tunnin kuluessa oli hänen kaunis, eloisa ja tuntehikas katseensa
ollut saada pääni pyörryksiin, ja minä olisin heittäytynyt hänen
jalkoihinsa, ellei Zéphyrine olisi ollut läsnä. Mutta tuskin hän oli
ennättänyt poistua, kun tunsin pelon ja kunnioituksen kahlehtivan
itseni täydellisesti, ja minä aloin puhua oikeusjutusta odottamattoman
tyynesti ja järkevästi.
III.
OIKEUSJUTTU.
"Ei siis ole olemassa mitään mahdollisuutta menettää juttua", sanoi
madame d'Ionis, kuunneltuaan minua tarkkaavaisesti.
"Sekä isäni että myöskin minun mielipiteeni on, että menettääkseen
jutun, täytyy ehdottomasti tahtoa sitä."
"Mutta teidän verraton isänne on kaiketi käsittänyt, että se on minun
ehdoton tahtoni?"
"Ei, madame", vastasin minä päättäväisesti, sillä minun oli täytettävä
velvollisuuteni; "isäni ei käsitä asiaa siten. Hänen omatuntonsa ei
salli hänen ilmaista seikkoja, jotka kreivi d'Ionis on hänelle uskonut.
Hän luulee, että te voitte taivuttaa puolisonne sovintoon, jonka hän on
koettava tehdä niin mahdolliseksi kuin suinkin vastustajalle, jota te
suojelette; mutta hän ei voi koskaan vakuuttaa d'Ionis'ille, että hänen
asiansa on laillinen vääryys."
"Laillinen vääryys!" huudahti madame d'Ionis surullisesti hymyillen;
"mutta inhimillinen, siveellinen oikeus; teidän arvoisa isänne tietää
hyvin, että meidän oikeutemme saattaa meidät harjoittamaan julmaa
väkivaltaa."
"Mitä isäni ajattelee, siitä hän on vastuussa ainoastaan
omalletunnollensa", sanoin minä hieman epäröiden. "Kun asianajaja voi
puolustaa asiaa, jossa sekä laillinen että inhimillinen oikeus yhtyvät,
tuntee hän itsensä onnelliseksi. Te tiedätte, madame, että isäni on
ainoastaan teidän tähtenne suostunut haastamaan herra d'Aillane'in
oikeuteen."
"Niin, toivoin sitä. Olen saanut mieheni taivutetuksi siihen, että
tätä asiaa ei jätetty kenenkään toisen hoidettavaksi. Toivoin,
että teidän isänne, joka on parhain ja kunnioitettavin mies, minkä
tunnen, onnistuisi pelastamaan tuon onnettoman perheen minun perheeni
vainoilta. Asianajaja voi aina osoittaa jalomielisyyttä, varsinkin kun
hän tietää, että hänen arvokkain turvattinsa ei sitä paheksu. Ja minä
olen juuri tuo turvatti, hyvä herra. On kysymys minun, eikä kreivi
d'Ionis'in omaisuudesta, jota ei mitenkään uhata."
"Totta kyllä, madame, mutta te olette miehenne holhouksen alainen, ja
perheen päänä on mies..."
"Oh, sen tiedän hyvin! Hänellä on enemmän määräämisvaltaa omaisuuteeni
nähden kuin minulla itselläni ja hän käyttää sitä minun hyväkseni;
mutta hän unohtaa samassa minun omantuntoni; ja minkä tähden? Hänellä
on ääretön omaisuus, eikä ainoatakaan lasta. Minulla on siis Jumalan
edessä oikeus luopua osasta omaisuuttani, jotta en saattaisi perikatoon
kunniallisia ihmisiä, jotka ovat joutuneet pulmallisen oikeusjutun
uhriksi."
