VIHREÄT SISARET
Kirj.
George Sand
Suomentanut
Felix Borg
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Ahjo,
1920.
SISÄLTÖ:
I. Kolme leipää.
II. Ilmestys.
III. Oikeusjuttu.
IV. Kuolematon.
V. Kaksintaistelu.
VI. Päätös.
I.
KOLME LEIPÄÄ.
Isäni kehoituksesta läksin toukokuun loppupuolella vuonna 1788
kymmenen kilometrin päässä, Angersin ja Saunnerin välillä sijaitsevaan
Ionis-nimiseen linnaan selvittämään erästä sangen arkaluontoista
oikeusjuttua.
Olin kahdenkymmenen kahden vuoden ikäinen ja harjoitin jo asianajajan
ammattia, johon minulla oli hyvin vähän taipumusta, huolimatta siitä,
että liikeasiat yhtä vähän kuin puhetaitokaan eivät tuottaneet minulle
erityisempiä vaikeuksia. Mutta ikääni katsoen en ollut vailla lahjoja
ja isäni taitavuus ja hyvä maine asianajajana kotiseudullani takasivat
minulle huomattavan asiakaspiirin, jos vaan tahdoin hiukankin vaivata
itseäni, osoittaakseni olevani kyllin arvokas hänen seuraajakseen.
Mutta minä olisin kernaammin tahtonut antautua kirjailija-alalle,
heittäytyä unelmieni valtoihin, käyttää lahjojani itsenäisemmin, olla
vähemmin riippuvainen toisten asioista, mielialoista ja kärsimyksistä.
Kun olin varakkaiden vanhempien ainoa ja samalla sangen hemmoiteltu ja
hellitty lapsi, olisin kyllä voinut seurata kutsumustani, mutta minä en
tahtonut pahoittaa isääni, joka oli ylpeä, voidessaan ohjata poikansa
samalle uralle, jolle hän itsekin oli antautunut, ja minä rakastin
häntä liiaksi, voidakseni olla ottamatta varteen hänen toivomustansa.
Ilta, jolloin lopetin ratsastukseni vanhaa, uhkeaa Ionis-linnaa
ympäröivissä metsissä, oli todella hurmaava.
Olin säätyni mukaisesti puettu ja hyvin varustettu ja minua
seurasi palvelija, jonka läsnäoloa en pitänyt missään suhteessa
tarpeellisena, mutta jonka äitini oli viattomassa turhamaisuudessaan
määrännyt mukaani, tahtoen että hänen poikansa saapuisi kyllin
arvokkaalla tavalla henkilön luo, joka oli parhaimpia ja ylhäisimpiä
asiatuttaviamme.
Suurimmat tähdet taivaalla lisäsivät melkein huomaamattomasti
iltayön valaistusta, kevyen usvan himmentäessä tuhansien pienten
taivaankappaleiden loistetta, tähtien, jotka tuikkivat säteilevien
silmien tavoin kylminä, kirkkaina öinä. Illan taivas oli todellakin
kesätaivas, kylliksi selkeä ja kylliksi verhottu ollakseen
häikäisemättä äärettömillä rikkauksillaan. Se oli, jos niin voin sanoa,
tuollainen ihana taivas, joka suo ajatusten viipyä maallisissakin,
sallii ihailla taivaanrannan utuisia ääriviivoja ja hengittää
ruohon ja kukkien tuoksua, niin, huomata, että ihminen on jotakin
äärettömyydessä, ja unohtaa, että hän on ainoastaan pieni tomuhiukkanen
maailman kaikkeudessa.
Kuta lähemmäksi linnan puutarhaa saavuin sitä voimakkaammin erottautui
metsäntuoksusta syrenien ja akasioiden tuoksu, ja kohta näkyivät
niiden kukoistavat kruunut puutarhan muurin takaa. Samoin näin jo
puuryhmien lomista loistavat, mustien ristikkojen jakamat linnanikkunat
sinipunervine silkkiuutimineen. Linna oli todellinen renesanssiajan
mestarituote, uhkea, hieno ja oikukas ääriviivoiltaan, rakennus,
josta kuvastui nerokkuus ja rohkeus ja joka siirsi arkkitehdin
mielikuvituksen katsojaan ja kohotti hänet jokapäiväisyyden yläpuolelle.
Tunnustan että sydämeni sykki melko ankarasti, sanoessani nimeni
palvelijalle, joka otti minut vastaan. En ollut koskaan nähnyt
madame d'Ionis'ia. Häntä pidettiin seudun kauneimpana naisena. Hän
oli kahdenkymmenen kahdeksan vuoden ikäinen ja naimisissa miehen
kanssa, joka ei ollut kaunis eikä rakastettava ja joka laiminlöi hänet
matkojensa tähden. Hänen käsialansa oli ihailtava ja hänen kirjeensä
eivät olleet ainoastaan asiallisia, vaan myöskin sangen nerokkaita.
Sitäpaitsi hänellä oli hyvin jalo luonne. Siinä kaikki minkä hänestä
tiesin, ja siinä oli todella enemmän kuin tarpeeksi herättämään minussa
pelkoa, että näyttäisin hänen edessään kömpelöltä ja nololta.
Olin varmasti hyvin kalpea, astuessani saliin.
Ensi vaikutelmani muodostui helpoituksen ja ilon tunteeksi, kun näin
edessäni kaksi iäkästä, hyvin rumaa naista, joista toinen, leskirouva
d'Ionis, selitti minulle, että hänen poikansa vaimo oli erään
ystävättärensä luona naapuritalossa, eikä luultavasti palaa ennenkuin
seuraavana päivänä.
"Olette kuitenkin tervetullut", lisäsi vanha nainen. "Olemme sangen
kiitolliset isällenne, ja näyttää siltä kuin olisimme suuresti hänen
neuvojensa tarpeessa ja että te olette tullut tuomaan niitä meille."
"Tulen hänen puolestansa puhumaan madame d'Ionis'in kanssa
liikeasioista..."
"Kreivitär d'Ionis hoitaa todella erinäisiä liikeasioita", virkkoi
leskirouva terävästi, ikäänkuin antaakseen minun huomata erehdykseni.
"Hän ymmärtää niitä, hänellä on hyvä pää, ja poikani ollessa estettynä
— hän on Wienissä — seuraa hän tätä ikävätä, loppumatonta oikeusjuttua.
Älkää uskoko, että minä voin korvata häntä, sillä eri ymmärrä yhtään
mitään, ja kaikki mitä voin tehdä on, että, pidätän teitä täällä siksi,
kunnes kreivitär palaa, ja valmistan teille sellaisen illallisen ja
vuoteen kuin talo voi tarjota."
Sen jälkeen soitti vanha nainen kelloa ja antoi määräyksensä. Torjuin
hänen illallistarjouksensa, sillä olin ollut kyllin varovainen
syödäkseni jo matkan varrella, ja tiesin varsin hyvin, että mikään ei
ole epämieluisempaa kuin syödä yksin henkilöiden kanssa, jotka ovat
aivan ventovieraita.
Kun isäni oli suonut minulle useita päiviä suorittaakseni tehtäväni,
niin en voinut menetellä paremmin kuin jäädä odottamaan ihanan
turvattimme kotiinpaluuta, ja minä olin sekä hänelle että hänen
perheelleen siksi tärkeä tekijä, että saatoin toivoa hyvinkin
vieraanvaraista vastaanottoa. En siis odottanut toista pyyntöä, vaikka
aivan linnan läheisyydessä sijaitsi jotakuinkin laatuunkäypä majatalo,
jossa minun säätyiseni henkilöt tavallisesti asuivat, odottaessaan
pääsyä ylhäisten henkilöiden luokse. Niin meneteltiin siihen aikaan
maaseudulla, jotta vältyttiin näyttämästä tungettelevaiselta ylhäisön
silmissä.
