"Saat, jos sen ansaitset."
"Koetan ansaita! Sano minulle vielä... Kun sinä voit neuvoa ja opastaa
niitä, jotka elävät tässä maailmassa, niin etkö voi myöskin sääliä
heitä?"
"Voin."
"Ja rakastaa heitä?"
"Rakastan veljiä, kaikkia, joiden kanssa olen elänyt."
"Rakasta erästä enemmän kuin toisia. Hän on tekevä ihmeitä, että häntä
ajattelisit."
"Tehköön ihmeensä ja hän on saava ajatukseni. Hyvästi!"
"Odota, hyvä jumala, odota! Uskotaan, että sinä lahjoitat, takeeksi
suojeluksestasi ja siitä, että sinut voidaan kutsua jälleen, sormuksen
niille, jotka eivät ole sinua loukanneet. Onko se totta? Ja tahdotko
lahjoittaa minulle sellaisen?"
"Taikauskoiset henget ainoastaan voivat uskoa noituuteen. Sinä, joka
puhut ikuisesta elämästäsi ja etsit jumalaista totuutta, et voi
siihen uskoa. Mitenkä voi sielu, joka ilmestyy sinulle ruumiittomana,
lahjoittaa sinulle sellaista, jota voi koskettaa?"
"Kuitenkin näen sormessasi säteilevän sormuksen."
"Minä en voi nähdä sellaista mitä sinun silmäsi näkevät. Millainen on
sormus, jonka olet näkevinäsi?"
"Leveä, tähtimäisellä smaragdilla varustettu kultasormus."
"On merkillistä, että näet sen sellaisena", sanoi hän hetkisen
vaitiolon jälkeen. "Ihmisajatuksen vaistomainen työskentely sekä
hänen uniensa ja erinäisten menneiden tapausten yhteys muodostavat
ehkä salaisen voiman. Näiden käsittämättömien asioiden selvittäminen
kuuluu ainoastaan sille, joka tuntee syyt kaikkeen. Käsi, jonka sinä
luulet näkeväsi, on ainoastaan aivojesi harhakuva. Se, mikä minusta on
jäljellä haudassa, inhoittaisi sinua; mutta kenties sinä näet minut
sellaisena kuin olin maan päällä. Sano, millainen minä olen?"
En tiedä kuinka ihanan kuvan hänestä annoin. Hän kuunteli
tarkkaavaisesti ja sanoi:
"Jos olen tuon kuvapatsaan näköinen, niin älä sitä ihmettele, sillä
olen ollut sen mallina. Sinä palautat siten muistooni mitä olen ollut,
muistanpa vielä kantaneeni mainitsemiasi korujakin. Sormuksen, jonka
luulet näkeväsi, kadotin eräässä tässä linnassa asumassani huoneessa.
Se putosi tulisijan kahden kiven väliin. Seuraavana päivänä aioin antaa
kohottaa kiviä, mutta silloin olin jo kuollut. Ehkä sinä löydät sen,
jos etsit. Siinä tapauksessa lahjoitan sen sinulle muistoksi minulta
sekä lupauksestasi totella minua. Päivä alkaa jo sarastaa, hyvästi!"
Tuo _hyvästi_ aiheutti minussa raatelevampia tuskia kuin mitä koskaan
olin tuntenut. Menetin mielenmalttini ja olin jälleen ojentamaisillani
käsivarteni, pidättääkseni tuon lumotun olennon, sillä olin vähitellen
lähestynyt häntä niin, että saatoin helposti kädelläni koskettaa hänen
pukunsa reunaa, jos nimittäin olisin uskaltanut. Olin, totta kyllä,
unohtanut tarun uhkauksen niitä kohtaan, jotka rohkenisivat ryhtyä
moiseen häväistykseen. Mutta minua pidätti taikauskoinen kunnioitus.
Epätoivon huudahdus kuului huuliltani ja kaikui kaikista suihkukaivon
simpukoista.
Olento pysähtyi ikäänkuin säälistä viipyen.
"Mitä tahdot vielä?" kysyi hän. "Päivä lähenee, en voi enää jäädä tänne.
"Miksi et? Jos niin tahdot."
"En saa enää nähdä maallisen auringon valoa. Oleskelen ihanamman
maailman ikuisessa valossa."
"Ota minut mukaasi siihen maailmaan, en tahdo jäädä pidemmäksi aikaa
tänne; minä en jää tänne, vannon sen, ellen saa jälleen nähdä sinua."