"Tuo ajatustapa on teidän arvoisenne, madame, enkä minä ole
täällä taistellakseni sitä vastaan, vaan muistuttaakseni teitä
velvollisuudestanne ja pyytääkseni teitä olemaan vaatimatta, että
meidän pitäisi luopua sen täyttämisestä. Tulemme noudattamaan asiassa
kaikkea hienotunteisuutta, vaikka joutuisimmekin siten kreivi
d'Ionis'in ja hänen äitinsä epäsuosioon. Mutta luopua tehtävästä
selittämällä, että menestys on epävarma ja että olisi edullista
antautua neuvotteluihin, on jotakin, joka kaikkien asiaa koskevien
perusteellisten tutkimusten jälkeen olisi samaa kuin menetellä
epärehellisesti ja petollisesti."
"Ei suinkaan, te erehdytte!" huudahti madame d'Ionis lämmöllä;
"vakuutan teille, että te erehdytte. Tuollainen todistamistapa
on ominaista asianajajalle, joka on harmaantunut ammatissaan,
mutta nuoren, tunteilla varustetun miehen ei pidä ottaa sellaista
menettelytapansa ohjeeksi... Jos isänne on ottanut ajaaksensa asiamme,
ja te tunnustatte, että hän on tehnyt sen minun pyynnöstäni, niin
on se tapahtunut siksi, että hän on aavistanut aikomukseni. Jos hän
olisi sen väärinkäsittänyt, olisi se surettanut minua ja minä olisin
ajatellut, etten liikkeenne puolelta nauttinut sitä kunnioitusta, jota
toivoin teissä herättäväni. Silloin kun tuntee, että voitto tulisi
olemaan kauhistuttava, ei saa empiä ehdottaa rauhaa ennen taistelua.
Toisin menetteleminen olisi velvollisuuden väärin käsittämistä.
Velvollisuus ei ole mikään sotilaallinen käyttäytymiskyky, se on
uskonto; se, mikä vaatii jotakin väärää, ei ole mikään uskonto. Ei,
älkää sanoko mitään! Älkää asettako herra d'Ionis'in kunnianhimoa minun
rehellisyyteni yläpuolelle; älkää pyhittäkö tuota kunnianhimoa; se on
ainoastaan harmillinen asia, eikä mitään muuta. Liittykää minuun ja
pelastakaamme yhdessä nuo onnettomat. Olkaa sellainen, että voin nähdä
teissä todellisen ystävän ja moitteettoman lakimiehen, järkähtämättömän
asianajajan asemesta."
Puhuessaan näin madame ojensi minulle kätensä ja katsoi minuun
lämpimästi kauniilla, sinisillä silmillänsä. Kadotin kokonaan
itsehillitsemiskykyni, ja peittäen hänen kätensä suudelmillani,
tunnustin itseni täydellisesti voitetuksi. Olin ollut sitä jo
etukäteen; ennenkuin näin hänet, olin jo samaa mieltä kuin hänkin.
Puolustin itseäni kuitenkin vielä. Olin hänelle luvannut olla
taipumatta niiden tunnesyiden edessä, joista madame d'Ionis oli antanut
aavistaa kirjeissään. Madame ei tahtonut ottaa mitään kuuleviin
korviinsa.
"Te puhutte", sanoi hän minulle "kuin hyvä poika, joka puolustaa isänsä
asiaa, mutta minusta olisi parempi, jos te olisitte vähemmän hyvä
asianajaja."
"Hyvä madame", huudahdin minä ajattelematta, "älkää sanoko, että minä
täällä vastustan teitä, sillä te saattaisitte minut silloin liiaksi
vihamaan ammattia, johon tunnen itseltäni puuttuvan välttämätöntä
kylmäverisyyttä."
