Tulo.
Kello oli 1/2 11 iltasella 14 p. Tammikuuta 18... Seuraavana päivänä
avattiin koulut ja lapsia, läheltä ja kaukaa, jotka olivat matkustaneet
kotiin joululuvalle, tuli tulvailemalla takaisin Helsinkiin.
Neidit Tilhisten asunnossa Antin kadun varrella oli kaikki puhdistettu
ja kiilloitettu ja kuntoon laitettu seitsemän iloisen koululapsen
ensi vastaanottoa varten "täyteen ylöspitoon". Matot olivat juuri
mankeloidut, huonekalujen irtonaiset päällykset kiilsivät silityksen
ja tärkkelyksen jäliltä, lamppuja paloi joka huoneessa ja kaikki oli
täynnä hiljaista odotusta.
Hiljaisuuden keskeytti kumminkin pian neiti Konkordia Tilhinen, joka
reippaasti liikkuen ja isolla talousesiliinalla varustettuna harppasi
sisälle saliin, jossa hänen sisarensa vienona ja laihana istui sukkaa
neuloen.
-- Mutta, Amadea kulta, istuthan taas tuossa niin rauhaisena kuin jos
ei olisi tekemistä vähääkään! Etkö näe että pöytäliina on vinossa,
-- nostahan lamppua, että saan asettaa sen paikoilleen. Kas niin!
Entä fikus! Mitenkä se on käännetty? Pitäähän sillä olla kolme
lehteä vasempaan päin ja viisi lehteä oikeaan päin käännettyinä...
Oletko puistanut pölyn pellinnuorasta? Ei sitäkään! Sinä et ymmärrä
järjestystä pitää, Amadea! Ja katsopa Mobellea, kuinka huolimattomasti
se makaa tuolla, jalat kiertyneinä sukkalankaasi ja toinen korva nurin
käännettynä!... Lieneeköhän Miina leikannut tarpeeksi leipää koriin
ja muistanut panna makkaraakin pöytään... ne voivat tulla vaikka minä
hetkenä, lapset.
Amadea neiti oli kiltisti korjannut osoitetut puutteet, puhellen sillä
välin hiljaisella, hiukan valittavalla tavallaan:
-- Niin, niin, olkoon nyt vaan onneksi heidän tänne tulo! Koululasten
pito tuottaa niin suurta edesvastausta!... Vaan täytyyhän sitä jollakin
tavalla elää!...
Pelkään vaan ettemme jaksa, oikein kunnollisesti hoitaa _seitsemää_
vierasta lasta! Puuhaa ja huolta saamme ainakin, se on varma!
-- No, jos minä puuhaan ja sinä huolehdit, niin jaamme vaivat tasan,
sisko. Kuuluvathan ne sitä paitse olevan hyvin kasvatettuja lapsia
siivoista kodeista. Tähtisen perheen minä tunnen, nehän ne olivat,
jotka viisi vuotta sitten tekivät matkan Italiaan. Nyt he kesät talvet
asuvat kauniilla Saviniemellään. Pikku Pumpenritter on oikeastaan
saksalainen, mutta vanhempansa tahtovat häntä kasvattaa suomalaiseksi.
Tiedäthän, isä on upseerina Viaporissa. Poika on viettänyt joulua
Porvoossa äitinsä vanhempien luona ja tulee tänne tänä iltana muiden
kanssa... Kumma, etteivät jo ole saapuneet!
-- Ehkä juna on joutunut pois kiskoilta! -- arveli Amadea, heittäen
aran katseen kelloon. -- Kuulin tässä tuonoin, että Ärtblomin pienet
tytöt ovat herttaisia ja lahjakkaita lapsia. Vanhempi on niin kaunis ja
nuorempi kuuluu sepittävän runoja.
-- Tyhjää! -- huudahti Konkordia neiti iloisesti. -- Sitähän sinäkin
teit sillä ijällä, mutta eipä kukaan siltä ole kutsunut sinua
lahjakkaaksi. -- Pienestä Pingelbom'ista en tiedä mitään muuta, kuin
että hänen isänsä on kapellimestarina Loviisassa... hys, nyt soitetaan
kelloa! -- Ja hän hyökkäsi etehiseen, jota esimerkkiä seurasi Mobelle,
pieni lihava sylirakki, joka raivoisasti haukkui tervetuliaisiksi.
-- Taivasten tekijä, tuossahan ne ovatkin! -- huudahti Amadea niin
säikähtyneenä, kuin jos olisi nähnyt joukon Hottentotteja hyökkäävän
heidän hiljaiseen asuntoonsa... Minun täytyy muistuttaa Miinaa
teekeittimestä. -- Ja hän kiiruhti verkalleen ruokasaliin.
Etehisessä toimitettiin paraikaa juhlallinen esittely. Kun ovi aukeni,
astui ensiksi sisään uljas nuori mies, noin 9 vuoden vanha.
-- Kas, tässähän on Kasimir Tähtinen, -- sanoi Konkordia neiti
sydämmellisesti. -- Hyvää päivää, poikani, miten jaksavat, pappa ja
mamma?
-- Minä olen Fritz Amatus Pumpenritter, -- vastasi luuloteltu Kasse. --
Tähtisen tulevat vasta huomenna omilla hevosilla.
-- Vai niin, no, no, johan minä arvelin, ettet ollut ollenkaan
näköisesi. Hyvää iltaa, rakas pikku Gunilla, sinähän olet koko pitkä
tyttö! Missä on siskosi Syrena?
-- Minä olen Spirea ja tässä on sisareni Kamilla, -- kuului huurteisen
moherilankahuivin sisästä ja puhuja, hoikka tummaverinen 13 vuotias
tyttö niiasi siivosti ja kohteliaasti.
-- Vai niin, no, samahan se! Ja sinä kai olet Svante Pingelblom!
-- Bom! -- oikasi mainittu nuori mies kumartaen.
-- Mitä! Joko taas sanoin hullusti? -- huudahti Konkordia neiti
hämmästyneenä. -- Amadea, tulehan tänne ja auta minua pitämään
muistissa kaikkia noita vaikeita nimiä. -- Oletteko pyyhkineet
jalkojanne mattoon, pojat? Täällä on teille jokaiselle oma paikkansa
päällysnuttuja varten, -- paikat ovat numeroidut, niinkuin näette --
minä pidän paljon hyvästä järjestyksestä.
Lapset olivat sillä välin riisuneet päällysvaatteet sekä salavihkaa
katsoneet toisiaan ja "tantteja", joiden haltuun he nyt joutuisivat.
Konkordia täti näytti kyllä hiukan ankaralta, mutta tuiman katseen
takaa pilkisti usein ystävällinen hymy ja ruskeat silmät tuntuivat
katsovan varmasti, mutta hyväntahtoisesti syvälle toisen sieluun.
Amadea sitä vastoin näytti itse lauhkeudelta ja hänen suhteensa
tunsivat lapset heti, ettei heidän koskaan tarvitsisi mitään pelätä.
Mobellea hyväiltiin ja armasteltiin ja rakki koetti oikein hypähdellä,
näyttääksensä tyytyväisyyttään lasten tulosta. Mutta kömpelömäisesti se
kävi, ikäänkuin vanha kumipallo, joka on saanut halkeaman, eikä saata
enää kimmota.
-- Kuinka täällä on kaunista, vanhanaikuista ja siroa, -- miettivät
lapset, kun he lumivalkoisten mattojen päällitse mennä sipsuttelivat
ruokasaliin. Ne, jotka tiesivät ei voivansa järjestystä pitää, tunsivat
itsensä hiukan alakuloisiksi ja eivät saattaneet pelkäämättä katsella
niitä monilukuisia helposti särkyviä, vanhoja posliiniesineitä,
kukka-astioita ja päätä nyökäyttäviä kiinalaisia lasissa. Mitenkä he
saattaisivat olla käymättä noihin salakareihin?
Teekeitin höyrysi pöydällä ja paistettu makkara ynnä potaattimuhennus
antoivat ruokahalulle yllykettä. Dika täti näytti hiukan
tyytymättömältä, kun Fritz Amatus syödessään levitti kyynäspäitään
ikäänkuin olisi aikonut tunkeutua pöydän toiselle puolelle, pistipä
vielä lisäksi veitsen syvälle suuhun. Svante raapi pataattimuhennusta
lautaseltaan pyörittäen sitä samassa ja teki tätä niin uutterasti,
että Dika täti pelkäsi hänen saavan posliinisirpaleita kurkkuunsa.
