Rusotti, rusotti metsäinen nummi laskevan auringon säteissä. Suruisena
heitti laskeva aurinko metsäiselle nummelle veriruskeat säteensä.
Vielä syysauringon laskettuakin viipyivät Tapani ja Kerttu metsäisellä
nummella verestävän iltaruskon kajossa. Kerttu oli kerännyt kasan
tuoksuvia kanervia ja vihreitä katajanlehviä ja sitoi niistä
köynnöskiehkuraa. Tapani oli hakannut pari paksua katajapuun tyveä ja
laittoi ristiä kuorimattomista katajista. Ja työnsä lomaan hymyilivät
he toisilleen onnen hymyä, lämmintä suruhymyä.
Ja työnsä säestykseksi mietti Tapani tätä iltaa, jona he olivat jälleen
kohdanneet toisensa. Hän oli odottanut Vasaraisten tien varressa Kertun
tuloa karjoineen ja oli aikonut siepata Kertun syliinsä niinkuin poika
oli siepannut tytön siellä heinäniityllä. Mutta ei se käynyt aivan
niin. Hän oli jo kaukaa katsellut Kertun tuloa, ja Kerttu oli tullut
niin hitain askelin, allapäin. Hän oli silloin mennyt vastaan ikäänkuin
epäröiden ja varoen, ja hiljaa oli Kerttukin tullut häntä vastaan.
Mutta kun he olivat tulleet niin lähelle toisiaan, että näkivät
toistensa silmiin, oli Kerttu tullut luo, painautunut hänen poveaan
vasten ja alkanut nyyhkyttää, nyyhkyttää ilosta pitkän ikävän jälkeen,
joka oli aivan kalventanut hänen päivettyneet poskensa.
Eivät he olleet monia sanoja puhuneet. Muutamin yksinkertaisin sanoin
oli Tapani sanonut tulleensa vain Kertun tähden ja etteivät he enää
eroaisikaan. Kerttu oli silloin tullut niin iloiseksi, niin tyynen ja
miettivän iloiseksi, niin totisen iloiseksi, että häntä oli täytynyt
katsoa aivan ihmeissään. Hän oli silloin kuin mikäkin pieni porvarin
emäntä, nuori äiti eikä mikään karjatyttö.
Sitten oli Kerttu kertonut muutamin sanoin eroajan tapahtumista, ja
silloin oli Tapani kuullut, että isä Simonin oli täytynyt kuolla.
Kaameaksi oli se uutinen tehnyt Tapanin mielen, ja ikäänkuin verinen
huntu kietoi hänen uuden onnensakin. Kertun noudettua vanhalle,
sairaalle äidilleen maitotilkan lähimmästä talosta, olivat he tulleet
tänne metsään. Sillä Tapanista oli tuntunut, että hänen täytyi tehdä
se, mitä kukaan muu ei ollut uskaltanut esivallan pelosta.
Ja nyt sommitellessaan kuorimattomia katajantyviä ristiksi täytyi
Tapanin ajatella isä Simonia. Hän näki mielessään isä guardiaanin ja
veli Olavin rinnatusten. Molemmat paloivat, mutta Olavi paloi heläjävää
ikikaihoa, joka verratessa tuntui melkein viileältä. Sillä isä Simon
paloi karreksi, tuntui jo ammoin aikoja hiiltyneen. Mutta sillalla
silloin kohtalokkaana päivänä, niin Tapanista tuntui, oli hän vielä
viimeisen kerran leimahtanut taivahille. Kuinka kummallista oli sitä
muistella! Täytyi kohottaa rintaa, nostaa päätä pystyyn... ikäänkuin
hänen kunniakseen!
— Miten hän sai surmansa? kysyi hän, sillä kuolintapaa ei Kerttu
tosiaankaan ollut maininnut.
— Tihru-Topihan se oli...
— Lyönyt pään poikki, täydensi Tapani kaamein miettein.
— Niin, minun piti olla karjalla, mutta kaikki muut olivat katsomassa.
— Ja sitten haudattiin kirkkoaidan taa...
Kerttu painoi päänsä alas ja sitoi seppeltään. Sillä sen oli hän jo
sanonut.
