naurettavaisuuttakaan, kun on kysymyksessä totella teitä. Mutta te
halveksitte minua, jos minua syytettäisiin väärästä valasta. Miksi
emme muuten koettaisi saada d'Aillaneja taivutetuiksi kunnialliseen
sovintoon?"
"Te tiedätte hyvin, että kreivi d'Ionis'in ehdottama ei ole sitä."
"Ette luule voivamme saada häntä muuttamaan päätöstänsä?"
Madame d'Ionis vaikeni ja pudisti päätänsä. Sitten hän ilmaisi
minulle kyllin selvästi, kuinka sydämetön oli tuo mies, joka saattoi
olla välinpitämätön noin suuresta viehätysvoimasta ja antautua mitä
epäsäännöllisimmille elintavoille.
"Kuitenkin", sanoin minä, "kehoittaa hän teitä olemaan jalomielinen
voiton jälkeen."
"Ja kenenkä kanssa hän sitten luulee olevansa tekemisissä!" huudahti
madame vihasta punastuneena. "Hän unohtaa, että d'Aillane'it ovat itse
rehellisyys ja että he eivät koskaan suostuisi ottamaan armolahjana
vastaan sitä, jonka he laillisesti katsovat omaksensa."
Hämmästyin kiihkeästä äänensävystä, jolla tämä lausuttiin.
"Olette siis läheisessä yhteydessä d'Aillane'in kanssa?" kysyin minä.
"Sitä en luullut."
Hän punastui yhä enemmän ja vastasi kieltävästi.
"En ole milloinkaan ollut merkityksellisemmissä tekemisissä heidän
kanssansa," sanoi hän; "mutta he ovat kyllin läheistä sukua minulle,
jotta heidän kunniansa koskee myöskin minun kunniaani. Minun varma
vakaumukseni on, että setämme tarkoitus oli luovuttaa heille minun
omaisuuteni. Sitä suuremmalla syyllä, kun kreivi d'Ionis, joka meni
naimisiin kanssani, niinkuin sanotaan, kauniiden silmieni tähden, ei
olisi epäröinyt hankkia minulle myötäjäisiä ja purkaa testamenttia
jonkun muotovirheen takia."
Sitten hän lisäsi:
"Ettekö tunne ketään d'Aillane'eista?"
"Olen nähnyt isän sangen usein, mutta lapsia en milloinkaan. Poika on
upseeri, en tiedä missä joukko-osastossa..."
"Foursin"... sanoi hän nopeasti.
Sitten hän lisäsi heti:
"Niin ainakin luulen."
"Sanotaan, että hän on kelpo nuorukainen."
"Niin sanotaan. En ole nähnyt häntä sen jälkeen kuin hän tuli
täysikasvuiseksi."
Tämä vastaus rauhoitti minua. Hetkisen ajattelin, että madame
d'Ionis'in suuri jalomielisyys saattoikin johtua voimakkaasta
rakkaudesta serkku d'Aillane'iin.
"Hänen sisarensa on kerrassaan suloinen", sanoi madame d'Ionis; "ettekö
ole milloinkaan nähnyt häntä?"
"En. Eikö hän käy vielä koulua?"
"Kyllä, Amgersissa. Sanotaan, että hän on enkeli. Ettekö ole tunteva
itseänne ylpeäksi, onnistuttuanne syöksemään kurjuuteen hyvästä
perheestä olevan tytön, jolla oli täysi syy odottaa pääsevänsä
kunniallisiin naimisiin ja saavansa viettää elämää, joka vastaisi hänen
arvoansa ja kasvatustansa? Kas siinä suuri suru, joka hänen isäänsä
odottaa. Mutta sanokaa minulle keinonne, sillä te olette keksinyt
sellaisen, eikö totta?"
"Kyllä", vastasin minä, hetkisen ikäänkuin palavassa kuumeessa
mietittyäni; "kyllä, minä olen keksinyt ratkaisun."
IV.
KUOLEMATON.
Tuskin olin lausunut julki tämän toivoni menestymisestä, kun samassa
kauhistuin sitä, että itse olin moista ajatellut. Mutta peräytymisen
mahdollisuutta ei ollut. Kaunis turvattini teki minulle lukemattomia
kysymyksiä.
"No niin, madame", sanoin minä; "meidän on keksittävä keino, jonka
avulla saamme oraakelin puhumaan ilman että olemme pakoitetut
esiintymään pelkureina. Mutta teidän on kerrottava seikkaperäisesti
noista linnassa kummittelevista aaveista."