Pienet Ärtblom'it levittivät runsaasti voita vehnäleivälle. Kaikki tämä
oli tädistä kauhistus, mutta eihän hän ensimmäisenä iltana tahtonut
muistutuksia tehdä.
Dea täti, joka itse söi kuin kärpänen, katseli kummastuksella ja
levottomuudella lasten ääretöntä ruokahalua ja ihmetteli ääneen, josko
oli terveellistä syödä niin paljon illalliseksi. Fritz Amatus rauhoitti
häntä sanomalla, että saattaisi syödä viisitoista sokurileivosta ja
viisi voileipää illalla ja kuitenkin olisi seuraavana aamuna nälkä.
-- Ja minä saatan syödä kymmenen potaattia ja pytyllisen viiliä sekä
lisäksi lihaa ja leipää yhdeksi päivällisateriaksi, -- vakuutti
Kamilla, eikä sitä voinut kukaan epäillä, joka näki hänen punaiset
poskensa ja pyylevät kätensä.
-- Kuinka monta joululahjaa sait sinä? -- kysyi Svante
vierustoveriltaan hiljaa.
-- Kuusikolmatta, kun lasken kaikki keilit erikseen, muuten
neljätoista. Entä sinä?
-- Minä sain kaksitoista, mutta niiden joukossa viulun, joka maksoi 20
markkaa! Minä rupean viulua soittamaan.
-- Ohoh! -- huudahti Fritz Amatus innostuen niin ylenmäärin, että
potkasi pöydän jalkaa, jolloin maitoa kaikista laseista läikähti
pöytäliinalle.
Dika täti synkistyi yhä enemmän, eikä malttanut enää olla sanomatta: --
Kuinka huolimatonta! Tästä lähtien tulen sakottamaan sitä, joka tahraa
pöytäliinaa!
Illallisen jälkeen saattoi Dea täti lapsia heidän makuuhuoneihinsa.
Mobelle tuli mukaan ja koetteli kohteliaasti jokaisen makuutilaa.
-- Ole hyvä ja vie mustat ystäväsi pois mukanasi, kun menet, -- nauroi
Kamilla, joka huomasi, että Mobellen käynti oli tuottanut hänen
vuoteelleen pienen mustan hyppijän.
Dea täti sanoi heille hyvää yötä, muistuttaen samassa vienosti, että
muistaisivat lampun sammuttaa ja iltarukouksia lukea. Ja nyt olivat
lapset yksin.
Svantella ja Frits Amatuksella oli yhteinen huone. Edellinen heittäysi
vatsalleen vuoteelle, lopettaaksensa "Robin poikaa", jota hän oli
alottanut matkalla; jälkimmäinen otti esille matkalaukkunsa ja rupesi
syömään rusinoita ja manteleita. Kun he kuulivat ruokasalin kellon
lyövän yhtä, hyppäsivät he pystyyn kauhistuneina muistellen, että
heidän täytyisi olla koulussa kello 8 seuraavana aamuna. He päättivät
kilpailla, kuka saattaisi nukkua ensimmäiseksi ja kohta kuuli Svante
kadehtien Fritz Amatuksen korsaavan, sillä välin kun hänen ajatuksensa
kiersivät maailman Robin pojan villien seurassa.
Spirean ja Kamillan huoneessa oli kolmaskin vuode, joka oli aiottu
pikku Eufrosyne Tähtiselle.
-- Mitä sinä pidät "tantoista", Spirea? -- kysäsi Kamilla hirveästi
haukotellen.
-- Kyllä, -- kiltiltähän nuo tuntuivat kumpaisetkin, -- vastasi Spirea
verkalleen. Hän ei ollut vielä varma.
-- Minusta ne muistuttavat Karoa ja Mirriä siellä kotona, toinen
haukkuu hiukan ja toinen naukuu, -- tuumasi Kamilla ja ojensihe
mukavasti pehmeällä vuoteellaan. -- Mutta, siunatkoon Jumala kaikkia
ihmisiä, -- lisäsi hän, -- meidän ei pidä nukkua pahoissa ajatuksissa.
Hän suuteli sisartaan ja nukkui samassa.
Fritz Amatus heräsi seuraavana aamuna siitä, että luuli näkevänsä
isänsä venäläisen denschikin [miespalvelija] seisovan edessään, iso
kuppi teetä kädessä ja sanoen: pasvoltje [suvaitsetteko?] Fritz
Konstantinovitsch? Teen haju nousi hänen nenäänsä, hän raotti silmiään
ja ojensi kättään ottaaksensa kuppia...
Kilin, kalin, räiskis!
Frits heräsi kerrassaan ja nousi istualleen. Voi, hän makasikin neidit
Tilhisten matalassa rautasängyssä ja lattialla oli lätäkkö ja siinä
sirpaleita siitä lasista, jota hän oli teekuppina pitänyt. Fritz
hämmästyi. Kotona oli hän kyllä silmiä räpäyttämättä pudottanut maahan
parhaimmat posliinit, mutta muistellessaan Konkordia neidin ankaraa
katsantoa, kävi hän hiukan miettiväiseksi. Mutta pian hän tointui,
pisti sormensa veteen ja pirskoitti äkkiä vettä nukkuvan Svanten
viattomille kasvoille.
Svante nousi nuolena pystyyn.
-- Mi-tä... mitä se on?
-- Uusi _herätys-massiina_, -- vastasi Fritz vakavasti, -- hän käytti
mielellään vieraskielisiä sanoja. -- Vinnillä on näet ruisku, jossa on
useita letkuja, yksi joka huoneeseen ja kello kuusi alkaa vesi juosta
alas...
Samassa kuului, kuinka Dika täti peukalollaan rummutti oveen.
-- Joko olette nousseet, pojat? Minusta, tuntui, että kuulin lasin tai
posliinin helisevän. Oletteko särkeneet jotakin?
-- Minä vaan une... uneksin...
-- Herkeä jo uneksimasta. Kello on kuusi ja teidän täytyy nousta.
Kuuletteko, mitä minä sanon?
-- Kuullaan, neiti Patukka, -- mumisi Fritz ja hyppäsi vuoteesta. Hän
sattui hyppäämään suoraan lätäkköön, uudet sukat kastuivat ja jalkaan
tuli lasisirpale, jonkatähden Svanten täytyi ruveta tohtoriksi ja
kaivella sitä pois. Tohtori oli unissaan ja kovasti kömpelö. Kotona
olisi Fritz pitänyt velvollisuutenaan kirkua tuskasta, mutta nyt oli
hän ääneti ja puri hammasta, vaikka kyyneleet hänen tahtomattansakin
nousivat hänen silmiinsä.
Svante nosti verkalleen tavaroitaan matkalaukusta, muutti puhtaita
vaatteita päälleen kiireestä kantapäähän, pesi korvat ja kaulan sekä
harjasi keltaista tukkaansa niin sileäksi, että kärpäsenkin jalka olisi
siinä liukahtanut. Kun hän vihdoin sitoi kaulahuiviaan, punertava
silkkikravatti valkosilla pilkuilla, pääsi häneltä huokaus. Huivi oli
rouva Pingelbomin jäähyväislahja rakkaalle Svantelleen.
Fritz unhotti puhdistaa hampaat, leikitteli hiukan hevosellaan
Alaschkalla, joka oli päällystetty nahalla, ihan kuin oikea hevonen
ja jonka hän kaikessa salaisuudessa oli ottanut mukaansa. Kun sitten
Dika tädin pasuuna jälleen kuului, heitti hän hätäisesti päälleen
tummansiniset merimiesvaatteensa.
Samaan aikaan istui Kamilla Ärtblom yönuttusillaan lattialla avonaisen
matkalaukkunsa ääressä ja itki.
-- En _tahdo_ mennä kouluun puettuna tuohon vanhaan, ilkeään mekkoon,
-- nyyhkytti hän, -- en _tahdo_, häpeän silmät korvat täyteen!...
-- Rakas Kamilla...
-- Niin, "rakas Kamilla!" Ei minun päälleni kasva uusia mekkoja siitä,
että sinä sanot "rakas Kamilla!"
