkia lupauksia muistaa! Mutta valmiinahan
sekin on ollut jo monta viikkoa ja neiti saattaa nyt nähdä, ettei
se ole mennyt pahaksi minun luonani. Se on kuin ihka uusi, ei
silmälaseillakaan voisi huomata, mistä se on ollut rikki. Olipa
sentähden koko lailla vaikeata korjata sitä.
Hän kääri kiinalaisen paperiin ja antoi sen Spirealle, joka maksoi ja
meni. Kevein askelin kiiti hän Antinkadulle, jossa heti meni ajurin
perheen asuntoon. Maiju oli yksin kotona soudattamassa pientä veljeään.
Spirea otti pois paperin kiinalaisesta ja puhui iloisesti: -- Tunnetko
tätä herraa, Maiju? Tule nyt minun kanssani Dika tädin luo, niin
kerromme koko asian.
-- Voi, voi, uskallanko minä? -- vaikeroi Maiju niin onnettomana, kuin
jos häntä olisi uhattu viedä vankilaan. -- Dika neiti on niin ankara ja
isä lyöpi minut pahanpäiväiseksi.
-- Lörpötyksiä! Nyt et saa enää myöhistää sitä, -- vakuutti Spirea.
Olisihan se ihan viekkautta, jos ei nyt kaikkea kerrottaisi, eikä
isäsikään enää voi olla niin kovin ankara, kun näkee että kiinalainen
on ehyt taas. Tädeistä minä vastaan. Tule ylös keittiöön niin pian kuin
voit.
Tuntia myöhemmin istui koko seurue hauskasti salissa lampun ympärillä,
Svante koetteli surumielisenä pianolla soittaa "Ich weiss nicht was
soll es bedeuten" ja ajatteli viuluaan. Masse ja Kamilla ajattelivat
arvoituksia lasten lehdessä. Kasse vuoli puulusikkaa uunin luona, Fritz
piirusti hevosia ja Eufrosyne pelasi "viidentoista peliä" kahden kesken
itsensä kanssa. Mobelle makasi sohvalla sotkeutuneena Dea tädin lankaan
ja tädit istuivat kumpikin nojatuolissaan, sukkaa neuloen ja puhellen
puoliääneen keskenänsä.
Silloin aukeni ovi ja Spirea astui sisälle Maijun seuraamana, joka
kantoi kääryä.
-- Hyvät tädit, -- alkoi Spirea. Hän näytti iloiselta, mutta ääni
värähteli hiukan. -- Minulla on teille jotakin kerrottavaa. Kuten
muistatte, pyysin minä itselleni vähän aikaa, ennen kuin saattaisin
kertoa särkyneestä kiinalaisesta ja nyt on hetki tullut, jolloin saatan
kertoa kaikki.
Tuona onnettomana iltana menin minä saliin erästä kirjaa noutamaan
ja löysin silloin Maijun eräässä nurkassa itkemässä. Hän oli
särkenyt kiinalaisen, kun hänen piti nostaa äsken täyttämänsä lampun
paikoilleen. Hän väänteli käsiään ja kertoi, että häntä oli kielletty
koskemasta mihinkään salin nurkkahyllyllä, mutta hän oli tehnyt sen
auttaakseen Katria, koska Miina oli kipeä. Hän pelkäsi niin sinua, Dika
täti ja isäänsä, joka löisi häntä, kun saisi sen tietää. Minä tahdoin
mielelläni auttaa häntä, kun näin kuinka toivoton hän oli ja tiesin,
että hän hyväntahtoisuudesta oli ollut tottelematon. Sentähden lupasin
minä koettaa saada kiinalaista korjatuksi ja menin paikalla apteekkiin,
jossa useasti kitataan vanhaa posliinia...
Tässä koetti nyt Fritz Amatukselle kirkas valo.
Mutta siellä eivät osanneetkaan sitä korjata. Apteekkari oli vaan hyvin
ystävällinen ja neuvoi minua erään miehen luo, joka möi jonkunlaista
posliinikittiä nimeltä "itkurohto"...
Svante näytti tässä saaneen vastausta tuhansille kysymysmerkeille.
... ja osasi korjata vaikeimpiakin vammoja posliini- ja lasitavaroissa.