"Tahdotteko nähdä vanhat asiakirjat, joista olen jäljentänyt otteeni?"
kysyi hän iloisesti. "Ne ovat täällä."
Hän aukaisi erään kaapin, johon hänellä oli avain, ja näytti minulle
kunnioitusta herättävän, paksun kasan asiakirjoja, jotka joku ammoin
linnan läheisyydessä sijainneen luostarin aikakirjojen kyhääjä oli
kirjoittanut ja eri aikakausien mukaan järjestänyt.
Kun minulla ei ollut erityisempää kiirettä ryhtyä työhön, joka
olisi lyhentänyt minulle annetun tehtävän suorittamisaikaa, siirsin
käsikirjoitusten silmäilyn iltaan ja antauduin kokonaan nautinnolle,
jonka madame d'Ionis'in seura tarjosi. Kuvittelin mielessäni, että hän
kiemaili edessäni niin hyvin itsepäisesti mielipiteessään pysyessään
ja uskotellessaan vastustamiseni kiihoittavan hänen oikeutettua
ylpeyttänsä kuin myöskin tahtoessaan osoittaa kätkevänsä sydämessään
minua kohtaan muitakin kuin tavallisia tunteita.
Hänen täytyi nyt poistua. Toisia kutsutuita saapui. Nämä olivat
päivällisvieraita. Hän esitteli minut ylhäisille naapureillensa
erityisellä kunnioituksella ja osoitti minua kohtaan huomaavaisuutta,
jota minulla ei ehkä ollut oikeus odottaa. Muutamien mielestä hän meni
minua kohtaan liian pitkälle ja he koettivat saada hänet huomaamaan
sen. Hän ei kuitenkaan välittänyt arvosteluista vaan osoitti sellaista
rohkeutta minua tukiessansa, että olin menettää mielenmalttini.
Jäätyämme kahdenkesken, kysyi madame d'Ionis, mitä aioin tehdä noiden
kolmen sisarusten ilmestystä käsittelevälle käsikirjoitukselle.
Olin kiihoittunut, luulin, että minua rakastettiin ja että minun ei
tarvinnut enää pelätä ivaa. Kerroin siis peittelemättä näkemästäni
ilmestyksestä, sekä myöskin apotti de Lamyre'in näystä.
"Olen siis pakoitettu uskomaan", lisäsin minä, "että on olemassa
erinäisiä hetkiä, jolloin sielu, vapautuneena pelosta ja taikauskosta,
joutuu sellaiseen tilaan, että se näkee kuvia, jotka pettävät
aistejamme, ja minä tahdon tutkia tätä ihmettä. En tahdo salata teiltä,
että sen sijaan, että torjuisin mielestäni näyn vaikutuksen, olen
omistava sille suurimman osan ajatuksistani. Ja jos onnistun näkemään
hengen, joka käskee minun totella teitä, en ole kieltäytyvä valasta,
jonka kreivi d'Ionis ja hänen äitinsä tulevat vaatimaan minulta. Minun
ei ole pakko vannoa, että uskon henki-ilmestyksiin tai että kuolleet
heräävät jälleen eloon, mutta vakuuttaessani kuulleeni ääniä, koska
voin vannoa nähneeni kummituksia, ei minua voida sanoa valehtelijaksi.
Ja minä välitän vähät siitä, sanotaanko minua hulluksi, kunhan te vaan
ette kunnioita minua sillä nimityksellä."
Sanani herättivät madame d'Ionis'issa suurta hämmästystä ja hän teki
minulle lukemattomia kysymyksiä näkyni johdosta _naisten huoneessa_.
Hän kuunteli minua nauramatta ja ihmetteli tyyneyttä, jolla olin
seikkailuuni suhtautunut.
"Huomaan", sanoi hän, "että teillä on rohkea sielu. Minä olisin,
sen tunnustan, teidän sijassanne pelännyt. Ennenkuin sallin teidän
uudestaan antautua moiseen kokeeseen, luvatkaa minulle, ettette pelästy
tai kauhistu nyt enempää kuin ensimäisellä kerrallakaan."
"Sen luulen voivani luvata", vastasin minä. "Tunnen itseni täysin
rauhalliseksi, ja jos näkisinkin jotakin peloittavaa, niin luulen
voivani hillitä itseni."
"Tänä yönäkö siis aiotte manata esille nuo hengettäret?"
