mainiten lisäksi intohimosta, jonka vallassa olin. Hän kuunteli
minua vakavana ja vakuutti, ett'ei hän nähnyt rakkaudessani mitään
naurettavaa.
"Joko sitten elämässänne on tapahtuva suuri ihme tai te rauhoitutte
täydellisesti ja tulette vakuutetuksi siitä, että olette joutunut
kauniin harhanäyn lumoihin. Ja tuon harhakuvan sijaan ilmaantuu
todellinen olento, kauniimpi ja lempeämpi kuin se, ja..."
"En koskaan, koskaan tule rakastamaan ketään muuta kuin unikuvaani!"
Ja osoittaakseni hänelle kuinka täydellisesti tuo unikuva oli saanut
minut valtoihinsa, näytin hänelle kaikki runoni ja muut kirjoitelmani,
jotka olin sepittänyt hurmiotilassani. Hän luki ne ystävän
vilpittömällä ihastuksella. Jos olisin ottanut hänen sanansa vakavalta
kannalta, niin olisin voinut luulla olevani suuri runoilija. Hän osasi
pian ulkoa parhaat kohdat runoistani ja lausui niitä haltioituneena
käyskennellessämme Angersin vanhassa linnassa ja lähiseudun ihanassa
luonnossa. Vastustin hänen toivomustansa antaa toimittaa runoni
painoasuun. Kirjoitin runoja huvikseni ja rauhoittaakseni kiihottunutta
hermostoani, eikä tarkoitukseni suinkaan ollut tavoitella runoilijan
mainetta.
Sinä aikana ja niissä piireissä, joissa olin, olisi sellainen ollut
ammatilleni perin alentavaa.
Viimein valkeni päivä, jolloin ystäväni sallittiin lähteä
d'Ionis-linnaan, josta madame d'Ionis ei ollut poistunut kolmeen
kuukauteen. Nuorukainen sai vastaanottaa häneltä kirjeen, jonka loppuun
kirjoitetun lisäyksen hän luki minulle. Sain muodollisen, ystävällisen
kutsun saapua ystäväni kera linnaan.
VI.
PÄÄTÖS.
Saavuimme d'Ionis-linnaan eräänä joulukuun päivänä. Maa oli lumen
peittämä ja aurinko vaipui juuri sinipunervien, juhlallisten, mutta
synkkien pilvien taakse. En tahtonut häiritä molempia rakastavaisia
heidän ensi kohtaamisessaan, ja minä kehoitin Bernardia ratsastamaan
edellä, saavuttuamme linnan läheisyyteen. Tunsin sitäpaitsi, että minun
täytyi saada olla yksin mietteissäni, ensi hetket. Jouduin voimakkaan
mielenliikutuksen valtaan, nähdessäni jälleen tuon linnan, missä olin
kolmessa päivässä elänyt vuosisadan.
Heitin ohjakset Baptistelle, joka läksi menemään talliin päin, ja
astuin yksin sisään eräästä puiston sivuportista.
Kukaton ja kuihtunut puisto oli juhlallisemman näköinen kuin ensi
kerran sen nähdessäni. Synkät kuuset pudistivat huurrettaan päälleni,
ja vanhojen lehmuksien oksat muodostivat kevyen kristalliholvin
käytävän yli. Se oli kuin tuntemattoman ja jylhän rakennustaidon
aikaansaaman jättiläiskirkon laiva kaikkine oikkuineen ja mutkineen.
Saavuttuani kirjastohuoneen lehvien keskelle oli ympärilläni
jälleen kevääntuntu. Kirjastosali oli eroitettu lähellä olevista
holvikäytävistä kaarroksien väliin asetetuilla ikkunaseinillä ja siten
oli muodostettu eräänlainen kasvihuone. Suihkulähde lorisi yhä ihanine
kukkinensa ja tuon juoksevan veden sekä näkeminen että kuuleminen
teki varsin mieluisan vaikutuksen kaiken ollessa ulkona jään ja lumen
kahleissa.
Minun oli hiukan vaikea katsella merenneitoa. Se näytti minusta
vähemmän kauniilta kuin muisto siitä ketä se sekä muodoltaan että
piirteiltään muistutti. Vähitellen aloin kuitenkin ihailla sitä ja
pitää siitä niinkuin pidetään muotokuvasta, josta saa kuitenkin
kokonaisvaikutuksen ja muutamia piirteitä rakastetusta henkilöstä.