Porvarina ja filosofina (ei vielä sanottu demokraattina) en ollut
millään tavalla vakuutettu aatelisten siveellisestä ylemmyydestä. Mutta
vaikka hekin tahtoivat esiintyä filosoofeina, niin tiesin, että oli
otettava huomioon heidän arkatunteisuutensa ja kunnioitettava sitä,
tullakseen itse kunnioitetuksi.
Käyttäydyin myöskin, voitettuani ensi arkuuteni, yhtä sivistyneesti
kuin konsanaan joku heistä; olin joutunut isäni parissa kosketuksiin
kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvien henkilöiden kanssa. Leskirouva
näkyi huomanneen sen pian, eikä hän vaivannut itseänsä kauempaa,
päättääksensä suhtautua minuun, ellei juuri niinkuin vertaiseensa, niin
ainakin kuin talon asianajajan poikaan.
Hänen keskustellessaan kanssani kuin nainen, jossa nerokkuuden
korvaa tottumus, oli minulla hyvä tilaisuus tarkastaa häntä ja hänen
seuralaistaan. Tämä oli lihavampi kuin leskirouva ja istui hieman
kauempana, hypistellen jotakin käsityötä. Hän ei avannut suutansa
eikä kohottanut silmäluomiansa katsoakseen minuun. Hän oli puettu
melkein samoin kuin vanha rouva, tummaan kaitahihaiseen silkkipukuun,
mustan pitsiliinan ollessa kiedottuna valkoisen myssyn ympäri ja
solmittuna leuan alta. Mutta kaikki oli vähemmän huoliteltua. Kädet
olivat vähemmän valkoiset, jos kohta yhtä lihavat, ja ilmiö oli
jokapäiväisempi siitä huolimatta, että vanhan, lihavan neiti d'Ionis'in
jäykät kasvonpiirteet eivät suinkaan kuvastaneet erikoisempaa
hienotunteisuutta. En kauemmin ollut epätietoinen hänen asemastansa
talossa, kun leskirouva, torjuttuani illallistarjouksen, sanoi hänelle:
"Kuitenkaan, Zéphyrine, emme saa unohtaa, että herra Nivières on nuori
ja että hän voi tuntea itsensä nälkäiseksi ennen levolle menoaan.
Antakaa viedä ruokatarjotin hänen huoneeseensa."
Pyylevä Zéphyrine nousi; hän oli yhtä pitkä kuin lihava.
"Ja ennen kaikkea", sanoi hänen emäntänsä, toisen juuri aikoessa
poistua, "huolehtikaa, ettei leipää unohdeta."
"Leipää?" virkkoi Zéphyrine heikolla äänellä, joka muodosti
hullunkurisen vastakohdan hänen rehevälle olemukselleen. "Leipää?"
toisti hän äänensävyllä, joka kuvasti ihmettelyä ja hämmästystä.
"Leipää!" vastasi leskirouva käskevästi.
Zéphyrine epäröi hetkisen ennenkuin läksi huoneesta; mutta hänen
emäntänsä kutsui hänet heti takaisin ja antoi hänelle merkillisen
määräyksen:
"Kolme leipää!"
Zéphyrine aukaisi suunsa vastataksensa, mutta kohauttikin vain tuskin
huomattavasti olkapäitänsä ja katosi.
"Kolme leipää!" huudahdin minä vuorostani. "Kuinka nälkäiseksi te minua
kuvittelettekaan, hyvä kreivitär?"
"Oh, ei se ole mitään", sanoi hän. "Ne ovat aivan pieniä."
Hän istui hetkisen ääneti. Koetin keksiä jotakin sanottavaa, saadakseni
keskustelun jälleen käyntiin ja keksiäkseni tilaisuuden vetäytyä pois,
mutta hän näytti olevan eräänlaisen levottomuuden vallassa; hän ojensi
kätensä soittokelloa kohti, piti sitä hiljaa ja puhui aivan kuin
itseksensä.
"Kolme leipää!..."
"Se on todellakin liikaa", sanoin minä, vaivoin nauruani pidättäen.
Hän katsoi minuun kummastuneena, tietämättä puhuneensa ääneen.
"Te mainitsitte oikeudenkäynnistä", sanoi hän ikäänkuin saattaaksensa
minut unohtamaan hajamielisyytensä. "Meiltä vaaditaan todella paljon!
Luuletteko, että me voitamme asian?"
Mutta hän tuskin kuunteli kiertävää vastaustani, vaan nykäsi
päättäväisesti kellonnauhasta. Ovelle ilmestynyt palvelija sai
määräyksen kutsua Zéphyrinen sisään. Zéphyrine palasi ja leskirouva
kuiskasi jotakin hänen korvaansa. _Sen_ jälkeen hän tuntui
rauhoittuneen ja alkoi puhella kanssani. Hänessä oli melkoinen määrä
yksinkertaisuutta, mutta hän oli hyväntahtoinen, miltei äidillinen; hän
tiedusteli makuani, tapojani, suhteitani ja huvituksiani. Tekeydyin
lapsellisemmaksi kuin mitä todellisuudessa olin, jotta hänen ei
tarvitsisi aristella, sillä havaitsin pian, että hän oli niitä naisia,
jotka, vaikka kuuluvatkin ylhäisimpiin piireihin, omistavat varsin
keskinkertaisen älyn, eivätkä tunne vähintäkään tarvetta vaatia
toisilta sen enempää.
Hän oli yleensä niin hyväsydäminen, että viihdyin hänen seurassaan
tunnin ajan kutakuinkin hyvin, enkä varsin suurella kärsimättömyydellä
odottanut tilaisuutta saada vetäytyä pois.
Muudan palvelija opasti minut huoneustooni, joka käsitti kolme erittäin
kaunista, suurta, Ludvig XV:n tyyliin loistavasti kalustettua huonetta.
Oma palvelijani, joka seurasi hyvältä äidiltäni saamiansa ohjeita, oli
makuuhuoneessani, odottaen kunniaa saada auttaa minua riisuutumisessani.
"Paras Baptisteni", sanoin minä hänelle, jäätyämme kahden kesken; "voit
mennä levolle. Riisuudun ja menen vuoteeseeni ilman apua, niinkuin olen
aina tehnyt senjälkeen kuin tulin suureksi."
Baptiste toivotti minulle hyvää yötä ja poistui. Kello oli vasta
kymmenen. En tuntenut erikoisempaa halua käydä niin varhain levolle ja
olin juuri aikeessa ryhtyä tarkastelemaan huonekaluja ja tauluja, kun
katseeni osui tarjottimeen, joka oli tuotu huoneeseeni ja jolle nuo
kolme leipää olivat asetetut mielestäni salaperäiseen järjestykseen.
Ne olivat keskikokoisia ja sijoitetut vanhaan saksilaiseen
porsliinikoriin keskelle kiillotettua tarjotinta. Korin keskiosan
muodosti kaunis suolarasia, ja sitä reunusti kolme ruokaliinaa.
"Taivasten tekijä! Mikä merkitys tuon korin järjestyksellä on? Ja
miksi on leipä, tuo ateriani välttämätön aines, niin huolestuttanut
iäkästä emäntääni?" kysyin itseltäni. "Mistä syystä juuri kolme leipää?