Tämä mies lupasi viikon sisään korjata kiinalaisen, mutta kun sitten
menin sitä noutamaan, oli hän lähtenyt matkoille. Useita kertoja kävin
häntä hakemassa, mutta aina turhaan. Oi, kuinka olin pahoillani. Tuskin
löytyy yhtään ainoaa, puotia koko kaupungissa, jossa en olisi käynyt,
saadakseni toista kiinalaista ostaa. Semmoisia ei vaan ollut missään.
Apteekkari sanoi myös, että se oli kallis kalu, jommoisia nykyjään
harvoin nähdään. Vihdoin tulin Svanten kautta... (Svante punehtui ja
katsoi ulos ikkunasta)... tietämään missä mies asui. Silloin menin heti
sinne ja sainkin kiinalaisen. Ja tässä se nyt on. Annathan, rakas täti,
anteeksi Maijulle, hyvä täti, hän on ollut niin pahoillaan.
Maiju itki hiljaa kasvot esiliinan peittäminä ja koko seurue istui
äänettömässä odotuksessa.
-- Tiedänhän minä, -- jatkoi Spirea, että on väärin salata mitään
rangaistuksen pelosta. Mutta jota enemmän minä kehoitin Maijua
tunnustamaan, sitä pahemmin pelkäsi hän, pieni raukka. Luulenpa, että
hän voisi tehdä vaikka mitä, niin pelkää hän isäänsä.
-- Sinun olisi kuitenkin pitänyt sanoa minulle kaikki, -- lausui Dika
täti ankarasti.
Spirea näytti hiukan nololta, mutta myös veitikkamaiselta. -- Sinähän,
hyvä täti, kerrot kaikki Dea tädille ja Dea täti kertoo Miinalle kaikki
asiat ja niin olisivat meikäläiset saaneet sen tietää ja yks kaks olisi
koko seikka tullut Maijun isän korviin.
Fritz katsoi Eufrosyneen, tohtisiko tämä nauraa, Eufrosyne katsoi
Kamillaan, Kamilla Masseen, Masse Kasseen ja tämä Svanteen, joka
vuorostaan heitti varovaisen katseen Dika tätiin. Kun tämän kasvoissa
näkyi ikäänkuin hymyn alkua, uskalsi hänkin vetää suunsa nauruun, ja
seuraus oli, että koko rivi purskahti raikkaaseen nauruun. Täditkin
hymyilivät ja Maijun kyyneleet alkoivat kuivua.
-- Niin, -- sanoi Dika täti, -- eihän tästä juuri kannatakaan itkeä, ja
soma juttuhan se on ollut, kun sitä oikein ajattelee. Ja kannattaapa
sitä ajatellakin. Tule tänne, Maiju, minä suon sinulle anteeksi, en
ainoastaan Spirean tähden, vaan olisin tehnyt sen heti, jos suoraan
olisit kaikki tunnustanut. Olen ollut pahoillani kiinalaisesta,
enimmäkseen sen tähden, kun tiesin että tottelemattomuutta tai
valhetta oli asiaan sekaantunut. Ja oikeassahan olenkin ollut. Mene
kotiin, Maiju, ja pyyhi pois kyyneleesi. Sinun pitää nyt sanoa kaikki
vanhemmillesi ja kertoa, että olen jo suonut sinulle anteeksi. Tämän
läksytyksen sinä kyllä muistat ilman muuta rangaistusta kuin sitä, jota
nyt olet useita viikkoja kärsinyt.
-- Mitä sinuun tulee, Spirea parka, niin en tiedä, joko olet menetellyt
oikein tai väärin.
-- Voi, täti kulta! -- huusivat Fritz, Kamilla ja Eufrosyne. --
Parempi olisi ollut Maijulle... ja itsellesikin... jos vaikka vasten
hänen tahtoansa olisit pakoittanut häntä tunnustukseen. Salaperäisyys
ja totuuden salaaminen ei ole koskaan paikoillaan, ellei juuri
joululahjojen teossa.
Spirea näytti alakuloiselta.
-- Tai eikö ole niin, hyvä lapsi, että sinä koko tämän ajan olet
tuntenut olevasi _marttyyrina_ ja sen kautta omasta mielestäsi kohonnut
korkeammalle. Mitä?
