juuri sitä oli minua mahdoton saada käsittämään. Olin nähnyt tuon
ihmeellisen kaunottaren ja kuullut hänen puhuvan, hän oli olemassa
maailmassa, joka ei ollut minun saavutettavissani, mutta josta
hän saattoi tulla minun luokseni. Syventyminen tuon epämääräisen
olemassaolon arvoitukseen ja meitä yhdistävien siteiden salaisuuksiin
olisi saattanut tehdä minut mielipuoleksi. Tunsin sen, en tahtonut
selittää mitään, tutkia mitään; elin ainoastaan uskossa. Olkoon, että
olin hullu, mutta hulluuteni ei ollut niin lapsellista kuin saattaisi
luulla. Vaalin sitä kuin jotakin ylempää ominaisuutta, enkä antanut sen
laskeutua alas korkeudesta, johon olin sen kohottanut. Ihanteeni oli
kehoittanut minua elämään kyllin arvokkaasti voidakseni säilyttää hänet
ajatuksissani. Hän ei ollut luvannut palata siinä muodossa, jossa olin
nähnyt hänet. Hän oli sanonut, että sitä muotoa ei ollut olemassa, vaan
että ylevä tunteeni häntä kohtaan oli loihtinut sen sisäisten silmieni
eteen. Minun ei siis niinollen pitänyt vaivata aivojani kutsumalla
hänet jälleen esille, sillä ne saattoivat luoda hänestä vääristellyn
kuvan. Tahdoin puhdistaa elämäni ja kehittää hyviä ominaisuuksiani,
toivoen, että tuo taivaallinen kuva jonakin päivänä ilmestyisi
itsestään eteeni ja puhuisi minulle rakkaalla äänellänsä, jota en ollut
kyllin arvokas kuulemaan kauempaa.
Tämän päähänpiston vaikutuksesta olin tulemassa moitteettomaksi
mieheksi, ja ihmeellisintä oli, että minut johti siihen hulluus.
Mutta tämä sieluni ja muun olemukseni ristiriita muodostuisi liian
voimakkaaksi ihmisluonnolle, ja nuoruuden hullutukset veisivät minut
vähitellen epätoivoon, ehkä raivoon.
Olin joutunut ainoastaan raskasmielisyyden tilaan, ja vaikka olinkin
käynyt perin kalpeaksi ja laihaksi, en silti ollut sairaan tai hullun
näköinen, oikeusjutun tultua esille. Isäni kehoitti minua valmistamaan
puheeni seuraavaksi viikoksi. Oli kulunut noin kolme kuukautta siitä
kuin läksin tuosta kohtalokkaasta d'Ionis-linnasta.
V.
KAKSINTAISTELU.
Kuta enemmän me, isäni ja minä, tutkimme tuota surullista juttua,
sitä varmempaan vakaumukseen tulimme siitä, että sitä oli mahdoton
menettää. Oli olemassa kaksi testamenttia; toinen niistä oli viisi
vuotta sitten pantu täytäntöön herra d'Aillaine'in hyväksi. Perinnön
langetessa hänelle, sattui hän juuri olemaan ahdinkotilassa, ja
hän möi kiinteimistön, jota hän piti omanansa. Toinen testamentti,
joka aivan sattumalta löydettiin kolme vuotta myöhemmin, riisti
äkkiä d'Aillane'ilta kaikki madame d'Ionis'in hyväksi. Tämän
viimeisen testamentin pätevyys oli kiistämätön. Päivämäärä siinä
oli myöhäisemmältä ajalta ja selvä. Herra d'Aillane väitti, että
testamentin tekijä oli muuttunut jälleen lapseksi ja että herra d'Ionis
oli harjoittanut tuota henkilöä kohtaan erinäistä painostusta hänen
viimeisinä hetkinään. Tämä viimeinen väite oli todellisuuden kanssa
täysin yhtäpitävä, mutta ei voitu mitenkään todistaa, että testamentin
tekijä ei olisi ollut täydessä järjessään.
