Tuttuahan tämä oli, tämä erakkomajan tekeminen, tuttua pikkuseikkojaan
myöten. Jokaista kiveä paikoilleen vääntäessä tuli ilmielävästi
mieleen, miten hän pikku poikana oli sen ja senkin kiven hilannut
kivitupaansa kotimökillä salojärven rannalla.
Heidän isäntäväkensä oli pitänyt halmetta takamaillaan, rantarinteellä
aivan heidän kotimökkinsä vierellä. Aholla vieriskeli kosolta sellaisia
noin pään kokoisia kivenmukuloita, ja mansikoita poimiessaan oli
Tapanin mieleen juolahtanut, etteiköhän niistä voisi laittaa kivituvan.
Hän oli ryhtynyt työhön, ja seinät olivat kohonneet päivä päivältä.
Yksinkertaisina niitä ei tahtonut saada oikein korkeiksi, sillä kivet
pyrkivät vierimään kasaan. Mutta oli hän keksinyt keinon siihenkin: oli
laitettava kaksi latomusta vierekkäin ja pieniä vierinkiviä väliin.
Silloin seinä otti paremmin pysyäkseen pystyssä, varsinkin kun kavensi
ylöspäin. Oli varmaan pystyssä vieläkin, jos menisi katsomaan.
Monet valoisat lapsuudenmuistot olivat kietoutuneet tähän kivituvan
tekoon, ja rakkaina saapuivat ne nyt liitelemään tänne vanhan
hautaraunion kiville. Alussa antoi se työlle armasta lämpöä, mutta
kohta alkoi tuntua, että tästä työstä puuttui jotakin, mitä oli
lapsuuden leikkien takana. Tämä ei tuntunut edes niiden leikkien
uudestaan elämiseltä, vaan oli ainoastaan ulkokuorta niistä, vailla
oikeaa elämän lämpöä, vailla elävää sisällystä.
Mutta pakanain hautaraunio sukeutui päivä päivältä yhä enemmän
ristillisen erakkomajan muotoon. Manan kammiosta sukeutui suoja, jossa
harhaileva sielu saattoi vajota iäisen elämän mietiskelyyn.
Erakko itse, otti osaa metsämunkin työhön. Ja työn lomassa kalastettiin
järvestä ja pyydystettiin otuksia metsästä. Suolaa, tulukset ja muuta
välttämättömintä oli jo tultaessa saatu taloista tien varrelta.
Mielellään emännät olivatkin antaneet kuultuaan mikä kova onni
hengellisiä isiä oli kohdannut.
Erakkomajan valmistuttua, kun ei tarvinnut varhaisesta aamusta
iltamyöhään raataa itseään niin upiuuvuksiin, vaipui Olavi erakko yhä
syvemmälle iäisyysmietteihinsä. Puhui hän mietteistään monet kerrat
Tapanillekin, ja monta vakavaa ajatusta silloin heräsi metsän pojan
mielessä. Mutta ei tämä elämä sittenkään ollut oikein Tapanin mieleen.
Hänestä tuntui kuin olisi aina pyhä, itse metsästys ja kalastuskin oli
saanut omituisen keveähkön, pyhäisen tunnun. Tapani kaipasi jotakin
arkisempaa, hän tunsi tarvitsevansa näkyvämpää päämäärää työlleen,
näkyvämpää tulosta siitä, sanalla sanoen täysiverisempää elämää.
Suolan ja leivän tarve pakoitti Tapanin tuontuostakin lähtemään
ihmisten ilmoille kyliin. Tällöin levisi sana uudesta ihmeestä,
erakkomajasta, johon muuan kartoitetuista munkeista oli mennyt ristiä
palvelemaan. Jo seuraavana pyhänä saapui kiviluolalle joukko kansaa
uutta metsämunkkia katsomaan, ja Olavi erakko saarnasi heille ja mekusi
messujakin.
Pyhä pyhältä kävijäin parvet kasvoivat, kansa tottui tulemaan
erakkoluolalle kuin kirkkoon, ja Olaville tuli tavaksi puhua joka pyhä.
Vähitellen häneltä jäivät messut tykkänään pois, sillä eivät ne täällä
metsän vilpoisessa povessa tuntuneet saavan oikeaa vastakaikua. Perityt
saarnamuodot ja skolastiset oppilauseet tuntuivat nekin täällä kuivuvan
tyhjiksi kuoriksi ja haihtuvan kuin akanat tuuleen. Metsän huminassa
kiehkesi uusia mietteitä hänen innonherkkään mieleensä, ja nämä
mietteet verhoutuivat omiin luonnontuoreihin, kuvarikkaihin sanoihinsa.
