Ujoudesta punastellen kömpi aamulla kevätkesän aurinko Äyhönjärven
takaa ilmoille ja kurkisti nummen yli Pakilan riihiladon ovelle.
... Aivan oikein, siellä oli tyttö taasen nukkunut yönsä. Mutta kuka
kumma kömpi hänen jälestään? Nuori poika — metsämunkki! Kas vain
tyttöä, kenen hilasi mukaansa...
Kultaisen auringon kasvot sulivat veitikkamaiseen rusohymyyn, ja
rusohymy levisi niistä holvaamaan koko itäisen taivaanrannan.
Ketterin askelin tulivat nuoret tielle. Kirkkotarhan nurkalle saavuttua
sanoi Kerttu nopeasti hyvästit ja riensi vilkaisemaan äitiään ennenkun
jouduttautui kaupungin karjaa ottamaan haltuunsa.
Mutta jäädessään siihen seisomaan ja katsomaan hänen jälkeensä, näki
Tapani tytön pysähtyvän ja luovan häneen vielä viimeisen katseen.
Ja Kertusta tuntui jotakin jäävän hänen luokseen, vaikka tyttö itse
pujahtikin näkymättömiin Ammalan taa.
Tapanista oli vielä liian varhaista mennä luostariin. Hän kiersi
pappilan raunioiden itäpuolitse ja kaupungista erillään olevan
Heikkalan talon vieritse niityn reunaa myöten Rauman rannalle. Siellä
hän istui suvantoisen virrankainalon partaalle ja katseli pikku kalojen
pirinää nousevan auringon säteissä. Ahvenen jurrikoitakin liikkui siinä
kalasia hätyyttelemässä, ja Tapanin teki mieli heittää onkikoukku
ahmurien eteen. Mutta onget olivat luostarissa ja oli hankalaa lähteä
niitä sieltä noutamaan. Täytyi siis tyytyä vain katselemaan, istumaan
ja unelmoimaan.
Hän tunsi tänään mielessään heläjävän niin hellän suloisten sävelten,
että koko aamunkirkas maailma näytti hänestä julmalta. Hänestä tuntui
olevan jotakin yhtäläistä noissa ahvenissa, jotka ahdistelivat
kisailevia pikku kaloja, ja esivallassa, joka ahdisteli ja uhkaili
rauhallisia veljiä. Ja hän itse, eikö hänkin ollut aikonut hävittää
kyyhkyn pesän, monelta metsälinnulta oli munat ryöstänytkin! Kerttu
yksin oli hyvä... sula hellyys herahti Tapanin mieleen, kun ajatteli
Pakilan riihilatoa.
Hänen unelmiinsa alkoi luostarista päin kuulua väenliikettä ja hälinää,
ja kohta kantoi kaiku pitkin Rauman pintaa äänenkajahduksiakin, aivan
kuin katkelmia hartaasta saarnanuotista.
Tapani nousi ja kulki pitkin rantaa luostarin luo.
Virkut maalaiset olivat auringon kera lähteneet liikkeelle täyteen
ahdatuista majapaikoistaan. Päivän juhlallisuuksia odotellen olivat he
kertyneet kaltevalle nurmikentälle luostarimuurin varteen. Veli Olavi
oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja tullut heille saarnaamaan.
Tapanikin liittyi kuulijain parveen.
— Katsokaas, jatkoi veli Olavi, katsokaa virran tyyntä kalvoa
tuossa, kuinka aamun kirkas aurinko siihen kuvastaa! Myrskyt ovat
meriä myllertäneet, tuulet ja rankkasateet ovat tätäkin virranpintaa
röyheltäneet, mutta aina uudestaan kuvastuu taivaan valo sen pintaan
ja kuvastuu iäti! Katsokaa metsän puita, noita tuossa rantaäyräällä,
joiden lehdeksien lomitse päivä paistaa virtaan! Tuulia ja myrskyjä
ovat saaneet kestää nekin, mutta yhäti sittenkin kohottavat ne maan
uumenista latvansa kohti korkeutta. Sellainen on jumalaisen hengenkin
iäinen valta, se ei sorru myrskyissä ja rajuilmoissa, vaan versoo ja
viheriöi iäti ja kaikkialla, iäti ja kaikkialla rannaton hengenmeri
alkaa taasen heijastaa taivaan aurinkoa jälkeen myrskyjen. Siellä ja
täällä saatetaan Herran kylvömaa tallata pimeyden valtojen jalkoihin,
mutta juuret jäävät ja versovat pian entistään ehommin. Ja jos Herra
tahtoo, saattavat versoa karut kalliotkin ja tähkää työntää tallatun
peltotilkun sijaan. —
Veli Olavi jatkoi puhettaan, mutta Tapanin mielessä jäivät soimaan
sanat: "iäti ja kaikkialla". Hänestä tuntui, kuin Olavi tarkoittaisi
sillä, ettei luostari ole niinkään tärkeä, sen saattoi vaikka jättää
kylmille ja yhtä hyvin tehdä iäisen hengen työtä metsässäkin. Sellainen
ajatus miellytti Tapania, metsissä voi hengittää paljon keveämmin kuin
kolkkojen muurien sisällä. Eikä heille Olavin kanssa tulisi siellä
hätäpäiviä!
