Tapani oli samoillut useat salopitäjät nostattaen kansaa
nauriskaskiltaan. Sitten oli lyöttäytynyt muutaman sisämaalaisen
venekunnan mukaan, oli heidän kerallaan soutanut jokien suvannot ja
laskettanut vuolaat virrat ja lähestyi Heikin päivän aattona saarien
lomitse Rauman satamaa.
Jo olivat Rauman rannat täytenään sisävesistöläisten ja loitompain
saaristolaisten veneitä, jo vilisi pikku kaupunki juhlivaa kansaa
kukkuroillaan. Veljistäkin olivat useimmat kotiutuneet jo parisen
päivää sitten, eikä ollut ristinkodista ollut moniin vuosiin nälkä niin
loitolla kuin nyt juhlan lähetessä. Ristikansan tuomisia oli kellari
ja keittiö täytenään, oli itse refektoriumkin puolillaan. Ei ainakaan
leipähuolten pitänyt veljien juhlavalmistuksia häiritä.
Mutta juhlakansan kesken liikkui kaameita huhuja, että Turusta oli
voudin kutsusta saapunut parvi ratsuväkeä, joka leireili metsässä
Unajan kulmilla, ja johonkin loitomman saaren maltoon sanottiin
ankkuroineen suuren sotapurren, joka oli tuonut täytensä jalkaväkeä.
Arveltiin, ettei Matz vouti tahtonut tuoda suotta sotaväkeään
näkösälle, kansaa peloittelemaan, pitihän vain varalta mailla. Mutta
tyrmeiksi pani jo se tieto mielet, sydämet tahtoi nostattaa kurkkuun.
Tätä uhkaa ei saanut unohtumaan iltamessukaan, joka kansajoukoille
pidettiin kaltevalla kentällä virran varrella, luostarimuurien
ulkopuolella. Tämä uhkako lie Tapaniltakin tärvellyt gregoriaanisten
messusävelten ja neumien sulosoinnut, niin että hän oli niiden lomitse
kuulevinaan paimentytön huhuilun, joka vastasi hänen tärrätorvensa
tiarutukseen. Niin kutsuvasti se helähteli, että hän päivän mennessä
mailleen pujahti tiehensä ja Karjankedolle.
Hän asettui kirkkotarhan nurkkaukseen odottamaan. Kohta alkoikin kuulua
tuttu kellojen kalkatus ja ammunta Vasaraisten tieltä.
Hän lähti vastaan. Ja kun Kerttu näki hänet, tuli tytölle tulinen hoppu
hätistelemään jälkimäisiä lehmiään. Saatuaan ne juoksun lönkkään,
juoksi hän itse niiden kanssa kilpaa tiepuoleen Tapanin luo. Vaikkei
kättänsäkään kohottanut, tuntui Tapanista kuin tulisi avoimin sylin.
Vaikkeivät koskettaneetkaan toisiaan, tunsi Tapani lumolämpöä, aivan
kuin syleilyllään toisiaan lämmittäisivät.
— Missä sinä olet ollut? tuli kysymys ikävöivin äänin. Mutta tuskin
pääsi poika alkuun selittämään, kun seurasi hätiköivä kysymys: —
Huomenna tulet kai taasen metsään?
— Huomenna on Henrikin juhlat Totta kai sinäkin tulet sinne?
— Minäkö! Minunhan täytyy olla karjassa! Ainakin ylihuomenna tullet
taas mukaan?
— Herra tiesi, missä ylihuomenna olen!
— Miten niin? kysyi Kerttu suurin silmin.
— Sitä en osaa sanoa enkä ymmärrä. Mutta minusta tuntuu ja kaikki
näyttävät aavistavan, että huomenna tapahtuu jotakin kauheaa.
Hätääntynein katsein riippui Kerttu hänen silmissään ja hätäilevää
hellyyttä kuvastuivat luonnonherkät kasvot. Mutta mieli oli yhtäkkiä
tulvahtanut niin täyteen, ettei hän saanut sanaakaan suustaan.