Hänen sielunsa ei irtautunut vain skolastiikan sanansaivarruksista ja
luostarin ummehtuneesta hengestä, vaan itse kirkostakin, sisimmässään
loittani hän kaikesta vanhasta kauemmas kuin itse lutherilaisetkin.
Hän erkani niin kauas teologien oppilauseista, ettei ylettänyt niitä
koskettaakaan, ja kun hän ei siten puuttunut mihinkään oppiriitoihin,
ei hänen harhaoppisuutensa herättänyt pahennusta, vaan metsien kansa
mielistyi hänen luonnoneläviin iäisyysmietteihinsä.
Aamusta iltaan oli sunnuntaisin väkeä erakkomajalla. Olihan se jotakin
vaihtelua Tapanillekin, mutta arkipäivisin alkoi elämä nyt tuntua
entistään tyhjemmältä. Sillä toivioretkeläiset rupesivat tuomaan heille
eväitä niin paljon, että ne riittivät koko viikoksi. Olavi söi vain
vähän ja mietiskeli enemmän, Tapani söi kyllikseen ja ikävystyi. Sillä
metsästys ja kalastuskin oli nyt muuttunut vain huvitukseksi, johon ei
tarve pakottanut. Tämä elämä tuntui alkavan häilyä ilmassa yhä enemmän,
mutta hän tunsi tarvetta pureutua maan kamaraan, tarttua johonkin, joka
tuntui kouraan.
Eivät nämä makeanleivän päivät toki kestäneet kauan. Elokuuhun
kallistuttaessa oli vanha vilja alkanut kylistä loppua, ja uutista
odotellessa eivät kävijät tuoneetkaan leipää tullessaan. Silloin oli
Tapanin lähdettävä jälleen kyliin sitä anomaan.
Heleänä poutapäivänä hän lähestyi kylää. Aivan herkkään jännitykseen
virisi hänen mielensä ajatellessaan, että taasen saisi nähdä kylän
arkista kotielämää, maalaiskylän, jossa heräsi mieleen niin rakkaita
lapsuuden muistoja. Mutta toiselta puolen tuntui tukalalta mennä
anomaan, sillä monet kerrat oli hän nähnyt etteivät ihmiset niinkään
halusta antaneet. Ja sitä ajatellessa alkoi taasen tuntua niin tyhjältä
mielessä, alkoi tuntua arvottomalta tällainen joutilas taivastelu ja
tien tallustaminen.
Tien varressa oli niitty, jolla oli väki parhaallaan heinänkorjuussa.
Sieltä lemahti kuivuvan heinän tuoksu niin suloisena, että Tapani
unohtui tielle seisomaan. Siinä seistessään näki hän miten väki
heiskaroi niityllä ahkerassa työssä haravineen ja viikatteineen, ja
leppoisan suvituulen mukana lehahteli sieltä niin suloinen kuivuvan
heinän tuoksu. "Tihi tahi, tihi tahi", alkoi samassa jostakin niityn
sopukasta kuulua sieran kalske viikatetta vastaan. Kuinka armaasti se
helähti! Se oli harhailulle eksyneen salonpojan korvissa ihanampaa
soittoa kuin kunnaan munkkien pajatus, se oli kuin kotikantelon tuttu
helinä.
Hänessä syttyi yht’äkkiä hereä halu olla mukana niityllä. Ja sen
enempää ajattelematta hypähti hän yhtäkkiä yli aidan ja tarttui
ensimäiseen haravaan, jonka tapasi. Tuttua oli työ, mutta samalla
oli siinä pitkän harhailun jälkeen outo uutuuden lumous. Hän ei ensi
tuoksahduksessaan malttanut paljoa pälyä ympärilleenkään, liehui ja
heiskaroi vain kuin kuuluisi talonväkeen ja olisi iätkaiket ahertanut
näiden toisten keralla. Mutta työ ei ollut hänelle välttämättömyys, se
oli sielun hartautta, pyhää messua ja rukousta.
Mutta vähitellen alkoi hänen silmiinsä vilkkua niityn reunalta,
pensasten katveesta jotakin iloisen valoisaa. Haravoidessaan,
heiskaroidessaan kulki hän kuin itsestään sinne päin.