"Sinä olet näkevä minut jälleen, rauhoitu", sanoi hän. "Odota hetkeä,
jolloin sen ansaitset, äläkä sitä ennen kutsu minua. Kiellän sinua
sitä tekemästä. Vartioin sinua kuin näkymätön kaitselmus, ja sinä
päivänä, jolloin sielusi on yhtä puhdas kuin auringon ensi säteet, olen
ilmestyvä sinulle. Tottele!"
"Tottele!" kuului vakava ääni oikealta puoleltani.
Minä käännyin ympäri ja näin yhden aaveista, joiden kanssa olin
aikaisemmin tehnyt tuttavuutta huoneessani.
"Tottele!" kuului samalla tavalla vasemmalta puoleltani.
Ja minä näin toisen aaveen.
Minua ei kauhistuttanut, vaikka noissa molemmissa kummituksissa ja
tuossa syvässä äänessä oli jotakin kolkkoa. Mutta mitä välitin minä
kammottavista asioista. Mikään ei voinut temmata minua lumoustilasta,
johon olin joutunut; en viitsinyt edes katsoa noita syrjäilmestyksiä;
katseeni etsivät taivaallista ihannettani. Voi, hän oli kadonnut,
enkä nähnyt enää muuta kuin suihkulähteen liikkumattoman merenneidon
kaikessa kalseudessaan sekä kylmän, aamuhämärässä sinertävän
marmorijalustan.
Minne hänen sisarensa joutuivat, en tiedä, en nähnyt heidän poistuvan.
Kiersin suihkulähdettä kuin mielipuoli. Luulin nukkuvani ja koetin
huumata itseäni ajatuspyörteellä, etten heräisi.
Mutta mieleeni johtui tuo lumottu sormus, ja minä riensin huoneeseeni,
missä tapasin Baptisten, joka puhui minulle, minun voimatta käsittää
mitä hän sanoi. Hän näytti liikutetulta, ehkä kasvonilmeeni johdosta,
mutta minä en kysynyt häneltä sitä. Menin tulisijan luo, ja huomasin
heti kaksi huonosti yhteenliitettyä kivilevyä.
Koetin kohottaa niitä, mutta huomasin sen mahdottomaksi ilman
välttämättömiä työvälineitä.
Baptiste luuli nähtävästi minua hulluksi ja koetti koneellisesti auttaa
minua.
"Onko herra kadottanut jotakin?" kysyi hän.
"Olen, kadotin tähän eilen yhden sormuksistani."
"Sormuksista?... Mutta minä en ole koskaan nähnyt teillä sormuksia."
"Yhdentekevää! Koettakaamme löytää se."
Baptiste raapi veitsellä pois irtonaisen kalkkisekoituksen,
laajentaaksensa rakoa, ja näin tehdessään hän tiedusteli minulta
sormuksen muotoa, ikäänkuin kysyen, millaista unta olin nähnyt.
"Se oli tähdenmuotoisella smaragdilla varustettu kultasormus", vastasin
minä varmasti.
Hän ei epäröinyt kauempaa, ja irroitettuaan akkunaverhojen ohuen
raudan, taivutti hän sen vääräksi ja nosti sillä sormuksen, jonka
ojensi hymyillen minulle. Hän luuli, uskaltamatta kuitenkaan ilmaista
ajatustansa, että se oli lahja madame d'Ionis'ilta.
Ja minä, minä tuskin katsoin sormusta, niin varma olin siitä, että
se oli sama, jonka olin nähnyt aaveen sormessa. Ja se olikin aivan
samanlainen. Asetin sen pikkusormeeni, siinä varmassa uskossa että se
oli kuulunut edesmenneelle neiti d'Ionis'ille ja että olin nähnyt tuon
ihastuttavan kaunottaren hengen.
Baptiste suhtautui asiaan hyvin hienotunteisesti. Ollen varma siitä,
että minä olin viettänyt suloisen yön, sillä hän oli odottanut minua,
hän poistui, kehoittaen minua käymään levolle.
On luonnollista, että en tuntenut pienintäkään halua noudattaa hänen
kehoitustansa. Istahdin pöydän ääreen, jolta Baptiste oli korjannut
pois tuon paljonpuhutun illallisen, sekä pakoitin itseni jälleen tuon
hurmaavan lumouksen valtaan, johon näky oli minut saattanut, jotta en
unohtaisi mitään aikaisemmin mainitusta tarkasta selostuksesta.