Olin saanut niin kauan pidättää tunteitani, että ratkesin itkuun ja
jäin masentuneena istumaan paikalle, jossa olin nähnyt istuvan hänen,
jota en toivonut enää koskaan saavani nähdä.
Silkkihameen kahina sai minut kohottamaan pääni ja minä näin edessäni
pitkän, solakan, miellyttäväryhtisen naisen, joka katsoi minua
huolestuneen näköisenä. Ajattelin hetkisen yhdistää hänet näkyyni,
mutta äkkiä tullut hämärä esti minua näkemästä hänen kasvojansa, ja
sitäpaitsi nainen, jolla oli yllä rimssuilla varustettu pönkkähame,
muistutti niin vähän renessanssiajan merenneitoa, että mielikuvitukseni
kaikkosi kokonaan, ja minä nousin seisomaan tervehtiäkseni häntä
niinkuin tavallista kuolevaista.
Hänkin tervehti minua, epäröi hetkisen ryhtyä puheisiin kanssani, mutta
rohkaisi sitten itsensä, ja minä hätkähdin, kuullessani hänen äänensä,
joka sai koko olemukseni vapisemaan. Tuo ääni kajahti hopealle.
Mykistyin niin, että en saanut sanaa suustani. Olin hurmaantunut kuin
ihanteeni edessä, kykenemättä käsittämään hänen sanojansa. Vaitioloni
saattoi hänet hyvin hämilleen ja minä ponnistin voimani, vapautuakseni
hullunkurisesta hurmiotilastani. Hän kysyi, olinko minä herra Just
Nivières.
"Kyllä, madame", sain viimein sanotuksi. "Pyydän teiltä anteeksi
hajamielisyyteni. Olin hiukan pahoinvoipa ja lepäsin."
"Ei", sanoi hän lempeästi, "te itkitte! Se saattoi minut tulemaan tänne
hallista, jossa odotin merkkiä veljeni saapumisesta."
"Veljenne?..."
"Niin, ystävänne, Bernard d'Aillane'in."
"Te olette siis neiti d'Aillane!"
"Fèlicia d'Aillane, ja uskallan sanoa, myöskin ystävänne, vaikka ette
tunne minua ja minä näen teidät ensi kerran. Mutta kunnioitus, jota
veljeni teitä kohtaan tuntee ja kaikki mitä hän on teistä kirjoittanut,
on herättänyt minussa todellisen mieltymyksen teihin. Nyyhkytyksenne
saattoi minut niinollen levottomaksi ja surulliseksi. Hyvä Jumala,
toivon, että teillä ei ole perhesuruja; jos kelpo vanhempanne, joista
niinikään olen kuullut paljon hyvää, olisivat hädässä, niin te ette
olisi täällä."
"Jumalan kiitos", vastasin minä, "olen rauhallinen kaikkien läheisieni
puolesta, ja henkilökohtainen suruni haihtui, kuultuani teidän äänenne
ja lempeät sananne. Mutta mistä johtuu, että vaikka Bernardilla on
teidän kaltaisenne sisar, hän ei ole koskaan maininnut siitä minulle
mitään?"
"Bernard on rakkautensa lumoissa, ja minä ymmärrän hänen tilansa, sillä
madame on minulle kuin hellä sisar. Mutta ettekö te saapuneet yhdessä
tänne ja kuinka on selitettävissä, että tapaan teidät yksin täällä
ilman että tulostanne on kenellekään ilmoitettu sanallakaan?"
"Pyysin Bernardin ratsastamaan edellä."
"Vai niin, minä ymmärrän. No niin, antakaamme heidän olla vielä
hetkinen kahdenkesken; heillä on niin paljon toisillensa puhuttavaa
ja heidän rakkautensa on niin jaloa, veljellistä ja vanhaa! Mutta
menkäämme uunin luo, sillä täällä on kylmä."
Huomasin, että hän ei pitänyt sopivana olla kanssani kahdenkesken
hämärässä ja minä seurasin häntä tahtomattani. Pelkäsin katsoa
häntä kasvoihin, sillä kuullessani hänen äänensä, tuntui minusta
kuin ihanteeni olisi ilmestynyt läheisyyteeni ja puhunut minulle
tavallisella kielellä jokapäiväisiä, maallisia asioita.