Siellä haravoi nuori tyttö, valkoinen huivi päässään. Ja heinäkarhon
toisella puoleen haravoi nuori poika hänen vastassaan. Ja
haravoidessaan poika huiskasi heinätukon tytön rusoposkia vasten. Tyttö
nauroi ja oli juuri vastaamaisillaan samalla mitalla, kun huomasi
vieraan pojan olevan lähellä ja heitti häneen sirkoavan katseen
sinisilmistään. Tapanista se katse tuntui ensin päivänsäteeltä, mutta
samassa näki hän sen peittyvän oudostelevan uteliaisuuden pilveen. Säde
oli sirahtanut tuolle toiselle pojalle tuossa, hän oli täällä vieras ja
outo! Pääsi aivan huokaus rinnasta...
Poika huiskasi tyttöään uudella heinätukolla. Ei ollut älynnyt vierasta
katsojaa! Mutta tyttö oli, eikä vastannut lemmenleikkiin...
Tyttö otti sylyksen heiniä maasta ja vei ruonpohjalle. Poika sieppasi
silloin nopeasti heinäsylyksen hänkin ja vei samaan rukoon. Ihmeen
yht’aikaa he siihen sattuivat ja ikäänkuin syleilivät toisiaan ruon
ylitse. Ja Tapani näki, että poika tosiaankin otti kiinni tytön käsistä.
Tytön silmät säteilivät riemuisasti poikaa vastaan, mutta hän
rimpuili saadakseen irti kätensä. Poika näytti silloin hullaantuvan.
Hän tölmähti ruon yli, potkaisten sen kumoon, ja sieppasi jäntevin
käsivarsin tytön syliinsä.
Tapani kuuli kirkaisun ja oli vähällä tölmähtää apuun. Mutta hän näki
tytön vain nauravan ja nuoren miehen silmissä oli kuohuvan riemun
loiste. Tapani jäi seisomaan siihen kuin lyötynä. Hänestä tuntui
kuin tämän lempivän nuoren parin riemuisa onni olisi masentavana
tuulenpuuskana humahtanut hänen ylitseen.
Niinkuin huumeissaan vetäisi hän muutamia hätiköiviä vetoja
haravallaan. Hän ei enää katsonut nuorta poikaa ja tyttöä, mutta hän
näki heidät sittenkin niin iloisina ja onnellisina ja yhtäkkiä oli hän
heissä näkevinään itsensä ja Kertun.
Silloin tulivat muistot niin tulvanaan, että hänen täytyi istahtaa
mättäälle niihin elähtyäkseen. Ja hiljaisin henkäyksin, suloisin
tunnelmin alkoivat ne liidellä hänen ympärillään. Hän näki Kertun ja
itsensä keväästä alkaen... kuinka he olivat ensin kohdanneet Koukin
kalliolla ja sitten melkein joka päivä metsissä tai karjatiellä...
Kuinka hän oli kantanut Kertun kyyhkynpesältä... Kuinka Kerttu oli
itkenyt Lensunkalliolla ja he sitten menneet yhdessä nukkumaan
riihilatoon...
Yhtäkkiä alkoi Tapani tuntea häpeän punan poskillaan. Häntä hävetti
se, ettei hän ollut sellainen kuin tuo nuori poika täällä niityllä.
Vahingossa vain oli Kerttu pudonnut puustakin hänen syliinsä. Hänessä
ei ollut miestä käymään noin urhakasti käsiksi, Kertun oli täytynyt
häntä melkein houkutella, vaikka Kerttu oli ollut hänelle niin rakas,
että hänestä oli se tuntunut aivan synniltä!
Kuinka hän oli ollutkaan niin kuvaton? Kenties synnintunto oli tehnyt
pojasta tytön... olihan hän olevinaan munkki! Mutta nyt...
Tapani hypähti pystyyn.
Nyt ei häntä enää estänyt mikään!
Hän heitti haravan niitylle ja läksi huimin askelin niityn reunaa
kohden.
Silloin kuuli hän huudettavan itseään. Isäntä oli mielessään päättänyt
jotenkuten palkita tuttua erakon toveria työstään. Ja kun päivä oli
jo lähellä laskuaan, antoi hän kutsumattomalle päiväläiselleen päivän
eväiden tähteet.
Ja kohottava omistuksen tunne häivähti Tapanin mielessä, kun hän kulki
metsäpolkua kantaen, näitä eväitä, joita ei ollut kerjännyt. Se lujitti
niin hänen äskenherännyttä päättäväistä itseluottamustaan, että hän
tunsi halua lähteä suoraa päätä vanhan Rauman rannoille Kertun luo.
Mutta samassa tuli hän ajatelleeksi veli Olavia ja tunsi pistoksen
mielessään. Miten kävisi iäisyysmietteissään elävän Olavin jos hän
lähtisi pois? Saattoiko hän, saiko hän pettää toverinsa? Tämä kysymys
pyrki hänen mieleensä, mutta vaistomaisesti koetti hän sitä välttää.