Tapanin tuumiessa satoivat Olavin sanat hänen ylitseen ja ainoastaan
kaiullaan säestivät hänen ajatusjuoksuaan. Mutta yhtäkkiä säestys
taukosi ja samassa heräsi hän mietteistään.
Joku veli oli käynyt kuiskaamassa saarnaajan korvaan, ja hän päätti
muutamin sanoin puheensa ja meni luostariin. Tapani lähti jälkeen.
Siellä oltiin täysissä juhlavalmistuksissa. Kaikki arkut ja pyhät
lippaat vedettiin esiin, kaikki vaatekomerot avattiin. Kaikki jätteet
ristinkodin loistoajoilta oli käytettävä juhlistamaan päivän kulkuetta.
Vihdoin aukenivat luostarin portit ja munkkien kulkue tuli juhlallisen
hiljaa ulkona odottelevan väkijoukon näkyviin. Edellä kannettiin
välkkyväksi puhdistettua riemuristiä, ja jonon etumaisena kulki
guardiaani ikivanhassa apottikaavussaan, joka oli tehty messukasukan
kuosiin paksusta, punaisesta silkkikankaasta, kukitettu koruompeluksin
ja paarrettu kaulan ympäriltä ja molemmilta kupeilta. Häntä seurasivat
messukasukoissa varaguardiaani ja pari muuta munkkien kunniavanhusta.
Muut veljet, joille ei vanhuuttaan kuluneitakaan messukasukoita
riittänyt, tulivat tavallisissa harmaissa kaavuissaan ja avojaloin,
muodostaen lyhyen jonon, joka näytti vain kourantäydeltä raihnaisia
rippeitä luostarin muinaisesta uskonintoisesta parvesta. Jonon
jälkipäässä tulivat rinnatusten nuorimmat veljet, viimeksi vihitty
pappismunkki Olavi ja maallikkoveli Tapani, luostarin metsämies.
Vanhuuttaan kärisevin äänin juhlakulkue veisasi latinankielistä
litaniaansa kertosäkeineen. Ainoastaan Olavin ääni soi sulavampana yli
joukon; Tapani koki hyräillä minkä voi hänen mukanaan.
Nurmikentällä odotellut joukko liittyi jonoon munkkiparven jälkeen.
Niin kulettiin yli sillan ikivanhojen tervaleppäin lehvien alitse ja
alettiin kiertää ympäri kaupunkia. Litanian jälkeen ehdittiin vitkaan
taivaltaessa veisata monet messut, monet hallelujat neumilurituksineen,
monet sekvenssit vuorolauluineen, ja väliin hymistiin Ave Mariat
ja muut rukoukset. Kaikkialla yhtyi väkivirtaan maalaisia ja
kaupunkilaisia, ja miksi lie kukin liittynytkin, hartaudesta,
uteliaisuudesta tai huvikseen, niin harva saattoi olla joutumatta
juhlatuulelle, varsinkin niistä, jotka ahtailla, monipolvisilla
kaduilla pääsivät lähemmäksi alkupäätä ja saattoivat kuulla edes
hiemankaan munkkien laulunhyminää väkijoukon kohinan ja jalkojen
töminän yli.
Puolipäivän rinnassa suunnattiin jälleen kulku luostariluotoa kohden.
Avarahkolla luostarin pihalla oli siellä väkijoukkoa kestitettävä
maalaisten tuomilla eväillä ja aterioidessa jaettava hengenrieskaakin
sanoin ja sävelin. Siltaa lähestyttäessä ei isä guardiaani enää koko
sielullaan ottanut osaa juhlalauluun, hän viimeisteli mielessään
kiivasta saarnaa, jossa oli aterian jälkeen kansalle puhuttava
kerettiläiskuninkaan jumalatonta ryöstöä vastaan.
Yhtäkkiä katkesi munkkiparven laulu särähtävään epäsointuun.
Oli juuri käännytty Rautialan nurkitse ja saattoi nähdä luostarin
portin sillan ylitse. Vartialle annetun määräyksen mukaan oli postin
avoinna odotettava veljiä kodin helmaan ja vieraita juhla-aterialle.
Mutta se oli kiinni.
Ja portin edessä oli joukko sotaväkeä, ratsuja jalkamiehiä.
Moninkertaisena ketjuna olivat he saartaneet portin, ja rivien edessä
ratsasti vouti Matz van Klewen välkkyvä miekka kädessään.
Tyrmistyneenä pysähtyi isä Simon tuokioksi ja munkkiparvi hänen
jälessään. Mutta häipyväksi tuokioksi vain.
Niinkuin kirkastuksen leimaus iski veljeskunnan ylivartian mieleen,
että oli sotalauluksi viritettävä Notkeruksen mahtava sekvenssi "Media
vita in morte sumus" ja Herran voimalla käytävä vihamiestä vastaan.
Tärisevin äänin alkoi ukko laulaa:
Keskellä elon kukkivan
lyö kalman käsi vastaan!