Uunin luona oli valoisaa ja minä saatoin nähdä hänen kasvonpiirteensä,
jotka olivat ihmeellisen kauniit ja epäselvästi muistuttivat niitä,
joiden luulin olevan syvälle syöpyneinä muistiini. Kuta enemmän häntä
katselin sitä enemmän nuo kolme kuvaa, merenneidon, kummituksen ja
neiti d'Aillane'in, sekottuivat päässäni niin että minun oli mahdoton
eroittaa niitä toisistansa, voidakseni jakaa ihailustani kullekin
kuuluva osansa. Olento oli sama, siitä olin varma, mutta en voinut
kauemmin todeta eroitusta, ja minä huomasin kauhukseni muistini
epävarmuuden tuohon taivaalliseen ilmestykseen nähden. Olin ajatellut
sitä liian paljon, olin luullut liian usein nähneeni sen, saatoin
kuvitella sen mielessäni ainoastaan jonkinlaisena utukuvana.
Hetkisen kuluttua unohdin tuskani, katsellakseni ainoastaan neiti
d'Aillane'ia, joka oli kaunis ja puhdas kuin Diana-jumalatar ja
lapsellisen ystävällinen minua kohtaan. Hänen olemuksensa säteili,
niin sanoakseni, suloista puhtautta ja sydämellisyyttä, ollen
kokonaan vapaa kaikesta teennäisyydestä. Hänessä ilmeni tosin
eräänlainen pidättyväisyys, joka oli ominaista aatelisnaisille heidän
seurustellessaan porvarillisten henkilöiden parissa, mutta se oli vain
ikäänkuin jonkinlaista sukulaisten, lapsuudenystävien monivuotisen
eron aiheuttamaa vieraantumista. Hänen kirkas katseensa ei liekehtinyt
niinkuin madame d'Ionis'in. Hänen silmiensä valo oli rauhallinen kuin
tähtien. Herkkä ja hermostunut kun olin valvomisesta, vaikutti se
minuun ikäänkuin nuorentavasti, rauhoittavasti ja virkistävästi.
Hän puhui luonnollisesti ja vaatimattomasti, mutta hänen sanansa
todistivat mitä syvintä valistuneisuutta ja hienostuneisuutta; ja
hän oli täysin vapaa ennakkoluuloista, mikä oli harvinaista sen
yhteiskuntaluokan naisten keskuudessa, johon hän kuului. Mutta ennen
kaikkea hänessä oli vastustamattoman lempeyden suloa, ja minä antauduin
arvelematta sen valtoihin, muistamatta, että olin sieluni sisimmässä
tehnyt jonkinlaisen luostarilupauksen, joka sitoi minut käsittämättömän
ihanteeni palvontaan.
Hän puhui avonaisesti perheensä suruista ja iloista, osasta, jota
minä olin esittänyt viime aikojen tapauksissa ja kiitollisuudesta,
jota hän katsoi olevansa velvollinen minua kohtaan osoittamaan
sen tavan johdosta, jolla olin puhunut Bernardille heidän isänsä
kunniallisuudesta.
"Te tiedätte siis kaikki?" sanoin minä liikutettuna. "Arvaatte kuinka
vaikea minun oli taistella teitä vastaan."
"Tiedän kaikki, senkin, että teidän ja veljeni välillä oli syntyä
kaksintaistelu", sanoi hän. "Ikävä kyllä, että hänessä oli syy, mutta
hän on niitä, jotka ottavat erehdyksensä opikseen, ja siitä lähtien
hän on tuntenut mitä syvintä kunnioitusta teitä kohtaan. Isäni, jota
liikeasiat ovat tähän saakka pidättäneet ja joka saapuu pian tänne,
palaa halusta saada sanoa teille, että hän on tästä lähin pitävä teitä
kuin omana lapsenaan. Ja te tulette myöskin pitämään hänestä, siitä
olen varma. Hän on nerokas mies, jolla on oikeudenmukainen luonne."
Juuri kun hän oli sanonut tämän, sai pyörien kolina ja koiran haukunta
hänet hätkähtämään.
"Siinä hän on!" huudahti hän. "Olen varma siitä, että se on hän!
Tulkaa, niin menemme häntä vastaan."