Ja silloin veli Olavi alkoi tuntua hänestä entistään vieraammalta ja
samoin koko elämä metsäluolalla niin kaukaiselta, että hän saattoi
ajatella sen eri seikkoja aivan kuin ne eivät häntä koskisikaan.
Yhtäkkiä havaitsi hän mielessään, että hän katseli tätä kaikkea
ikäänkuin niityllä näkemänsä tytön ja pojan silmin. Ei, mutta _heidän_
silmin, Kertun ja hänen! Ja silloin putosivat ikäänkuin suomukset hänen
silmistään. _Sitä_ hän oli kaivannut metsäelämässään, jotakin sellaista
mitä oli heinätytön ja -pojan välillä, perhe-elämän kotoista lämpöä.
Veli Olavin innonhartaat iäisyysmietteet olivat vain häntä pitäneet
lumoissaan, ettei hän ollut voinut, ei ollut uskaltanut elähtyä Kerttua
ajattelemaan. Nyt niityllä oli hänen sydämensä sanonut sanansa ja koko
asia oli vaiennut. Ja hän tunsi elävästi ja syvästi, ettei voinut
menetellä muuten kuin lähteä Kertun luo.
Hän kulki läpi yön ja saapui aamulla erakkomajalle.
Olavi huomasi heti tuiman päättäväisen rypyn hänen otsallaan. Hän
arveli toverin olevan alakuloisen jostakin vastoinkäymisestä kylillä
ja alkoi ikäänkuin viihdytellen puhua ikiautuaasta rauhasta, johon
valmistuakseen he olivat vetäytyneet metsän yksinäisyyteen.
Tapanista tuntuivat sanat tulevan jostakin häntä ylempää, ne tuntuivat
ikäänkuin tahtovan sortaa hänen oman itsensä ja särkeä hänen mielensä
eheyden. Hän tunsi kovaa kapinanhalua ja kuunteli niin kärsimättömän
näköisenä, että Olavi loi häneen pitkän tutkistelevan katseen ja
vaikeni.
Ikäänkuin tätä katsetta karttaen nousi Tapani ja loittoni hiljaa ja
äänetönnä metsään. Hän istuutui rannalle hongankonkelolle miettimään.
Hän mietti ja vertaili, vertaili toisiinsa — veli Olavia ja Kerttua.
Hän tunsi sydämensä niin hellästi janoavan hyvää ystävää, toveria.
Ei sellaista kuin ikimietteinen Olavi, joka oli häntä ylevämpi ja
voimakkaampi ja piti häntä hartaiden mietteidensä vallassa. Ei, hän
kaipasi itseään hennompaa olentoa, jota hän itse saisi tukea ja joka
lämmittäisi ja täyttäisi hänen sydämensä omalla olemuksellaan. Olavia
ajatellessaan tunsi hän itsensä heikoksi, Kerttua ajatellessaan
vahvaksi, ja hän tahtoi tuntea oman voimansa. Niin, nyt sekin oli
hänelle vaiennut, siksi hän kaipasi Kerttua!
Hänen oli lähdettävä pikimittäin. Mutta häntä peloitti puhua aiheestaan
Olaville, ainakin nyt Olavi eli omissa mietteissään, ne johtivat häntä
järkkymättömästi, ja niillä saisi hän vielä hänetkin jälleen painumaan
paikoilleen. Hän tarvitsi lähteä Kertun luo, että hänen oma voimansa
vahvistuisi. Sillä hän tunsi että se vahvistuisi siellä nyt, kun hän ei
ollut enää munkki, ei edes "metsämunkkikaan"...
Asia tuntui sentään niin aralta, että hän hautoi sitä koko päivän.
Illalla vasta sanoi hän veli Olaville, että aikoi huomisaamuna lähteä
kylille.
— Tulemmehan vielä toimeen, sanoi Olavi.
— Lähdenpähän aikanaan...
— Ei pidä surra huomisesta päivästä!
— Menen nyt vähän kauemmas ja taidan viipyä pitempään, selitti Tapani.
Olavi katsoi tutkistelevasti häneen. Poika oli varmaan saanut tylyä
kohtelua lähikylissä ja tahtoi koettaa, oliko parempi onni kauempana.
Saihan hän mennä, kun niin halusi...
— Niin, mene vain, virkahti erakko ja vaipui iäisyysmietteihinsä.
He nukkuivat yhdessä viimeisen yönsä ja aamulla Tapani lähti.