pidätte pyhänä esineenä; ja jos minä pyytäisin teitä heittämään sen
suihkulähteeseen, niin olisitteko valmis tekemään sen?"
"En koskaan!" huudahdin minä. "En luovu siitä milloinkaan, sillä te
olette antanut sen minulle!"
"Minä? Mitä te sillä tarkoitatte?"
"Niin juuri, te! Älkää salatko sitä minulta kauempaa. Te olette
esittänyt vihreän naisen osaa, tyydyttääksenne madame d'Ionis'ta,
joka tahtoi, että saattaisitte hänet perikatoon ja joka luuli minussa
löytävänsä luotettavan henkilön, jonka todistuksia hänen miehensä
tarvitsi. Te olette, esiintymisenne kautta henkiolentona, avannut minun
silmäni huomaamaan velvollisuuteni."
"No niin, olette oikeassa", sanoi hän; "minä olen saattanut teidät
miltei mielipuolisuuden rajoille, mutta olen katkerasti sitä katunut,
huomattuani, sittemmin, kuinka paljon kärsimystä tuo merkillinen
seikkailu on teille tuottanut. Ensimäisellä kerralla teille esitettiin
kuvaelma, jonka kanssa minulla ei ollut mitään tekemistä. Kun teidän
rohkeutenne huomattiin suuremmaksi kuin apotti de Lamyre'in, jonka
kanssa Caroline oli huviksensa samalla tavalla leikitellyt, päätettiin
teitä huvittaa vähemmin peloittavalla ilmestyksellä. Olin täällä
salaisella käynnillä, sillä leskirouva d'Ionis ei kernaasti nähnyt
minua luonansa. Caroline, joka ihmetteli minun ja merenneidon välistä
yhdennäköisyyttä, puki minut samanlaisiin vaatteisiin kuin silläkin
oli yllä ja järjesti hiukseni samalla tavalla, sellaisena lausuakseni
ennustukseni, joka ei ollut sopusoinnussa hänen toivomustensa kanssa,
mutta jota te olette totellut hetkeäkään unohtamatta meidän kunniaamme.
Läksin heti seuraavana aamuna linnasta, eikä minulle ilmoitettu mitään
siitä, että te olitte sielun järkytyksestä vakavasti sairastunut.
Jouduttuanne erimielisyyteen Bernardin kanssa olin minä Angersissa
ja minä juuri lähetin teille sormuksen, jonka annoin teidän löytää
huoneestanne. Madame d'Ionis, jolla oli kaksi samanlaista, hyvin vanhaa
sormusta, keksi tämän juonen ja järjesti sen. Hän otti sormuksen
myöskin teiltä pois kuumeessa ollessanne, peläten tuon todellisuuteen
viittaavan esineen liiaksi järkyttävän mieltänne ja katsoen parhaaksi
antaa teidän luulla uneksineenne."
"Mutta sitä en ole koskaan luullut, en koskaan! Mutta mitenkä on
selitettävissä, että sormus joutui jälleen teidän haltuunne, teidän,
jolle se ei kuulunut?"
"Caroline lahjoitti sen minulle", sanoi hän punastuen, "koska se oli
mielestäni kaunis."
Sitten hän kiirehti lisäämään:
"Kun Bernard oli voittanut teidän luottamuksenne, sain vihdoinkin
tietää millaiset kärsimykset ja tuskat olivat oikeuttaneet teidät
jälleen näkemään vihreän neidon. Silloin päätin olla teille
sisar, ystävä, voidakseni elinkautisella ystävyydelläni sovittaa
ymmärtämättömyyteni ja hyvittää kärsimykset, jotka olen teille
tuottanut. En luullut miellyttäväni teitä päivän valossa yhtä paljon
kuin kuutamossa... No niin, koska asianlaita on siten, niin tietäkää,
että te ette ole yksin ollut onneton ja että..."
"Jatkakaa!" huudahdin minä, polvistuen hänen eteensä.
"No niin, no niin..." sanoi hän, punastuen yhä enemmän ja alentaen
äänensä, vaikka olimmekin kahden kesken suihkulähteen reunalla,
"tietäkää siis, että rohkeuteni on saanut rangaistuksensa. Olin lapsi,
olin onnellinen ja iloinen. Ymmärsin esittää osani, ja _molemmat
sisarukseni_, Bernard ja apotti de Lamyre, jotka kuuntelivat noiden
kivien takana, saivat kokea minussa todellisuutta, jota he eivät olleet
odottaneet. Totuus on, että nähtyäni teidät ja kuunneltuani teitä,
jouduin itse, en tiedä minkälaisten tunteiden valtaan. Ensin luulin
olevani todella kuollut. Luostariin tuomittuna puhuin teille kuin jo
olisin ollut eroitettuna elävien mailta. Olin kokonaan esittämäni
osan vallassa. Tunsin, että te kiinnititte mieltäni. Te puhuttelitte
minua innostuksella..., joka liikutti minua sieluni syvintä myöten.
Jos te näitte kasvoni, näin minäkin teidän... ja palattuani
luostariin, pelkäsin antaa lupaustani, tunsin, että leikittyäni teidän
vapaudellanne, olin kadottanut omani."
Puhuessaan näin hän oli muuttunut eloisammaksi. Ensi tunnustukseen
liittyvä kainous oli muuttunut suloiseksi luottamukseksi. Kietoen
kauniit, pehmeät käsivartensa kaulani ympäri ja suudellen minua
otsalle, hän sanoi:
"Lupasinhan sinulle, että saat nähdä minut jälleen! Mieleni oli
epätoivoinen, antaessani sinulle tuon lupauksen, jonka luulin olevan
petollisen, ja kuitenkin tuntui aivan kuin joku yliluonnollinen
taivaallinen ääni olisi kuiskannut minulle: 'Toivo, koska sinä
rakastat!'" — — —
Kuukauden kuluttua menimme naimisiin. Madame d'Ionis'in, tulevan madame
d'Aillane'in pesänselvitys ei ollut vielä päättynyt, kun vallankumous
äkkiä puhkesi ja teki tyhjäksi velkojien vaatimukset. Madame d'Aillane
saattoi sittemmin viettää mukavaa, vaikkeikaan ylellistä elämää.
Iloni ja ylpeyteni oli niinollen saada yksin tukea vaimoani. Kaunis
d'Ionis-linna myytiin ja maa paloiteltiin. Vähemmin valistuneen
isänmaanrakkauden villitsemät talonpojat olivat tuhonneet suihkukaivon,
jota he luulivat kuningattaren kylpyammeeksi.
Eräänä päivänä tuotiin minulle merenneidon pää ja toinen käsivarsi,
joita huolellisesti säilytän. Mutta perheonneani ei kukaan ole voinut
tuhota. Rakkauteni kauneimpaan ja jaloimpaan naiseen mitä maa päällänsä
kantaa, on kaikkien valtiollisten myrskyjen jälkeen säilynyt puhtaana
ja muuttumattomana.