"Ehkä. Mutta ensin tahdon lukea kaiken mikä on sen kanssa yhteydessä.
Tahtoisin niinikään nähdä jonkun näitä asioita käsittelevän teoksen, en
mitään tarkasti arvostelevaa kirjaa, olen itse kyllin suuri epäilijä,
vaan jonkun tuollaisen vanhan, lapsellisen asiakirjan, josta saattaa
silloin tällöin löytää nerokkaitakin keksintöjä."
"Hyvä", sanoi hän, "olette oikeassa. Mutta en tiedä mitä kertomusta
teille suosittelisin. En ole erityisemmin penkonut vanhoja kirjoja. Jos
tahdotte huomenna etsiä kirjastosta..."
"Jos sallitte, teen sen heti. Kello on vasta yksitoista; nyt on
juuri se aika, jolloin linnassa on hiljaista ja rauhallista. Jään
kirjastosaliin, ja jos minun onnistuu kiihoittaa itseäni hiukan, niin
sitä voimakkaammin tunnen halua mennä huoneeseeni tarjoamaan noille
kolmelle naiselle muistoaterian, jolla on se ominaisuus, että se vetää
heitä puoleensa."
"Annan siis viedä huoneeseen kummitustarjottimen", sanoi madame
d'Ionis hymyillen; "ja minun täytyy todellakin pakoittaa itseni
ottamaan asia hullunkuriselta kannalta, jotta en tuntisi olevani hieman
kiihoittunut."
"Kuinka, madame, tekin?"
"Oh, hyvä Jumala", sanoi hän, "mitä me oikeastaan tiedämme? Meidän
päivinämme nauretaan kaikelle, ja ollaanko siitä huolimatta
viisaampia kuin ennen? Me olemme heikkoja olentoja, jotka luulemme
olevamme vahvoja, ja kuka tietää emmekö juuri sen tähden ole
maallisempia kuin mitä Jumala tahtoo ja etteikö, se, jota me pidämme
selvänäköisyytenä, olekin vaan sokeutta. Te uskotte niinkuin minäkin
sielun kuolemattomuuteen. Täydellinen ero sielujemme ja niiden välillä,
jotka jo ovat irtaantuneet aineellisuudesta, ei ole niinkään helposti
käsitettävissä ja todistettavissa."
Hän jatkoi vielä hetken aikaa samaan sävyyn, saaden minut hieman
liikutetuksi, sekä pyysi, että jos minut valtaisi levottomuus tai
joutuisin synkkien ajatusten valtaan, en panisi täytäntöön päätöstäni.
Olin niin onnellinen ja liikutettu hänen huolenpidostansa, että
ilmaisin pahoitteluni sen johdosta, ettei minun tarvinnut uhmata mitään
vaaraa, osoittaakseni hänelle intoani.
Menin ylös huoneeseeni, jonne Zéphyrine oli jo vienyt tarjottimen.
Baptiste tahtoi korjata sen pois.
"Anna olla", sanoin minä, "koska talon tapa niin vaatii, ja mene
levolle. En tarvitse sinua enempää tänään kuin muulloinkaan."
"Hyvä herra", sanoi hän, "jos sallitte, niin vietän yöni jollain
tuolilla teidän huoneessanne."
"Miksi niin, ystäväni?"
"Siksi, että kerrotaan täällä kummittelevan. Niin, niin, rakas herra,
olen vihdoinkin ymmärtänyt palvelijoita. He ovat kovin kauhistuneita
ja minä tahtoisin vanhana sotilaana osoittaa heille, etten ole yhtä
pelkuri kuin he."
Eväsin häneltä suostumukseni ja jätin hänet järjestämään huonetta,
lähtien itse kirjastosaliin.
Kuljin läpi tuon mahtavan salin, ennenkuin aloitin työni, ja lukitsin
huolellisesti ovet, jotta uteliaat palvelijat eivät pääsisi minua
häiritsemään. Sen jälkeen sytytin kynttilät suuressa kynttiläjalassa ja
aloin tutkia vihreitä sisaruksia käsitteleviä asiakirjoja.