Sitäpaitsi väitti herra d'Ionis, että herra d'Aillane oli, velkojiensa
ankarasti ahdistamana, luovuttanut kiinteimistön polkuhintaan, ja vaati
varsin huomattavan vahingonkorvauksen, erän, joka oikeastaan käsitti
loput hänen vastustajansa omaisuudesta.
Herra d'Aillane'illa ei ollut suuria toiveita asiansa voittamisesta.
Hän tunsi asemansa heikkouden, mutta hän tahtoi puhdistaa itsensä
väitteestä, että hän olisi tietänyt tai edes aavistanut toisen
testamentin olemassaolosta, että hän olisi lahjonut sen, jonka hallussa
paperi oli ollut ja saanut tämän salaamaan sen kolmen vuoden ajan, sekä
että hän olisi luopunut kiinteimistöstä, vapautuakseen mahdollisista
seurauksista. Asian ytimenä oli siis kiinteimistön todellista arvoa
koskeva taistelu, jossa molemmat riitapuolet joko enemmän tahi vähemmän
liioittelivat riitaisuuksien aikana, jotka isäni väliintulo oli
aiheuttanut.
Keskustelimme par'aikaa asiasta, isäni ja minä, kun Baptiste ilmoitti
herra d'Aillane'in pojan, X:n rykmentin kapteenin.
Bernhard d'Aillane oli minun ikäiseni, komea, ylpeä, eloisa ja
vapaakäytöksinen mies. Hän esiintyi hyvin kohteliaasti, vedoten
kunniantuntoomme kuin mies, joka tunsi lahjomattomuutemme. Mutta
hänen viimeisissä sanoissaan ilmeni minua kohtaan selvä uhkaus,
jos puheessani esiintoisin pienimmänkään epäilyksen hänen isänsä
rehellisyydestä.
Tämä uhkaus vaikutti isääni enemmän kuin minuun, ja asianajaja kuin
hän oli sormenpäitä myöten, puki hän vihansa kaunopuheiseen muotoon.
Huomasin, että sovitteluyritys johtaisi riitaan ja pyysin heitä
molempia kuulemaan minua.
"Sallikaa, isä", sanoin minä, "minun osoittaa herra d'Aillane'ille,
että hänen menettelynsä on kovin varomatonta ja että minulle, kiitos
maltillisen mieleni, ei tuota mitään huvia tiukasti asiastani
kiinnipitämällä kiihoittaa hänen vihaansa."
"Mitä tämä merkitsee?" huudahti isäni, joka kotioloissa oli maltillisin
mies mitä ajatella mutta virkatoimissaan erittäin ankara. "Toivon,
poikani, että sinä teet kaikkesi asiassa, ja että, jos ilmenee
vähimmässäkin määrässä syytä epäillä vastustajamme kunniantuntoa,
kapteeni d'Aillane'in pienet viikset ja pieni miekka yhtä vähän kuin
hänen isänsä suuri miekka ja suuret viikset eivät tule pidättämään
sinua."
Kapteeni d'Aillane joutui suunniltaan, ja kun hän ei voinut purkaa
vihaansa isäni ikäiseen mieheen, kääntyi hän minun puoleeni. Hän
sanoi minulle eräitä hyvin ankaria sanoja, joista en kuitenkaan ollut
välittävinäni, vaan puhuen yhä isälleni, sanoin:
"Olet oikeassa, isä, sanoessasi, että minun ei pidä antaa peloittaa
itseäni. Mutta antakaamme herra d'Aillane'ille anteeksi hänen
ajatuksensa. Jos minä olisin samassa asemassa kuin hän ja teidän
kunniaanne uhattaisiin, niin tuskinpa minulla, isä, olisi enemmän
järkeä ja kärsivällisyyttä kuin hänelläkään. Ottakaamme huomioon
hänen levottomuutensa, ja koska voimme poistaa sen, niin älkäämme
sydämettömyydessämme pitkittäkö sitä. Olen tutkinut asiaa kylliksi,
päästäkseni varmuuteen koko d'Aillane'in perheen kunniallisuudesta, ja
minulle on oleva ilo, samoin kuin on oleva velvollisuutenikin kaikissa
tilaisuuksissa osoittaa heitä kohtaan kunnioitustani."
