— Hajaantukaa!
Mutta isä guardiaanin kohtalo ja hänen vimmankaameat ennustuksensa
olivat saattaneet väkijoukon sellaiseen kauhun tyrmistykseen, että he
tuskin kuulivat Matz voudin huutoa.
— Hajaantukaa! Ampumisen uhalla, hajaantukaa!
Kaikki ne, jotka kuulivat nämä sanat, valtasi yhtäkkiä pakokauhu.
Mikä ryntäsi millekin taholle, pitkin Rauman vartta niemen kärkeen ja
toisaalle Lajon kylää kohden. Enin osa ryntäsi sillalle, niin että se
ruski liitoksissaan, kaidepuut notkuivat ja monet putoilivat niiden yli
virtaan. Virran takana ahtaalla kadulla tallattiin jalkoihin monia,
sillä kauimmaiset, jotka eivät olleet mitään kuulleet, eivät olleet
hätäisiä lähtemään pakoonkaan.
Munkkiparvi koki ehättää joukon jälkeen minkä kukin pääsi. Olavi ja
Tapani väistyivät vanhusten tieltä ja jäivät niin aivan jälkimäisiksi.
Verkkaan kulkivat he vanhojen veljien jälestä, kun nämä eivät
väkijoukolta päässeet pois heidän tieltään.
Yhtäkkiä kuuli Tapani ratsun korskuntaa ja hengityksen tuhutusta
aivan korvansa juuresta. Taakseen vilaistessaan näki hän Matz voudin
ratsastavan kinterillään, ja vietävä huiskutti miekkaansa niin lähellä,
että kylmät ilmaviuhkat lehahtelivat vasten kasvoja. Hän pysähtyi
ällistyksissään ja koetti keikistää päätään, ettei toinen sohisi silmiä
puhki.
— Elkää lyökö! pääsi häneltä.
— Menetkös siitä!
— Eihän tästä pääse.
— Mitäs tänne vielä tulitte. Tiehesi venkale!
Ja miekka halkoi yhä vimmatummin ilmaa ympäri hänen korviaan.
— Menenhän minä, menenhän! koki Tapani toimittaa ja riensi sillalle
minkä toiset antoivat tietä.
Vouti varmaankin pelkäsi sillan pettävän, jos hän laskettaisi sille
ratsuineen väkijoukon kinterillä. Hän jäi luostariluodon puolelle,
ja sentähden saivat jälkimäisetkin pakenijat hieman rauhaa sillalle
ehdittyään.
Sillan korvalla seisoi vanha Henrik Pakila. Vavahtelevin leukapielin
oli hän nähnyt vanhan isä guardiaanin kohtalon. Vapisivat vieläkin
kädet ja liikutuksesta värähtelivät uurteiset kasvot, kun hän riensi
munkkien luo.
— Tulkaa meille! sammalsi hän kostein silmin. Ei ole suuret tilat
sielläkään, mutta neuvotellaan, kunnes kukin ehtii katsoa tyyssijansa.
Hätiköiden alkoi kaikkien kunnioittama vanhus raivata hengellisille
isille tietä läpi väkijoukon, niinkuin mikäkin lakeija, ja kumaraiset
vanhukset seurasivat häntä.
Mutta Olavi ja Tapani poikkesivat syrjään ensimäiselle kapealle
poikkikadulle ja pääsivät vähän väljemmälle.
Tuskin tuli heiltä virketuksi sanaakaan kulkiessaan. Järkyttävät
tapaukset tuntuivat vieneen kieleltä puhelahjan, melkein pysähdyttäneen
ajatuksenkin liikkeestään.
Saatuaan hieman tilaa hengittää tuli Tapani, joka oli tottunut
veljien syömisistä huolehtimaan, ensiksi muistaneeksi runsaat eväät,
jotka olivat nyt jääneet entiseen kotiin. Pitiköhän vouti, huovit ja
sotamiehet ne saaliinaan nekin?
Hän oli aikeissa siitä kysyä. Mutta vilaistuaan veli Olaviin näki hän
tämän kulkevan kajastelevin silmin, aivan kuin ylentyneenä kaiken
maallisen yläpuolelle. Silloin ei Tapani rohennut virkkaa mitään, ei
hyvistä eväistäkään.
Heidän umpimähkäiset askeleensa sattuivat viemään heidät Karjankedolle.
Tapanin mielessä helähti silloin sulonkipeästi karjankellon kalkatus,
ja tuokion ajatteli hän Kerttua. Mutta nämä muistotkin tuntuivat nyt
ikäänkuin loitonneen, eikä Karjankedolla näkynyt muuta kuin muutamia
pakenevia ihmisiä. Olavin kohtalonvakavia kasvoja nähdessä tuntui
Tapanista aivan viheliäiseltä ajatella tällä hetkellä karjakelloja ja
paimenhuhuiluja. Kun viime yön makeat unet Kertun lämpimissä hiipivät
sittenkin hänen mieleensä, tuntui hänestä melkein, että juuri näiden
syntisten unien tähden he olivatkin nyt joutuneet mierontielle.
Siitä kiertyi ajatus takaisin äskeisiin tapahtumiin, ja hänen täytyi
huokaista muistaessaan kodittomia veljiä ja varsinkin isä guardiaania.
Mikähän hänen kohtalonsa on oleva? Nyt hän varmaankin riehui pimeässä
tyrmässä kuin jalopeura häkissään.
Veli Olavi keskeytti hänen ajatusjuoksunsa.
— Missä ne hautarauniot ovat? kysyi hän.
— Hautarauniot? toisti Tapani kummissaan... Oliko isä Simon siis jo
teloitettu ja haudattu!
— Vai miksi jättien haudoiksi sinä niitä sanoit?
... Ai niin, se puhui kiviröykkiöistä, joista oli erakkomaja
rakennettava. Tapani oli näkevinään itsensä siellä muuraustyössä. Mutta
samassa hän vaistomaisesti vilkaisi tiepuoleen, eikö siellä näkyisi
Kerttua karjoineen. Ei näkynyt, ja rintaa vihlaisi niin kipeä kaiho.
He astuivat rinnatusten metsän sorkkateitä, ja päivän kallistuessa
iltavinoon alkoivat jo jäädä jälelle tutuimmat lähiseudut.
Tuontuostakin, missä vain oli tien varressa vähänkin avarampi
ahoaukeama, kääntyi Tapanin katse yhä sinne pälymään. Mutta Kerttua ei
näkynyt, ei kuulunut karjan kellojakaan.
Ja Olavin rinnalla painautui Tapani yhä syvemmälle metsien poveen.