D'Ionis-neitien tiheät ilmestymiset, joita oli tarkasti seurattu ja
yksityiskohtaisesti selostettu, soveltuivat kaikessa yhteen sen kanssa,
mitä olin itse nähnyt ja mitä apotti de Lamyre oli kertonut. Mutta
minulla yhtä vähän kuin hänelläkään ei ollut halua eikä rohkeutta
puhutella kummituksia. Toiset olivat sen tehneet, kertoi asiakirjojen
laatija, ja heidän oli suotu nähdä nuo kolme naista, ei vihertävän
pilven muodossa, vaan kaikessa heidän nuoruutensa ja kauneutensa
loistossa ja kukoistuksessa, ei kaikkia yht'aikaa, vaan yhden
kerrallaan, toistan pysytellessä loitommalla. Silloin oli tuo kuollut
kaunotar vastannut hänelle tehtyihin vakaviin kysymyksiin. Hän oli
puhunut menneistä, nykyisistä ja tulevista asioista. Hän oli antanut
viisaita neuvoja. Hän oli maininnut salaisien aarteiden olemassaolosta,
hän oli varoittanut onnettomuuksista, kehoittanut hyvittämään
hairahduksia, puhunut taivaan ja enkelien nimessä, suhtautunut
myötämielisesti ja ystävällisesti niihin, jotka olivat lähestyneet
häntä hyvässä ja hurskaassa mielessä tehtyine kysymyksineen, ja ollut
vihainen ja uhkaava ainoastaan pilkallisia, hillitsemättömiä ja
epäuskoisia kohtaan. Käsikirjoituksessa sanottiin: "Pahaa ja petollista
aietta on aina seurannut ankara rangaistus, ja ne, jotka manaavat
heidät esille ainoastaan uteliaisuudesta ja ilkeämielisyydestä, saavat
odottaa kauheita tapahtumia."
Lähemmin selittämättä noita kauheita tapahtumia oli käsikirjoituksessa
mainittu manausmuoto ja kaikki menettelytavat sellaisella vakavuudella
ja lapsellisella uskolla, että minua liikutti. Ilmestys sai
mielikuvituksessani ihmeellisiä muotoja, jotka kiihoittivat minua
ja täyttivät sydämeni pikemmin toivolla kuin pelolla. En tuntenut
minkäänlaista kammoa tai vastenmielisyyttä ajatellessani, että
saisin nähdä noiden kuolleiden kävelevän ja kuulla niiden puhuvan.
Päinvastoin, antauduin taivaallisten unelmien valtaan, ja minä näin
Béatrix'in kohoavan mielikuvitukseni taivaallisista liekeistä.
"Ja minkätähden minä en nauttisi näistä unelmista", huudahdin minä
itsekseni, "koska olen saanut kokea näyn esimakua!" Tyhmä pelkoni teki
minut arvottomaksi ja mahdottomaksi pääsemään lähemmin osalliseksi
svedenborgilaisista salaisuuksista, joihin kunnon ihmiset uskoivat
ja joista minä olin typeryydessäni tehnyt pilaa. "Olen ilolla
luopuva entisestä katsantokannastani, sillä tämä on ehdottomasti
houkuttelevampaa ja nautinnollisempaa runoilijan sielulle kuin
konsanaan vuosisatamme ylimielinen epäuskoisuus. Jos minä joudun
hullun kirjoihin ja jos tulen hulluksi, niin olen kuitenkin ollut
ihanteellisessa taivaassa ja olen ehkä tunteva itseni onnellisemmaksi
kuin kaikki maailman viisaat yhteensä."
Puhelin näin itsekseni, nojaten pääni käsiini. Kello oli noin
kahden vaiheilla aamulla ja syvä hiljaisuus vallitsi linnassa ja
sen ympäristössä, kun vieno, suloinen soitto, joka tuntui tulevan
huvimajasta, herätti minut unelmistani. Kohotin päätäni ja siirsin pois
kynttiläjalan edestäni, saadakseni selville, mistä soitto oikeastaan
kuului. Mutta neljä kynttilää, jotka valaisivat kirkkaasti työpöytääni,
eivät jaksaneet kyllin voimakkaasti valaista edes salin perukoita,
vielä vähemmin huvimajaa.