— Odota täällä, puuskahti hän yhtäkkiä. Odota, kunnes vien lehmät!
Ja samassa hän riensi juoksujalkaa lehmien jälkeen, jotka olivat jo
hieman ehtineet loitota. Tapani jäi siihen seisomaan kuin lumoissaan ja
katsomaan hänen jälkeensä. Kerttu pysähtyi kerran, kerran vain, ja loi
häneen katseen alta kulmainsa. Mutta Tapanista tuntui kuin olisi tyttö
itse tullut tämän katseen mukana ja likistynyt hänen poveaan vasten.
Kohta katosi tyttö kirkkotarhan nurkan taa Karjankedolle ja Tapani jäi
siihen tähystelemään, milloin hän tulisi jälleen näkyviin.
Vihdoin, aivan auringon tipahtaessa taivaanrannan taa, tulla hepsutteli
Kerttu kuin salavihkaan, mutta lämmintä iloa pulputen.
— Kuule, mennään Lensunkalliolle! sanoi hän hilpeästi ja tarttui
Tapanin käteen.
Tapania hieman arvelutti lähteminen näin iltamyöhään. Mutta toisekseen
tuntui hänestä, ettei hänen poissaoloaan panisi kukaan merkille, kun
luostarissa olivat kaikki niin kiintyneet huomispäivän juhlaan. Ja hän
lähti.
He kävelivät käsi kädessä Koukinkiven luo ja poikkesivat siitä salmen
rannalle vasempaan. Kohtsillään saapuivat he metsänsaartamalle,
korkeahkolle kalliolle, josta oli kaunis katsella yli Äyhönjärven ja
Raumavirran niskan.
He istuivat rinnatusten kallionkielekkeelle ja katselivat miten vienot
hämärättäret keveästi karkeloivat veden yllä. Kerttu painautui hiljaa
Tapania vasten ja kallisti päänsä hänen olkaansa. Kuinka se lie
käynytkään, mutta Tapanin käsi tuli pujahtaneeksi Kertun valtoimien
hiussuortuvain alitse ja kiertyi olan yli povelle aivan kuin kaulaan.
Silloin Kertun pää kallistui Tapanin olkapäältä rintaa vasten. Niin
istuivat he kauan, ja Kerttu kuunteli, miten Tapanin povi kohoili hänen
korvaansa vasten. Tapani hyväili vienosti Kertun povelle valahtaneita
hiussuortuvia, ja hänestä tuntui, että hän piteli sylissään jotakin
niin perhonarkaa, että hänen oli sitä pideltävä hyvin, hyvin varoen.
Mutta häntä ihmetytti mikä oli hänen silmissään; tuntui kuin teräset
suurenisivat ja niille saisi lämmin kosteus. Sitä tarkatakseen rupesi
hän räpyttämään silmäluomiaan yhteen, mutta kuuli silloin vain, miten
ripset hiljaa ripsahtelivat vastakkain.
Yhtäkkiä tunsi hän kummakseen miten Kerttu alkoi hiljaa nytkähdellä.
Kas, samassa vierähti kirkas vesikarpalo hänen käsiselälleen!
— Mikä nyt tuli? kysyi hän hätäyksissään.
Kerttu pyyhkäisi sukkelasti silmiensä alustaa, kohotti sitten häneen
kostean katseensa, koetti nauraa ja hykertää eikä tiennyt miten oikein
hämmentäisi hupsut kyyneleensä. Yhtäkkiä kapsahti hän Tapanin kaulaan
ja itki ja nauroi sekaisin.
Tapani veti hänet viihdytellen syliinsä, mutta päästeli hellävaroen
hänen käsivartensa pois kaulastaan.
— Mitä sinä itkit?
— En minä oikein tiennyt.
— Sano nyt!
Kerttu katseli verhotuin katsein Rauman niskavirtaan.