En tahdo väsyttä lukijaa kertomalla yksityiskohtaisesti oikeusjutusta,
jonka d'Ionis'in perhe oli nostanut d'Aillane'in perhettä vastaan,
koska katson edellä esitetyn antavan siitä riittävän selvyyden. Oli
kysymyksessä viidensadan tuhannen frangin kiinnitys, toisin sanoen,
kauniin turvattimme miltei koko kiinteä omaisuus. Kreivi d'Ionis ei
hoitanut kyllin arvokkaasti suunnatonta omaisuuttansa. Hän vietti
kevyttä elämää ja lääkärit olivat antaneet hänelle ainoastaan
pari vuotta elinaikaa. Mahdollisesti hän jättäisi leskelleen
perinnöksi enemmän velkoja kuin tuloja. Jos madame d'Ionis luopui
oikeuksistansa, uhkasi häntä syöksyminen varallisuuden huipulta
keskinkertaisuuteen, johon hän ei ollut kasvatettu. Isäni surkutteli
suuresti d'Aillane'in perhettä, joka oli varsin arvossapidetty ja
johon kuului oikeudenmukainen aatelismies, hänen vaimonsa ja kaksi
lasta. Oikeusjutun menettäminen olisi syössyt heidät köyhyyteen, mutta
isäni katsoi luonnollisesti edullisemmaksi suojella turvattiansa
onnettomuudelta, joka häntä mahdollisesti tulevaisuudessa uhkasi.
"Madame d'Ionis'illa on haaveellinen ja varsin ylevä sielu, ja
kuta enemmän hänelle puhuu hänen henkilökohtaisista eduistaan sitä
suuremmaksi kasvaa hänen uhrautumishalunsa. Mutta iän mukana katoaa
intomielisyys. On otettava huomioon katumus ja suojeltava itseään
niiltä moitteilta, joita hänellä olisi oikeus tehdä meitä kohtaan,
siksi ettemme olleet antaneet hänelle neuvoja, joita hänellä oli oikeus
odottaa."
Isäni ei tuntenut minua haaveelliselta puoleltani. Erinäisten
kiireellisten asioiden vuoksi hän oli antanut minun tehtäväkseni
hillitä tuon ihastuttavan naisen jalomielisyyttä keksittyjen tekosyiden
avulla, joita hän piti sivuseikkoina. Mutta hän ei ollut aavistanut,
enkä itsekään ollut aavistanut, että tulisin niin täydellisesti
yhtymään madame d'Ionis'in mielipiteisiin. Olin siinä iässä, jolloin
maallinen omaisuus ei merkinnyt minulle mitään, jolloin vain sydän
tulvehtii rikkaudesta. Ja sitten tuo nainen, joka vaikutti minuun kuin
tulenkipinä ruutiin; tuo poissa oleva, inhoittava, lääkärin tuomitsema
mies, köyhyys, joka tuota naista uhkasi ja jota kohti hän hymyillen
ojensi kätensä... mitä minä tiesin!
Olin ainoa lapsi. Isäni oli varakas. Saatoin itse hankkia itselleni
omaisuuksia. Tosin olin ainoastaan porvari, jonka esi-isät sukupolvesta
sukupolveen olivat olleet raatimiehiä. Elettiin filosoofien
aikakaudella ja, uhkaavaa vallankumousta aavistamatta voitiin kuvitella
avioliittoa vararikkoon joutuneen aatelisnaisen ja hyvässä asemassa
olevan kolmanteen säätyyn kuuluvan miehen välillä.
Sanalla sanoen, minä rakensin pilvilinnoja ja nuori sydämeni toivoi
madame d'Ionis'in perikatoa. Hänen innostuneena puhuessaan rikkauden
tuottamista huolista ja vaivoista ja Jean Jaques Rousseaun tapaisen
miehen sopusuhtaisesta elämästä, kehittyivät mielikuvani siinä
määrin, että minusta tuntui kuin hän olisi huomannut sen ja viitannut
jokaisella hurmaavalla sanallaan siihen, mikä tuleva oli.
En kuitenkaan antanut täydellisesti perään. Lupasin ainoastaan koettaa
taivuttaa isääni, mutta en voinut antaa hänelle toivoa onnistumisesta,
sillä tuntien ukon lujan luonteen en rohjennut toivoa sitä itsekään.