Läksin heti kävelemään majaa kohti, ja kun kynttilän valo ei enää
häikäissyt silmiäni, näin kupukaton holvi-ikkunoista sisääntunkeutuvain
kuunsäteiden kirkkaasti valaisevan suihkukaivon patsasryhmän ylimpiä
osia. Muu osa pyöreätä salia oli hämärän peitossa. Saadakseni varmuuden
siitä, että olin yksin, aukaisin ruohokentälle vievän suuren lasioven
luukun. Siellä ei ollut ketään. Soitto tuntui hiljenevän sitä mukaa
kuin lähestyin, sekä loppui viimein kokonaan. Menin toiselle puolelle,
missä en myöskään nähnyt ketään, vaikka tuo ääni tuli juuri sieltäpäin
ja kuului nyt niin selvästi, että tuntui aivan kuin se olisi tullut
selkäni takaa. Kääntymättä ympäri pysähdyin kuuntelemaan. Äänet olivat
vienoja ja valittavia, mutta eivät muodostaneet mitään yhtenäistä,
tajuttavaa säveltä. Ne olivat pikemmin epämääräisiä, salaperäisiä,
satumaisia ääniyhdistelmiä, jotka tulivat soittokoneesta, jonka nimeä
minun oli mahdoton määritellä, sillä sen kaiku ei muistuttanut mistään
tuntemastani soittokoneesta lähtevää kaikua. Kokonaisuus kuului sangen
suloiselta joskin varsin surunvoittoiselta. Palasin takaisin siinä
varmassa vakaumuksessa, että nuo äänet, jos niitä nyt sellaisiksi voi
sanoa, tulivat epätasaisesti juoksevasta suihkukaivosta.
En nähnyt siinä mitään merkillistä, sillä muistin kuulleeni puhuttavan
italialaisista suihkulähteistä, joissa veden ja ilman liikunta sai
aikaan ikäänkuin hiljaista urkujen soittoa muistuttavan äänen.
Niinikään muistin madame d'Ionis'in maininneen minulle tuosta soitosta
ja kertoneen, että suihkukaivo oli hiukan epäkunnossa ja saattoi
sentähden ruveta aivan yht'äkkiä itsestään soimaan.
Tämä selitys ei pystynyt häiritsemään minun runollista haaveiluani.
Olin kiitollinen tuolle oikulliselle suihkukaivolle, joka kunnioitti
minua yöllisessä yksinäisyydessäni niin ihanalla soitolla. Kuun
valossa nähtynä se oli kerrassaan lumoava. Oli aivan kuin se olisi
siroitellut vihreitä timantteja vesiruohoille. Hurjiin hyppyasentoihin
jähmettyneet meripedot olivat kauhistuttavan näköiset, ja niiden
kuoleva, veden lorinaan yhtyvä valitus ikäänkuin kuvasti niiden
epätoivoa sen johdosta, että niiden rajut henget olivat kahlehditut
marmoriruumiiseen. Siinä oli muinaisaikainen kuva, äkkiä jähmettynyt,
merenneidon käskevän liikkeen vaikutuksesta.
Käsitin silloin kauhun, jonka tuo merenneito oli minussa päivällä
herättänyt, seisoessaan siinä majesteetillisen rauhallisena keskellä
vimmastuneita hirviöitä.
"Voiko tunteeton sielu ilmaista todellista kauneutta?" kysyin
itseltäni. "Ja jos tuo marmorinen merenneito saisi elämän, niin
eikö se, niin hurmaava kuin se onkin, kauhistuttaisi ylhäisessä
koskemattomuudessaan, joka kohottaa sen yläpuolelle muita maallisia
olentoja!"
Katselin sitä tarkkaavaisesti kuun valossa, joka hiveli sen valkoisia
olkapäitä ja pientä päätä. En voinut eroittaa sen kasvonpiirteitä,
sillä siksi korkea se oli.
"Tahtoisin nähdä vihreän naisen, sillä hän on varmasti..."
Äkkiä herkesin ajattelemasta. Minusta näytti kuin patsas olisi
liikahtanut.
Luulin, että pilvi oli peittänyt kuun ja aiheuttanut tuon näköhäiriön.
Mutta se ei ollutkaan patsas, joka liikkui, vaan olento, joka kohosi
sen takaa tai vierestä, ja minusta tuntui kuin elonsäde olisi
irroittautunut tuosta marmoripatsaasta ja jättänyt sen, tullakseen
minun luokseni.
Epäilin hetkisen silmiäni. Mutta kaikki oli niin selvää ja elävää, että
tulin pian siihen varmaan vakaumukseen, että näin todellisen olennon,
tuntematta kuitenkaan kauhua tai hämmästystä.
Merenneidon elävä kuva astui tanssien alas epätasaiselta jalustaltaan.