Spirea punehtui, hän tunsi moitteen sattuvan. Dika täti katseli häneen
ystävällisesti ja jatkoi:
-- En suinkaan epäile, ettet tarkoittanut hyvää. On niin tavallista
nuorissa tekeytyä syylliseksi asiassa, jossa on ihan viaton. Ja sitten
tuntuu niinkuin muut ihmiset olisivat väärässä ja niinkuin sitä
itse olisi muita parempi. Todellinen viaton kärsiminen tekee meidät
nöyriksi, mutta jos itse hankimme ristiä itsellemme, niin kasvattaa se
meissä vaan ylpeyttä ja itserakkautta.
Kaikki olivat ääneti ja yleinen mielipide oli, että Dika täti oli ollut
liian ankara.
-- Onpa nyt varmaankin "moraalikakkuni" maistunut hyvinkin pahalta,
-- sanoi tämä hetken kuluttua. -- Katsokaapa vaan, kuinka Kamilla
irvistelee! Tule tänne, Spirea, vanhan tätisi luo! Sinun kaltaisilla
kilteillä, tyyneillä ja ymmärtäväisillä tytöillä on kaksi vaarallista
vihollista: itserakkaus ja ylpeys. Sen tietää vanha tätisi ja tahtoo
sinua siitä huomauttaa. Mutta sama täti ei hetkeäkään epäile, ettet
tällä kertaa erehtynyt hellyydestä. No, oletteko nyt tyytyväiset
"moraalikakkuun", lapset?
-- Eläköön Dika täti! -- uskalsi Fritz Amatus huudahtaa ja Eufrosyne
lisäsi rohkeasti: -- Mutta maistuisipa kakku paljon paremmalta hillan
kanssa.
Dea täti pudisti hämmästyneenä päätään, mutta Dika täti sanoi nauraen:
-- Vai niin? No, siinä tapauksessa täytynee Spirean ja Kamillan mennä
hommaamaan meille vadillinen vesipuolukoita siirapin kanssa, tämän
suuren tunnustuksen kunniaksi.
Tilhiläiset.
Yleinen ja pitkällinen tyytyväisyys oli ensimmäinen seuraus kiinalaisen
tulosta ja salaisuuden ilmituonnista. Tuntui ikäänkuin raskas kivi
olisi vierinyt koko seurueen sydämmistä ja varsinkin Spirea oli mitä
iloisimmalla tuulella, aivan kuin vasta nyt olisi päässyt vapaasti
hengittämään. Yleisen innostuksen vallitessa vei Svante viulunsa "itkun
parantajan" luo ja sai sen takaisin ihmeen hyvästi korjattuna. Täten
oli seurueella kohta jälleen ilo kuulla sen vienoa naukumista iltasilla.
-- Mitenkä kävikään seuramme, jota meidän piti nimittää "_Sukkelat
Suut_"! -- ihmetteli Kamilla eräänä päivänä. -- Se taisikin unhottua
kiinalaisen tähden?
-- Nimestä en pidä minä, -- huomautti Spirea, -- se kuuluu
lörpötteleväiseltä ja S.S. saattaisi sitä paitse luulla esimerkiksi
"Suomalaiseksi seuraksi" tai "Sivistys-Seuraksi", joita on niin monta.
-- Spirea on oikeassa, -- myönsi Svante, -- meillä täytyy olla toinen
nimi.
-- Kutsukaamme sitten itseämme Tilhiläisiksi, -- niinkuin Spirea
viimein ehdoitti, -- arveli Fritz.
-- Satuitpa nyt kerran oikeaan kohtaan, Fritz Konstantinovitsch, --
huusi Masse ja löi Fritziä veljellisesti olkapäähän.
-- Niin kyllä, Tilhiläiset on kaikkein paras nimi, -- päätti Kamilla.
Ja tänä iltana perustamme jo seuran eli klubin, eikö niin? Valitsemme
puheenjohtajan ja niin edespäin, niinkuin muutkin seurat.
-- Kutsummekohan muitakin toveria? -- tiedusteli Eufrosyne.
-- Ei, ei, onhan meitä kylliksi monta, hauskinta on ilman vieraita,
-- vastustivat useimmat ja yksimielisesti päätettiin, että seura
perustettaisiin jo samana iltana oikein juhlallisesti. Nimeksi
pantaisiin "Tilhiläiset" muistoksi tämän talven hauskasta yhdessä
olosta. Oli vaan enää kaksi viikkoa kesälupaan ja kaikki tunsivat
tarpeelliseksi jollakin lailla vahvistaa keskinäistä väliään, ennen
kuin ero tulisi.