Loppu lähestyi. Olimme käyttäneet hyväksemme kaikki tarjolla olevat
verukkeet. Madame d'Ionis teki erään ehdotuksen, siinä tapauksessa,
että hänen onnistuisi voittaa minut puolellensa, ja se oli, että isäni,
tekosairauden nojalla, olisi estetty esiintymästä oikeudenistunnossa ja
että asia jätettäisiin minun hoidettavakseni... menettääkseni sen.
Tunnustan, että tämä ehdotus kauhistutti minua ja että vasta silloin
käsitin isäni epäröinnin. Pitää kädessään turvattinsa onnea tai
onnettomuutta ja uhrata oikeus tunteen edestä on kaunista, kun sen voi
tehdä avoimesti, mutta niin ei ollut minun laitani. Kreivi d'Ionis'ille
oli lyötävä sumua silmiin, erehdykset oli tehtävä taitavasti ja
oli turvauduttava oveluuteen, jotta hyve saisi riemuita. Minua
alkoi peloittaa, kalpenin ja vuodatin miltei kyyneleitä, sillä olin
rakastunut, ja kieltäytymiseni mursi sydämeni.
"Älkäämme puhuko enää siitä", sanoi madame d'Ionis ystävällisesti.
Hän näytti huomanneen kiihoittuneen mielentilani. "Suokaa anteeksi,
että asetin omantuntonne koetukselle. Ei, teidän ei pidä uhrata
omaatuntoanne minun omantuntoni tähden; meidän on keksittävä toinen
keino pelastaaksemme vastustajamme. Etsikäämme sitä yhdessä, te olette
samaa mieltä kuin minäkin, huomaan sen, kaikesta huolimatta. Teidän
on jäätävä tänne muutamiksi päiviksi. Kirjoittakaa isällenne, että
minä vastustan ja että taistelette minua vastaan. Anoppini silmissä
näyttäisi siltä kuin me yhdessä miettisimme voitonmahdollisuuksia.
Hänellä on se varma vakaumus, että minä olen synnynnäinen asianajaja,
ja taivas on todistajana, että ennen tätä valitettavaa oikeusjuttua
en ymmärtänyt lakia enempää kuin hänkään, ja se ei ole vähän, se!
No niin", lisäsi hän mukaansatempaavan, miellyttävän hilpeästi,
"älkäämme olko pahoillamme! Me keksimme kyllä uusia syitä ratkaisun
viivyttämiseksi. Muuten on olemassa jotakin, jolla, niin hullunkurista
ja merkillistä kuin se onkin, olisi voimakas vaikutus vanhaan
kreivittäreen, vieläpä kreivi d'Ionis'iinkin. Arvaatteko mitä se on?"
"Koetan turhaan arvata."
"No niin, meidän on saatava vihreät sisaret puhumaan."
"Todellako! Uskooko kreivi d'Ioniskin henkiolentoihin?"
"Kreivi d'Ionis on hyvin rohkea mies. Sen hän on osoittanut. Mutta hän
uskoo henkien olemassaoloon ja pelkää niitä sanomattomasti. Jos nuo
kolme sisarusta, kieltävät meitä jouduttamasta oikeudenkäyntiä, niin
annamme sen vielä levätä."
"Ette siis keksi mitään parempaa, saadaksenne minut puolellenne, kuin
inhoittavan petoksen. Madame, kuinka hyvin te osaattekaan tehdä ihmisiä
onnettomiksi!"
"Kuinka! Te epäröitte ryhtyä tähänkin? Ettekö jo ole hyväntahtoisesti
luvannut ottaa osaa..."
"Aivan oikein! Jälleen arvoton päähänpisto! Levätkäämme tämä päivä ja
koettakaamme keksiä jotakin. Yö tuo mukanaan neuvoja ja huomenaamulla
voin ehkä esittää teille jotakin tepsivää. Päivä on jo kulunut pitkälle
ja minä kuulen apotti de Lamyre'in etsivän meitä."