-- Mutta tiedäthän että äiti sanoi, ettemme molemmat voisi saada uusia
mekkoja ja eihän tuo ruskea näytä ollenkaan vanhalta vielä.
-- Näyttääpä! Se on vanhan kahvisäkin näköinen, tai luutturievun tai
lehmännahkan, -- -- niin juuri lehmännahkan näköinen se onkin!
-- Jospa äiti näkisi sinua noin kiivaana...
-- Helppo on sinun saarnata! Sinä saat aina uusia vaatteita, kun olet
vanhempi ja minulle annetaan sinun vanhat korjattuina ja ne minun
täytyy pitää hyvänä, vaikka kaik-ki tulevat nauramaan minulle koulussa!
Spirea laskeutui ääneti polville matkalaukun viereen ja alkoi ommella
pitsiä kiivaan ja juonikkaan sisarensa mekkoon. Äiti oli heidän kotoa
lähtiessä suudellut häntä ja sanonut: -- ole nyt viisaana, vanhempana
sisarena Kamilla paralle! Elä koskaan anna hänen juonitella, mutta auta
häntä, kun voit ja ole hyvänä esimerkkinä. -- Sentähden Spirea pidätti
niitä vihaisia sanoja, jotka jo olivat hänen kielellään. Mutta hän ei
ennättänytkään kuin pari kertaa neulalla pistää, ennenkuin Kamillan
käsivarret kietoutuivat hänen kaulaansa ja Kamilla itkien ja nauraen
puhui: -- anteeksi, anteeksi, Spirea! Enhän aikonut mieltäsi pahoittaa!
Millähän tavalla voisinkaan tulla yhtä hyväksi kuin sinä ja äiti?
-- Minä en suinkaan ole hyvä, mutta ajattele, että sinä pahoitat äidin
mieltä, joka kerta kun olet pahankurinen. Ja sitä paitse erästä toista.
-- Tiedän, -- Jumalaa! -- virkkoi Kamilla vakavasti. Mutta samassa
löysi hän jotakin eriskummallista matkalaukussaan.
-- Johan nyt, Spirea, katsopas... uusi esiliina ja juuri semmoinen kuin
olen itselleni toivonut! Lieneekö se minulle! Voi sitä äitiä, -- tämän
on hän ommellut ja pistänyt tähän minun sitä vähääkään aavistamatta!
Kamilla pani esiliinan päällensä, pisti kädet sen taskuihin ja hyräili:
"Kun kerran, äiti, kävelin
Taskussa pähkinöitä..."
-- Oletteko valmiit, tyttöseni? -- kysäsi Dea täti ystävällisesti
ovessa ja päästi sisään Mobellen hyvää huomenta sanomaan. Kamilla
punastui ja herkesi laulamasta, mutta Dea täti poistui eikä ollut
huomaavinaan koko laulua.
Aamiaispöydässä Fritz turhaan katseli ympärilleen löytääksensä
teekeittimen tai kahvipannun. Ei kuin leipää ja voita ja maitoa ja
maljallinen höyryävää velliä sille, joka tahtoi! Fritz parka! Jolla
on ymmärtämätön äiti, joka on antanut poikansa nukkua untuvilla kello
yhdeksään saakka ja sitten lähettänyt palkollisen häntä palvelemaan, se
tulee huonolle tuulelle, kun täytyy nousta kello kuusi ja syödä velliä.
Lohduttaakseen itseänsä kuiskasi Fritz Kamillalle: -- kohta alkaa
tähtiä tippua taivaasta.
-- Nytkö... päivällä?
-- Niinpä niin, oikea tähtisade!
-- Fritz, -- sanoi Dika täti samassa, pöydän toisesta päästä, --
vuoteesi edessä löydettiin särkynyt juomalasi. Kumpiko teistä särki sen?
Svante lensi tulipunaiseksi, mutta Fritz vastasi uhkamielisesti: --
minä sen särin.
-- Siinä tapauksessa et ollut oikein rehellinen tänä aamuna.
-- Sanoinhan vaan että olin uneksinut ja se oli totta. Minusta näytti,
että Kostja tuli luokseni kantaen ison kupin teetä ja tuoresta
vehnästä, -- ja niin särin lasin, kun ojensin kättä kuppia ottamaan.
Kamilla nauraa kikatti. Dea täti pudisti päätään, mutta Dika täti
heitti Fritz'iin jotenkin tyytymättömän katseen silmälasien takaa. --
Vai niin, -- sinulla on semmoisia tapoja, -- lausui hän, -- no, no,
kodit ovat erilaisia! Mutta, tiedätkö mitä, poikani, puolinainen totuus
on yhtä paha kuin kokonainen valhe.
Fritz olisi ehkä vielä vastannut tuhmasti, ellei samassa vaunut olisi
seisahtuneet portaiden eteen. Ajuri, punaposkinen renki, yhtä lihava
kuin hevoset, hyppäsi maahan ja samassa lensi vaunuista pieni tyttö
kuin pallo, joka pyöri kummastuneen ajurin jalkojen juureen.
Hänen jälkeensä tuli samaa vauhtia voipytty, kaksi juustoa, kaksi
poikaa ja omenapussi. Fritz oli hyökätä paikoiltaan, mutta Dika tädin
katse pidätti häntä. Heti sen jälkeen tuotiin vastatulleet sisälle ja
esiteltiin juhlallisesti.
-- Kasimir, Maximilian ja Eufrosyne Tähtinen. Terve tulleeksi! Mitenkä
jaksoivat vanhukset Saviniemellä?
Pojat raapivat lattiaa saappaillaan, -- se oli olevinaan kohtelias
kumarrus. Eufrosyne niiasi hypähtäen ja vastasi vikkelästi: --
Kiitoksia paljon, kyllä he jaksoivat hyvin! Mamma käski sanoa paljon
terveisiä ja lähettää kaksi voipyttyä ja yhden juuston... ei, kaksi
juustoa ja yhden voipytyn tanteille...
-- Eikö tipahtanut tähtiä? kuiskasi Fritz Kamillalle. Kolme yht'aikaa!
Luin sen almanakasta näet.
Nuo kolme Tähtistä eivät olleet erittäin ujoja, vaan noudattivat heti
kutsumusta tulla aamiaiselle. Kasse ja Masse, kolmen- ja kahdentoista
vanhat, olivat toistensa näköiset kuin kaksi marjaa; kumpaisellakin
oli terveet, punaiset posket ja kummallisen itsepintainen tukka, joka
aina oli pystyssä. Mutta Masse näytti koko lailla vikkelämmältä kuin
Kasse. Eufrosyne, 10 vuoden vanha, oli pienikasvuinen, mutta virkeä
ja kehittynyt ikäänsä katsoen. Hänellä oli vilkkaat ruskeat silmät ja
hän huomasi heti, kuinka Fritz Amatus pudotti voileipänsä nurealle
puolelleen matolle, nuoli veistä kielellä ja aina tuppautui puhumaan,
juuri kun oli työntänyt suunsa täyteen voileipää.
Kello puoli kahdeksan alkoi talossa kuulua rähinää ja ovien pauketta,
kun joukon piti lähteä kouluun. Svante, Spirea ja Kasse tunsivat
sisällistä vavistusta, he tiesivät jo miltä tuntui tapella _der,
die, das'in_ kanssa, tai _aimer'in_ ja _amare'n_. Masse ja Kamilla
eivät juuri vähästä säikähtyneet ja mitä Fritz'iin ja Eufrosyneen
tulee, olivat he vasta viime keväänä ottaneet sisäänpääsytutkinnon ja
alottivat nyt huoletta ensimmäistä lukukauttaan. Svante kävi uudessa
ruotsalaisessa opistossa, Tähtisen pojat suomalaisessa normaalikoulussa
ja Fritz suomalaisessa yhteiskoulussa. Sisaret Ärtblom kävivät
ruotsalaisessa -- ja pikku Eufrosyne suomalaisessa tyttökoulussa.
-- Tule pois, Svante, -- kehoitti Masse portailla, Fritz ja nuo muut
tytöt ovat niin hirmuisen hitaita.
Fritz lensi punaiseksi kuin kukko.
-- Mitä uskallat sanoa?