"Sitä juuri toivoinkin, hyvä herra!" huudahti nuori mies puristaen
käsiäni. "Ja nyt, voittakaa juttunne; me emme pyydä enempää!"
"Hetkinen, hetkinen vielä", sanoi isäni kiihkeydellä, joka oli hänelle
ominaista asianajajana. "En tunne ehdotonta mielipidettäsi tuon kunnian
suhteen, poikani. Mitä minuun tulee, niin, vaikka erinäiset seikat
asettavat sen yläpuolelle kaikkien epäilyksieni, niin on olemassa
toisia seikkoja, jotka jättävät minut epävarmuuteen, ja minä pyydän,
että sinä et lupaa mitään, ennenkuin olet tarkoin punninnut kaikki
asianhaarat, jotka sinulle esitin, ennenkuin herra d'Aillane kunnioitti
meitä tulollansa."
"Sallikaa, isä, minun sanoa teille, että minä en voi näennäisen syyn
perusteella yhtyä teidän epävarmuuteenne. Puhumatta kreivi d'Aillane'in
hyvästä maineesta on minulla sekä häntä että hänen perhettänsä koskeva
todistus..."
Keskeytin, kun ajattelin, että en voinut vedota tuon salaisen
ystävättäreni todistukseen, saattamatta itseäni naurun alaiseksi.
"Tiedän mitä todistusta sinä tarkoitat", sanoi isäni; "madame d'Ionis
on hyvin ystävällinen..."
"Tunnen tuskin madamea", sanoi nuori d'Aillane kiihkeästi.
"En minäkään puhu teistä", virkkoi isäni hymyillen. "Puhun kreivi
d'Aillane'ista ja hänen tyttärestään.
"Ja minä, isä", sanoin minä vuorostani, "en tarkoittanut madame
d'Ionista."
"Saanko kysyä", sanoi nuori d'Aillane, "kuka on tuo henkilö, joka on
voinut vaikuttaa teihin niin onnellisesti, voidakseni osoittaa hänelle
kiitollisuuttani?"
"Sallinette minun olla ilmaisematta sitä, herraseni. Asia koskee minua
henkilökohtaisesti."
Nuori kapteeni pyysi minulta anteeksi tungettelevaisuutensa,
hyvästeli isääni hieman kylmästi ja poistui, antaen tunnustuksensa
hyväntahtoiselle suhtautumiselleni hänen asiaansa.
Saatoin häntä aina kadulle johtavalle portille saakka. Siinä hän ojensi
minulle kätensä, mutta minä eväsin häneltä omani ja pyysin hänen
tulemaan hetkiseksi minun huoneustooni, joka sijaitsi aivan eteisen
vieressä. Siellä selitin hänelle uudestaan olevani varma hänen isänsä
rehellisyydestä ja vakuutin, etten millään tavalla aio loukata hänen
perheensä kunniaa. Sitten lisäsin:
"Kun nyt olemme päässeet tässä asiassa yksimielisyyteen, niin täytyy
minun pyytää teitä hyvittämään loukkauksenne epäillessänne rohkeuttani
siinä määrin, että uhkasitte minua vihallanne. Etten tehnyt sitä
isäni läsnäollessa, joka tuntui pakoittavan minua siihen, johtui
siitä, että tiesin hänen tuntevan itsensä maailman onnettomimmaksi
ihmiseksi, kun hänen vihanpuuskansa menisi jälleen ohitse. Äitini on
myöskin sangen herkkätunteinen, jonka tähden pyydän teitä vaikenemaan
tästä tapauksesta. Kun madame d'Ionis'in oikeusjuttu kuitenkin vaatii
huomenna läsnäoloni, pyydän teitä ylihuomenna suomaan minulle toivomani
kohtauksen."