Miksi ei neljä tai kymmenen, jos minua kerran pidetään sellaisena
ahmattina?" Ja ateria oli todellakin runsas ja viinipullojen laput
lupasivat paljon. "Mutta miksi kolme vesikannua?" Siinä taas jotakin,
joka tuntui tuiki salaperäiseltä ja omituiselta. "Luuleeko tuo vanha
kreivitär minua kolmoisolennoksi tai minulla olevan kaksi pöytätoveria
matkalaukussani?"
Mietin tätä arvoitusta, kun samassa kolkutettiin eteisen ovelle.
"Sisään!" huudahdin minä, menemättä aukaisemaan ovea, sillä luulin
Baptisten unohtaneen jotakin.
Hämmästykseni ei suinkaan ollut vähäinen, kun näin pyylevän Zéphyrinen
ilmestyvän ovelleni yömyssy päässä, toisessa kädessä kynttiläjalka,
toisen käden etusormella painaen huuliansa sekä lähtevän sitten
nauruhermoja kutkuttavan varovasti tepastelemaan elefantin askelin
minua kohti, koettaen joka askeleella estää lattiapalkkeja narisemasta.
Muutuin epäilemättä kalpeammaksi kuin mitä olin silloin, kun
valmistauduin astumaan nuoren kreivitär d'Ionis'in eteen. Mikä hirveä
kohtalo uhkasi minua tuossa lihavassa olennossa?
"Älkää olko peloissanne, hyvä herra", sanoi vanhus avosydämisesti,
aivan kuin aavistaen kauhuni; "tulin antamaan selityksen
kummallisuuksista... kolmesta vesikannusta... ja kolmesta leivästä!"
"Kuuntelen suurimmalla mielihyvällä" vastasin minä ja tarjosin hänelle
nojatuolin; olinkin sangen utelias.
"Taloudenhoitajana olisi minulle kovin nöyryyttävää, jos te pitäisitte
tätä minun puoleltani huonona pilana", sanoi Zéphyrine, torjuen
tarjoukseni ja pitäen yhä kynttiläjalkaa kädessään. "En milloinkaan
sallisi... Ja kuitenkin tulin pyytämään, ettette pahastuisi, ettette
loukkaisi emäntääni."
"Puhukaa, neiti Zéphyrine; en ole sillä tuulella, että suuttuisin
pienestä pilasta, varsinkin, jos se on todella huvittava."
"Hyvä Jumala, ei, huvittava se ei ole, mutta ei epämieluinenkaan.
Asianlaita on tämä: Vanha kreivitär on kovin... hän on luonteeltaan
hyvin..."
Zéphyrine vaikeni äkkiä. Hän piti vanhasta kreivittärestä tai pelkäsi
häntä liiaksi, voidakseen arvostella häntä sen enempää. Hänen
noloutensa vaikutti naurettavalta, sillä siihen liittyi hymyily, joka
paljasti pienen, hampaattoman suun ja saattoi hänen pöhöttyneet,
leuattomat ja otsattomat kasvonsa näyttämään vieläkin leveämmiltä.
Johtui mieleen täysikuu, sellaisena kuin sen näkee kuvattuna vanhoissa
kalentereissa. Zéphyrinen heikko ääni ja pehmeä puhetapa tekivät hänet
niin hullunkuriseksi, että minä en uskaltanut katsoa häntä kasvoihin,
peläten purskahtavani nauruun.
"No niin", sanoin hänelle. "Vanha kreivitär on hieman omituinen!"
"Ei hyvä herra, ei! Hän uskoo sen todeksi... kuvittelee..."
Koetin turhaan arvata mitä kreivitär kuvitteli, kunnes Zéphyrine sai
vaivoin sanotuksi:
"No niin, hyvä herra, emäntäni uskoo henkien olemassaoloon!"
"Hän ei ole ainoa sukupuolensa edustaja, joka siinä iässä uskoo niihin;
mutta siitä ei ole mitään vahinkoa."
"Siitä on joskus vahinkoa niille, jotka pelkäävät sellaisia, ja jos te,
hyvä herra, pelkäätte tässä huoneessa, niin voin vakuuttaa teille, että
täällä ei ensinkään kummittele."
"Vahinko! Olisin niin kernaasti tahtonut nähdä jotakin
yliluonnollista... Kummitukset kuuluvat vanhoihin linnoihin, ja tämä
linna on niin ihana, että kuvittelen täällä liikkuvan vain suloisia
aaveita."
"Hyvä herra, oletteko sitten kuullut puhuttavan jostakin?"
"Joka olisi yhteydessä tämän linnan ja tämän huoneuston kanssa? En
sanaakaan milloinkaan. Odotan juuri saavani kuulla..."
"Hyvä, kuulkaa siis. Vuonna... niin, en muista tarkalleen, mutta se oli
kai Henrik II:n aikana — te tiedätte paremmin kuin minä, kauanko siitä
on kulunut — oli täällä kolme d'Ionis-nimistä neitiä, jotka kaikki
olivat kauniita kuin päivä ja niin rakastettavia, että kaikki ihmiset
jumaloivat heitä. Muudan hoviin kuuluva ilkeämielinen nainen, joka
kadehti heitä, ja varsinkin nuorinta heistä, antoi sekoittaa myrkkyä
kaivoveteen, jota he joivat ja jota käytettiin leipomiseen. Kaikki
kolme kuolivat samana yönä ja tarun mukaan tässä samassa huoneessa,
missä me nyt olemme. Mutta sitä ei ole oikein varmuudella tiedetty,
vasta viime aikoina siihen on alettu uskoa. Paikkakunnalla on tosin
kerrottu tarua kolmesta valkoisesta sisaresta, jotka kauan sitten
ilmestyivät linnaan ja sen puistoihin. Taru on niin vanha, että kukaan
ei ole ajatellut eikä uskonut sitä. Muudan perheen ystävä, apotti de
Lamyre, sukkela, leikillinen veitikka, nukkui tässä huoneessa. Hän
näki unta, tai väitti nähneensä, kolmesta vihreästä naisesta, jotka
olivat tulleet hänen luoksensa ja ennustaneet hänen tulevan kohtalonsa.
Huomattuaan, että uni kiinnitti vanhan kreivittären mieltä ja huvitti
hänen poikansa vaimoa, keksi hän kaikenlaista hyvää, antoi aaveiden
puhua ja johti asiat niin pitkälle, että vanha kreivitär on nyt varma
siitä, että perheen tulevaisuuden ja oikeusjutun päätöksen saisi tietää
edeltäpäin, jos vaan voisi saada aaveet ilmestymään ja puhumaan. Mutta
kun ei kukaan täällä asuvista ole nähnyt mitään ja hänen kysymyksilleen
on vaan naurettu, on hän päättänyt antaa nukkua täällä kaikkien,
jotka eivät tiedä mitään asioista ja jotka eivät aio tekaista mitään
kummitusjuttua tai salata mahdollisia näkyjänsä. Sentähden hän on
antanut tämän huoneen teidän makuuhuoneeksenne, kertomatta teille
mitään. Mutta kun kreivitär ei ole juuri kaikkein vaiteliaimpia
luonteita, ei hän malttanut olla teidän kuultenne mainitsematta noista
kolmesta leivästä."
"Niin, todellakin, nuo kolme leipää ja kolme vesikannua antavat minulle
paljon ajattelemisen aihetta. Myönnän että en oikein käsitä mistä on
kysymys."
"Ettekö? Noille kolmelle Henrik II: n aikuiselle sisarelle annettiin
myrkkyä veteen ja leipään sekoitettuna."
"Sen kyllä ymmärrän, mutta että tämä ateria voisi heitä erityisemmin
miellyttää, sitä en käsitä. Mitä te itse siitä arvelette?"