— Sano nyt!
— Sitä minä vain, että meillä on ollut niin hyvä yhdessä. Mutta jos nyt
et enää tulekkaan kanssani metsään?
Se ajatus oli niin surullinen, että aivan alkoi itku kukkua kurkussa.
— Elä nyt! sanoi Tapani.
Mutta kun se ei näyttänyt auttavan, koki Tapani kiireimmiten etsiä
uusia lohdutussanoja.
— Tulenhan minä! Miksi en tulisi, kuten ennenkin!
— Niinkö! huudahti Kerttu ja kohotti häneen puoleksi ihastuneen,
puoleksi epäilevän katseen.
Mutta silloin tuli Tapani nähneeksi kyynelkarpalot, jotka vierivät
hänen poskilleen. Hän kuivaili ne ahavoituneella käsiselällään ja
likisti sitten hajahapsista päätä hyväillen vasten poveaan.
Kerttu lepäsi siinä hiljaa ja onnellisena. Ja suviyön hämärättäret
käärivät yhä tiiviimmin huntujaan heidän ympärilleen.
Äkkiä Kerttu liikahti ja käänsi siksi päätään, että kuontui katsomaan
Tapanin silmiin.
— Kuules! sanoi hän.
— No?
— Minä en tahtoisi lähteä tästä pois ensinkään.
— Niinkö!
— Niin, vaikka onkin jo yö.
— Ai! virkahti Tapani säikähtyneenä. — Minun täytyy nyt lähteä.
Hän työnsi Kertun pois sylistään ja nousi. Kerttu huokasi ja nousi
hänkin.
Tapani alkoi vinhasti astua edeltä kaupunkia kohden ja Kerttu koki
pysyä jälessä.
Mutta kun he Koukinkallion luona pääsivät paremmalle tielle, juoksi
Kerttu rinnalle ja tarttui Tapanin käteen. Hän tarttui kuin väsynyt
nojaan ja kulki niin hiljanverkkaan, että toisenkin täytyi hiljentää
rientoaan.
Heidän kulkiessaan nummenreunaa kaupunkilaisten riihien ohi, pysähtyi
tyttö tykkänään ja loi poikaan sukostelevan katseen.
— Minä en menekään yöksi kotiin.
— Mihinkäs sitten? kysyi Tapani kummissaan.
— Menen tuonne Pakilan riihilatoon.
Tapani katsoi häneen hymyillen.
— Elä mene, sanoi Kerttu, luostariin sinäkään. Tule nukkumaan sinne
olille.
— Onko siellä olkia näin kevätkesällä?
— Jää Pakilalle aina vähän — se kuuluu olevan taika — ja olilla on
niin raikas nukkua. Ajattelin, että olisitpa sinäkin siellä, niin ei
tuntuisi yksinäiseltä. Ja olisi lämpimämpikin, lisäsi Kerttu hiljemmin.
Tapani vilkaisi häneen ja näki suviyön hämyssä hänen poskillaan niin
kiehtovan punan. Mutta jostakin loitolta vilahti samassa mieleen
kuva hurskaista isistä ja vavahdutti sydäntä. Tämä mielikuva ja
Kertun herättämä ajatus eivät tuntuneet sopivan yhteen. Mutta kun
oikein ponnisti, saattoi hän nähdä vanhat veljet sikeässä unessa
väsyneinä päivän puuhista. Oli kai parempi vain, ettei hän menisi
yöllä häiritsemään portinvartiaa eikä muita, vaan viettäisi muualla
aamupuolen yötä.
He menivät kuin menivätkin Pakilan latoon, Kerttu edellä ja Tapani
jälkivietteessä. Siellä oli tosiaankin nurkassa kasa olkipehkuja.
Kerttu tasoitteli siihen kuoppuran, niinkuin kahden hengen vuoteen
konsanaan, ja he kävivät siihen nukkumaan syltä kaulaa kuin rakkaat
sisarukset.