Seurasin häntä aivan hurmaantuneena. Hän oli työntänyt käteeni
kynttiläjalan ja riensi edelläni niin kevyenä ja notkeana,
että yksikään kuvanveistäjä ei olisi pystynyt luomaan mitään
niin ihanteellista ja jumalallista. Hänellä oli muuten yllänsä
yksinkertainen, mutta hurmaavan kaunis vihreä silkkipuku.
"Kas tässä hän on, herra Nivières", sanoi hän, osoittaen isäänsä, jota
hän ensin oli syleilyt.
"Vai niin, vai niin", sanoi tämä äänellä, joka tuntui minusta
omituiselta ja joka olisi saattanut minut levottomaksi, ellei hän olisi
astunut ystävällisesti, levitetyin käsivarsin minua vastaan. "Älkää
ihmetelkö, että olen iloinen tavatessani teidät, te olette poikani
ystävä ja siis minunkin ja hän on kertonut minulle kaikki."
Madame d'Ionis ja Bernard riensivät paikalle, ja minä näin kuinka
Carolinen kasvoilla kuvastui onni. Hetkinen sen jälkeen istuimme
kaikki pöydän ympärillä ja seuraamme oli lisäksi liittynyt apotti de
Lamyre sekä Zéphyrine, joka oli joitakuita viikkoja sitten painanut
umpeen leskirouvan silmäluomet ja oli nyt, niinkuin kaikki muutkin
linnan asukkaat, surupuvussa. D'Aillane'it, jotka olivat ainoastaan
avioliiton kautta sukua d'Ionis'ien kanssa, olivat vapauttaneet
itsensä muodollisuudesta, joka heidän puoleltaan olisi ehkä tuntunut
teeskentelyltä.
Mieliala ei päässyt aterian aikana erikoisemmin kohoamaan.
Palvelijoiden tähden täytyi pidättäytyä kaikista ilon ja avomielisyyden
ilmauksista, ja madame d'Ionis oivalsi niin hyvin asemansa, että
hän saattoi ilman suurempia vaikeuksia hillitä itsensä ja pysyttää
vieraiden mielialan samalla tasolla. Vaikeinta oli pidättää apotti de
Lamyre'in mielialaa vakavana. Hän ei voinut olla hyräilemättä paria
kolmea värssyä keskustelun aikana.
Siitä huolimatta vallitsi talossa ilo ja rakkaus; kenelläkään ei ollut
erityistä syytä kaivata kreivi d'Ionis'ta, eikä ahdasmielinen ja
jokapäiväinen leskirouva ollut jättänyt jälkeensä erikoisemmin tyhjää
sijaa. Sydämessäni virisi toivon ja hellyyden tunne, enkä ihmeekseni
tuntenut itseäni surulliseksi, minä, joka olin pyhittänyt elämäni
ikuiselle yksinäisyydelle.
On totta, että tutustuttuani Bernardiin, olin alkanut nopeasti toipua.
Hänen yritteliäisyytensä oli, joko sitten tahdoin tai en, parantanut
minut surumielisyyden tilastani. Ja saatuaan tietää salaisuuteni, oli
hän pelastanut minut turmiollisesta taipumuksesta, joka olisi johtanut
minut kuolemaan.
"Salaisuus ilman uskottua ystävää on kuolettava tauti", oli hän sanonut
minulle.
Hän oli kuunnellut puhettani mutta huomaamatta hulluuttani. Toisinaan
oli aivan kuin hän olisi uskonut siihen ja toisinaan taas hän oli
taitavasti esittänyt epäilyksensä. Olin tullut viimein siihen, että
paitsi sormuksen selittämätöntä olemassaoloa, kaikki oli ainoastaan
aivojeni tuotetta.
Herra d'Aillane osoittautui täysin yhtä nerokkaaksi ja
yleväluonteiseksi mieheksi kuin mitä hänen lapsensa olivat minulle
kuvailleet ja hän osoitti minulle suosiota, johon koko sydämestäni
vastasin.
Erottiin mahdollisimman myöhään. Kellon lyödessä kaksitoista ja
madame d'Ionis'in annettua lopettamismerkin tuntui minusta kuin
olisin joutunut tuskan valtaan, aivan kuin olisin herännyt suloisesta
unesta karuun todellisuuteen. Elämäni oli ollut jo niin kauan aikaa
käännettynä ylösalaisin, todellisuus ollut unena ja uni todellisuutena,
että yksinäisyys, johon äkkiä jouduin, teki minuun kerrassaan
ihmeellisen vaikutuksen ja sai koko olemukseni vapisemaan.
