— Tuu, tuu! Turluu!
Jopas alkoi äännellä! Jo alkoi äännellä uusi tuohiluikku, metsän pojan
tärrätorvi. Mutta ei vielä sävel oikein soreasti lurahdellut, täytyi
vielä tiukennella tuohikierrettä, varsinkin leppäkaulan ympäriltä,
täytyi sitoa tärrää tiukemmalle vinoksi vuollulle suulle.
— Tiarun, tiarun, rur-ruu, ta-i-hia turlun, tiarun, tiarun, tiaaarun!
Jo kävi ilo ilolle! Kivelle istui metsän poika, toitotteli, turlutteli,
ja iloisesti metsä raikahti vastaan, kaiku vaelsi metsätörmältä
toiselle.
Mutta muutaman vaaran rinteellä se jäi kauemmin elämään. Kuinka
kummalla kaiku raikahteli vielä kuulumattomiin loitottuaankin. Ei,
toinen ääni se oli, karjanhuhuilu!
Kun kapusi koivuun ja kurkisteli keväthentojen lehdeksien lomitse, näki
lehtonotkelman yli karjankin ahorinteellä, kauniissa kihermässä nurmea
jyystämässä. Paimentyttö seisoi aivan vieressä, mutta sittenkin huhuili!
— Tprui, tpruu-hu! helähti kimakasti ja pitkään.
Kerttu tyttö!... Tule tänne poikapaimen, tääll' on toinen
tyttöpaimen... helähti Tapanin korviin sanattomasta huhuilusta. Hän
puitti puusta maahan kuin orava ja sieppasi mättäältä lakkireuhkansa,
jossa oli kymmenen metsikanan munaa. Ja ala vain läpi lehdon puikeltaa
huhuilua kohden!
Salaa oli hän tyttöä lähestyvinään, mutta kun puiden lomitse kurkisti
aholle, lakkasi tyttö ykskaks huhuilemasta ja istahti kivelle. Selin
istahti siihen, ikäänkuin olisi vaipunut omiin mielihauteihinsa, ja
alkoi laulaa hyräillä.
Hyvä ilta, tyttösen,
päivä vaipuu mailleen!
Paimen saapuu toitotellen
torvin kellokkailleen. —
Laske, tyttö, poika pois,
jo nyt päivä koittaa!
Käki kukkuu, aamusoiton
paimen torvin soittaa.
Kuunnellessaan tytön laulua kuuli Tapani yläpuoleltaan toisenkin.
"Kyyh, kyyh!" kuului sieltä huolestunut kujerrus. Melkein unohti
silloin Tapani tytön ja tähysteli näreen tattaraan lehtipuiden lomassa.
Ei ollut ylen pitkältä oksatonta tyveä reisittävää, monet kerrat oli
hän kavunnut pitemmältäkin, silopetäjiin, joissa oli oksatupsu vain
latvassa.
Kerttu istui kotvan äänetönnä, käsi poskella. Kun ei alkanut kuulua
tulijaa, käänsi salavihkaan päätään ja vilkaisi. Käänsi sitten päänsä
kokonaan ja nousi. Ei malttanut olla huutamatta:
— Mitä siellä on?
— Kyyhkyn pesä puussa!
Juoksujalkaa lähti silloin luo Kerttukin.
Tapani oli alkanut kiivetä näreeseen. Kyyhkynen pelästyi ja lehahti
viereiseen puuhun. Siellä lepatteli ja pälyi. Raukeana haudonnastaan ei
jaksanut pitkältä lentää, ei hennonutkaan, kun hätäili ylen pesästään.
Jo oli hirviö perillä, kurkisti rakkaaseen pesään näreenlehvien välitse.
— Kyyh, kyyh kymmenen munaa, kaah, kaah kahteen katosivat!
— Kaksiko siellä vain on? kysyi tyttö puun juurelta.
— Kaksipa tietenkin. Se oli vaihtanut entiset kymmenen munaansa
metsikanan kahteen. Sitä valittaa ikänsä kaiken.
— Minäkin tulisin katsomaani
— Tuon alas koko pesän.
— Voi, elä! Etkös näe, miten emo hätäilee?
Tapani ei vilaissutkaan kvyhkyemoon, vaan hätäilevään Kerttuun
näreen juurella. Kas tyttöä vain, päivä päivältä se somistelihe
yhä soreammaksi! Eilen oli puhdas aivinapaita ja niin sorea pitsi
pääntiehyessä, oma nypläämänsä. Nyt oli pään ympärillä uusi punatimppi
pitämässä valtoimia rusohapsia poissa otsalta. Mielihyvä hiveli povea
sitä nähdessä, ja kun Kerttu niin hartaasti pyysi, heräsi omassakin
povessa hellyys lintuemoa kohtaan.
— Olkoon sitten! sanoi hän ja pujahti ykskaks maahan.
Kerttu meni avuttoman näköisenä tähystelemään alimpiin oksiin ja
haparoi käsin oksatonta tyveä.
— Nostanko minä? kysyi Tapani.