Tädit antoivat luvan juhlallisuuden viettoon ja seurue sai kokoon
markan virvoitusten ostoon. Läksyjen luettua kokoontuivat kaikki
kello seitsemän tyttöjen huoneeseen, joka tilaisuutta varten oli
juhlallisesti järjestetty, sinne tänne oli ripustettu pyyhinliinoja,
joihin oli ommeltu värillisiä nauhoja; -- ne olivat lippuina. Perällä
ikkunan luona seisoi puheenjohtajan tuoli pöydän takana, jolla oli
kello, vasara ja vesikarahvi, tämän edessä oli tuoliriviä kokoukseen
osaa ottajia varten.
Tuntui melkein juhlalliselta, kun puheenjohtaja soitti ja kaikki
istautuivat paikoilleen. Vaan juuri sillä hetkellä, kun Svanten piti
alottaa ulkoa opittua alkupuhettaan, ilmestyi Mobelle ovensuuhun,
selässä yksi Dea tädin hienoista antimakasseista, ja tämän
seurauksena oli niin rajaton nauru, että se uhkasi tukehduttaa kaiken
juhlallisuuden. Puheenjohtaja Svante soitti yhtä mittaa kelloaan, sillä
välin kun hän itse kaikin voimin koetti puristaa huuliaan yhteen,
näyttääksensä arvokkaalta ja vasta sitten, kun saatiin pois tuo
nelijalkainen kokoukseen tulija, väheni iloisuus hiukan ja kokous alkoi.
-- Arvoisat läsnäolijat, -- alkoi Svante, punastui, ryki ja otti
arvokkaan ryhdin. -- Nuoruus on ilon ja... ja leikkien aika. Me olemme
kokoontuneet tänne perustamaan... aikaan saamaan... alkuun panemaan...
hm... klubin iloksi ja huviksi meille kaikille. Sen tarkoituksena
tulisi olemaan koota meitä hauskoihin iltaseuroihin, joissa myöskin
tulisi olemaan hyödyllisiä keskusteluja ja puheita. (Hyvä! Hyvä!)
Ohjelmaamme tulisi siten kuulumaan myöskin laulua, soitantoa, lausuntoa
ja sivistyttävää keskustelua...
-- Ja paljon karamelleja, -- kuiskasi Fritz Eufrosynelle.
-- Minä ehdotan, että tänä iltana, jolloin olemme kaikki kokoontuneet,
valitsemme joitakuita viranomaisia, jotka... jotka tulisivat klubia
eli yhdistystä johtamaan, mutta sitä ennen täytyy sille juhlallisesti
määrätä sopiva nimi.
-- Puheenjohtaja! -- sanoi Masse.
-- Puheenjohtaja! -- sanoi Kasse.
-- Puheenjohtaja! -- huusivat Fritz, Kamilla ja Eufrosyne.
-- Herra Masse... Maksimilian Tähtisellä on sananvuoro, -- lausui
Svante.
Masse nousi, tumman punaisena vaivalla pidätetystä naurusta.
-- Minä ehdotan, että kutsumme itseämme "Tilhiläisiksi" ja otamme
tilhin siiven merkiksi.
-- Eikä, eikä, -- väittivät tytöt.
-- Hiljaa! Neiti Spirea Ärtblom'illa on sananvuoro.
Spirea nousi. -- Nimi on kyllä hyvä, mutta koska me kuulumme
kevätyhdistykseen pikku lintujen suojelemista varten, emme millään
tavalla voi suostua edellisen puhujan ehdotukseen merkin suhteen. Minä
ehdotan pientä kirjavaa silkkitupsua...
-- Minä yhdyn! -- kuului tyttöjen puolelta. Pojatkin suostuivat jo
sitten hiukan kuiskattuaan ja väiteltyään.
-- Siis on seura päättänyt, että klubin nimeksi pannaan "Tilhiläiset"
ja merkiksi kirjava silkkitupsu, -- Svante heitti kysyväisen katseen
läsnäoleviin ja löi vasaralla pöytään.
Nyt ryhdyttiin vaaliin suletuilla lipuilla ja niiden lukeminen
uskottiin Svantelle, Spirealle ja Kasselle. Fritz oli kirjoittanut:
_Puhenjohtaja, Svante Pinkälpom; vaarapuhenjohtaja Spiräa Ertplom;
sihteereri Kasse Tähtine; menojen ohjaaja Masse Tähtinen._
Fritz parka, ei hänen mielestään ollut tässä maailmassa mitään niin
ilkeää kuin tavaaminen.