"Arvelen, että siellä missä he nyt ovat, he eivät tiedä mistään
mitään, eivätkä välitäkään tietää", vastasi Zéphyrine vaatimattoman
ylimielisesti. "Mutta te saatte tietää, mistä hyvä emäntäni on nuo
päähänpistonsa saanut. Minulla on muassani käsikirjoitus, jonka madame
d'Ionis, hänen poikansa vaimo, madame Caroline, niinkuin häntä täällä
nimitetään, on jäljentänyt perhearkiston vanhoista papereista. Ehkä
niiden lukeminen huvittaa teitä enemmän kuin minun lörpöttelyni, ja
minä toivotan teille hyvää yötä... esitettyäni teille ensin erään
pienen pyynnön..."
"Olkaa hyvä, neitiseni; mitä voin tehdä hyväksenne?"
"Sen että ette kerro kenellekään, lukuunottamatta madame Carolinea,
joka ei siitä pahastu, että olen varoittanut teitä, sillä vanha
kreivitär moittisi minua, eikä enää luottaisi minuun."
"Lupaan sen teille. Entä, mitä minun on sanottava aamulla, kun minulle
tehdään kysymyksiä näkyjen suhteen?"
"Niin, todella, hyvä herra... Teidän on hyväntahtoisesti keksittävä
jotakin... uni, jolla ei ole alkua eikä loppua, mitä tahansa, kunhan se
vaan koskee noita kolmea sisarusta, muuten on kreivitär aivan mahdoton,
hän syyttää minua siitä, että en ole asettanut leipiä, vesikannuja
tai suolaa paikoilleen, tai myöskin siitä, että olen varoittanut
teitä ja teidän heikkouskoisuutenne on tehnyt kaikki tyhjäksi. Hän
on varma siitä, että nuo sisarukset ovat oikullisia ja kieltäytyvät
näyttäytymästä niille, jotka tekevät heistä pilaa, vaikkapa vaan
ajatuksissa."
Jäätyäni yksin, Zéphyrinen lähdettyä, aukaisin käsikirjoituksen, josta
mainitsen ainoastaan ne seikat, jotka ovat yhteydessä kertomukseni
kanssa. Kertomus d'Ionis-sisaruksista tuntui minusta silkalta tarulta,
jonka madame d'Ionis oli itse kirjoittanut, käyttäen apunaan eräitä
vähemmin uskottavia asiakirjoja, joita hän itse arvosteli ajalle
ominaiseen, kevyeen, leikkisään tapaan.
Sivuutan vaitiololla kuivakiskoisen kertomuksen noista kolmesta
kuolleesta, joka kertomus tuntui minusta mielenkiintoisemmalta
Zéphyrinen esittämänä; mainitsen ainoastaan seuraavan otteen, jonka
madame d'Ionis oli jäljentänyt vuonna 1650 päivätystä, erään luostarin
vanhan kappalaisen kirjoittamasta asiakirjasta:
"On totta, että nuoruudessani kuulin kerrottavan kolmesta
hengettärestä, jotka näyttäytyivät Ionis-linnassa naisen muotoisina,
komeasti puettuina. Ketään uhkaamatta näyttivät ne etsivän jotakin
linnanhuoneista ja varastokamareista. Messuja ja rukouksia annettiin
lukea niille, mutta se ei estänyt niitä jälleen palaamasta, ja
viimein päätettiin antaa siunata kolme valkoista leipää ja asettaa
ne huoneeseen, jossa nuo kolme d'Ionis-sisarusta olivat kuolleet.
Seuraavana yönä ilmestyivät ne ilman minkäänlaista melua tai
pelästyttämättä ketään, ja aamulla huomattiin, että ne olivat ikäänkuin
nakertaneet leipiä kuten hiiret, ottamatta mitään mukaansa. Seuraavana
yönä alkoi jälleen niiden valitus ja ovet ja sohvat narisivat.
Sentähden asetettiin esille kolme vedellä täytettyä kulhoa, joista
ne eivät juoneet, mutta kaatoivat osan maahan. Viimein kehoitti S:t ——:n
priori lepyttämään heitä, uhraamalla heille rasiallisen valkoista
suolaa, koska heidät oli myrkytetty suolattomalla leivällä. Heti tämän
tapahduttua kuultiin niiden laulavan kaunista kiitosvirttä, jossa he
lupasivat siunausta ja onnea nuoremmalle d'Ionis-suvun haaralle, joka
oli ollut heidän perillisensä. Tämä tapahtui, niin on minulle kerrottu,
Henrik II:n aikana, ja sen jälkeen ei heistä ole kuultu puhuttavan
mitään. Mutta d'Ionis-suvun keskuudessa uskottiin kauan, että jos
keskiyön aikana asetettiin esille raitista vettä ja suolaa, voitiin
heidät houkutella esille ja saada heiltä tietää tulevia tapahtumia.
Vieläpä kerrottiin, että jos mainitussa linnassa samalla pöydällä
sattui olemaan yht'aikaa kolme leipää, kolme vesikannua ja suolakuppi,
niin saattoi silloin kuulla ja nähdä mitä hämmästyttävimpiä asioita."
Tähän asiakirjaan oli kreivitär d'Ionis liittänyt seuraavan
huomautuksen:
"On sangen valitettavaa d'ionis-suvulle, että tuo ihme on lakannut
näyttäytymästä ja kuulumasta. Kaikki sen jäsenet olisivat olleet
viisaita ja siveellisiä; mutta vaikka tunnenkin manauksen, jonka muudan
entinen muinoin taloon kuulunut tähtientutkija oli keksinyt, niin ei
minulla kuitenkaan ole toivoa siitä, että _vihreät sisaret_ milloinkaan
kallistaisivat sille korviansa."
Istuin hetkisen ajatuksiini vaipuneena, en sen vaikutuksen johdosta,
minkä lukemani asia kirja oli minuun tehnyt, vaan kreivitär d'Ionis'in
kauniin käsialan ja hänen sulavien, mukaansatempaavien huomautuksiensa
johdosta.
En arvostellut, niinkuin tänään, tuon kauniin naisen pintapuolista
epäuskoa. Olin samalla asteella kuin hän. Siihen aikaan oli tapana
katsella yliluonnollisia asioita, ei niiden mielenkiintoiselta, vaan
naurettavalta puolelta. Oltiin ylpeitä siitä, että ei enää uskottu
eilispäivän satuihin ja kummitusjuttuihin.
Sitäpaitsi tunsin halun rakastua. Kotonani oli puhuttu niin paljon
tuosta rakastettavasta naisesta ja äitini oli kotoa lähtiessäni
niin hartaasti pyytänyt, etten antaisi hurmata itseäni, että oli jo
puolittain niin tapahtunut. En ollut vielä ollut ihastunut kuin pariin
kolmeen serkkuuni ja nuo pienet mieltymykset eivät estäneet minua nyt
rakastumasta vakavasti.
Olin ottanut mukaani tukun asiapapereita, joihin isäni oli kehoittanut
minua tutustumaan. Ryhdyin tutkiskelemaan niitä, mutta luettuani
muutamia sivuja, ainoankaan sanan tarttumatta mieleeni, huomasin sen
turhaksi ja lopetin. Luulin voivani hyvittää laiskuuteni alkamalla
vakavasti ajatella d'Ionis-perheen oikeusjuttua, jonka tunsin kuin
viisi sormeani, ja minä valmistelin todistuksia, joiden avulla voisin
saada kreivittären vakuutetuksi edullisimmista menettelytavoista. Mutta
kuinka ollakaan, kaikki asiallinen harkinta päättyi jonkinlaiseen
sydänvaivaan, jolla ei ollut mitään tekemistä itse asian kanssa.