-- No niin, voitko kieltää kuuluvasi tyttöjen joukkoon?
-- Mutta minä en siltä ole mikään _tyttö_, -- väitti Fritz
kapinallisella äänellä.
-- Oletpa vainenkin. Kaikki, jotka käyvät tyttöjen koulussa, ovat
tyttöjä, se on varmaa se. Onnea vaan sinulle mamselli Rittenpumper, kun
saat oppia ompelemaan ja kerimään, -- jatkoi Masse, kiitäen Fritzin ohi.
-- Suu kiinni, tähtitaivas! -- huusi Fritz hänen jälkeensä, mutta
huomasi itse, ettei ollut sanonut mitään sukkelaa, meni äreästi
tyttöjen ohitse, ja tyrkkäsi heitä ikäänkuin sattumalta. Kun hän
tuli koulun pihalle, kuului jo kellon kimakka ääni, -- hän kiiruhti
portaita ylös ja joutui pian keskelle poika- ja tyttöjoukon, jotka
muurahaisten tavalla kihisten kiiruhtivat rukoukseen. Fritz meni muiden
mukana, mutta kun hän sitten rukouksen pidettyä joutui ensiluokalle
pojan viereen, jolla oli tuuhea punainen tukka ja toisella puolella
tyttö, jolla oli ruudukas esiliina, rupesi häntä arveluttamaan. Hänelle
muistui mieleen, että hän useasti oli kirjoittanut "viikko" yhdellä
i:llä, että hänellä oli tapana jättää pois kaikki t-viivat, ettei hän
oikein muistanut, olivatko Länsi-Intian saaret Välimeressä, vai missä
ihmeessä, sekä monta muuta tieteen hedelmää, joista hän ei vielä yhtään
voinut nauttia. Tänään ei kuitenkaan vielä sattunut hänen eteensä
yhtään loukkauskiveä, lapsille annettiin läksyjä ja laskettiin kotiin.
Eteisessä tapasi Fritz jälleen vierustoveriaan. Hän kääntyi
ylenkatseella pois tytön luota ja alkoi puhutella poikaa.
-- Mikä nimesi on?
-- Hektor Hällström.
-- Hektor? Sehän on koiran nimi.
-- Entä sinun nimesi?
-- Fritz Amatus Pumpenritter.
-- Mitä, _Pumpernickeli?_ ivasi Hektor. Sehän on melkein sama kuin
piparkakku. Tulehan tänne että saan maistaa kuinka imelälle maistut.
-- Ole ilkkumatta! -- huudahti Fritz, joka ei voinut kärsiä että häntä
toistamiseen tänä päivänä ivattiin. Hän heitti koululaukkunsa lattialle
ja hyökkäsi punatukka-poikaan, joka kuitenkin oli häntä vahvempi, ja
antoi hänelle pari läiskäystä suuhun, niin että veri purskahti Fritzin
nenästä kuin suihkulähteestä.
-- Sinäpä olet siivo poika, -- häpäisivät häntä vihollisensa, -- panet
alkuun riitaa jo ensimäisenä päivänä.
Muut lapset tunkeilivat uteliaina heidän ympärilleen, eräs opettaja
tuli ulos ja lähetti Fritzin kotiin ankaralla varoituksella, ettei
saisi toiste olla niin raju. Vihaisena, nenä vuotaen sekä kyyneleitään
pidellen, Fritz kiiruhti pihalle. Portissa saavutti hänet tyttö, joka
oli istunut hänen vieressään. Tämä ojensi hänelle koululaukun ja sanoi
ujosti: etkö tahdo lainata minun nenäliinaani, voinhan saada sen
takaisin huomenna? --
Mutta Fritz ärjäsi hänelle ja meni yhä vihaisempana kotiin. Ei hänelle
kelvannut tyttö toveriksi! Vaan eipä ylpeydestäkään apua. Heti hänen
kotiin tultuaan, kysäsi häneltä Masse kuka tytöistä oli hänen nenäänsä
raapinut ja Kasse tiedusteli kuinka monta ympärystä sukassa hänellä oli
määrä neuloa.
Vimmastuneena paiskasi Fritz oven taaksensa kiinni, tarttui kynään ja
kyhäsi seuraavan kirjeen äidilleen:
Rakass äiti.
Mull on niin hirveen ikävä tiäällä. En ole saanut tippookaan
tieetä ja oaamusella särin lasin Konkortiia tantti sanoi että myö
kyllä vielä opitaan toisiamme paremmin tuntemaan ja koulussa löi
minua yks poika nin että nenästä juoksi ver hyväst nyt tule pian
noutamaan minut tiäältä kotiin pyytä ra...
rakass poikas Fritz.
Kauhea havainto.
Nuo seitsemän asuntokumppania tulivat pian hyviksi tovereiksi ja
tutuiksi. Kamilla teki ystävyyden liiton Massen kanssa, joka oli
leikkisä ja kekseliäs; Fritz Amatus suvaitsi seurustella vikkelän
Eufrosynen kanssa ja Kasse ihaili kaikessa hiljaisuudessa Svantea, joka
näytti oppineelta ja jolla oli 20-markan viulu.
Spirealla vaan ei ollut mitään "paria", hän oli kuin viides pyörä
vaunujen alla. Kuitenkin oli hän ikäänkuin kaikkien oma, kaikkien
ystävä ja uskottu. Hänen vieno, pehmeä, vaatimaton olentonsa houkutteli
kaikkia luokseen aivan kuin takkavalkea myrskyllä ja pyryilmalla. Hänen
hiljainen ahkeruutensa ja ankara totuudessa pysymisensä saattoivat
hänelle kunnioitusta, ja tietämättänsä tahtomattansa vaikutti hän
suuresti tovereihin. Paitse tätä kaikkea oli hän niin kelpo sovittaja,
kun "tädit" olivat joutuneet pahalle tuulelle lasten vehkeiden tähden.
Kun Kamillalle oli käynyt huonosti, itki hän pois pahaa mieltään
Spirean olkapäähän nojaten ja sai kohta taas uutta rohkeutta
taistelemaan läksyjen kanssa. Häneltä ei suinkaan puuttunut järkeä,
ainoastaan kestäväisyyttä ja malttia. Kun Eufrosyne oli repinyt
mekkonsa tai leikannut sormeansa, ei hän kääntynyt tätien tai Miinan
puoleen, vaan aina Spirean. Ja kun pojat kinasivat ja antoivat
toisilleen haukkumanimiä, joka kylläkin monesti tapahtui, vaikka
he sillä välin olivat hyviä ystäviä, saattoi Spirean katse heidät
vaikenemaan ja häpeämään. Varsinkin moitti hän heidän tapaansa ärsyttää
Fritz Amatusta, sentähden että tämä kävi yhteiskoulussa, eivätkä he
juuri tehneetkään sitä Spirean läsnäollessa.
Fritz Amatus piti sitä alussa häpeänä olla tytön suojelemana. Hän
kohteli Spireaa uhkamielisellä kylmäkiskoisuudella, sekä uskoi
Eufrosynelle että hän oli "niin kauhean tanttimainen", mutta vihdoin
voitti Spirea hänenkin.
Se oli eräänä päivänä, jolloin hän vimmastuneena, kuohuen vihasta ja
itku kurkussa tuli kotiin, saatuaan kadulla joukon kohteliaisuuksia,
semmoisia kuin: "tyttökoululainen", "neiti Ruttenpimper", "tyttö kulta"
ja niin edespäin.
Hän ärtyi yhä enemmän, kun pojat kotona teeskentelivät
myötätuntoisuutta. "Voi pienokaista", "voi mummo rukkaa", --
päivittelivät he.
Spirea otti hänet silloin kamariinsa, jossa sillä hetkellä ei sattunut
olemaan ketään. Fritz oli punainen raivosta ja puri huuliaan estääkseen
kyyneltulvaa.
-- Vai ovat nuo tytöt teidän koulussa niin hirveän häijyjä? -- sanoi
hän, tarttuen Fritzin käteen.
-- Sitä en ole sanonut, -- mumisi Fritz Amatus.
-- He ovat tuhmia, valehtelijoita, turhamielisiä, kielikelloja...
-- Kuka sen on sanonut? -- huudahti Fritz kummastuneena. Spirea ei
ollut kuulevinaan.