Kaikki olivat äänestäneet samalla tavalla kuin Fritz, ja uusille
virkamiehille huudettiin "eläköön!"
Sen jälkeen tarjottiin virvoituksia: pumpernikkeleita ja karamelleja
ja pois ajettu seuraan tunkeilija kutsuttiin takaisin sekä nimitettiin
juhlallisesti klubin "huvitusneuvokseksi". Mobelle lipoi kieltään
ylpeänä osoitetusta kunniasta ja paneutui mukavasti maata Spirean
syliin, aina väliin nakertaen seuran jäsenien antamia makupaloja.
Ilta kului laulun, soiton ja puheiden vaihdellessa. Puheenjohtaja piti
lyhyen puheen yksimielisyydestä ja hyvästä tuulesta; sihteeri lausui
runon "Vänrikki Stoolista", menojen ohjaaja ehdoitti, että pelattaisiin
"englantilaisen matkaa", johon kaikki suostuivat ja sen jälkeen
lauloivat Spirea ja Kamilla duo'n. Vihdoin soitti Svante viulullaan
joitakuita säveleitä. Karamellit pantiin ahkerasti kiertämään, ja
hauska ilta päätettiin sokkosilla olemisella, jolloin yksin vakava
Spireakin tuli niin innostuneeksi, että hiipi tuolien ja pöytien
alle, välttääksensä sokon pitkiä käsivarsia. Mobelle, joka ihme kyllä
ei yhtään ollut unissaan, hyppeli haukkuen joka paikkaan ja piti
velvollisuutenaan tavoitella lasten vaatteiden liepeitä sekä haukkua
sokolle.
Kun leikit olivat loppuneet ja jokainen ähkien ja puhkien kuumuudesta
ja ponnistuksista lepäsi tuolillaan, katosivat Spirea ja Kamilla
hetkeksi. Palatessaan toivat he kahdeksan pientä kirjavaa silkkitupsua,
jotka he salaa olivat tehneet edellisenä päivänä. Ne jaettiin
riemuhuutojen kaikuessa ja kiinnitettiin mikä kellonvitjaan (niillä,
joilla oli kellot), mikä napin koloon, Fritz pani omansa lakkiin, joka
herätti yleistä naurua.
-- Tässähän onkin yksi liikaa! -- hoppuili Eufrosyne, kun jokainen jo
oli omansa ottanut.
-- Eikä ole, -- arveli Kamilla, otti Mobellen syliinsä ja kiinnitti
yhden tupsun tämän kaulavyöhön, juuri pienen pörröisen korvan kohdalle.
Pitäähän kaiken mokomin herra huvitusneuvoksella olla tupsunsa myös, --
selitti hän.
-- Oikein, oikein, eläköön Mobelle! -- huusi Fritz, joka oli tullut
hiukan rajuksi sokkosilla olossa.
Tädit astuivat nyt sisälle muistuttamaan, että kello oli yhdeksän ja
kokous siis lopetettava.
-- Ja eläkööt Tilhis-tädit! -- huusi Masse rohkeasti.
-- Eläköön! -- huusivat kaikki.
-- Eläkööt Tilhiläiset ja Miina ja Katrina ja kaikki ihmiset! -- huusi
Eufrosyne, joka oli päässyt oikein vauhtiin.
Dea täti katseli verkalleen ympäriinsä ja nosti varmuuden vuoksi
Mobellen käsivarrelleen.
-- Eläköön ahkeruus ja hyvä todistus, _sen_ sanon _minä_, -- liitti
Dika täti ystävällisesti. Nyt seurasi yleinen "hyvän yön" toivottaminen
ja sitten lentää leksottivat tilhit itsekukin pesäänsä.
Kaksi viikkoa myöhemmin kiikkui Fritz Amatus meren lainehilla matkalla
Viaporiin, taskussa kaksi kymmenikköä ja viisi seitsemikköä; Svante
viuluineen "höyrysi" Lovisaan. Tähtiset tärisivät Turun kärryissä
Saviniemelle ja Ärtblom'in tytöt kiitivät junalla rakasta kotia kohti.
Ero tovereista, tädeistä ja Mobellesta ei tuntunut niinkään ikävältä,
kun he ajattelivat syksyn tuloa ja tilhiläisten nuoriso-klubia.