Ja kesken tuota tärkeätä hommaa aloin tuntea itseni nälkäiseksi.
Parempien perheiden poikia ei voida kieltää syömästä illallista hyvällä
ruokahalulla. Valmistauduin siis antamaan täyden arvon aterialle, joka
niin houkuttelevana odotti papereideni takana, ja levitin ruokaliinan,
joka oli lautasellani, kun hämmästyksekseni löysin sen alta neljännen
leivän.
Hämmästykseni sai pian väistyä varsin yksinkertaisen selityksen tieltä.
Jos vanhan kreivittären tarkoitus oli, että nuo kolme manausleipää
jäisivät koskemattomiksi, niin oli tuon neljännen leivän tehtävänä
luonnollisesti tyydyttää ruokahaluani. Maistelin viinejä ja havaitsin
ne niin hyvänmakuisiksi, että jalomielisesti luovutin vesikannut
kummituksille, joille ne olivat tarkoitetutkin.
Ja koko ajan, ollessani antautuneena aterian nautinnolle, mietin
tuota vanhaa tarua ja kysyin itseltäni, mitä kertoisin kummituksista,
joita en voinut olla näkemättä. Valitin, että Zéphyrine ei ollut
yksityiskohtaisemmin kuvaillut minulle noiden kuolleiden oletettua
ilmestymistä. Ote vuoden 1650 käsikirjoituksesta ei ollut kylliksi
selittävä. Odottaisivatko nuo aaveet siksi kunnes olin vaipunut uneen,
tullakseen hiirien tavoin nakertamaan leipiä, joita ne muka niin
himoitsivat, tai ilmestyisivätkö ne ilman muuta eteeni ja istahtaisivat
yksi vasemmalle puolelleni, toinen oikealle ja kolmas tuohon vastapäätä?
Kello löi kaksitoista. Kohtalokas hetki oli tullut.
II.
ILMESTYS.
Viimeinen kellonlyönti kajahti mitään tapahtumatta. Nousin paikaltani,
arvellen että minua ei häirittäisi. Olin lopettanut aterioimisen,
ja kahdentoista peninkulman ratsastus alkoi jo tuntua ruumiissani.
Silloin kuulin kaunis- ja vakavakaikuisen linnankellon jälleen lyövän
kunnioitusta herättävällä verkkaisuudella, ensin kaksitoista kertaa ja
heti sen jälkeen neljä kertaa neljännestunnin merkiksi.
Tunnustan, että tuon kummitteluajan lähestyminen ahdisti minua hieman.
Tähän saakka olin ollut mahdollisimman rauhallinen. Mutta vaikka
olinkin järjen harras palvoja, niin olin kuitenkin vielä varsin nuori,
mielikuvituksella varustettu mies, jonka oli kasvattanut kaikenlaisia
taruja uskova äiti. Huomasin eräänlaisen lievästi epämiellyttävän
tunteen ruumiissani ja voittaakseni sen, sillä häpesin todellakin
suuresti, aloin riisuutua. Kello oli herennyt lyömästä, minä lepäsin
vuoteessani ja olin sammuttamaisillani kynttilän, kun joku etäällä
oleva kylänkello alkoi vuorostaan kaiuttaa noita kahtatoista keskiyön
ja neljännestunnin lyöntiä, mutta niin onnettomuutta ennustavalla
äänellä ja niin piinallisen verkkaan, että minä kävin todellakin
kärsimättömäksi. Jos se, niinkuin linnankello, oli varustettu
kaksinkertaisella lyömälaitteella, niin eihän se lopettaisi milloinkaan.
Minusta tuntuikin kuin olisin kuullut sen alkavan uudestaan ja lyövän
kolmekymmentä seitsemän kertaa, mutta se oli pelkkä kuulohäiriö,
josta pääsin selville, kun aukaisin ikkunan. Mitä syvin hiljaisuus
vallitsi linnassa ja sen ympäristössä. Taivas oli peittynyt pilviin,
eikä ainoatakaan tähteä ollut enää näkyvissä; ilma oli painostava ja
yöperhoset parveilivat valossa, jonka kynttiläni loi ulos ikkunasta;
niiden levottomuus ennusti ukkosta. Kun aina olin ollut suuri
ukkosilman ihailija, nautin suurella mielihyvällä sen lähestymisestä.
Heikot tuulenpuuskat toivat mukanaan kukkaistuoksua puutarhasta.
Satakieli lauloi vielä kerran ja vaikeni sitten, etsiäkseen itselleen
turvapaikan. Nauttiessani todellisuudesta unohdin tyhmän pelkoni.
Huoneeni sijaitsi pihan puolella rakennusta; linnan piha oli avara
ja sitä ympäröivät uhkeat rakennukset, joiden ihanat ääriviivat
kuvastuivat ensimäisten salamoiden valossa selvinä synkkää taivaanlakea
vasten. Mutta samassa alkoi tuulla ja se karkoitti minut ikkunasta,
jonka verhoja puuskat vimmatusti pieksivät. Suljin ikkunan, ja
ennenkuin jälleen laskeuduin vuoteeseen, tahdoin uhmailla kummituksia
ja tyydyttää Zéphyrinen mieltä, ottamalla tarkoin vaarin kaikesta,
mikä oli yhteydessä manauksen kanssa. Kuivasin pöydän ja poistin siltä
ateriani jätteet sekä asetin nuo kolme vesikannua korin ympärille;
suolaan en ollut koskenut. Sitten asetin kolme tuolia pöydän ympärille
ja kolme kynttilänjalkaa pöydälle, yksi jokaisen tuolin eteen.
Sen jälkeen sammutin kynttiläni ja paneuduin levolle, unohtamatta
verrata itseäni sir Enguerrandiin, jonka seikkailuista eräässä
kauheassa linnassa Ardenneilla äitini oli usein kertonut minulle
kansanlaulun muodossa.
Vaivuin heti sikeään uneen, sillä en muista mitään ukkosilmasta; eikä
se aiheuttanut heräämistäni, vaan lasin kilinä pöydällä, kilinä, jonka
ensin kuulin kuin unessa, mutta sitten aivan selvästi havahduttuani.
Avasin silmäni, ja uskottakoon minua sitten tai ei, mutta sain nähdä
niin ihmeellisiä asioita, että vielä kahdenkymmenen vuoden perästä
pieninkin yksityisseikka on säilynyt mielessäni, ja minä näen kaikki
vielä yhtä selvästi kuin silloin.
Huoneessani oli valoisa, vaikka ainoakaan kynttilä ei palanut.
Epämääräinen vihertävä kajastus näytti tulevan avonaisesta uunista.
Tuossa heikossa valossa eroitin, joskaan en aivan selvästi, niin
kuitenkin varmasti, kolme olentoa, jotka istuivat tuoleilla pöydän
ympärillä, yksi oikealla, toinen vasemmalla puolella ja kolmas näiden
välissä, vastapäätä uunia, selittäin minuun.
Vähitellen, silmieni totuttua valaistukseen, olin havaitsevinani
olennot naisiksi, jotka olivat puettuina avariin, vaaleanvihreisiin,
pilven tavoin käsiä ja kasvoja verhoaviin harsoihin. En tiedä
liikkuivatko ne, en voinut sitä eroittaa, ja kuitenkin kuului yhä
lasien kilinä, aivan kuin niitä olisi tahdissa kilistetty vesikannujen
kylkeen.