-- He opettavat pojille laiskuutta ja tottelemattomuutta.
-- Eipä, se ei ole totta. He ovat päinvastoin ahkerampia ja
tottelevaisempia kuin pojat.
-- ... He nauravat opettajille, valhettelevat toisistaan, kinastelevat
ja riitelevät...
-- Eipä, Spirea, kuka on sanonut...
-- Täytyyhän minun uskoa sitä, koska sinä olet niin onneton siitä, että
sinulla on tyttöjä tovereina.
-- Niin, kun he aina ärsyttävät minua...
-- Kutka? Tytötkö?
-- Ei, pojat tietysti.
-- Kuule, Fritz, jatkoi Spirea, laskematta hänen kättään. -- Kuka on
suurempi houkka, se joka pilkkaa toista ilman syytä, vai se joka ottaa
tämän pilkan niin itseensä, että hän tulee pahankuriseksi kaikkia
ihmisiä kohtaan, yksin viattomiakin.
-- Se, joka toista pilkkaa, -- vastasi Fritz uhkamielisesti ja koetti
päästä pakoon.
-- Ei, veikkonen, vaan se joka viitsii huolia tyhmästä pilkasta,
vaikka tietää ei mitään pahaa tehneensä. Jos minä olisin poikana,
antaisin heidän härnätä minua vaikka kuinka paljon tahansa, koska se
heitä huvittaa, ja minä en siitä tulisi tippaakaan huonommaksi. Minä
päin vastoin näyttäisin heille, että pitäisin kunniana olla hyvien ja
ahkerien tyttöjen tovereina. Tai eivätkö ne ole hyviä? --
-- He ovat oikein kunnon tyttöjä jokaikinen, -- sanoi Fritz suoraan.
Hän oli päättänyt ettei tästä lähin sano halaistua sanaa, joka ei olisi
totta.
-- Näetkös! Tarvitsetko siis hävetä sitä että olet heidän toverinaan? --
-- En sitä, mutta...
-- Pysy nyt totuudessa, Fritz. Onko se sentähden, että he ovat
_tyttöjä_.
-- On, -- myönsi poika hiljaa ja vastahakoisesti.
-- Siinä tapauksessa olet tuhmempi kuin luulinkaan. -- Spirea näytti
vakavalta ja pahastuneelta.
Fritz Amatus seisoi hetken ja tuijotti saappaihinsa, tohtimatta
vetää pois kättään, joka lepäsi niin isona ja karkeana Spirean
pehmoisessa ja lämpimässä. Tuon surullisen katseen edessä ei hän
saattanut olla jäykkänä ja uhkamielisenä. Hän tiesi, hän tunsi että
hän oli väärässä ja Spirea oikeassa. Vasten tahtoansa täytyi hänen
kunnioittaa tätä _tyttöä_, joka vaikka vaan neljäntoista vanha, oli
niin viisas, tasainen ja rohkea. Samassa muisti hän myös kaikki pienet
tyttötoverinsa, jotka olivat niin auttavaisia ja kilttiä ja joita hän
kuitenkin aina oli niin äreästi kohdellut. Hän rupesi arvelemaan,
että eikö liene niitä tuhmasti kohdellut... Spirea tuntui hänestä nyt
niin hyvältä... äitikin muistui mieleen ja häntä oli ikävä, -- koko
päivän vastenkäymiset tulvasivat ikäänkuin takaisin hänen päällensä, ja
äkkiarvaamatta peitti hän kasvonsa vasemmalla nutun hihalla ja nyhkytti
-- aivan kuin tyttö -- hillitsemättä ja sydämen pohjasta.
Spirea silitti hänen pörröistä tukkaansa ja antoi hänen itkeä. Hän
tiesi että sen jälkeen tuntuisi helpommalta. Vähän ajan kuluttua
pyyhkäsi Fritz hiukan hämillään kyyneleet silmistään ja koetti nauraa.
-- En tahdo enää olla houkkana, -- sanoi hän. -- Olen ollut tuhma
tytöille.
-- Etkä huoli enää siitä, että pojat härnäävät sinua? Usko minua, jota
vähemmin sinä huolit heistä sitä pikemmin herkeävät he pilkkaamasta.
Eräänä iltana kun tädit olivat poissa ja lapset olivat itsekseen,
ehdoitti Kamilla illallispöydässä, että he perustaisivat seuran tai
yhdistyksen tarkoituksella sulostuttaa elämää itselleen ja muille ja
jota seuraa kutsuisivat... niin miksikä?
-- _Hupi- ja hyöty-seuraksi_, ehdoitti Svante, joka oli kotoisin
kylpylaitos-seudulta, jossa vuosittain semmoisia seuroja perustettiin.
-- Eikö mitä, mutta ehkä _vapaaehtoiseksi pakinakunnaksi!_ -- ehdoitti
Kasse.
-- Ole höpisemättä! -- varoitti Kamilla. -- Mitä sinä, Masse, ehdotat?
Massen veitsi seisottui keskellä suuta. Hän mietti.
-- _Ruoka- ja makeis-yhtiö_ olisi soma nimi. -- Hän nieli suuren
potaattipalasen.
-- Ei kelpaa! huudettiin. Se on teeskenneltyä.
-- Ehkä: _yleinen sportti-akrobaatti-seurue_, lähti Fritz Amatus'en
täydestä suusta.
-- Tai: _köyhien ystävät_, -- ehdotti Effi, joka oli kuullut isänsä
paljon puhuvan "hätää kärsivistä" pitäjässä. Palkinnoksi sai hän
yleisen naurun puuskan. --
-- Ei, te ette keksi mitään kaunista ja soveliasta, lapsukaiseni, --
lausui Kamilla päättäväisesti. -- Spirea, sinä et ole sanonut mitään.
No? --
-- Yksinkertaisin nimi on paras. Minä ehdotan että nimitämme itseämme
_Tilhiläisten Yhtiöksi_.
-- Tilhiäkö me olemme, -- ivasi Masse. Siinä tapauksessa meidän pitäisi
syödä pihlajamarjoja ja käyttää koreita vaatteita.
-- Minäpä olenkin syönyt kuusi pihlajamarjaterttua tänään, -- vakuutti
Fritz Amatus.
-- Tässäpä on sopivaa koristusta vaikkapa tilhillekin taikka sitten
hohkanärhille, -- huomautti Kasse, hypistellen rimssua Kamillan
mekossa, sillä Kamilla parka oli aikalailla turhamielinen.
-- Minusta ei Spirea tällä kertaa ole ollut niin viisas kuin
tavallisesti ennen, -- lausui Svante kohteliaasti. -- Toinen nimi olisi
sopivampi.
-- Minä ehdotan: _Sukkelat Suut_, sanoi Kamilla,
-- Se on hyvä nimi! Hyvin sopivaa! Olkoon menneeksi! -- kuului joka
taholta.
-- Ja huomenna on meillä vuosikokous. Mepä pidämme puheita ja
valitsemme puheenjohtajan, aivan kuin suuret ihmiset, -- sanoi Kamilla
innostuneena.
-- Ja sihteerin, talouden- ja rahastonhoitajan, -- lisäsi Svante,
varmana siitä että hän tulee valituksi johonkin kunniavirkaan.
Fritz oli niellyt viimeisen potaattinsa ja kaikki olivat kylläiset,
jonkatähden nousivat pöydästä ja menivät tyttöjen kamariin, joka oli
kookas ja hauska. Masse ja Kamilla matkustivat maailman ympäri herra
Fogg'in kanssa, Fritz ja Eufrosyne pelasivat erästä peliä, Svante
meni omaan huoneesensa ja nau'utti viulullaan "tuoll' on mun kultani"
ja "kukkuu", ja Kasse vaipui kirjaan "Kummallisia seikkailuja maalla
ja merellä". Kukaan ei tietänyt missä Spirea oli tai mitä hän teki,
mutta kun kello löi yhdeksän ja lapset alkoivat tuntea Nukku Matin
lähestyvän, kaipasivat he häntä. Vasta silloin kun Kamilla ja Eufrosyne
jo olivat päältään riisumassa, tuli Spirea. Hän oli punainen ja kuuma
kasvoiltaan ja vastasi estellen tyttöjen uteliaihin kysymyksiin. Hän
hommaili vähän aikaa vaatesäiliönsä ääressä, jonka jälkeen pani maata
hiljaisena ja alakuloisena.