Varmasti en ollut vielä myöntänyt voivani rakastaa, mutta varmaa
on, että uskomatta olevani rakastunut neiti d'Aillane'iin, tunsin
häntä kohtaan tavallista suurempaa ystävyyttä. En ollut herennyt
tarkastamasta häntä salaa, silloin kuin hän ei puhutellut minua, ja
kuta enemmän pääsin varmuuteen hänen kauneudestansa, hänen erikoisista
piirteistänsä, sitä selvemmin olin tuntevinani itsessäni jumaloidun
ihanteeni vaikutuksen. Mutta sitten valtasi sydämeni sanomattoman
suloinen tunne. Nuo puhtaat, kirkkaat kasvot tekivät niin uskollisen ja
rauhoittavan vaikutuksen.
Bernard, jota halutti yhtä vähän kuin minuakin nukkua, puheli kanssani
kello kahteen saakka aamulla. Asuimme samassa huoneessa, emme _naisten_
huoneessa, emmekä edes siinä, missä olin maannut sairaana, vaan
eräässä kauniissa, iloiseen sävyyn koristellussa huoneessa. Vihreistä
sisaruksista ei ollut sen koommin enää ollut puhe.
Puhellessaan kanssani rakkaasta Carolinestaan Bernhard tiedusteli
mielipidettäni kalliista Fèliciastaan. Aluksi en tietänyt mitä vastata.
Pelkäsin sanoa liian vähän tai liian paljon. Vältin vastauksen
kysymällä, miksi hän oli puhunut niin vähän sisarestansa.
"Onko mahdollista, että sinä et pidä hänestä yhtä paljon kuin hän
sinusta?" kysyin minä.
"Olisin todellakin ihmeellinen olento, ellen pitäisi sisarestani",
vastasi hän. "Mutta sinä olit siinä määrin vaipunut omiin ajatuksiisi,
että sinä et olisi edes kuullut, jos minä olisin häntä kiittänyt. Ja
siinä asemassa missä me olimme, ja valitettavasti yhä vieläkin olemme,
ei suinkaan sopinut antaa sinun luulla, että minä tyrkytin sinulle
sisartani."
"Ja kuinka minä olisin voinut sellaista luulla?"
"On, näet, olemassa muudan seikka, josta olen usein aikonut sinulle
mainita ja jonka varmasti olet jo pannut merkille. Tarkoitan tuota
hämmästyttävää yhdennäköisyyttä Fèlician ja Jean Goujon'in merenneidon
välillä, johon sinä olit rakastunut siinä määrin, että lainasit sen
piirteet ihmenäyllesi."
"En siis niinollen pettynyt!" huudahdin minä. "Neiti d'Aillane
muistuttaa kauneudessa tuota kuvapatsasta."
"Kauneudessa!... paljon kiitoksia hänen puolestaan! Mutta sinähän
näet, että tuo yhdennäköisyys tekee sinuun voimakkaan vaikutuksen, ja,
katsos, juuri sen tähden olen ollut huomauttamatta siitä ennakolta."
"Ymmärrän, että olet pelännyt herättää minussa epäoikeutettuja
toivomuksia."
"Pelkäsin saattaa sinut rakastumaan henkilöön, jonka toivomukset
olivat epäoikeutettuja, kas siinä, ystäväni, kaikki mitä pelkäsin.
Niin kauan kuin madame d'Ionis'in taloudellinen asema ei ole selvä,
on meidän pidettävä itseämme köyhinä. Sinun isäsi ja minun pelkäävät,
että hänen miehensä on hävittänyt kaikki ja, nimittämällä hänet
perijäksensä, tehnyt ainoastaan rumaa pilaa. Siinä tapauksessa emme
tule koskaan vastaanottamaan pientä omaisuutta, jonka hän tahtoo meille
luovuttaa ja johon, niinkuin tiedät, oikeutemme on kiistämätön. Siitä
huolimatta menen naimisiin hänen kanssansa, sillä pidämme toisistamme,
mutta suostumatta siihen, että hän naimakirjan kautta luovuttaa
minulle oikeuden omaisuuteensa. Sisareni, jolla ei ole minkäänlaisia
mahdollisuuksia saada myötäjäisiä — sillä vaimoni ei olisi kyllin
varakas antamaan hänelle sellaisia, eikä Fèlicia puolestaan koskaan
suostuisi siihen, että vaimoni siten joutuisi mahdollisesti
ahdinkotilaan — on silloin päättänyt mennä luostariin."