"Eikö mitä, siitä ei tule mitään!" huudahti nuori mies ja heittäytyi
kaulaani. "Minulla ei ole pienintäkään halua tappaa miestä, joka
lisäksi on niin ylevä ja oikeudentuntoinen. Olin väärässä ja
kiihoittunut ja olen valmis pyytämään teiltä anteeksi."
"Tarpeetonta, teillä on jo anteeksiantoni. Minun ammatissani saa
olla valmis vastaanottamaan moisia loukkauksia, eivätkä ne pysty
liikuttamaan kunniallista miestä, mutta minun ei silti ole vähemmin
tarpeellista taistella kanssanne."
"Tuhat tulimmaista, miksi niin, kun kerran pyydän teiltä anteeksi?"
"Siksi, että anteeksipyyntönne ei ole julkinen, kun sitävastoin
käyntinne sitä on. Katsokaa uljasta ratsuanne tuolla porttimme
edessä ja kullalla kirjailtua sotamiestänne, joka herättää kaikkien
huomiota. Te tunnette varsin hyvin olot tällaisessa pienessä
maaseutukaupungissa. Tunnin kuluttua tietävät kaikki että muudan
loistava upseeri on uhannut vähäpätöistä asianajajaa, joka on hänen
vastustajansa oikeudenkäynnissä, ja te voitte olla varma siitä,
että kun minä huomenna suhtaudun teihin ja teidän perheeseenne
sillä hienotunteisuudella, jonka velvollisuuteni vaatii, useampi
kuin yksi pahansuopa ihminen on syyttävä minua raukkamaisuudesta ja
naurava minulle vasten kasvojani. Antaudun tähän nöyryytykseen, mutta
täytettyäni velvollisuuteni, on minulla vielä toinen jäljellä, nim. se,
että minun on osoitettava, etten ole pelkuri ja arvoton harjoittamaan
asianajajan ammattia. Huomatkaa, että olen nuori ja että minun on nyt,
jos koskaan, vakiinnutettava maineeni."
"Saatte minut ymmärtämään virheeni", vastasi herra d'Aillane. "En
käsittänyt, ja olen siis velvollinen antamaan julkisen hyvityksen."
"Esiintymiseni jälkeen oikeudessa se on myöhäistä; ihmiset luulisivat,
että olen perääntynyt pelon tähden. Ja sitä ennen se on liian aikaista,
sillä luultaisiin teidän pelänneen paljastuksiani."
"Ymmärrän, että asia ei siinä tapauksessa ole järjestettävissä, ja
kaikki minkä voin tehdä, on että annan teille pyytämänne hyvityksen.
Luottakaa siis minun sanaani ja vaitiolooni. Huomenna, oikeudenistunnon
päätyttyä tapaatte minut haluamassanne paikassa."
Sovimme eräistä seikoista, jonka jälkeen nuori upseeri sanoi,
ystävällisen surumielisesti katsoen minuun:
"Olen menetellyt typerästi, sillä jos sattuisin onnettomuudekseni
surmaamaan teidät, niin luulen, että surmaan itseni heti sen jälkeen.
En voisi antaa itselleni anteeksi, että olen pakoittanut teidän
kaltaisenne miehen panemaan alttiiksi elämänsä. Toivottavasti ei päätös
tule olemaan liian vakava. Olkoon tämä minulle opiksi. Ja mitä sitten
tapahtuneekin, muistakaa katumustani älkääkä ajatelko minusta liian
huonoa. Yhteiskunta kasvattaa meitä nuoria aatelismiehiä huonosti, se
on varma se! Me unohdamme, että porvarilliset ovat saman arvoisia kuin
mekin ja että on aika ottaa se huomioon. Ojentakaa minulle nyt kätenne,
odottaessamme hetkeä, jolloin syöksemme miekat toistemme rintoihin."