-- Seuraava päivä oli onneton. 1) Nukkuivat kaikki lapset liian
pitkään; 2) repi Kamilla ison kolon mekkoonsa, kun hänen piti ottaa
sitä naulasta; 3) kaasi Svante, joka harvoin teki tuhmuuksia,
maitolasin pöytäliinalle; 4) kompastui Fritz Mobelleen, joka korsasi
suloisesti emäntänsä tuolin vieressä, niin että hän löi päänsä pöytään
ja sai aika kuhmun silmän kohdalle.
Koulussa kävi huonosti. Spirea oli hajamielinen ja Kamilla
uppiniskainen. Masse ei löytänyt Azorin saaria kartalla ja Kasse väitti
Kristoffer Kolumbuksen syntyneen v. 1790. Se oli ihan hullua.
Mutta pahinta oli sitten kotona.
Lapset huomasivat, että Dika täti näytti selittämättömän ankaralta
päivällispöydässä sekä että Dea täti huokasi tavallista useammin. Miina
oli ollut kipeänä muutamia päiviä ja hänen sijaansa oli otettu ajurin
pieni neljätoistavuotias Maiju apulaiseksi kyökki-Katriinalle, joka ei
voinut yksin ennättää sekä laittaa ruokaa että palvella koko joukkoa.
Maiju juoksi kuin eksynyt kana sinne tänne vatien ja lautaisten kanssa
ja oli vähällä säikähdyksestä pudottaa kaikkea käsistään, joka kerta
kun Dika tädin katse sattui häneen.
Päivällisen syötyä kutsui Dika täti lapset saliin. Vakavana asetteli
hän silmälasejaan ja katseli lapsia toinen toisensa jälkeen. Nämä
seisoivat hiljaisina ja hämmästyneinä hänen edessään.
-- Tänä aamuna, -- alkoi hän sitten juhlallisesti, -- kun Dea
sisar pyyhki pölyjä täällä, huomasi hän, että yksi rakkaimmista
muistokaluistamme, päätä nyökäyttävä kiinalainen, joka oli tehty
_oikeasta_ posliinista ja seisoi ennen tuolla toisella hyllyllä, oli
hävinnyt. Hän huusi minua, me kutsuimme Miinaa ja Katria, etsimme joka
paikasta, mutta turhaan. Nyökäyttävä kiinalainen on yhä vaan poissa.
Vihdoin löysimme kaukaisimmassa sopessa muutamia posliinisirpaleita,
joista meidän täytyi päättää, että _joku on särkenyt kiinalaisen ja
kätkenyt palaset, ettei asia tulisi ilmi_.
-- Meidän kallis kiinalaisemme, jonka perimme kolmekymmentä vuotta
sitten tädiltämme, neiti Riddarsparrelta! -- huudahti Dea täti,
kääntäen katseensa kattoon.
Dika täti jatkoi:
-- Ei Katri eikä Miina ole voineet sitä särkeä, sillä Miinahan oli
vuoteen omana ja Katri oli koko eilisillan, jolloin asian on täytynyt
tapahtua, keittiössä, sillä hän kuivasi korppuja. Maiju on kielletty
menemästä saliin ja koskemasta mihinkään täällä, -- siis se ei ole
kukaan heistä. Mutta kuka sitten on sen tehnyt? Kuka on särkenyt
kiinalaisen?
Hetkisen olivat kaikki ääneti. Ankarat silmälasit tarkastelivat lapsia,
jotka hämmästyneinä ja levottomina katselivat toisiaan. Vihdoin
rohkaisi Svante mieltään, -- hän arveli, ettei hänen arvonsa oikeastaan
kannattanut olla tämmöisessä asemassa; -- hän vakuutti: -- minä en
tiedä mitään koko asiasta, hyvä täti.
-- Enkä minä, enkä minä, -- kuului samassa koko lapsijoukosta. Dika
täti katsoi heihin tarkkaan. Ei, niin pahoiksi eivät olleet hänen
lapsensa voineet paatua, että he voisivat valhetella niin suoraan
vasten silmiä. Mutta samassa huomasi hän että Spirea seisoi muiden
takana hiukan kalpeana ja silmät maassa.
-- Spirea, virkkoi Dika täti ystävällisesti, sillä Spirea oli hänen
lemmikkinsä. -- Tiedätkö sinä mitään? Puhu vapaasti, lapseni!
Täti katseli ehdottomasti Fritz Amatusta, joka viattoman näköisenä ja
tyynenä imeksi kätkettyä korppupalasta ja suurilla silmillä tuijotti
ympärilleen. Kaikki kääntyivät nyt kummastellen katsoen Spireaan. Tämä
punastui, koetti änkyttää jotakin, mutta sulki sitten suunsa ja vaikeni.
-- Spirea, onko se mahdollista? Voisitko se olla _sinä!_
-- Minäkö? Voi en... kyllä... en voi sanoa mitään... Spirea, tuo
kiltti, luotettava, tasainen Spirea kätki kasvonsa käsiinsä ja
hyrskähti itkuun. Dika täti puristi huulensa yhteen ja sanoi ankarasti,
vaikka vieno katse pilkisti silmälasien takaa: -- kerro suoraan, kuinka
kaikki tapahtui!
Ei mitään vastausta. Muut lapset tuijottivat säikähtyneinä Spireaan.
-- Oletko sinä särkenyt kiinalaisen?
-- Ei vastausta.
-- Onko mahdollista, että tahdot suurentaa tekoasi valhettelemalla?
-- Ei, ei, Dika täti, -- änkytti Spirea puoleksi tukehtuneella äänellä,
-- Mutta elkää kyselkö minulta, en _voi_ vastata kysymyksiinne.
Sanaakaan sanomatta nousi Dika täti ja viittasi Spirealle seuraamaan
itseään sänkykamariin. Lapset vetäytyivät pelästyneinä ja hämmentyneinä
tyttöjen huoneeseen, josta alkoi kuulua puhelua ja surinaa, ikäänkuin
mehiläispesästä. Kaikki puhuivat yhtaikaa, jotkut koettivat toteen
näyttää omaa, toiset Spirean viattomuutta, toiset taas ihmettelivät,
josko hän todellakin oli tehnyt _sen_ ja mikä rangaistus hänelle
määrättäisiin. Kamilla itki katkerasti, jopa antoi Masselle
korvapuustin, kun tämä arveli, että Spirea ehkä oli tyrkännyt hyllyä,
kun hän oli noussut pianon tuolilta. Vasta kun tyttöjen piti mennä
kouluun, -- heillä oli lisätunti jälkeen puolenpäivän -- näyttäytyi
Spirea jälleen, itkettyneenä, mutta tyynenä ja rauhallisena. Kukaan ei
uskaltanut häntä puhutella ja koko iltapäivä kului raskaan mielialan
vallitessa. Jälestäpäin saivat lapset tietää Dea tädiltä, joka oli
enemmän puhelias, ettei Spirea ollut tahtonut mitään vastata Dika tädin
kysymyksiin, vaan innokkaasti pyytänyt, että saisi olla rauhassa.
Jonkun ajan kuluttua tulisi kyllä muka kaikki ilmi.
Kamillan seikkailu.
Koko viikon vallitsi sama ikävä mielentila muinoin iloisessa joukossa.
Potaatit ja paistettu puuro illoin aamuin nielaistiin kyllä yhtä
halukkaasti kuin ennenkin, mutta Kamillan sukkeluuden lähde oli
kuivunut, eikä pöydässä enää kuulunut mitään iloista mahtisanaa. Dea
täti oli suruissaan, Dika täti katseli useasti tarkkaan Spireaan sekä
ylläpiti ankaraa vaitioloa. Spirea näytti pysyvän hiukan erillään
kaikista muista, mutta oli tyyni ja lempeä kuin ennenkin, kun hän
oli yhdessä heidän kanssaan. Lasten puhellessa tästä salaperäisestä
tapahtumasta kiinalaisen suhteen, vakuutti Fritz nenä pystyssä, että
ennen saisi häntä uskomaan, että hän oli varastanut omat korvansa,
kun että Spirea oli syyllinen. Svante, joka oli ritarillinen ja
hajamielinen, unhotti ehtimiseen koko jutun. Eufrosyne oli samaa puolta
kuin Fritz ja Masse oli yksimielinen Kamillan kanssa. Kasse taas sai
välistä vilkkaimpien mielet kuohumaan ja veret miltei kiehumaan, hän
kun matemaatillisella tarkkuudella laski milloinka ja kuinka vähäisessä
ajassa asia olisi voinut tapahtua.