"Luostariin, hän? Ei koskaan! Bernard, sinä et saa koskaan antaa
suostumustasi sellaiseen."
"Miksikä en, rakas ystäväni?" kysyi hän surun ja ylpeyden sekaisella
äänellä, jonka hyvin ymmärsin. "Sisareni ajatukset on valmistettu
siihen suuntaan ja hän on aina osoittanut taipumusta vaatimattomaan
elämään."
"Sellaista ei voi ajatella! On mahdotonta, että niin täydellinen
nainen ei suostuisi tekemään kunniallista miestä onnelliseksi ja vielä
mahdottomampaa on, ettei olisi olemassa kunniallista miestä, joka ei
tuota onnea tavoittelisi."
"En sano, että niin on tapahtuva. Tulevaisuus on sen osoittava, sitä
enemmän, koska, siinä tapauksessa, että madame d'Ionis mahdollisesti
saa jonkin verran omaisuutta, omatuntoni ei ole estävä vaimoani
luovuttamasta sisarelleni myötäjäisiä, jotka ovat kyllin riittävät
hänen pikku tarpeisiinsa. Mutta me emme tiedä vielä mitään ja joka
tapauksessa olisi ollut paha, jos minä olisin sanonut: 'Minulla on
hurmaava sisar, joka vastaa sinun ihannettasi...' Sehän olisi ollut
samaa kuin jos olisin sanonut hänelle: 'Ajatteleppas asiaa! ...' samaa
kuin jos sinut olisi heitetty tytön syliin, joka on liian ylpeä,
suostuakseen liittymään perheeseen, joka on varakkaampi kuin hänen
omansa. Pysyn edelleenkin mielipiteessäni, ja minä pyydän vakavasti,
ystäväni, ettet kiinnittäisi liian paljon huomiota sisareni ja
merenneidon yhdennäköisyyteen."
Istuin hetkisen vaienneena. Mutta tuntien, että tuo kehotus
liikutti minua enemmän kuin mitä itse luulin, sanoin äkillisellä
avomielisyydellä:
"Mutta, rakas Bernard, miksi sinä oikeastaan olet tuonut minut tänne?"
"Siksi, että luulin sisareni olevan poissa. Hänen oli määrä tavata
Toursissa isäni, jonka piti saapua tänne vasta neljäntoista päivän
perästä. Tapaukset tekivät tyhjiksi laskelmani, mutta minä olen siitä
huolimatta rauhallinen sisareni suhteen, kun olen tekemisissä sinun
kaltaisesi miehen kanssa."
"Oletko yhtä rauhallinen minunkin suhteeni, Bernard?" sanoin minä.
"Olen", vastasi hän hiukan liikutettuna. "Olen rauhallinen, sillä
sinulla on sielunvoimaa sanoa itsellesi: 'Mies, jonka sydän on vapaa,
on oikeutettu tavoittamaan hyvän ja kunniallisen tytön kättä; eikä
tytöllä olisi sanottavasti syytä tuntea itseänsä mairitelluksi, jos
hänelle jonakin päivänä selvenisi, että tuon tavoittelun oli, kiitos
sattuman, aiheuttanut ainoastaan eräänlainen yhdennäköisyys."
Ymmärsin niin hyvin tämän vastauksen, että en sanonut sen johdosta
mitään, lupasin vain itselleni olla liian paljon kääntämättä silmiäni
neiti d'Aillane'in puoleen. Teinpä vielä lujan päätöksen lähteä
linnasta, siinä tapauksessa, että tuo onneton yhdennäköisyys tulisi
liiaksi liikuttamaan mieltäni, seikka, joka tapahtui jo heti seuraavana
päivänä. Tunsin, että olin hulluuteen saakka rakastunut neiti
d'Aillane'iin, että merenneito-unelmani haihtui olemattomiin ja että
Bernard levottomin mielin huomasi kaiken.