Apotti de Lamyre oli miellyttävä mies. Viidestäkymmenestä ikävuodestaan
huolimatta hän oli vielä kaunis ja hyvin säilynyt. Hän oli hyvä,
suvaitsevainen, sukkela ja hilpeä mies. Hän heittäytyi kaulaani ja
valeli minua kokonaisella tulvalla kiitos-sanoja, jotka kuitenkin
jätin omaan arvoonsa, hyvin tietäen hänen olevan sellaisten suhteen
hyvin tuhlaavaisen kaikkia kohtaan, jos kohta olin niistä tavallista
kiitollisempi, nähdessäni millaisen ilon niiden kuuleminen herätti
madame d'Ionis'issa. Apotti kehui asianajaja- ja runoilijalahjojani
ja pakoitti minun lausumaan muutamia runojani, joita pidettiin
arvokkaampina kuin mitä ne todellisuudessa olivat. Madame d'Ionis
onnitteli minua vilpittömällä, liikutetulla äänellä ja jätti meidät
sitten kahden kesken, omistaakseen aikansa kodillensa.
Apotti de Lamyre puhui minulle tuhansista asioista, jotka eivät
ensinkään kiinnittäneet mieltäni. Olisin tahtonut olla yksin,
palauttaakseni mieleeni madame d'Ionis'in jokaisen sanan ja liikkeen.
Mutta apotti ei jättänyt minua rauhaan, hän seurasi minua kaikkialle
ja kertoi minulle tuhansia pieniä, nerokkaita juttuja, joista olisin
tahtonut olla niin kaukana kuin suinkin mahdollista. Viimein sai
keskustelu minulle varsin mieluisan käänteen, kun apotti alkoi puhua
madame d'Ionis'ista ja minun oleskelustani linnassa.
"Tiedän mikä on tuonut teidät tänne. Hän on jo puhunut minulle siitä.
Tietämättä tulopäiväänne hän odotti teitä. Teidän isänne ei tahdo,
että hän on oikeassa. Mutta hän ei saa milloinkaan madamea muuttamaan
mieltänsä, ja ellette tahdo joutua epäsopuun, on teidän noudatettava
tämän toivomusta. Jos hän uskoisi vihreisiin sisariin, olisi helposti
autettavissa; te voisitte antaa niiden puhua hänen hyväksensä. Mutta
hän ei usko niihin enempää kuin te tai minäkään."
"Madame d'Ionis arvelee kuitenkin, että te uskotte sentään jonkunverran
niihin, herra apotti."
"Minä? Onko hän sanonut niin? Niin, niin, tiedän, että hän pitää
ystäväänsä suurena raukkana. No niin, olkaa samaa mieltä hänen
kanssansa; minä en pelkää noita vihreitä sisaruksia, minä en usko
niihin, mutta olen varma yhdestä asiasta, joka minua peloittaa, ja se
on, että olen nähnyt heidät."
"Kuinka te saatte nuo kaksi vastakkaista asiaa sopimaan yhteen?"
"Aivan yksinkertaisella tavalla. Kummituksia on olemassa tai ei ole
olemassa. Minä olen nähnyt ja olen saanut maksaa, saadakseni tietää,
että niitä on olemassa. Mutta minä en luule, että ne ovat ilkeitä,
en usko, että ne voisivat lyödä minua. En ole luonteeltani pelkuri,
mutta minä otan huomioon aivoni, jotka ovat tulenarat kuin ruuti.