Hänen liikkeensä olivat ihanteellisen sirot. Hän ei ollut juuri
suurempi tavallista näistä, huolimatta siitä, että viivojen puhtaus
teki hänet yliluonnollisen kauniiksi, mikä oli pelottanut minua. Mutta
nyt en tuntenut mitään sellaista, ihailuni lähenteli jumaloimista.
Ojensin käteni häntä kohti ikäänkuin tarttuakseni häneen, sillä minusta
tuntui kuin hän aikoisi saapua luokseni hyppäämällä korokkeelta ja
liitämällä ilmassa nuo meitä eroittavat viisi kuusi jalkaa.
Petyin. Hän pysähtyi korokkeen reunalle ja viittasi minua vetäytymään
takaisin.
Tottelin koneellisesti, ja minä näin hänen istuvan marmoridelfinin
selkään, jolloin eläin päästi suustansa voimakkaan karjunnan. Samassa
liittyi meluun; suihkukaivon soitto ja pian ympäröi merenneitoa
myrskyntapainen meteli.
Minusta alkoi tuntua kiusalliselta. Vihertävä valaistus, joka näytti
olevan vain voimakkaampaa kuun valoa, kävi yhä kirkkaammaksi ja minä
näin niin selvästi elävän merenneidon piirteet, että minun täytyi
jälleen tarkastaa häntä kauan, saadakseni varmuuden, että hän oli
todella liikkunut marmorijalustaltansa.
Sitten, ajattelematta mitään, selittämättä mitään, tahtomatta ymmärtää
mitään huumaannuin täydellisesti ja jäin äänettömänä ihailemaan näyn
yliluonnollista kauneutta. Vaikutus, jonka olento minuun teki, oli
niin voimakas, että minä en edes ajatellut lähestyä häntä, saadakseni
varmuuden hänen epätodellisuudestaan, niinkuin olin tehnyt silloin
kun hän näyttäytyi huoneessani. Jos sitä ajattelinkin, jota seikkaa
en voi tarkasti muistaa, niin pidätti pelko, että rohkea uteliaisuus
karkoittaisi hänet, minut paikallani.
Ja kuinka saatoin muuta kuin hillitä itseni, saadakseni tyydyttää
silmäni. Edessäni oli yliluonnollinen merenneito, elävine, kirkkaine,
kiehtovine silminensä, paljaine käsivarsinensa ja pehmeine lapsen
liikkeinensä. Tuo taivaallinen tyttö näytti korkeintaan viisitoista
vuotiaalta. Nuoruuden puhtaus kuvastui hänen ruumiistansa, hänen
kasvonpiirteensä ollessa pyöreät kuin naisella, jolla on mitä
kehittynein sielu.
Hänellä oli samanlainen ihmeellinen puku kuin merenneidolla,
merkillisestä kankaasta tehty vaippa, joka näytti aivan kuin
märältä. Ihastuttavan hyvin tehty otsakoriste ja joukko helminauhoja
oli kiinnitetty uhkeihin suortuviin. Puvun yksinkertaisuus, jossa
ainoastaan poimujen pehmeät muodot pistivät silmään, sekä jalokivien
aitous ja hiuskoristeet muodostivat kerrassaan hurmaavan vastakohdan.
Olisin voinut katsella häntä koko elinikäni ilman, että mieleeni
olisi juolahtanut puhutella häntä. En ollut kiinnittänyt huomiotani
hiljaisuuteen, joka oli seurannut suihkukaivon melua. En tiedä edes,
olinko katsellut häntä silmänräpäyksen vaiko tunnin. Minusta tuntui
äkkiä kuin olisin nähnyt hänet aina, tuntenut hänet aina. Ehkä elin
sekunnissa vuosisadan.
Hän puhutteli minua ensin. Kuuntelin, mutta en alussa käsittänyt häntä,
sillä hänen kellon kirkas äänensä oli yhtä taivaallinen kuin hänen
kauneutensakin, ja täydensi vain näköhäiriötä.
Kuuntelin kuin soittoa, keksimättä hänen sanoissaan mitään tarkoitusta.
Viimein vapauduin hurmiotilastani ja kuulin hänen kysyvän, näinkö minä
hänet. En tiedä mitä vastasin, sillä hän lisäsi:
"Minkä muotoisena minut näet?"
Ja vasta silloin tein sen huomion, että hän sinutteli minua. Tunsin
halun vastata samalla tavalla, sillä jos hän puhui kuin kuningatar,
niin puhuin minä hänelle kuin jumalaisolennolle.