Sanoin jäähyväiset, mainiten, että isäni oli suonut minulle ainoastaan
kahdenkymmenenneljän tunnin poissaolo-ajan. Olin lujasti päättänyt
kertoa kaikki vanhemmilleni ja pyytää heidän suostumustansa siihen,
että saisin uhrata sieluni ja ruumiini neiti d'Aillane'ille. Teinkin
sen kaikella avomielisyydellä. Kerrottuani kokemani sielulliset
kärsimykset purskahti isäni nauramaan ja äitini itkemään. Kuvailtuani
voimakkain värein toivottomuuden tilaani, johon olin toisinaan joutunut
ja joka oli saattanut minut eräänlaisella mielihyvällä ajattelemaan
itsemurhaa, muuttui isäni vakavaksi ja sanoi, katsoen äitiini päin:
"Kas siinä on lapsi, joka on ollut sekaisin päästään meidän
keskellämme, eikä meillä ole ollut siitä aavistustakaan. Ja sinä, rakas
ystävä, luulit hänen rakastuneen madame d'Ionis'iin, joka on aivan
ilmielävä olento, sen sijaan, että hän oli kohdistanut tunteensa vallan
elottomaan kaunottareen, jota on tuskin koskaan ollut olemassakaan.
Todella merkillisiä asioita syntyy runoilijan aivoissa. No niin,
sydämellinen kiitos kauniille neiti d'Aillane'ille, joka on merenneidon
näköinen ja joka on parantanut meidän hullumme! Sinun on kaikin
mokomin mentävä naimisiin hänen kanssaan ja pyydettävä hänen kättänsä,
ennenkuin tiedetään saako hän myötäjäisiä, sillä jos hän sellaisia
saa, on hän pitävä itseänsä liian suurena, mennäkseen naimisiin jonkun
asianajajan kanssa. Tuhat tulimmaista, miksi ei madame d'Ionis ole
jättänyt pesän selvitystä minun huolekseni? Me kyllä selvittäisimme
kaikki nopeasti, sensijaan että tuo vanha pariisilainen lakimies
kuhnailee kuukausikaupalla. Tehdäänkö Pariisissa työtä? Ei, siellä
pohditaan vaan politiikkaa ja lyödään laimin kaikki muu."
Jo seuraavana päivänä palasimme, isä ja minä, jälleen d'Ionis-linnaan.
Pyyntöni esitettiin herra d'Aillane'ille, joka heti syleili minua
ja ojensi sen jälkeen kätensä isälleni ja sanoi ritarillisella
avomielisyydellä:
_"Kyllä, ja kiitos!"_
Heittäydyin uudestaan hänen syliinsä ja hän lisäsi:
"Odottakaa, kunnes tyttäreni antaa suostumuksensa, sillä minä tahdon,
että hän on tunteva itsensä onnelliseksi. Mitä minuun tulee, lahjoitan
hänet teille, tietämättä onko hänestä tuleva kyllin rikas puoliso
teille; ja jos niin on käyvä, niin katson teidät kyllin arvokkaaksi
hänelle. Te panette kaikki alttiiksi kaikesta. Hyvä, minä teen samoin
ja noudatan antamaanne esimerkkiä. Teissä ei ole rahanylpeyttä,
teissä, eikä minulla ole mitään ylhäisöennakkoluuloja. Olemme siis
yksimieliset. Minulla on teidän sananne ja teillä minun. Mutta minä
tahdon, että tyttäreni yksin määrää asiassa; ja teidän, herra Nivières,
on sallittava poikanne seurustella tyttäreni kanssa, sillä heidän
rakkautensa on vielä nuori ja he tulevat siten saavuttamaan keskinäisen
luottamuksen. Mitä poikanne luonteeseen ja lahjoihin tulee, niin ovat
ne meille tunnetut, eikä meillä ole mitään vastaväitteitä esitettävänä."
Minun sallittiin siis näyttäytyä alituisena vieraana d'Ionis-linnassa,
ja se aika muodostui elämäni ihanimmaksi.
Rakastin täysin luonnollisella tavalla naista, joka oli enkeli
hyvyydessä, lempeydessä, nerokkuudessa ja ihanteellisessa kauneudessa.
Hän ei kieltänyt minulta toivoa. Hän puhui aivan avomielisesti
kunnioituksestansa ja mieltymyksestänsä minuun, mutta kun minä
mainitsin sanan rakkaus, näytti hän epäröivältä.
"Ettekö erehdy", sanoi hän, "ja ettekö ole rakastanut jotakuta toista
ennen minua ja enemmän kuin minua, jotakin tuntematonta, josta ei
veljeni ole milloinkaan tahtonut puhua?" —