Tiedän, että hengillä ei ole mitään valtaa ruumiini ylitse, yhtä vähän
kuin meillä elävillä olennoilla on valtaa henkien ylitse; sillä olen
tarttunut yhtä noista sisaruksista käsivarteen, tapaamatta kuitenkaan
mitään käsivartta. Siitä hetkestä lähtien, jota en muuten milloinkaan
unohda ja joka on saattanut minut muuttamaan mielipiteeni tämän ja
toisen maailman asioista, olen pyhästi luvannut olla milloinkaan
uhmaamatta inhimillistä heikkoutta. Minulla ei ole vähintäkään halua
tulla hulluksi. Sitä pahempi minulle, ellei minulla ole kylliksi voimia
kylmästi ja järkevästi suhtautua siihen, jota en käsitä. Aloin nauraa,
pilkata ja uhmata kummituksia. Ne näyttäytyivät minulle. Kiitoksia
paljon, sain heistä kyllikseni ensi kerralla, en halua nähdä heitä
toistamiseen."
On luonnollista, että se mitä kuulin, liikutti minua syvästi. Apotti
uskoi ilmeisesti siihen mitä hän kertoi. Hän ei pitänyt itseänsä
eräänlaisen päähänpiintymän uhrina. Tuon voimakkaan mielenliikutuksen
jälkeen _naisten huoneessa_ hän ei ollut milloinkaan nähnyt heitä.
Mutta hän sanoi olevansa varma siitä, että henget eivät olisi tehneet
hänelle mitään pahaa, jos hänellä olisi ollut rohkeutta tarkastaa
niitä lähemmin. "Mutta minulta puuttui rohkeutta", lisäsi hän, sillä
menetin miltei täydellisesti tajuntani, ja huomattuani olevani perin
järkytetty, sanoin itsekseni:
"Ratkaiskoon ken tahtoo tämän arvoituksen, minä en sitä tee. En siihen
pysty."
Kyselin tarkasti apotilta ja huomasin, että erinäisiä pikku seikkoja
lukuunottamatta, hänen näkynsä oli ollut samanlainen kuin minunkin.
Minun oli vaikea olla ilmaisematta omaa seikkailuani hänelle. Mutta
minä tiesin hänet liian suureksi lörpöttelijäksi, jotta hän olisi
voinut säilyttää salaisuuden omana tietonansa, ja minä pelkäsin madame
d'Ionis'in ivaa paljon enemmän kuin kaikkia maailman henkiä. Niinikään
vastasin varovasti apotin kaikkiin kysymyksiin, vakuutin hänelle, ettei
mikään ollut häirinnyt untani, ja kun tuli ilta ja kello yhdentoista
aikana oli vetäydyttävä levolle tuohon kohtalokkaaseen huoneeseen,
lupasin minä leskirouvalle panna tarkoin merkille uneni, ja toivotin
hyvää yötä koko seuralle iloisin ja rohkein kasvonilmein.
Kuitenkaan en ollut iloinen yhtä vähän kuin rohkeakaan. Apotin
läsnäolo, illallinen ja yhdessäolo madame d'Ionis'in kanssa vanhan
kreivittären seurassa oli tehnyt madamen minua kohtaan paljon
pidättyväisemmäksi kuin aamupäivällä. Oli aivan kuin hän olisi sanonut,
viitattuani välillämme syntyneeseen äkilliseen luottamukseen: "Te
tiedätte mistä hinnasta sen teille lahjoitin!" Olin tyytymätön itseeni;
en ollut ymmärtänyt olla kylliksi taipuvainen tai myöntyväinen. Minusta
tuntui kuin olisin pettänyt isääni ja tehnyt sen saamatta rakkaudelleni
kuitenkaan mitään etua.
Alakuloinen mieleni saattoi minut näkemään kaikki synkissä väreissä.
Huoneustoni tuntui minusta kolkolta. En tietänyt mitä uskoa omasta ja
apotin järjestä. Ellei minua olisi hävettänyt, niin olisin pyytänyt
saada asua jossakin muualla, ja minä tein vihaisen liikkeen, nähdessäni
Baptisten astuvan sisään kirottuine tarjottimineen, jolla oli kori,
kolme leipää ja kaikki edellisen illan hullunkuriset tarpeet.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyin minä vihaisesti. "Minähän tulen suoraa
päätä ruokapöydästä, eikä minulla siis ole lainkaan nälkä."