Madame d'Ionis'in oli määrä saapua seuraavana päivänä seuraamaan
oikeudenkäyntiä. Olin saanut häneltä monta ystävällistä
kirjettä, joissa hän ei enää koettanut taivuttaa minua luopumaan
velvollisuudestani asianajajana ja joissa hän tyytyi vain pyytämään
minun pitämään arvossa sukulaisuuden kunniaa, jota ei voinut
asettaa epäilyksen tai loukkauksen alaiseksi, häpeän lankeamatta
hänen itsensäkin päälle. Oli ilmeistä, että hän katsoi läsnäolonsa
välttämättömäksi; hänen aikomuksensa oli hillitä minua siinä
tapauksessa, että menisin esiintymisessäni liian pitkälle.
Hän erehtyi, olettaessaan omaavansa vaikutusvaltaa minuun. Olin nyt
korkeamman vaikutusvallan alainen.
Illalla neuvottelin jälleen isäni kanssa ja pyysin häneltä vapauden
saada menetellä asiassa oman käsityskantani mukaan. Hän toivotti hyvää
yötä puoleksi leikillinen katse silmissään, jota ymmärsin yhtä vähän
kuin hänen sanaansa:
"Pidä varasi, poikani! Madame d'Ionis on sinun kohtalosi, tiedän sen.
Pelkään kuitenkin, että petyt pahasti."
Ja nähtyään hämmästykseni, lisäsi hän:
"Puhumme asiasta myöhemmin. Muista puhua hyvin huomenna ja tuottaa
isällesi kunniaa."
Aikoessani asettua vuoteeseen, näin hämmästyksekseni vihreän nauhan
nuppineulalla kiinnitettynä päänaluseeni. Otin sen ja huomasin sen
sisältävän sormuksen. Siinä oli smaragdinen tähti, jonka muisto oli
jäänyt mieleeni ainoastaan kuumeunelmana. Tuo salaperäinen sormus oli
siis olemassa; olin saanut sen jälleen haltuuni.
Asetin sen sormeeni ja kosketin sitä lukemattomia kertoja, saadakseni
varmuuden siitä, että en ollut joutunut näköhäiriön uhriksi. Sitten
otin sen jälleen sormestani ja tutkin sitä tarkasti, ja minä näin siinä
seuraavan tunnuslauseen vanhanaikaisilla kirjaimilla kaiverrettuna:
"Elämäsi kuuluu ainoastaan minulle."
Se oli siis minulle kielto ryhtyä taisteluun. Ihanteeni toisesta
maailmasta ei siis sallinut minun vielä yhdistyä itseensä. Se tuotti
minulle julmaa tuskaa, sillä muutama tunti sitten olin toivonut olevani
oikeutettu ilman pelkoa ja vastusta luopumaan elämästäni.
Soitin Baptistea, jonka kuulin vielä liikkuvan huoneessa.
"Kuule nyt", sanoin hänelle, "sinun on sanottava minulle totuus,
ystäväni, sillä sinä olet kunniallinen ihminen ja minun ymmärrykseni on
sinun käsissäsi. Kuka on käynyt täällä illan kuluessa? Kuka on tuonut
tänne sormuksen ja kiinnittänyt sen päänaluseeni?"
"Minkä sormuksen, hyvä herra? En minä ole nähnyt mitään sormusta."
"Mutta nyt kai näet, vai kuinka, sormessani? Etkö jo nähnyt sitä
d'Ionis-linnassa?"
"Tietysti minä sen näen ja tunnen! Se on sama sormus, jonka te siellä
kadotitte ja jonka minä sitten löysin tulisijasta kahden kivilaatan
välistä; mutta minä vannon kunniani kautta, että en tiedä kuinka se on
ilmestynyt tänne; laittaessani tilan en nähnyt mitään päänalusella."