Säilytin tuon levottomuuden ja hurmion tilan aina auringon nousuun
saakka, ja minusta tuntui kuin olisin jälleen elänyt uneni; mutta se
haihtui pian ja Baptiste saapui ja tempasi minut yksinäisyydestä, jossa
siitä hetkestä lähtien olisin tahtonut viettää elämäni.
Asetin niin, etten mennyt alas ennenkuin juuri aamiaispöytään
istuttaessa. En ollut vielä ajatellut mitä kertoisin näystäni. Mietin
sitä ollessani syövinäni, sillä minä en syönyt, vaan tunsin, olematta
sairas tai väsynyt, ehdotonta vastenmielisyyttä kaikkia ruumiillisen
elämän tarpeita kohtaan.
Leskirouva ei vähemmin terävänäköisenä huomannut hämmennystäni.
Vastasin hänen tavanmukaisiin kysymyksiinsä entiseen epämääräiseen
tapaani, mutta tällä kertaa ilman teeskentelyä ja hajamielisenä kuin
runoilija, jolta udellaan hänen runojansa ja joka ivallisesti antaa
karttavia vastauksia vapautuaksensa häiritsijän tungettelevaisuudesta.
En tiedä oliko madame d'Ionis levoton tai kummastunut, nähdessään
minut sellaisena. Minä en nähnyt häntä. Tuskin ymmärsin mitä hän sanoi
minulle tuon kuolettavan pitkältä tuntuvan aamiais-ajan kestäessä.
Viimein olin yksin kirjastosalissa, odottaen niinkuin edellisinäkin
päivinä, madame d'Ionis'ta, mutta aivan kärsivällisenä. Tunsin suurta
tyydytystä saadessani antautua unelmieni valtaan. Ulkona oli kerrassaan
ihana ilma. Aurinko valoi hehkuvia säteitänsä puille ja etäämpänä
oleville kukkaisryhmille. Kävelin edestakaisin avarassa salissa,
pysähtyen vähän väliä suihkukaivon luona. Ikkunat olivat kiinni ja
uutimet edessä kuumuuden tähden. Verhot olivat himmeän siniset, vaikka
minun silmäni näkivät ne vihertävinä, ja tuossa keinotekoisessa
hämärässä, joka muistutti minua näystäni, valtasi minut suloisen
mielihyvän ja eräänlaisen huumaavan ilon tunne.
Puhuin ääneen ja nauroin, tietämättä miksi, kun äkkiä tunsin jonkun
tarttuvan lujasti käsivarteeni. Käännyin ympäri ja näin madame
d'Ionis'in, joka oli astunut huoneeseen minun sitä lainkaan huomaamatta.
"No mutta vastatkaa toki minulle; katsokaa ainakin minuun", sanoi hän
hieman kärsimättömästi. "Tiedättekö, että te peloitatte minua, enkä
tiedä enää mitä teistä ajattelisin."
"Te olette niin toivonut", vastasin minä hänelle; "olen leikkinyt
järjen kanssa, olen hullu. Mutta älkää moittiko minua, olen paljon
onnellisempi tällaisena, enkä tahdo tulla entiselleni."
"Tuo näky ei siis olekaan mikään naurettava keksintö?" sanoi hän,
katsellen minua levottomasti. "Joka tapauksessa uskotte... Te olette
nähnyt sen?"
"Selvemmin kuin mitä näen teidät tällä hetkellä."
"Älkää ottako asiaa niin vakavasti; en epäile sanojanne. Kertokaa
tyynesti..."
"En mitään, koskaan! Minä rukoilen, älkää kyselkö, minä en tahdo, en
voi vastata!"
"Totisesti, hyvä herra, seurustelu aaveiden kanssa ei ole teille
lainkaan edullista, ja te saatte minut uskomaan, että teille on sanottu
ainoastaan imartelevia asioita, sillä te olette ylpeä ja vaatimaton
kuin onnellinen rakastaja."
"Mitä te sanotte, madame!" huudahdin minä. "Rakkaus ei ole mahdollinen
kahden olennon välillä, joita eroittaa toisistaan haudan syvyys...
Mutta te ette tiedä mitä puhutte, te ette usko mitään, te pidätte minua
pilkkananne!"