"Se on totta, hyvä herra", vastasi hän. "Minusta tämä tuntuu perin
kummalliselta... Neiti Zéphyrine käski minun tuoda nämä tänne. Turhaan
koetin saada häntä uskomaan, että te vietätte yönne nukkumalla niinkuin
muutkin ihmiset, eikä syömällä; hän vastasi vaan: 'Hyvä, hyvä, mutta
viekää tarjotin sisään vaan, se kuuluu talon tapoihin. Se ei häiritse
herraanne, ja te saatte nähdä, että hän ei toivo mitään sen hartaammin
kuin että jätätte sen hänen huoneeseensa. — Niin hän sanoi."
"Kas niin, ystäväni, tee minulle se ilo, että viet pois tarjottimen,
mainitsematta siitä mitään keittiössä. Tarvitsen pöytää
kirjoittamiseen."
Baptiste täytti pyyntöni. Suljin ovet ja menin vuoteeseeni,
kirjoitettuani ensin isälleni. Ja mainitsen tässä ainoastaan, että
nukuin sinä yönä erinomaisesti, ja näin unta ainoastaan yhdestä
naisesta, madame d'Ionis'ista.
Seuraavana päivänä alkoi vanha kreivitär jälleen ahdistaa minua
kysymyksillänsä. Olin kyllin epäkohtelias sanoakseni, että en ollut
nähnyt mitään muistelemisen arvoista unta. Naisparka näytti pettyneeltä.
"Olen varma siitä", sanoi hän Zéphyrinelle, "että olette unohtanut
asettaa herra Nivières'in huoneeseen _sisarusten_ illallisen."
"Anteeksi, rouva kreivitär", sanoi Zéphyrine, luoden minuun moittivan
katseen.
Madame d'Ionis näytti myöskin silmillään muistuttavan minua
huomaavaisuuden puutteesta, ja apotti huudahti lapsellisesti:
"Merkillistä! Sellaista tapahtuu ainoastaan minulle!"
Hän sanoi jäähyväiset suuruksen jälkeen ja madame d'Ionis sopi minun
kanssani kohtaamisesta kirjastosalissa kello yksi. Olin paikalla
kello kaksitoista, mutta hän lähetti Zéphyrinen ilmoittamaan,
että muudan odottamaton seikka esti häntä saapumasta, ja pyysi
minua odottamaan kärsivällisesti. Sitä oli helpompi pyytää kuin
tehdä. Odotin, ja minuutit tuntuivat minusta vuosisadoilta. Kysyin
itseltäni, kuinka minun oli tähän saakka ollut mahdollista elää ilman
tällaisia kohtauksia, joita jo sanoin _jokapäiväisiksi_, ja kuinka
vastaisuudessa saatoin elää, kun minulla ei enää ollut tällaisia
kohtauksia odotettavana. Mietin millä keinoin voisin tehdä ne
välttämättömiksi ja päätin panna kaikki heikot voimani liikkeelle,
viivyttääkseni oikeusjutun ratkaisua; tein tuhansia suunnitelmia, mutta
ne osoittautuivat toinen toistaan mahdottomammiksi.
Kävellessäni levottomana edes takaisin salissa, pysähdyin välillä
suihkukaivon eteen ja istahdin muutamia kertoja sen ihanien kukkien
ympäröimälle reunalle. Tarkastelin merenneitoa ja havaitsin sen todella
yleväksi ja kauniiksi taideteokseksi. En enää yrittänytkään arvostella
sitä vertailutarkoituksessa. Tunsin, että kaikki vertailu oli sula
mahdottomuus. Tuo Jean Goujen'in neron luoma kuva oli kaunis itsessään.