"Ainakin voit ehkä ilmoittaa minulle erään asian, jota en ole
uskaltanut sinulta kysyä. Kuka otti minulta tämän sormuksen d'Ionis
linnassa?"
"Sitä en juuri itsekään tiedä. Kun en sitä sen jälkeen nähnyt enää
sormessanne, niin luulin teidän sen piiloittaneen... ett'ette
paljastaisi..."
"Ketä? Sano!"
"No mutta, ei suinkaan madame d'Ionis ole antanut teille sormusta?"
"Ei!"
"Eihän teidän muuten tarvitse kertoa minulle... Hän kai sen on
lähettänyt..."
"Oletko nähnyt jonkun hänen väestään käyvän täällä tänään?"
"En, en kenenkään. Mutta se, joka sen on tuonut, tuntee varmasti hyvin
talon."
Huomattuani, että tiedusteluni ei johtaisi mihinkään tulokseen, lähetin
Baptisten pois ja vaivuin sitten tavanmukaisiin unelmiini. Tämä kaikki
ei ollut enää luonnollisella tavalla selitettävissä. Tuo sormus sisälsi
kohtaloni salaisuuden. Olin aivan epätoivoinen, ollessani pakoitettu
olemaan tottelematon ihannettani kohtaan; mutta samalla olin myöskin
onnellinen kuvitellessani, että hän piti lupauksensa ja huolehti
minusta.
En sulkenut silmiäni ja aivoni olivat sairaat. Minäkö olisin
tottelematon kohtaloni valtiatarta kohtaan? Uhraisinko hänen tähtensä
kunniani? Olin mennyt liian pitkälle herra d'Aillane'in suhteen,
voidakseni enää peräytyä. Haudoin hetkisen itsemurha-ajatustakin,
vapautuakseni olotilasta, jota minun oli mahdoton käsittää. Sitten
rauhoitin itseäni ajatuksella, että tuolla peloittavalla ja
ihastuttavalla tunnuslauseella: "Elämäsi kuuluu ainoastaan minulle",
ei ollut sitä tarkoitusta, minkä minä olin kuvitellut, ja minä päätin
olla varma siitä, että ihanteeni ilmestyisi kaksintaistelupaikalle, jos
hänen tahtonsa oli estää ottelu.
Mutta minkätähden hän ei itse näyttäytynyt tehdäksensä lopun
levottomuudestani? Kutsuin häntä luokseni palavalla innolla.
"Koe on liian ankara, liian julma!" sanoin hänelle. "Menetän järkeni ja
elämäni. Jos minun on elettävä sinua varten, jos kuulun sinulle..."
Kolkutus ulko-ovelle sai minut hätkähtämään. Päivä ei ollut vielä
valjennut. Olin yksin valveilla koko talossa. Pukeuduin nopeasti.
Kolkutettiin toinen ja kolmas kerta juuri kun riensin eteiseen.
Aukaisin oven vavisten. Kuka sisään pyrkijä lienee ollutkin, joka
tapauksessa aavistin jonkinlaista ratkaisua.
Tulija oli muudan madame d'Ionisin palvelijoista, joka oli saapunut
ratsain tuomaan kirjettä isälleni tai minulle, molempien nimet olivat
kuoressa.
Kirje sisälsi seuraavaa:
"Keskeyttäkää oikeudenkäynti. Ilmoitan juuri saamani vakavan uutisen,
joka vapauttaa teidät sitoumuksestanne kreivi d'Ionis'in kanssa. Kreivi
d'Ionista ei ole enää olemassa. Virallinen tieto siitä saapuu päivän
kuluessa."
Menin kirjeineni isäni luo.
"Olipa se onni turvatillemme", sanoi hän; "ellei tuo ikävä mies jätä
jälkeensä suuria velkoja; onnellinen sattuma myöskin d'Aillane'ille.