Olin innostuksissani niin epäkohtelias, että madame d'Ionis loukkaantui.
"Sellaisesta asiasta en koskaan tee pilkkaa", sanoi hän kiivaasti; "ja
koska te olette kunniasanallanne luvannut kysyä orakelin neuvoa ja
seurata sen määräyksiä..."
"Niin", vastasin vähemmin sopivalla tuttavallisuudella, josta hän
ei, hyvin tuntien sieluntilani, kuitenkaan loukkaantunut. "Niin,
antakaa anteeksi hämmennykseni ja muistamattomuuteni. Myötätunnosta
teitä kohtaan olen ryhtynyt vaaralliseen peliin ja olen velvollinen
ilmoittamaan teille sen tuloksen. Minun on käsketty totella isääni ja
antaa teidän voittaa, oikeusjuttu."
Madame d'Ionis joko odotti tällaista vastausta tahi epäili järkeäni,
kuitenkaan hän ei osoittanut pienintäkään tyytymättömyyttä tai
hämmästystä. Hän kohautti vaan olkapäitänsä ja, pudistaen minua
käsivarresta, sanoi:
"Lapsi raukka, te olette nähnyt unta, siinä kaikki. Ei ole olemassa
mitään kummituksia, te ette ole kuullut mitään salaperäisiä ääniä,
te olette kiihoittanut itseänne lukemalla huonosti sulavia, vanhoja
käsikirjoituksia ja apotti de Lamyre'in satuja. Selitän teille mitä on
tapahtunut."
Hän puhui minulle kauan, mutta minä koetin turhaan kuulla ja ymmärtää
häntä. Toisinaan tuntui kuin olisin kuullut hänen puhuvan jotakin
vierasta kieltä. Huomattuansa, että en ymmärtänyt mitään siitä mitä
hän sanoi, muuttui hän todella levottomaksi, tunnusti valtasuontani
saadakseen selville oliko minussa kuumetta, kysyi oliko pääni kipeä ja
pyysi minua menemään levolle. Ymmärsin, että hän tahtoi antaa minun
olla yksin, ja minä kiirehdin heittäytymään vuoteeseen, ei siksi, että
olisin tuntenut itseäni väsyneeksi, vaan siksi, että kuvittelin saavani
unessa nähdä ihanan ilmestykseni.
En tiedä kuinka vietin loppuosan päivästä. Seuraavana päivänä näin
Baptisten kulkevan ympäri varpaillansa.
"Mitä sinä teet, ystäväni?" kysyin minä.
"Vartioin teitä, rakas herra", vastasi hän. "Jumalalle kiitos, että
olette nukkunut kaksi pitkää tuntia. Tunnettehan itsenne paremmaksi,
eikö totta?"
"Voin oikein hyvin. Olenko minä ollut sairas?"
"Te saitte eilen ankaran kuumekohtauksen, jota kesti osan yötäkin. Se
johtuu painostavasta kuumuudesta. Te ette koskaan muista panna hattua
päähänne, lähtiessänne ulos puistoon, ja kuitenkin on äitinne niin
hartaasti pyytänyt teitä tekemään sen."
Zéphyrine astui "sisään, tiedusteli vointiani ja kehoitti minua
nauttimaan vielä lusikallisen lääkettäni.
"Olkoon menneeksi", vastasin minä, vaikkakaan minulla ei ollut
vähäisintäkään aavistusta tuosta lääkkeestä; "sairas vieras on
harmillinen olento, ja tahtoisin mahdollisimman pian toipua jälleen."
Lääkkeellä oli todella hyväätekevä vaikutus, sillä minä vaivuin
jälleen uneen ja näin unta ihanteestani. Aukaistuani silmäni näin
vuoteeni jalkopäässä ilmestyksen, joka olisi voinut kaksi päivää
sitten hurmata minut, mutta joka nyt teki minut tyytymättömäksi. Hän
oli madame d'Ionis, joka oli itse tullut tiedustelemaan vointiani ja
valvomaan, että minua hoidettiin hyvin. Hän keskusteli kanssani sangen
ystävällisesti ja osoitti minua kohtaan todellista mielenkiintoa.
Kiitin häntä parhaani mukaan ja vakuutin voivani erinomaisesti.