— Hiljaa kuin koira, lisäsi Tapani rivakasti veistäen ristiään.
— Sanovat hänen puhuneen kunnialle käypiä sanoja kuninkaasta, sanoi
Kerttu hiljaa.
Tapani oli vaiti kotvan.
— Niin, kyllä kuulin, sanoi hän sitten ja huokasi.
Oli jo pimeä ennenkun he saivat työnsä valmiiksi. He menivät vielä
verekselle mullokselle kirkkoaidan taa. Tapani pystytti siihen
katajaristinsä ja Kerttu ripusti sen olkapäille köynnöskiehkuransa.
He lähtivät, mutta hieman loitommalla kääntyi Tapani vielä katsomaan
pimeässä häämöttävää ristiään. Siitä suuntautui hänen katseensa
ympäröivään rytömetsään.
— Siinä on nyt sitten hänen viimeinen ristinkotinsa, virkkoi hän
katkerahkosti. Lieneekö hän ollut ristinkodin viimeinen ylipaimen?
Hiljaa ja äänettöminä palasivat he tielle.
— Tiedätkö mitään muista isistä? tuli Tapani kysyneeksi.
— Niitä on vielä parinen Pakilassa. Sanovat heidän kirjoittaneen
kuninkaalle ja anoneen papinvirkoja.
— Kerettiläiskuninkaalta, hymähti Tapani.
— Toisten sanovat lähteneen taivaltamaan teille tietymättömille.
— Kenties ovat menneet metsiin hekin, virkahti Tapani.
Hän ajatteli mielessään monia muinaisia hautaraunioita, joita sanottiin
jätinmuureiksi. Kenties monet vanhemmistakin luostariveljistä olivat
menneet niihin viettämään rauhassa viimeisiä päiviään ja saivat
hurskailta ihmisiltä elatuksensa. Mutta jos he siellä kuolivat,
kenties saivat hautansakin, mahtoi kai niiden nimi muuttua. Kenties
niitä ruvettaisiin sanomaan "munkkien muureiksi"... olihan hän heidän
kivimajaansa siellä metsässä kuullut kylissä nimettävän munkkilaisten
luolaksi. [Satakunnan vesistön varsilla on siellä täällä omituisia
kiviraunioita, joita kansa nimeää munkkilaisten muureiksi.]
Tapani vaipui siitä tuokioksi ajattelemaan Olavi erakkoa siellä
luolassaan. Kun pian tietenkin tulivat kylmät syys-yöt, eiköhän hänen
täytynyt hänenkin lähteä sieltä ihmisten ilmoille... Oli ensi tilassa
käytävä häntä katsomassa.
Tapani heräsi näistä mietteistään Pakilan riihiladon kohdalla.
Ikäänkuin äänettömästä sopimuksesta menivät he sinne nukkumaan.
Aamulla hankki Kerttu poikasen sijaansa karjalle ja he lähtivät
pyytämään kuulutusta Mathias papilta, joka oli muuttanut luostariin.
Oudoksuvin tuntein lähestyi Tapani tuttua siltaa, jota ikivanhat
tervalepät varjostivat. Oudolta tuntui hänestä ajatella ristinkotia
muiden kuin vanhojen isien asumana.
Portti oli seposen selällään. Ja jo sillalle näki kihlapari, että
syyspäivän paisteessa ilakoi pihalla liuta pellavatukkaisia lapsia. Se
oli Tapanista täällä _niin_ outoa, että häneltä pääsi herkkä, lämmin
nauru. Kerttu vaistosi sen takaa jotakin, jonka piti ilahuttaa heitä
molempia, mutta ei hän äkkipäätään oikein päässyt siitä selville,
kuinka tähystikään sulhonsa silmiin.
Mutta lapset olivat älynneet tulijat ja katselivat iloisen uteliaina
heihin.
— Metsämunkki! huudahti suurin heistä ja ilakoiden juosta tölmistivät
he entiseen "puhtaan elämän pyhättöön" kertomaan isälleen ja äidilleen,
että metsämunkki tuli Karja-Kertun rinnalla.
Silloin vasta Kerttu käsitti, mille Tapani oli niin reppoisasti
nauranut. Ja hymystä hyrskyen astuivat he käsi kädessä sisälle.