Ja oikeus menettää tilaisuuden julistaa ensiluokkaisen tuomion ja sinä
tilaisuuden pitää kauniin puheen. No niin... nukkukaamme sitten, koska
meillä ei ole parempaakaan tehtävää."
Hän kääntyi seinään päin, mutta kutsui minut takaisin juuri kun olin
poistumassa huoneesta.
"Rakas poikani", sanoi hän, hieroen silmiänsä; "tulin ajatelleeksi
erästä asiaa. Sinä olet rakastunut neiti d'Ionis'iin ja jos hän on
joutunut vararikkoon, niin..."
"En, isä!" huudahdin minä. "Minä en ole rakastunut neiti d'Ionis'iin!"
"Mutta olet ollut sitä. Olkaamme totuudenmukaisia. Se on aiheuttanut
sinussa tuon hyvän muutoksen. Sinä olet tullut kunnianhimoiseksi... ja
äitisi raskasmielisyys..."
"Aivan varmasti", sanoi äitini, joka oli herännyt kolinasta ja tullut
puhellessamme yömyssyinensä huoneeseen. "Ole rehellinen, poikani! Sinä
rakastat tuota kaunista naista, ja minä luulen, että rakkautesi saa
vastarakkautta. No niin, kerro nyt kaikki vanhemmillesi..."
"Kerron mielelläni kaikki", vastasin minä ja suutelin herttaista
äitiäni; "kahden päivän ajan olin rakastunut madame d'Ionis'iin, mutta
kolmantena olin jälleen parantunut taudistani."
"Annatko siitä kunniasanasi?" sanoi isäni.
"Kunniasanani."
"Ja mikä aiheutti tuon muutoksen?"
"Älkää kysykö sitä; siihen en voi vastata."
"Niin, sen kyllä tiedän", vastasi isäni nauraen ja haukotellen
yht'aikaa: "pikku madame d'Ionis ja tuo serkku, joka ei tunne häntä...
Mutta nyt ei ole juoruamisen aika. Kello on viisi, ja koska ei poikani
ole rakastunut eikä pidä puhetta oikeudessa tänään, niin aion nukkua
oikein pitkään."
Vapauduttuani kaksintaistelun tuottamasta levottomuudesta, kävin
vähäksi aikaa levolle. Päivän kuluessa sai kreivi d'Ionis'in
kuolinsanoma vahvistuksensa; kuolema oli kohdannut hänet neljätoista
päivää sitten Wienissä (tiedot kulkivat hitaasti siihen aikaan), ja
oikeudenkäynti keskeytettiin neljäksitoista päiväksi, jotta riitapuolet
voisivat sopia.
Nuori d'Aillane saapui iltapäivällä luoksemme. Hän tuli pyytämään
minulta anteeksi isäni läsnäollessa ja tällä kertaa annoin hänelle
anteeksi kaikesta sydämestäni. Huolimatta vakavuudesta, jolla hän puhui
kreivi d'Ionis'in kuolemasta, näimme seivästi, että hänen oli vaikea
salata iloansa. Hän jäi luoksemme iltaan saakka ja tuli sitten kanssani
huoneustooni.
"Rakas ystäväni", sanoi hän, "sillä teidän täytyy sallia minun
tästälähin käyttää sitä nimitystä, tahdon avata sydämeni, joka
huolimatta kaikesta, on aivan kukkuroillaan. Toivottavasti ette
luule oikeusjutun päättymisen aiheuttavan erityistä iloani. Onneni
salaisuus..."
"Älkää puhuko siitä, tiedämme sen, olemme sen arvanneet!"
"Ja minkätähden en puhuisi siitä teidän kanssanne, teidän, joka
ansaitsette niin suurta kunnioitusta ja joka olette minua kohtaan
niin ystävällinen? Älkää luulko, että olette minulle tuntematon. Jo
kolme kuukautta sitten tein selvää kaikista teidän teoistanne ja
menestyksistänne..."
"Kenelle?"