Tänä surkeana aikana käyttäytyi kumminkin koko pieni yhteiskunta
mallikelpoisesti! Kukaan ei unhottanut kumartamista, niiaamista,
kiittämistä sekä käydä hiljaa ovissa. Tapahtuipa sekin kumma, että kun
Fritz Amatus tapansa mukaan kaasi jotakin pöytäliinalle, hän varsin
kohteliaasti lausui: -- anteeksi, täti hyvä! -- joita lausetapoja
siihen saakka ei ollut hänen sanakirjassaan löytynyt.
Mutta samaten kuin monet ihanat, lämpimät kesäpäivät usein päättyvät
aika ukkosen ilmaan, tapahtuu myöskin, että pitkällinen päiväpaiste
nuorten kesken muuttuu rajuilmaksi. Tilhisten pesä ei ollut mikään
poikkeus tästä, eikä aikaakaan, ennenkuin rajuilma tuli.
Kamillalla oli luokkatoveri ja hyvä ystävä, nimeltä Perpetua
Petterkvist, joka oli vuotta nuorempi häntä. Perpetuan parhaan
paperinuken, kreivitär Sdalia Romarhjertan, piti nyt viettää häitä
vapaaherra Kurt von Adeler'in kanssa ja Kamilla kutsuttiin häihin
oikein kutsumuskortilla. Kamilla juoksenteli ihastuneena ympäri
koko talon, näyttäen korttiaan, hänen täytyi näyttää sitä yksin
Puttosenkin, -- rengin -- vaimolle. Sitten pukeutui hän parhaaseen
siniseen mekkoonsa ja lähti häätaloon, johon jo neljä muuta Perpetuan
koulutoveria oli saapunut. Siellä oli erinomaisen hauskaa. Morsiamella
oli valkoinen silkkipaperinen hame, pitsitettynä ja koristettuna ja
sulhanen (joka ennen oli ollut miespalvelijana muotilehdessä), oli
puettu kenraalin univormuun, rinnassa iso tähti. Nekkuja ja karamelleja
tarjottiin ja hääväki tanssi komean soittimen mukaan. Kun kello löi
yhdeksän, piti Kamillan lähteä kotiin, mutta samassa kutsui Perpetuan
äiti lapsia ruokasaliin teetä juomaan. Sen jälkeen täytyi Perpetuan
soittaa Kamillalle uutta soittokappaletta ja vielä sitten ei Kamilla
malttanut olla katselematta erästä Alcott'in uusinta kertomusta. Kuinka
kävikään, niin löi kello kymmenen, ennenkuin hän muisti jäähyväisiä
heittää.
-- Voi, mitähän nyt sanookaan Dika täti? -- huudahti Kamilla, kun kuuli
nuo kymmenen hirveää lyöntiä. Ajattelepas, jos en pääse sisään, jos
ovat jo panneet portin kiinni! Dika täti sanoi niin vakavasti, että
minun piti olla kotona kello yhdeksän.
-- Elä huoli, minä saatan sinua, -- lohdutti Perpetua. -- Jos juoksemme
aika kyytiä, pääsemme kotiin viidessä minuutissa. Tule! --
Jos Perpetuan äiti olisi tämän tietänyt, niin ei hän tietysti olisi
laskenut noita kahta tyttöä ulos niin myöhään iltaselta. Mutta nytpä
oli hän sattunut menemään pienokaisten luo lasten kamariin, eikä
aavistanut, että Kamilla ja Perpetua ääneti ja vikkelään juoksivat
pimeää katua myöten Tilhiläisten nurkkaan.
Kas tuossa nyt olikin jo se nurkka!
-- Hyvästi, hyvästi, kyllä minä nyt jo osaan. Kiitoksia vaan
saattamasta! Portti on auki... eikä, odotahan hiukan, elä mene!
Perpetua, mitä minä teen! -- Portti on kiinni!
-- Etkö saata kolkuttaa?
-- Ei, ei, silloin herää koko talo. Dika täti suuttuisi niin hirveästi!
Mikä nyt neuvoksi? Kaikki oli hiljaa. Portin lukko vastusti kaikkia
ponnistuksia. Katu oli autio ja tyhjä, mitäpä jos jotakin pahaa
heille tapahtuisi! Tyttöjen sydämmet sykkivät melkein kuuluvasti ja
he katselivat neuvottomina toisiinsa. Silloinpa juolahti hyvä aate
äkkiä Kamillan päähän. Hän juoksi tyttöjen ikkunan alle ja heitti
kourallisen hiekkaa ruudulle. Spirea ei koskaan nukkunut raskaasti,
kyllä hän kuulisi. Hetki kului; sisältä ei näkynyt mitään elon merkkiä.
Ajuri ajaa rämähytti ohitse, kaksi kissaa naukui naapurin pihassa,
siinä kaikki. Kolme kertaa sai Kamilla heittää hiekkaa vasten ikkunaa,
ennenkuin uudin vedettiin hiukan ylös ja pienet levottomat kasvot
näkyivät ikkunassa.
-- Spirea! -- huusi Kamilla hiljaa.
Nyt vedettiin uudin ihan ylös, ikkuna avattiin ja Spirea isoon huiviin
käärittynä tirkisti ulos.
-- Spirea, Spirea kulta, kuinka pääsen sisälle, portti on kiinni?
-- Odota hiukan, minä pyydän portin avaimen Miinalta.
-- Ei, ei, Dika täti herää varmaan. Minä kiipeän ikkunasta...
-- Sitä et voi. Odotas, minä vaan pistäydyn avainta noutamaan...
-- Elä, elä, Spirea, rukoili Kamilla levottomana, -- anna minun
_koettaa_ tulla ikkunasta... ei, se on liian korkea... mitä minä teen?
Maltahan, Spirea, pistä minulle tänne tuoli... sukkelaan, sukkelaan,
joku voisi tulla...!
Spirea hiipi hämmästyneenä ympäri huonetta sukkasillaan, peläten koko
ajan, että kylmä yöilma voisi vahingoittaa tai herättää Eufrosyneä.
Vihdoin löysi hän vankan puutuolin ja laski sen alas ikkunasta. Mutta
voi, tuoli oli liian matala, Kamilla ei ylettänyt, vaikka nousi
seisoalleen tuolille.
Rohkeus väheni häneltä taas. Vaan silloin huudahti Perpetua, joka
tavallisesti oli kekseliäs: -- nytpä tiedän keinon! -- asettui
polvilleen tuolille ikäänkuin kameeli ja kuiskasi hyvin toimessaan: --
kas nyt, nouse selkääni, Kamilluschka, nouse vaan, kyllä se kestää!
Kamilla päätti koettaa. Ja selkä kestikin, mutta eipä kestänyt tuoli.
Sillä juuri kun Kamilla iloisena aikoi kiivetä sisään ikkunasta,
katkesi tuolista toinen takajalka ja kameeli sekä Kamilluschka
putosivat suinpäin maahan. Kamilla sai kuhmun otsaansa ja kameeli
valitti, että jalka oli mennyt sijoiltaan. Spirea väänteli käsiään
ikkunassa, osaksi naurusta, osaksi levottomuudesta, laski alas toisen
tuolin, jolla ensin nostettiin ylös edellisen jäännökset ja sitten
uudistettiin koe. Hetken heiluivat Kamillan jalat kirjavine sukkineen
avuttomilla ilmassa, mutta pian Spirea sai hänet vyötäisistä kiinni
ja hilasi hänet sisälle. Jos hän olisi tietänyt, kuka kaukaa katseli
tätä voimistelutemppua, ei hän ehkä olisi niin ylpeästi huutanut alas
Perpetualle: -- no, kiitos nyt, sulosuu! Hyvinpä onnistui!
Perpetua nyökäytti päätään, heilutti hattuaan ja pötki tiehensä.