Samassa keksin lääkärin vakavat kasvot; tämä tunnusti valtasuontani,
tarkasti kieltäni, määräsi minulle lepoa ja sanoi sitten madame
d'Ionis'ille:
"Estäkää häntä lukemasta, kirjoittamasta ja puhumasta huomiseen, ja
ylihuomenna hän voi palata kotiinsa."
Jäätyäni kahden Baptisten kanssa, kysyin häneltä, mitä oli tapahtunut.
"Minun on todellakin vaikea vastata teille, hyvä herra. Tuntuu siltä
kuin huoneessa, jossa te asuitte, kummittelisi."
"Huoneessa, jossa asuin? Mutta missä siis nyt olen?"
Katselin ympärilleni, ja vapauduttuani horrostilastani, huomasin, etten
enää ollutkaan _naisten huoneessa_, vaan aivan toisessa kerroksessa.
"Mitä minuun tulee", sanoi luonteeltaan päättäväinen Baptiste, "niin
olen nukkunut siinä huoneessa näkemättä mitään. Minä en usko ensinkään
noihin juttuihin. Mutta kuulin teidän kuumehoureessa puhuvan kauniista
naisesta, joka oli ja ei ollut olemassa, joka on kuollut ja kuitenkin
elää... ja mitä kaikkea te juttelittekaan! Toisinaan te sanoitte niin
kaunista, että olisin tahtonut painaa sen mieleeni tai kirjoittaa
muistiin; mutta kun tilanne kävi huonommaksi, luovuin aikeestani ja
muutin teidät tänne, missä teidän on parempi olla. Katsokaas, hyvä
herra, kaikki tämä johtuu siitä, että te kirjoitatte liian paljon
runoja. Onhan isänne sanonut, että se tekee teille pahaa. Olisi paljon
parempi, jos ajattelisitte oikeusjuttuanne."
"Olet varmasti oikeassa, hyvä Baptiste", vastasin minä, "ja minä
koetan seurata neuvoasi. Minusta tuntuu todellakin kuin olisin saanut
jonkinlaisen hulluudenkohtauksen."
"Hulluuden? Ei, Jumalan kiitos! Olette, niinkuin muutkin ihmiset,
houraillut kuumeessa, mutta nyt on kaikki ohitse, ja jos vaan
tahdotte nauttia hiukan kanalientä, niin olette tunteva itsenne yhtä
voimakkaaksi kuin ennenkin."
"Nautin kanalientä, joskin olisin tahtonut jotakin ravitsevampaa,
nopeammin toipuakseni. Tunsin väsymyksen raukaisevan itseäni. Päivän
kuluessa palasivat voimani kuitenkin vähitellen ja illalla sallittiin
minun nauttia kevyt illallinen. Seuraavana päivänä saapui madame
d'Ionis jälleen luokseni. Olin jalkeilla ja tunsin itseni täysin
toipuneeksi. Keskustelin hänen kanssaan hyvin selvästi siitä mitä oli
tapahtunut, mainitsematta kuitenkaan erinäisiä yksityiskohtia. Olin
ollut sekaisin, häpesin kovin ja pyysin hänen säilyttämään salaisuuden.
Olisin mahdoton asianajajaksi, jos minua paikkakunnalla alettaisiin
pitää henkien näkijänä, ja se surettaisi suuresti isääni.
"Älkää olko peloissanne", sanoi hän; "minä vastaan väkemme
vaiteliaisuudesta; huolehtikaa vaan siitä, ett'ei palvelijanne hiisku
tapauksesta mitään, niin asia ei tule näiden seinien ulkopuolelle. Ja
muuten jos jotakin kerrottaisiinkin, niin voimmehan sanoa, että te
olette ollut kuumeessa ja että taikauskoiset ihmiset ovat selittäneet
asian omalla tavallaan. Ja sitenhän asia itse teossa onkin. Te saitte
auringonpiston ratsastaessanne paahtavassa auringonpaisteessa. Te
sairastuitte seuraavana yönä. Seuraavina päivinä kiusasin teitä
oikeusjutullani, ja saadakseni teidät taivutetuksi puolelleni, en ole
säästänyt mitään keinoja!"
Hän keskeytti ja muutti keskustelun sävyä:
"Muistatteko, mitä sanoin teille toissapäivänä kirjastosalissa?"
"Tunnustan, että en käsittänyt sitä; olin..."
"Kuumeessa, aivan varmasti, näin sen selvästi."
"Tahtoisitteko toistaa nyt, kun olen jälleen entiselläni? mitä te tuon
ilmestyksen johdosta sanoitte?"