"Eräälle henkilölle, jonka mielenkiinto teihin on mahdollisimman
voimakas, madame d'Ionis'ille. Hän on ollut kovin levoton tähtenne sen
jälkeen kun läksitte hänen luotansa. Minä olen melkein mustasukkainen
sen johdosta. Mutta hän on rauhoittanut minua, kertomalla, että te
olitte kahdenkymmenenneljän tunnin ajan vakavasti sairas."
"Hän, joka ei tahdo salata teiltä mitään, on siis niinollen kertonut
teille syyn tuohon huumaustilaani? sanoin minä hiukan levottomana.
"Kyllä, hän on kertonut kaikki, ilman, että me kumpikaan olemme
tehneet pilaa tapauksesta. Päinvastoin, me olimme kovin pahoillamme
ja madame d'Ionis moitti itseänsä siitä, että oli sallinut teidän
leikkiä asioilla, jotka saattoivat liiaksi järkyttää mieltänne. Mitä
minuun tulee, niin, vaikka vannonkin, että en usko noihin vihreisiin
sisaruksiin, en koskaan olisi uskaltanut manata heitä esille kahta
kertaa. Niin, luulenpa, että jos he olisivat ilmestyneet minulle, niin
olisin varmasti iskenyt kaikki säpäleiksi tuossa huoneessa, ja te,
jota minä eilen uhmaten loukkasin, te näytätte, mitä yliluonnollisiin
asioihin tulee, olevan minua paljon rohkeampi."
Tuo rakastettava nuori mies, jolla sattui olemaan virkalomaa, kävi
joka päivä luonani ja meistä tuli pian läheiset ystävät. Hän ei voinut
vielä näyttäytyä d'Ionis-linnassa, ja hän odotti kärsimättömänä, että
hänen kaunis, rakastettava serkkunsa sallisi hänen tulla luoksensa
muutamien viikkojen suruajan jälkeen. Nuori mies olisi tahtonut viettää
aikansa eräässä lähempänä d'Ionis-linnaa olevassa kaupungissa, mutta
madame kielsi sen häneltä jyrkästi, sillä hän ei voinut luottaa niin
hurmaantuneen sulhasen varovaisuuteen.
Nuorukainen kertoi muuten, että hänellä oli asioita toimitettavana
Angersissa, vaikka hän ei voinutkaan oikein selittää minkälaisia,
eivätkä ne näyttäneet paljoa huolestuttavan häntä, sillä hän vietti
kaikki päivänsä minun parissani.
Hän kertoi minulle rakkaudestansa madame d'Ionis'iin. Heidät oli
määrätty toisillensa jo lapsuudessa ja he olivat jo silloin pitäneet
toisistansa, mutta Caroline oli joutunut toisten kunnianhimon uhriksi
ja pantu luostariin. He olivat salassa tavanneet toisiansa sekä ennen
että jälkeen hänen naimisiin menoansa kreivi d'Ionis'in kanssa. Nuori
kapteeni ei katsonut olevansa pakoitettu salaamaan asiaa, koska heidän
suhteensa oli aina ollut puhdas.
"Jos se olisi ollut toisenlainen", sanoi hän, "en puhuisi kanssanne
sellaisella luottamuksella kuin nyt."
Hänen avomielisyytensä, jonka suhteen ensin asetuin torjuvalle
kannalle, valtasi minut lopulta täydellisesti. Hän oli noita
avomielisiä, oikeudentuntoisia ihmisiä, joita vastaan on turha
puolustautua, tekemättä vääryyttä itsellensä. Hän saattoi tehdä
itsepäisesti kysymyksiänsä, mutta tehdä sen tavalla, joka ei
vaikuttanut uteliaisuudelta tai tungettelevaisuudelta. Saattoi havaita,
että ihmiset yleensä kiinnittivät hänen mieltänsä, ja että hän tahtoi
nähdä henkilöt, joista hän piti, yhtä onnellisina kuin hän itse oli.