Oltuani hetkisen, sen tunnustan, kauhusta miltei lamautuneena, juolahti
mieleeni, että olinkin joutunut ainoastaan pilan uhriksi, ja olin juuri
hypähtämäisilläni päättäväisesti pystyyn, säikähdyttääkseni niitä,
jotka olivat tahtoneet minua säikähdyttää, kun samassa muistin, että
tässä talossa ei voinut olla muita kuin pelkästään kunniallisia naisia,
vallasnaisia, jotka kunnioittivat minua pilallaan, jonka tähden suljin
nopeasti vuodeverhot ja ryhdyin kiireesti pukeutumaan.
Oltuani valmis, katsahdin verhojen välistä, keksiäkseni otollisen
hetken, jolloin voisin yllättää nuo leikkivät naiset. Mutta mitä?
Ketään ei näkynytkään, kaikki olivat kadonneet, vallitsi mitä synkin
pimeys.
Siihen aikaan ei vielä tunnettu keinoa, jonka avulla olisi voinut
heti saada tulta. Minulla ei ollut edes tuluksia käsillä. Haparoin
pimeässä pöydän luo, missä tapasin tuolit, vesikannut ja leivät samassa
järjestyksessä kuin mihin olin ne jättänyt. Minkäänlaista melua ei
ollut kuulunut noiden merkillisten olentojen poistuessa. Ulkona tosin
tuuli vielä melko vinhasti ja se sai huoneeni uunin valittavasti
ulvomaan.
Aukaisin ikkunan ja verhot, joita minun oli vaikea hallita. Päivä
ei ollut vielä alkanut sarastaa, joten ei ollut kylliksi valoisa,
voidakseni selvästi eroittaa esineitä huoneessani. Olin pakoitettu
hapuilemaan sinne tänne, sillä en tahtonut kutsua ketään luokseni,
etten olisi näyttänyt pelkurilta. Menin saliin ja toiseen huoneeseen,
etsin ja haparoin melua aiheuttamatta ja palasin sitten jälleen
vuoteeni luo, antaakseni kelloni lyödä ja miettiäkseni seikkailuani.
Kelloni oli pysähtynyt ja ympärillä olevat kellot löivät puoli, joten
en päässyt selville ajasta.
Kuuntelin tuulen suhinaa ja koetin eroittaa sen muista mahdollisista
äänistä. Terästin silmiäni ja korviani äärimmäisyyteen asti. Ja viimein
kysyi itseltäni, että enköhän ollutkin vaan nähnyt unta. Se oli
mahdollisinta, vaikkakaan en voinut keksiä, mikä oli aiheuttanut tuon
näyn.
Päätin olla enempää vaivaamatta itseäni asialla ja, siltä varalta, että
näky uudistuisi, laskeusin puettuna levolle.
En voinut nukkua. Kuitenkin olin väsynyt ja tuuli tahtoi
vastustamattomasti tuudittaa minut uneen. Torkahdin tuon tuostakin,
mutta heräsin heti jälleen ja tuijotin synkkään pimeyteen.
Olin viimein nukahtamaisillani, kun kilinä alkoi äkkiä uudestaan, ja
nyt näin, katsoessani siinä, liikkumattomana, tuijottavin silmin, nuo
kolme aavetta entisillä paikoillaan, vihreissä hunnuissaan, uunista
tulevan valon hohteessa.
Olin nukkuvinani, sillä todennäköisesti he eivät voineet nähdä
avonaisia silmiäni, varjossa kun olin, ja katselin kaikkea hyvin
tarkasti.
Minua ei ensinkään peloittanut, olin ainoastaan utelias, tahdoin päästä
perille salaisuudesta, miellyttävästä tai epämiellyttävästä. Tunnustan,
että en siinä onnistunut. Kaikki tuntui ainoastaan mielettömältä ja
naurettavalta mutta kuitenkin mahdolliselta.
Näin kuinka nuo kolme haamua nousivat paikoiltansa, kulkivat nopeasti
pöydän ympäri ja tekivät käsittämättömiä liikkeitä käsillään.
Istuessaan he olivat näyttäneet minusta keskikokoisilta, mutta
noustuaan seisomaan he olivat miehen mittaiset. Äkkiä yksi heistä
pieneni, muuttui naisen pituiseksi, surkastui aivan pieneksi, laajeni
määrättömän suureksi ja lähestyi minua, toisten seisoessa uunin
katoksen alla.
Minusta tuntui varsin epämiellyttävältä ja pidin lapsen tavoin pielusta
kasvojeni edessä, ikäänkuin tahtoen siten asettaa esteen kummituksen ja
itseni välille.
Silloin häpesin jälleen pelkuruuttani ja katsahdin — kummitus istui
nojatuolissa vuoteen toisessa päässä. En nähnyt sen kasvoja; vuodeaukon
verhot ikäänkuin eroittivat pään ja yläruumiin muusta vartalosta. Tulen
kajastus, joka oli entisestään kirkastunut, valaisi ainoastaan ruumiin
alaosaa ja vaatteita, joiden muoto ja väri olivat epämääräiset, mutta
joiden todellisuutta en voinut epäillä.
Koko näky oli kauhistuttavan liikkumaton, oli aivan kuin noiden
kääreliinojen alla ei olisi ollut minkäänlaista elämää. Odotin
muutamia silmänräpäyksiä, jotka tuntuivat minusta vuosituhansilta.
Tunsin menettäneeni itsehillitsemiskykyni. Aloin liikuttaa itseäni
vuoteessani ja tunsin halun paeta, en tiedä minne. Jäin kuitenkin
paikoilleni. Vein käden silmilleni, sitten ojensin sen päättäväisesti
suoraksi, tarttuakseni kummituksen kirkkaasti valaistuun pukuun. Sain
käteeni ainoastaan ilmaa. Heittäydyin nojatuoliin — se oli tyhjä.
Valo ja olennot olivat kadonneet. Aloin jälleen hapuroida huoneissa.
En tavannut niissä tälläkään kertaa ketään. Ollen aivan varma
siitä, etten tällä kertaa ollut nukkunut ja uneksinut, valvoin aina
aamunsarastukseen saakka.
Nyttemmin on jo vuosikausia ahkerasti tutkittu harhanäkyilmiöitä ja
tiedemiehet ovat tehneet mielenkiintoisia huomioita omien kokemustensa
perusteella. Olenpa itse nähnyt herkkien hermostuneiden naisten
kestävän tiheään uudistuneita kohtauksia, ei tosin ilman kärsimystä ja
surua, mutta ilman kauhua ja täysin tietoisena tilasta, jossa olivat.
Nuoruudessani ei oltu päästy niin pitkälle. Oli tuskin olemassa
minkäänlaista keskitietä kaiken yliluonnollisen ja sokean
harhanäky-uskon välillä. Niille, jotka moisia näkyjä näkivät,
naurettiin, heitä pidettiin pelkureina ja he saivat armon ainoastaan
siinä tapauksessa, että olivat vakavasti sairaita.
Tuskallisen unettomuuteni aikana minulle selveni tilani, ja
minä moitin itseäni sangen ankarasti ja epäoikeudenmukaisesti
heikkoudestani ottamatta huomioon sitä, että kaikki saattoi johtua
huonosta ruuansulatuksesta ja ilman vaikutuksesta. Tätä en ollut
tullut ajatelleeksi, sillä lukuunottamatta pientä väsymystä ja huonoa
tuultani, en tuntenut itseäni vähimmässäkään määrässä sairaaksi.