Ei vastannut Kerttu, tähysteli vain.
Silloin tarttui Tapani sylin hänen polvikäänteihinsä ja nosti. Jo
yletti Kertun käsi alimpaan oksaan, jo sai hän kiinni toisestakin.
Tapani tarttui jalkateriin, avitti ja oli sukelluttaa päänsä
ruskearaitaisiin helmuksiin, ja lopuksi vastasi kämmenillään paljaihin
jalkapohjiin, kunnes tyttö varasi oksiin molemmin jaloinkin. Sitten
jäi Tapani puun juurelle vartomaan, sylet valmiina ottamaan jos
toinen putoaisi, ja katseli helmoja, jotka kavutessa niin somasti
hepsahtelivat oksien lomassa.
Onnellisesti pääsi Kerttu perille.
— Miten soma pesä! Kelpaa siihen laittaa poikasia!
Mutta yhtäkkiä hän huudahti:
Nyt tulen pois! Emo on niin hädissään!
Hän alkoi kavuta alaspäin. Mutta ei ollut vielä ehtinyt alimmille
oksillekaan, kun jalka luiskahti. Hän jäi käsistään riippumaan, ja
huudon ilakka pääsi, kun jalat eivät ottaneet löytääkseen uutta oksaa
eivätkä kädet yksinään kannattaneet. Kirkaisi vielä kerran ja hupsahti
maahan helmat hassunkurisesti korvissa.
Tapani oli maassa vastassa syli avoinna, ja siihen Kerttu putosi. Ja
mikä lienee silloin huilannut pojan, niin ettei irti päästänytkään,
puristi vain povea, että aivan herpaisi Kertun siihen lepäämään
käsivarsilleen.
Alkoi siitä poika kantaa tyttöä lehmikarjan luo aholle, ja
kantaessa alkoi tyttö nauraa, hosui ja hamusi toisella kädellään
kuin vastustellen, mutta toisen käsivartensa kietaisi aivan kuin
tietämättään pojan kaulaan. Pojan sellainen aivan sokaisi, ja hän
kompastui ahon kantoon ja kaatui. He kaatuivat siihen mansikkain
kukille yhteen myttyrään.
Nauraen jäi tyttö makaamaan pitkin pituuttaan, mutta poika selvittäytyi
pois ja jäi kömpelyyttään häpeillen viereen istumaan. Nousi kohta
Kerttukin silmäilemään, etteiväthän vain lehmät eksyneet karjasta.
Yksissä ne käyskentelivät, vähät oli huolet paimenella.
* * * * *
Yhdessä metsämunkin kanssa karjatyttö ajoi illalla lehmiään kaupunkia
kohden. Keveä oli metsämiehellä kantamus, kymmenkunta munaa vain
hattureuhkassa. Mutta tunto ei ollut oikein keveä, kun ajatteli
nälkäisiä veljiä.
Karjanketoa lähestyessään he näkivät, että siellä oli tänään jotakin
erikoisempaa tekeillä. Siellä näytti olevan väkeä enemmänkin, eikä vain
emännät karjaa vastassa, ja kaikki olivat niin juhlallisen hiljaa ja
liikkumattomina.
Tapani eroittautui Kertusta ja riensi loitommitse lehmikarjan
edelle. Kun kellojen kalkatus oli jäänyt hänen taakseen, alkoi hän
kuulla saarnaäänen kajahduksia, kovemmin korostettuja iskusanoja ja
lausekatkelmia. Veli Olavi siellä saarnasi sievoiselle kuulijakunnalle.
Nähtävästi oli pitänyt varansa ja alkoi paukutella emännille, jotka
kuulostelivat hieman myöhästynyttä karjaansa. Vähitellen oli siihen
kertynyt muitakin nojailemaan kirkkoaitaan tai loikoilemaan nurmikolla
sen varressa ja kuuntelemaan nuoren munkin innonharrasta puhetta.
Saavuttuaan kirkkotarhan lounaisnurkalle alkoi Tapani eroittaa paremmin
saarnaajan ajatusjuoksua.
— Tulviessaan saattavat väkevät virrat nousta yli äyräidensä, niin
että ne murtavat rantapengermät ja puhkaisevat tiensä läpi nummien.
Mutta vahvat kalliot eivät järkähdä tulvien tieltä, vaan seisovat
ajoista niin aikoihin. Sellainen vahva kallio on ristinkalliokin,
ja sillä kalliolla seisoo pyhä risti, jonka kodiksi veljeskuntamme
kammiot ovat pyhitetyt. Herran käsi on väkevä, ja jos se lepää heidän
yllänsä, niin turhaan maan mahtavat sonnustautuvat hänen palvelijoitaan
vastaan. Ja vaikkapa kävisivätkin heihin käsiksi, vaikka heidät
metsiin ja erämaihin ajettaisiin ja he eläisivät alastomina paljaan
taivaan alla, niin iäisyyden kultarusko säteilisi heidän silmistään ja
kertoisi ikuisesta kaupungista niille, jotka sortuvat linnoihinsa ja
sotavarustuksiinsa, joita voittamattomiksi luulivat.