"Madame d'Ionis epäröi:
"Muistatteko tuon näyn?" kysyi hän leikillinen sävy äänessä, joskin
levottomasti tarkastellen minua.
"En", vastasin minä; "jonkinlainen hämärä muisto ainoastaan on jäänyt
siitä mieleeni."
Vastasin aivan luonnollisesti ja madame d'Ionis uskoi minua. Itse
huomasin, että hän ei puhunut totta, sanoessaan kirjastosalissa
puhuneensa ainoastaan siitä vaikutuksesta, jonka käsikirjoitus
oli minuun tehnyt, syyttääkseen itseänsä siitä, että oli antanut
sen minulle silloin, kun olin kovin kiihtyneessä mielentilassa.
Oli ilmeistä, että hän oli edellisenä päivänä, sieluntilastani
kauhistuneena, puhunut minulle yhtä ja toista, mutta huomattuaan
nyt, että en ollut käsittänyt häntä, oli hän tyytyväinen. Hän näki,
että olin rauhallinen ja luuli, että olin parantunut. Puhuin hänelle
näystäni ikäänkuin kuumehoureena. Hän pyysi, etten enää ajattelisi koko
asiaa, enkä antaisi sen enää milloinkaan vaivata itseäni.
"Älkää suinkaan luulko olevanne vähemmän järkevä kuin muut", lisäsi
hän; "on tuskin olemassa ketään, joka ei olisi joskus elämässään
menettänyt tajuntaansa. Jääkää tänne, vielä pariksi kolmeksi päiväksi.
Sanokoon lääkäri mitä tahansa, minä en aio lähettää teitä noin kalpeana
ja heikkona vanhempienne luokse. Älkäämme puhuko enää oikeusjutusta,
se on tarpeetonta; minä käännyn isänne puoleen ja puhun hänen kanssaan
asiasta; teidän ei tarvitse enää antaa tämän asian tehdä itseänne
levottomaksi."
Illalla olin täydelleen entiselläni; koetin pyrkiä entiseen
huoneeseeni, mutta ovi oli lukittu. Pyysin Zéphyrineltä avainta, mutta
hän sanoi antaneensa sen madame d'Ionis'ille. Hän ei sallinut kenenkään
asua siellä, ennenkuin tuo jälleen eloonherätetty kummitustarina oli
unohdettu.
Selitin, että olin unohtanut jotakin huoneeseen. Zéphyrine antoi
silloin suostumuksensa, haki avaimen ja tuli minun kanssani huoneeseen.
Etsin kaikkialta, tahtomatta sanoa mitä etsin. Katsoin tulisijaan ja
näin paikoiltaan siirretyt kivilevyt sekä Baptisten veitsen jäljet.
Mutta tuo kaikki ei todistanut muuta kuin että olin hulluudessani
antanut etsiä esinettä, joka oli ollut olemassa ainoastaan unessa. Olin
ollut löytävinäni sormuksen ja panevinani sen sormeeni. Sitä ei ollut
siinä enää, sitä ei kenties ollut siinä koskaan ollutkaan!
En edes uskaltanut enää kysyä Baptistelta tätä asiaa. En saanut olla
hetkistäkään yksin huoneessa, ja heti lähdettyäni sieltä lukittiin ovi
jälleen. Tunsin, ettei mikään pidättänyt minua enää d'Ionis-linnassa,
ja niin läksin sieltä miltei salaisesti, välttääkseni ajoa vaunuissa,
niinkuin minulle oli ehdotettu.
Ratsastus ja raitis ilma virkistivät minua. Peläten kauniin emäntäni
huolenpitoa, ratsastin nopeasti läpi linnaa ympäröivän metsän. Kahden
penikulman päässä hiljensin vauhtia ja saavuin hyvissä ajoin jälkeen
puolenpäivän Angersiin.
Kasvoni olivat hiukan muuttuneet. Isäni ei sitä juuri huomannut, mutta
äidin silmiltä se ei jäänyt huomaamatta, ja hän tuli levottomaksi.
Rauhoitin häntä syömällä erinomaisella ruokahalulla. Olin saanut
Baptisten lupaamaan vaitioloa. Hän oli tehnyt sen ehdolla, etten enää
sairastuisi.