Kehenkä silloin uskallan,
jos Hän ei auta lastaan?
Vanhurskas Herramme,
pahojen tekoimme
vuoks syystä vihastuit;
mut pyhä Jumala,
väkevä Jumala,
ah, pyhä, laupias ja suuri Jumala,
pois käännä hirmuvallan käsi kamala!
Viitisen sataa vuotta oli tämä laulu, jonka vaara itse oli jo
synnyttänytkin, soinut läpi myrskyn ja aaltojen hyrskyn, sotamiehet
olivat sitä kaiuttaneet verisissä otteluissa ja kansanjoukot ruttoa
paetessaan. Lempilauluksi oli se käynyt Rauman rannoillakin näinä
viimeisinä kovina aikoina, ja kohisevana virtana alkoivat voitonvarmat
sävelet kiiriskellä suusta suuhun kansankulkueen jälkipäätä kohden.
Ja väkijoukkojen takaa, johon ei kuontunut näkemään mitä luostarin
portilla tapahtui, kohahtelivat vielä mahtavat sävelet, kun etumaisena
kulkevan munkkikunnan oli pakko keskeyttää sotaväen pysähdyttämänä.
— Vanhurskaan Jumalan nimessä, huusi isä Simon pauhuäänin, antakaa
tietä Herran palvelijoille!
Sotilasmuuri ei hievahtanutkaan.
— Väistykää pyhän ristin tieltä! Tämä portti vie pyhän ristin kotiin.
— Vaiti! huusi Matz vouti samalla kertaa isä guardiaanille ja
kohisevalle väkijoukolle. Ja kolkon värittömällä äänellä, joka kuului
miekan kalskeelta umpeenluodusta haudasta, julisti hän:
— Kuninkaan käskykirjeen nojalla ja koska armosta suotu muuttoaika
on kulunut loppuun, teemme täten tiettäväksi, että tämä entinen
luostarirakennus ja kaikki mitä siihen kuuluu on tästä päivästä ja
hetkestä lähtien munkeilta ja muilta sivullisilta ainaiseksi sulettu.
— Ainaiseksi sulettu! kertasi soinnuton kaiku munkkien parvesta.
— Ainaiseksi sulettu! vieri kohisten kautta juhlivan kansanjoukon.
Isä Simon seisoi tyrmistyneenä ja mustana kasvoiltaan. Mutta yhtäkkiä
kävivät hänen kasvonsa harmaiksi ja heti sen jälkeen kiehahti niille
tumma puna.
— Väistykää, rosvot! ärjyi hän. — Herran viha on muuten kohtaava teitä
ja ruunupäätä päärosvoa, itse antikristusta ja perivihollista Hänen
vimmanpuuskansa keskeytti Matz vouti viittaamalla sotamiehilleen.
— Kuninkaan nimessä, jonka viran ja kunnian kimppuun hän on käynyt,
vangitkaa hänet!
Sotamiehet tarttuivat hosuvaan ja sätkyttelevään isä guardiaaniin.
Mutta hengellisen isän suu oli vielä valtoimenaan.
— Te, perkeleen sikiöt, sota ja rutto on teidät kaikki korjaava! Apuun,
te pyhän ristin uskovaiset! Apuun, pyhän äidin nimessä! Ettekö tule?
Kuinka tulisitte, te, tämän kirotun kaupungin kerettiläiset, itsehän
olette saaneet tämän aikaani Voi teitä! Tuskin on yksitoista vuotta
kuluva, kun saatte itse käskyn lähteä kodeistanne ja taloistanne
metsiin, ja kaupunkinne on jääpä kylmilleen. Ja sadan ja yhden vuoden
kuluttua on Jumalan tuli polttava kerettiläiskirkkonnekin, niin että
pyhän ristin kirkko on täällä iät kaiket oleva ainoana totisena
herrantemppelinä! Ja itse kerettiläiskuninkaanne, antikristuksen
ruhtinas, joka ryöstää itselleen sen mikä Jumalan on —
— Tukkikaa hänen suunsa! huusi Matz vouti.
Sotamiehet sulloivat kiivaan vanhuksen suuhun hänen oman kirjokukkaisen
silkkikaapunsa liepeitä, niin että hän sai ilmoille vain ähkyvää ja
tukehtuvaa mölinää.
— Viekää hänet tyrmään odottamaan tuomiotaan! huusi Matz vouti
miehilleen.
Nämä alkoivat raahata sätkyttelevää ja ähkyvää isää sotilasrivien
editse väkijoukosta syrjään.
Mutta senaikuinen hengellinen herra Henricus Matthei Raumoěnsis
kirjoitti tästä tapauksesta muistelmiinsa näin:
"_Anno 1538 die translationis S:ti Henrici expulsi sunt monachi cum
sua mala larva in malam crucem de claustro Raumensi, quod ex gratia
regice majestatis facto, est curia sacerdotalis_." [Vuonna 1538, pyhän
Henrikin muuttamispäivänä, ajettiin munkit viheliäisine kuvatteluineen
kurjaan ristinkuolemaan Rauman luostarista, joka hänen kuninkaallisen
majesteetinsa armosta muutettiin pappilaksi.]