Ani varhain seuraavana aamuna, ennenkuin Miina oli ennättänyt asettaa
kahvikuppeja tarjottimelle, jonka hänen oli tapa kello 6 säntilleen
viedä sisälle neitien luo, kolkutettiin keittiön ovea ja eräs
mies pisti ovesta kirjeen ja kääryn, osoitettuina neiti Konkordia
Tilhiselle. Miina kiirehti kaatamaan kahvia kuppeihin, pani kirjeen
tarjottimelle ja otti käärynkin mukaansa.
Dea täti, puettuna yömyssyyn ja toppanuttuun, kastoi tyytyväisenä
korppuaan kahviin, kun samassa säikähtyi siitä, että sisarensa, joka
silmälasit nenällä oli lukenut kirjeen, löi kätensä yhteen ja huudahti:
-- mitä ihmeitä ja kummia nyt taas kuuluu! --
-- Mikä on? -- kysyi Dea täti levottomana ja pudotti kahvissa
pehmitetyn korpun puhtaalle raidilleen.
-- Kas tuossa, lue itse! Tämä ei voi olla kuin erehdystä!
-- Ja Dika täti nieli tylyllä katseella kahvipisaransa sekä varustautui
nousemaan vuoteelta.
Kirje kuului:
"Neiti Konkordia Tilhinen.
Kun minä eilen illalla kello yhdentoista aikana kävelin asuntonne
läheisyydessä, huomasin kaksi henkeä, jotka nähtävästi tekivät
merkkejä jollekulle Teidän kunnioitettavassa talossanne asuvalle.
Hetken kuluttua aukesi ikkuna ja vilkas keskustelu alkoi, jota en
kuitenkaan kaukaisuuden tähden voinut kuulla. Sitten laskettiin
alas ikkunasta joku esine. Rupesin aavistamaan murtovarkautta ja
käännyin poliisia hakeakseni, mutta sitä ei ollut lähitienoilla.
Samassa huomasin minä, että toinen varkaista kiipesi sisälle
ikkunasta, jota vastoin toinen lähti pois juoksujalassa,
arvattavasti saaliin kanssa. Sillä kun minä sitten lähestyin
paikkaa, jossa rikos oli tapahtunut, en löytänyt mitään paitse
nämä kaksi esinettä, jotka minun täten on kunnia lähettää Teille,
toivossa että ne voivat johtaa Teitä varkaiden jälille.
Erinomaisella kunnioituksella
nöyrimmästi
_Eusebius Pilleri_
D:r Pharmacie.
-- Mitä tämä merkitsee? -- huudahti Dika täti, joka nyt oli avannut
kääryn ja veti esille tuolin jalan ja rutistuneen hatun, -- mitä
tämä merkitsee? Yksi ruokasalin tuolin jalka... ja hattu... mies ei
varmaankaan ole aivan täyspäinen!
-- Pidetäänhän apteekkari Pilleriä hyvinkin kunnioitettavana miehenä,
-- keskeytti Dea täti painolla.
-- Pidetään kyllä, mutta hänellä mahtaa olla joku vika päässä, -- intti
Dika täti, -- Murtovarkautta? Ja mekö emme olisi mitään kuulleet...?
-- Niin, olisihan edes Mobelle herännyt...
-- Ja mistä hän on saanut käsiinsä ruokasalin tuolin? Tämä ei ole ikinä
rehellisesti tapahtunut.
Dea tädin hellä sydän täyttyi surullisilla aavistuksilla. Hän pudisti
päätään. -- Tyttöjen kamarista ei kuulu hiiskahdustakaan. Kunpa vaan
lapsirakat, eivät viruisi vuoteillaan murhattuina, -- lisäsi hän miltei
itkien.
-- Tässäpä ei auta nyt itku, vaan _toimia_ tässä täytyy, -- vastasi
Dika täti ja sitoi päättäväisen näköisenä paksun harmaan alushameensa
nauhat. Viiden minuutin kuluttua kulki hän Miinan ja Katrin saattamana
kaikkien huoneiden läpi, tutki kaikkea ja kaikkia, herätti niitä,
jotka vielä nukkuivat ja säikähdytti niitä, jotka jo pukivat päälleen.
Murtovarkautta? Kolme varasta? Poliisi? Massen, Eufrosynen ja Fritz
Amatuksen sydämet sykkivät iloisesta odotuksesta. Mutta kun Spirea
ja Kamilla vihdoin pääsivät selville asiasta, kohtasivat heidän
katseensa toisiaan. Spirea näytti olevan pahoillaan, Kamilla lensi
tummanpunaiseksi ja kääntyi poispäin.
-- Kamilla sinä teet väärin kun et kerro Dika tädille koko asiaa.
-- Sitä ei _sinun_ tarvitse minulle sanoa, joka et itse tahtonut
tunnustaa! -- vastusti Kamilla kiivaasti.
Seuraavassa silmänräpäyksessä katui hän kuitenkin katkerasti sanojaan,
sillä kun hän kiersi käsivartensa Spirean kaulaan ja pyysi anteeksi,
suuteli häntä kyllä Spirea, mutta huokasi: -- sinäkin siis luulet minua
syylliseksi... valhettelijaksi ja pettäjäksi...?
-- En, en, -- huusi Kamilla tuskallisesti, -- en ole sitä koskaan
uskonut.
-- Jos voisin tätä jollakin lailla ymmärtää, -- päivitteli Dika täti,
puhuen oven takana Miinalle.
-- Kukaan ei ole mitään kuullut eikä nähnyt. Mutta -- entä tuolinjalka?
Ja ruokasalin tuoleista puuttuu yksi. Eikö kukaan todellakaan ole
kuullut mitään melua tänä yönä?
Hän astui nyt tyttöjen kamariin, tuolin jalka toisessa kädessä, hattu
toisessa ja yömyssy toisella korvalla. Kun Kamilla näki Dika tädin,
joka muuten niin ankarasti noudatti kaikkea järjestystä, tämmöisessä
tilassa, purskahti hän nauramaan. Spirean rukoilevat katseet saivat
hänet kuitenkin tyyntymään, hän astui suoraan Dika tädin luo ja
tunnusti koko asian.
-- Nyt täytyy minun istautua, -- sanoi Dika täti, puoleksi huvitettuna
puoleksi suuttuneena tuosta odottamattomasta uutisesta. -- _Sinä_ sinä
ja Pernilla olette siis...
-- Perpetua, täti kulta, -- oikaisi Kamilla.
-- Sinä ja Perpetua olette siis kiivenneet ikkunasta, särkeneet tuolin,
polkeneet rikki hyvän hattusi sekä juosseet kuin kaksi kummitusta
keskellä yötä läpi katujen! En olisi uskonut että Pernilla...
-- Perpetua, hyvä täti!
-- Että Perpetua oli semmoinen. Ja mitä nyt sanoo Pernillan äiti...
-- _Perpetua_ on hänen nimensä, täti rukka.
-- Se on yhdentekevä! Minä kutsun häntä Pernillaksi, sitä on helpompi
muistaa. Niin, mitä minun pitikään sanoa...? Se on todellakin niin kuin
Dea sanoo, että se, joka pitää koululapsia luonaan, sillä on hirveä
edesvastaus.
Kun Dika täti oli ennättänyt hiukan tointua ja suonut anteeksi
katkerasti katuvalle Kamillalle, päätti hän rauhoittaa apteekkaria
murtovarkauden suhteen ja lähetti hänelle seuraavan kirjeen:
"Korkeasti kunnioitettava Herra Apteekkari Pilleri.
Samassa kuin minulla on kunnia kiittää Teitä
kohteliaisuudestanne, kun ilmoititte minulle murtovarkaudesta
rehellisessä talossani, saan minä täten ilolla antaa Teille
tiedon siitä, että varas olikin yksi luonani asuvista
koululaisista, joka ovien kiinni ollessa kiipesi sisään
ikkunasta, sillä luvallisella aikomuksella, että saisi muutaman
tunnin lepoa omassa vuoteessaan. Hän on tunnustanut, katunut
ja hänelle on anteeksi annettu. Rikkinäinen tuoli korjataan
kohta. Vielä kerran saan kiittää siitä tarkasta huomiosta ja
kohteliaisuudesta, jonka olette osoittaneet ja piirrän syvimmällä
kunnioituksella