Pidinkin sentähden varani. Hoidin itseäni huolellisesti, sekä
ruumistani että sieluani. Tein kohtuullisesti työtä, enkä unohtanut
säännöllisiä kävelyretkiäni; koetin karkoittaa kaikki synkät ajatukset
ja karttaa kiihoittavaa lukemista, ja kaikki tämä niin sanoakseni
järkevyys aiheutui itsepäisestä, mutta hillitystä mielenhäiriötilasta.
Tahdoin saada varmuuden siitä, että en ollut houraillut, että en ollut
sairas ja että ei ollut mielestäni olemassa mitään todellisempaa kuin
noiden vihreiden sisarusten olemassaolo. Tahdoin myös sovittaa sieluni
siihen tilaan, joka oli tarpeellinen, voidakseni säilyttää salaisuuteni
ikäänkuin siveellistä elämääni kohottavana suuriarvoisena voimana.
Kohtaukseni jäljet haihtuivat niinollen nopeasti, ja kun minä näytin
ahkeralta, järkevältä ja hillityltä kaikissa edesottamisissani, niin
oli kenenkään mahdoton aavistaa, että minua painosti tarkoin salattu
päähänpiintymä.
Kolme päivää paluuni jälkeen Angersiin lähetti isäni minut toiselle
asialle Toursiin. Olin siellä kaksikymmentäneljä tuntia ja palattuani
kotiin, sain tietää, että madame d'Ionis oli käynyt tapaamassa isääni
oikeusjutun johdosta. Hän näytti taipuvan järkisyiden edessä ja suostui
voittamaan jutun.
Iloitsin siitä, että minun ei tarvinnut tavata häntä. Olisi mahdoton
sanoa, että niin hurmaava nainen oli käynyt minulle vastenmieliseksi,
mutta totta ainakin on, että pelkäsin enemmän kuin toivoin
kahdenkeskistä kohtausta hänen kanssansa.
Kahden kuukauden kuluttua huomasi äitini vihdoinkin, kaikista
ponnistuksistani huolimatta, suruni. Kaikki ihmiset olivat huomanneet
minussa tapahtuneen muutoksen parempaan päin ja äitinikin oli ensin
iloinnut sen johdosta. Elämäni oli moitteeton ja puheeni vakavaa
kuin vanhan lakimiehen. Olematta erityisemmin jumalaapelkääväinen,
osoitin kuitenkin taipumusta uskonnollisuuteen. Arvostelin kaikkia
puolueettomasti ja ilman katkeruutta. Kaikki tuo oli verratonta ja
ylösrakentavaista, mutta minulla ei ollut enää halua mihinkään, ja
elämä oli muodostunut minulle taakaksi. En ollut enää nuori, enkä
tuntenut enää nuoruuden iloa ja innostusta.
Minulla oli siis, työstäni huolimatta, kylliksi aikaa kirjoitella
runoja, ja ellei minulla olisi ollut siihen aikaa, niin olisin
ottanut sitä, sillä tuskin saatoin enää nukkua öisin, enkä etsinyt
minkäänlaisia huvituksia, joihin nuoret miehet tavallisesti kuluttavat
kolmannen osan elämäänsä. En enää ajatellut rakkautta, kartoin ihmisiä,
en seurustellut enää paikkakunnan kauniiden, ikäisteni naisten kanssa.
Olin ujo, miettiväinen, ankara, ystävällinen omaisiani kohtaan ja
erityisesti kiintynyt asianajajan tehtäviin. Olin mallikelpoinen,
vaikkakin perin onneton.
Merkillinen itsepäisyys, intohimo ja hulluus pitivät minua
kahleissa. Rakastin aavetta, en voinut edes sanoa kuollutta. Kaikki
historialliset tutkimukseni olivat todistaneet minulle ainoastaan
seuraavaa: Noita kolmea d'Ionis-sisarusta ei ehkä ollut koskaan ollut
olemassakaan muualla kuin sadussa. Heidän tarunsa, jonka viimeiset
aikakirjojen kirjoittajat olivat sijoittaneet Henrik II:n aikaan,
oli jo vanha ja epävarma. Oikeusjutun johdosta isäni hallussa
olevissa, d'Ionis-perhetta koskevissa papereissa ei heistä esiintynyt
minkäänlaisia muistoja, nimiä, arvoja tai vaakunoita, yhtä vähän kuin
lähiseuduilla oli olemassa minkäänlaista heidän taruunsa liittyvää
hautakumpua.