Lujasti päättäen olla kenellekään kerskumatta seikkailustani,
heittäydyin vuoteeseeni ja nukahdin, enkä herännyt ennenkuin Baptiste
kolkutti ovelle ja ilmoitti aamiaisajan lähestyvän. Aukaisin hänelle
oven, todettuani ensin, että se oli ollut lukossa. Tein sitten saman
huomion muidenkin ovien suhteen; olin nimittäin lukinnut kaikki ovet
ennenkuin kävin levolle. Niinikään tarkastin uunilevyä kiinnittävät
suuret rautaruuvit ja koetin keksiä merkkejä salaovesta, mutta turhaan.
"Mitä se hyödyttää", sanoin itsekseni surumielisesti, Baptisten
asettaessa jauhetta päähäni. "Olen nähnyt ainoastaan näyn, joka haihtui
olemattomiin."
Ilman tätä tärkeätä seikkaa olisin voinut pitää kaikkea pilana madame
d'Ionis'in puolelta; sillä kuulin Baptistelta, että madame oli saapunut
kotiin kello kahdentoista aikaan yöllä.
Tämä uutinen käänsi ajatukseni toiselle tolalle. Olin hieman
pahoillani, että toimeni vuoksi olin pakoitettu käymään mustissa
vaatteissa. Mutta äitini oli varustanut minut niin kauniilla
alusvaatteilla ja niin sopivilla puvuilla, että tunsin itseni sangen
tyytyväiseksi. En ollut ruma enkä vartaloltani huonosti muodostunut.
Olin äitini näköinen, joka oli ollut hyvin kaunis, ja olematta
itserakas, voin sanoa, että olin tottunut kaikissa huomaamaan sen hyvän
vaikutuksen, jonka miellyttävät kasvot tekevät.
Madame d'Ionis oli salissa, kun astuin sisään. Näin edessäni todella
viehättävän naisen, mutta liian pienen, ollakseen joku noista
kolmesta näkemästäni kummituksesta. Sitäpaitsi hän ei lainkaan ollut
henkiolennon eikä aaveen näköinen; päinvastoin hän oli maallisen
kaunis, terve ja säteilevä sekä, niinkuin siihen aikaan sanottiin,
miellyttävän täyteläinen, ja puhui kaikesta varmalla arvostelukyvyllä,
omaten näennäisesti lempeän ulkokuoren alla voimakkaan luonteen.
Käsitin hetken sananvaihdon jälkeen, että hän, kiitos älykkyytensä,
lujuutensa ja avomielisyytensä sentään saattoi elää yhdessä kehnon
miehensä ja perin ahdasmielisen anoppinsa kanssa.
Tuskin olimme istahtaneet aamiaispöytään, kun vanha kreivitär,
tarkasteltuaan minua, huomasi, että olin rasittuneen näköinen, siitä
huolimatta, että olin kylliksi unohtanut seikkailuni, voidakseni
syödä hyvällä ruokahalulla ja antaakseni kauniin emäntäni huolenpidon
vaikuttaa itseeni varsin, miellyttävästi.
Muistaen Zéphyrinen sanat, kiiruhdin kertomaan, että olin nukkunut
hyvin ja nähnyt kauniita unia.
"Ah, olin siitä varma", huudahti vanha nainen lapsellisella
ihastuksella. "Siinä huoneessa näkee aina suloisia unia. Kertokaapa
meille unenne, herra Nivières!"
"Ne ovat hyvin epämääräisiä. Luulen kuitenkin muistavani erään
naisen..."
"Yhdenkö vaan?"
"Ehkä kaksi!"
"Kenties kolmekin?" sanoi madame d'Ionis hymyillen.
"Aivan oikein, madame, nyt muistan, että niitä oli kolme."
"Kauniita?" kysyi leskirouva riemuiten.
"Hyvin kauniita, mutta hieman vanhahkoja."
"Todellako?" sanoi madame d'Ionis, nyökäten Zéphyrinelle, joka istui
pöydän toisessa päässä. "Ja mitä he sanoivat teille?"
"Aivan käsittämättömiä asioita. Mutta siinä tapauksessa, että se
tuottaa huvia, koetan panna parhaani palauttaakseni mieleeni heidän
sanansa."
"Ah, rakas lapsi", virkkoi leskirouva, "se huvittaa minua niin, etten
voi sitä sanoa. Selitän sitten myöhemmin. Alkakaa kertoa..."
"Kertoa; se on vaikeata; voiko unia kertoa?"
"Ehkä, jos teidän muistianne hiukan terästetään", sanoi kreivitär
d'Ionis rauhallisesti. "Eivätkö he kertoneet teille perheemme tulevista
vaiheista?"
"Taisivat kertoa."
"Oh, siinä näette, Zéphyrine!" huudahti leskirouva; "te joka ette
usko mitään! Ja olenpa varma siitä, että he puhuivat oikeusjutusta.
Kertokaa, herra Nivières, kertokaa minulle tarkoin kaikki!"
Madame d'Ionis loi minuun varoittavan katseen. Selitin, että en ollut
unissani kuullut sanaakaan oikeusjutusta. Leskirouva suvaitsi ensin
näyttää kovin pahastuneelta, mutta tyyntyi kuitenkin pian ja sanoi:
"Kyllä te saatte vielä kuulla!"
Tuo _vielä kuulla_ kajahti perin epämieluiselta korvissani, vaikka se
sanottiin hyväntahtoisella äänellä.
Minua ei lainkaan haluttanut viettää toista yhtä unetonta yötä kuin
edellinen oli ollut. Mutta minä alistuin kohtalooni, kun madame
d'Ionis sanoi minulle puoliääneen, leskirouvan moittiessa Zéphyrinea
epäuskoisuudesta:
"Olette sangen rakastettava, lainatessanne huomiotanne perheemme
mielikuvituksille. Toivon todella, että täällä meidän luonamme
näkisitte ainoastaan kauniita unia; mutta teidän ei tarvitse
ehdottomasti joka yö nähdä noita kolmea neitoa. Riittää, kun tänään
nauramatta puhutte heistä anopilleni. Hän on siitä hyvin iloinen,
eikä teidän rohkeutenne suinkaan joudu siitä kyseenalaiseksi. Kaikki
ystävämme ovat rauhansa vuoksi päättäneet nähdä heidät."
Tunsin itseni enemmän kuin hyvitetyksi, ja tuon viehättävän naisen
ystävällinen äänensävy vaikutti minuun rohkaisevasti ja palautti
jälleen luonnollisen hilpeyteni; koko aterian ajan kerroin tuosta
ihmeellisestä ilmestyksestä, jonka olin yöllä nähnyt, ja annoin noiden
vihreiden naisten, luvata vielä moniaita ikävuosia leskirouvalle.
"Entä hengenahdistukseni, herra Nivières?" kysyi tämä; "sanoivatko he
teille, että minä paranen hengenahdistuksestani?"
"Eivät mitään varmaa; mutta ne puhuivat pitkästä iästä, rikkauksista ja
terveydestä."
"Todellakin! Hyvä, enempää en totisesti pyydäkään hyvältä Jumalalta. —
No, tyttäreni", sanoi hän poikansa vaimolle, "sinä joka osaat kertoa
niin hyvin, selitä tälle nuorelle miehelle d'Ionis-neitien tarina."
Teeskentelin hämmästystä. Madame d'Ionis pyysi saada jättää minulle
käsikirjoituksen, jonka hän oli kirjoittanut ainoastaan säästyäkseen
liian usein kertomasta samaa asiaa.
Aamiainen oli lopetettu. Leskirouva läksi lepäämään aterian jälkeen.
"Näin keskipäivällä on liian lämmin oleskella puutarhassa", sanoi
madame d'Ionis; "enkä kuitenkaan soisi teidän heti pöydästä noustuanne
ryhtyvän vaivaamaan itseänne tuolla sietämättömällä oikeusjutuilla.