"Näen sinut", vastasin minä, "olentona, johonka ei mitään maailmassa
voi verrata."
Minusta näytti siltä kuin hän olisi punastunut, sillä silmäni
olivat tottuneet häntä ympäröivään vihertävään valoon. Näin hänet
liljan valkoisena, nuoruuden terve rusoitus poskilla. Hän hymyili
surumielisesti, mikä häntä yhä vaan kaunisti.
"Mitä erinomaista sinä minussa näet?" kysyi hän.
"Kauneuden", vastasin minä lyhyesti.
Olin liian liikutettu, voidakseni sanoa enempää.
"Kauneuteni", toisti hän; "se on sinussa itsessäsi, sillä se on
itsessään, eikä sinulle tajuttavassa muodossa. Minusta on täällä
ainoastaan ajatus. Puhu siis minulle kuin henkiolennolle, eikä niinkuin
naiselle. Mitä neuvoja sinä minulta toivot?"
"En muista enää."
"Mistä tuo unohtaminen johtuu?"
"Sinun läsnäolostasi."
"Koeta muistaa."
"Ei, minä en tahdo!"
"Hyvästi siis!"
"Ei, ei!" huudahdin minä, lähestyen häntä ikäänkuin pidättääkseni
häntä, mutta pysähdyin kauhistuneena, sillä valo kalpeni äkkiä ja
näky alkoi haihtua. "Taivaan nimessä, jääkää!" huusin minä tuskalla.
"Tottelen teitä, rakkauteni on puhdas!"
"Mikä rakkaus?" kysyi hän, jälleen ilmestyen.
"Mikä rakkaus? En tiedä! Olenko minä puhunut rakkaudesta? Niin, nyt
muistan. Rakastin eilen erästä naista, tahdoin miellyttää häntä,
tehdä hänen mielikseen, vaikka minun olisi pitänyt ryhtyä tinkimään
velvollisuuteni kanssa. Jos te olette, niinkuin luulen, yliluonnollinen
olento, niin te tiedätte kaikki. Täytyykö minun silloin selittää...?"
"Ei, tiedän mikä kiinnittää mieliä perheessä, jonka nimeä olen
kantanut. Mutta minä en ole mikään jumalaisolento, en voi lukea
sieluista, en tietänyt, että sinä rakastit..."
"En rakasta ketään! Tällä hetkellä en rakasta ketään maailmassa, ja
minä tahdon kuolla, jos voin siten seurata teitä toiseen maailmaan.
"Sinä puhut kuin kuumeessa."
"Voidakseen olla onnellinen kuoleman jälkeen, on ansaittava se
maailmassa. Sinulla on vaikea velvollisuus täytettävänä ja sentähden
sinä olet kutsunut minut. Tee velvollisuutesi, tai et näe minua enää
milloinkaan."
"Velvollisuutesi on," sanoi merenneito, kumartuen puoleeni ja
puhuen niin hiljaa, että töin tuskin saatoin eroittaa hänen sanansa
veden lorinasta, "totella isääsi. Ja sinun on sanottava tuolle
jalomieliselle, uhrautuvaiselle naiselle, että he, joita hän säälii,
aina tulevat siunaamaan häntä, mutta eivät halua ottaa vastaan hänen
uhriansa. Tunnen heidän ajatustapansa, sillä he ovat kysyneet neuvoani.
Tiedän, että he taistelevat kunniansa puolesta, mutta he eivät pelkää
sitä, mitä ihmiset sanovat köyhyydeksi. Tarmokkaat sielut eivät tunne
köyhyyttä. Sano se hänelle, joka sitä sinulta huomenna kysyy, äläkä
anna tapahtua niin, että rakkaus, jota tunnet häntä kohtaan, saattaa
sinut pettämään perheesi kunnian."
"Tottelen sinua, vannon sen! Ja nyt, ilmaise minulle ikuisen elämän
salaisuudet. Missä on henkesi nyt? Mitä uusia ominaisuuksia se on
saanut uudistuessaan?"
"Voin vastata sinulle ainoastaan seuraavaa: Kuolemaa ei ole olemassa;
ei mikään kuole; mutta toisessa maailmassa on aivan toisenlaista kuin
mitä luullaan siinä elämässä, missä sinä nyt olet. En sano sinulle
enempää, äläkä kysele minulta enempää."
"Sano minulle ainakin, saanko nähdä sinut tulevassa elämässä?"
"Sitä en tiedä."