Sen kasvoista kuvastui sisäinen lempeys. Se ikäänkuin soi ajatuksille
lepoa ja rauhaa, samalla kuin kirkkaan veden lorina vaikutti
vilvoittavasti tunteisiin.
Viimein saapui madame d'Ionis.
"Minulla on ilmoitettavana teille uutisia", sanoi hän, istahtaen
viereeni. "Kas tässä merkillinen kirje, jonka olen saanut kreivi
d'Ionis'ilta."
Hän antoi kirjeen minulle välittömyydellä, joka kerrassaan liikutti
minua.
Kirje oli kylmä, pitkä ja epäselvä, virheellisesti ja epäselvällä
käsialalla kirjoitettu. Tässä sen pääasiallinen sisällys:
"Teidän ei pidä antaa oikeusjutun ratkaisun vaivata omaatuntoanne.
Minä en emmi käyttää lakia kaikessa ankaruudessaan. En tyydy mihinkään
muunlaiseen sovintoon kuin siihen, jonka olen esittänyt herra
d'Aillaneille, ja minä tahdon, että tämä juttu päättyy. Voitettuamme
sen on teillä vapaa valta ojentaa heille auttava kätenne. Minä en
tule vastustamaan teidän jalomielisyyttänne. Heidän asianajajansa on
loukannut minua puolustuspuheensa ensi osassa ja heidän anomuksensa
on ennen kuulumattoman röyhkeä. Herra Nivières on mielestäni kovin
hidas ja minä ilmoitan hänelle tyytymättömyyteni päivän postissa.
Toimikaa te puolestanne ja kiihoittakaa hänen intoansa, mikäli emme
saa määräyksiä ylempää, noilta... Niin, te tiedätte mitä tarkoitan,
ja minua kummastuttaa, että te ette kerro minulle mitä huoneessa on
huomattu tapahtuvan... sen jälkeen kuin minä matkustin. Eikö kukaan
uskalla viettää siellä edes yhtä yötä ja kirjoittaa muistiin näkemiään
ja kuulemiaan? Onko meidän tyydyttävä ainoastaan apotti de Lamyre'in
epämääräisiin arveluihin, miehen, jota ei edes voi ottaa vakavalta
kannalta? Toimikaa niin, että joku _todella uskottava_ henkilö ryhtyy
kokeilemaan, ellei teillä itsellänne — jota en muuten kummeksu — ole
rohkeutta tehdä sitä."
Tämä viimeinen lause sai madame d'Ionis'in purskahtamaan äänekkääseen
nauruun.
"Kreivi d'Ionis on verraton!" sanoi hän. "Hän imartelee minua,
saadakseen minut taivutetuksi kokeeseen, johon hän ei itse milloinkaan
antautuisi ja hän moittii raukkamaisiksi ihmisiä, joille hän ei koskaan
suostuisi näyttämään esimerkkiä."
"Mikä minusta on merkityksellisempää", sanoin minä, "on se, että kreivi
d'Ionis uskoo noihin näkyihin ja määräyksiin, joita hän luulee noiden
kummitusten voivan antaa."
"Näette nyt", virkkoi madame d'Ionis, "että siinä on ainoa keino,
jonka avulla voi lepyttää hänen mieltänsä tuota poloista d'Aillane'in
perhettä kohtaan. Olen sen sanonut ja sanon sen vielä, ettekä te
tahdo suostua siihen, vaikka tilaisuus on niin verraton. Ehkä
teidän kunniasanaanne ei lainkaan tarvita, niin mielellään uskotaan
_vihreisiin sisariin_."
"Päinvastoin, minusta tuntuu kuin silloin todella esittäisin pettäjän
osaa, koska kreivi d'Ionis pyytää _uskottavan_ henkilön todistusta."
"Ja sitten te pelkäsitte näyttävänne naurettavalta, pelkäsitte moitetta
ja ivaa, joiden alaiseksi ehdottomasti joutuisitte. Mutta minä voin
taata kreivi d'Ionisin vaitiolon tässä suhteessa."