Jos tahdotte katsella linnaa, joka voi tarjota sangen paljon
mielenkiintoista nähtävää, niin opastan teitä mielelläni."
"Moiseen tarjoukseen suostuminen olisi todella ajattelematonta ja
väärin", vastasin minä; "ja kuitenkin kuolen halusta..."
"Hyvä, älkää kuolko, vaan tulkaa", sanoi hän ihastuttavan hilpeästi.
Mutta hän lisäsi heti aivan luonnollisesti: "Tule Zéphyrine, sinä voit
aukaista ovet."
Tunti sitten oli Zéphyrinen läsnäolo ollut sangen tervetullut, mutta
nyt ei madame d'Ionis'in seura minua enää ujostuttanut, ja tunnustan,
että kolmannen henkilön läsnäolo tuntui minusta kiusalliselta.
Ajatukseni eivät missään suhteessa olleet pyyteelliset, mutta minä
tunsin, että olisin voinut puhua vapaammin, jos olisimme olleet kahden
kesken. Tuon "täysikuun" läsnäolo esti minua ajattelemasta kyllin
selvästi ja kahlehti mielikuvitustani.
Eikä Zéphyrine ajatellut mitään muuta kuin sitä, jonka minä juuri
tahdoin unohtaa.
"Näettehän, madame Caroline", sanoi hän madame d'Ionisille,
kulkiessamme läpi pohjakerroksen halliin; "_vihreiden sisarien
huoneensa_ ei tapahdu yhtään mitään; herra Nivières on nukkunut
erinomaisesti."
"Hyvä ystävä, sitä en hetkeäkään epäile", vastasi nuori nainen. "Herra
Nivières ei tee mielestäni hullun vaikutusta. Se ei siitä huolimatta
estä minua uskomasta, että apotti de Lamyre on nähnyt jotakin."
"Todellako", sanoin minä hieman liikutettuna. "Minulla on ollut kunnia
tavata herra de Lamyre'ia erinäisiä kertoja, ja hän on tuntunut minusta
yhtä vähän hullulta kuin mitä itse olen."
"Hän ei ole hullu, hyvä herra", virkkoi Zéphyrine; "hän on tyhmeliini,
joka hulluttelee."
"Ei", sanoi madame d'Ionis päättäväisesti; "hän on sukkela mies, joka
kiihoittaa mielikuvitustansa. Hän on alkanut laskea leikkiä kanssamme,
kertomalla kummitusjuttuja. Meidän, mutta ei kylläkään leskirouvan, oli
helppo kuulla hänen leikinlaskuaan. Mutta ehkä ei kaikista asioista
pitäisi laskea liian paljon leikkiä. Olen aivan varma siitä, että hän
oli eräänä yönä kovin pelästynyt, koska häntä ei ole sen koommin saatu
mitenkään menemään tuohon huoneeseen. Mutta puhukaamme nyt jostakin
muusta, sillä varmaankin on herra Nivières saanut jo kyllikseen tästä
jutusta. Minä puolestani olen siihen perin kyllästynyt ja koska olet jo
näyttänyt herra Nivières'ille käsikirjoituksen, niin pääsen kertomasta
asiaa uudelleen hänelle."
"Kummallista, madame", sanoi Zéphyrine nauraen; "saattaisi melkein
luulla, että te alatte nyt vuorostanne uskoa johonkin! Olenko minä siis
ainoa epäuskoinen tässä talossa?"
Astuimme kappeliin, jonka nähtävyydet madame d'Ionis minulle nopeasti
esitti. Hän tunsi hyvin asiat ja esitti ne sangen mielenkiintoisesti.
Senjälkeen hän näytti minulle kaikki hienoimmat salit, patsaat,
maalaukset ja harvinaiset ja kallisarvoiset huonekalut, joita linnassa
oli paljon. Ja hän teki kaiken erinomaisella miellyttäväisyydellä.
Rakastuin häneen vastustamattomasti, rakastuin niin, että pelkkä
ajatus, että hän oli yhtä viehättävä, ollessaan kaikkien muiden
seurassa, aiheutti minussa voimakkaan mustasukkaisuuden tunteen.
Saavuimme viimein avaraan, kauniin huvimajan jakamaan, uhkeaan
saliin. Tuota salia nimitettiin kirjastohuoneeksi, vaikkakin vain
puolet salista oli omistettu kirjallisuudelle; toinen puoli muodosti
eräänlaisen museon, jossa säilytettiin erinäisiä taide-esineitä
ja tauluja. Huvimajassa oli kukkien ympäröimä suihkukaivo. Madame
d'Ionis kiinnitti huomiotani tuohon kallisarvoiseen laitokseen, joka
vast'ikään oli siirretty puutarhasta huoneeseen, jotta se säästyisi
onnettomuudentapauksilta, sillä paksu, maahan pudonnut oksa oli
eräänä ukkos-yönä vahingoittanut sitä jonkun verran. Suihkukaivon
muodosti valkoinen marmori-möhkäle meripetoineen ja ylinnä keskessä
olevine suloisine merenneitoineen, ja sitä pidettiin todellisena
mestariteoksena. Ryhmä oli Jean Goujonin tai ainakin jonkun hänen
oppilaansa tekemä.
Sensijaan, että merenneito olisi ollut alaston, se oli häveliäästi
verhottu vaippaan. Se antoi aiheen uskoa, että oli kysymyksessä kaino
neito, joka ei ollut tahtonut esiintyä mallina jumalattaren kevyessä
hahmossa tai sallia taiteilijan tulkita muotojaan loukkaavien katseiden
nähtäviksi. Mutta tuo verho, joka jätti ainoastaan kaulan ja käsivarret
paljaiksi, ei estänyt tämän renessanssi-ajan kuvanveistotaiteelle
luonteenomaisen teoksen kokonaisuutta pääsemästä täysiin oikeuksiinsa;
nuo notkeat muodot; tuo siro täyteläisyys ja hillitty voima, kaikki
teki tuon taideteoksen kauniimmaksi kuin luonto. Tuntui aivan kuin
se olisi ollut jumalaista alkuperää. Sellainen on Jean Goujon'in
kuuluisa veistos, suurpiirteinen miltei kammottava ilmestys, huolimatta
pehmeistä viivoistaan, lumoava, eloisa kuin ruumiillinen voima, ja
kuitenkin hillitty kuin kylmä järki.
En ollut siihen saakka nähnyt tai painanut mieleeni ainoatakaan
tuon kansallisen kuvanveistäjän teosta, taiteilijan, jota emme ehkä
koskaan ole kylliksi kunnioittaneet. En edes ymmärtänyt mitä näin,
enkä sitäpaitsi tahtonutkaan ymmärtää, verratessani tuota ihmeellistä
ilmiötä madame d'Ionis'iin, todelliseen, ihastuttavaan Ludvig XV:n ajan
aina hymyilevään, eloisaan ja ylevään olentoon.
"Se on todellisuuttakin kauniimpi, eikö totta", sanoi hän kiinnittäen
huomiotani merenneidon notkeaan, käärmemäiseen vartaloon.
"Sitä en juuri voi sanoa", vastasin minä, vaistomaisesti kääntäen
katseeni madame d'Ionis'iin.
Hän ei näyttänyt sitä huomaavan.
"Jääkäämme tänne", sanoi hän. "Täällä on viileätä ja suloista. Jos
tahdotte, voimme keskustella liikeasioista; Zéphyrine, ystävä hyvä,
sinä voit lähteä."