Näin puhui veli Olavi. Mutta hänkään, niin ikuisen kaupungin airut kuin
olikin, ei ollut voittamaton. Hänen äänensä hämmentyi lehmien ammuntaan
ja kellojen kalkatukseen, kuulijani ajatukset eksyivät maallisiin
harrastuksiin ja emännät pujahtelivat yksitellen lehmikarjasta ottamaan
omiaan. Veli Olavi näki parhaaksi vaieta.
Tapani astui hieman häpeillen Olavin luo kantaen kymmentä metsäkanan
munaa lakissaan. Mutta ei Olavi kiinnittänyt huomiota hänen saaliinsa
vähäisyyteen, alkoi vain astella luostaria kohden pojan rinnalla. Kohta
virkahti hän tuhon tärkeällä äänellä:
— Et taida tietää, mikä turmanviesti on tänään tuotu veljeskunnalle?
Oli Tapani jo aavistellut jotakin outoa. Ei Olavi innonhehkussaankaan
ollut ennen ehättänyt saarnaamaan emännille Karjankedolla, ja hänen
iäisyysmietteissään oli tänään ikäänkuin epätoivon helähdys.
— Mikä viesti? kysäisi nuori metsämies.
Olavi kertoi. Vouti Matz van Klewen oli tänään saapunut luostariin pari
ruununmiestä mukanaan ja vaativat isä guardiaanin parin munkin kera
puheilleen. Isä Simon oli ollut parhaallaan neuvottelussa provisorin
ja terminariuksen kanssa veljeskunnan aineellisesta ahdingosta, ja he
olivat kolmisin ottaneet vastaan kuninkaan miehet. Vouti oli lukenut
kuninkaan käskykirjeen, että luostari oli muka kaikkine hyvineen
luovutettava kirkkopapille ja munkkipappien lähdettävä sieltä mieroon
joka kynnen. Ennen Heikinpäivää kuuluisi ristinkodin täytyvän olla
tyhjänä, muuten veljet sieltä ajetaan väkivoimin. Sellaisen uhkan oli
Matz vouti pannut ja mahdikkaasti poistunut ruununmiehineen, ja tietää
sen miten tyrmistyksiinsä veljet jäivät.
— Ennen Heikinpäivää! Siihenhän on tuskin kahta viikkoa!
— Niin on. Ja täytyy olla tarkoitusta siinä, että pitäisi juuri ennen
lähteä, niin että Heikinmessu jäisi viettämättä. Matz vouti luultavasti
pelkää, että suomalaisen apostolimme ja marttyyrimme juhlassa
elvyttäisimme kansan myötätuntoa veljeskuntaa kohtaan, ja sentähden
tahtoo estää koko juhlan.
— Täytyykö meidän sitten lähteä?
— En tiedä. Mutta jos täytyy, niin minä ainakin lähden silloin
erakoksi johonkin vuorenluolaan. Siellä metsien ikihuminassa vaivun
ijäisyysnäkemyksiin, katselemaan taivahista isää kasvoista kasvoihin,
ja todistan maailmalle hänen pyhyyttään.
— Minä lähden mukaani huudahti Tapani innoissaan.
— Tosiaan! Sitten olisimmekin oikeita metsämunkkeja.
— Loitommalla metsissä olen nähnyt useita suuria kiviraunioita, joiden
alle sanovat jättien muinoin haudanneen kuolleitaan. Niitä vähän
vierittelemme ja kohentelemme ja laitamme niistä luolan, oikean uuden
luostarin laitamme metsään.
— Niin, menemme hautaraunioihin! Se on ihanaa, siellä olemmekin
lähinnä ijäisyyden porttia, siellä aina muistamme miten lyhyt on
vaelluselämämme täällä, niinkuin päiväperhon kukkakedolla.
Tapani huokasi. Hän muisti, miten kauniisti perhoset olivat
liipotelleet aholla mansikankukissa ja miten he Kertun kanssa olivat
niitä katselleet ja itsekin leikamoineet perhojen tavoin. Kerttua
muistaessa tuntui hänestä perhoselämä niin suloiselta, että oli
säälittävää siitä erota.
— Voisimmehan lähteä, vaikka vanhat veljet saisivatkin jäädä
luostariin, tuumi Olavi vaipuneena erakkounelmiinsa.
— Saavatko he? kysyi Olavi.
— Isä Simon ainakin näytti kiivaammalta ja lujemmalta kuin konsanaan.
Ei taida se kallio hievahtaa vierittämättä.
He saapuivat Rauman rannalle ja menivät sillasta yli luostariluodolle.
Ei näkynyt tänä iltana ainoatakaan veljestä ongella Hiidenkivellä, ei
muuallakaan liikuskelemassa. Portinvartia avasi heille ja he menivät
synkähköön harmaakiviseen rakennukseen. Menivät ensin konventtitupaan,
mutta siellä ei ollut ketään. Kävivät refektoriumissa ja kurkistivat
keittiöön, mutta ei ketään sielläkään. He olivat aikeissa mennä
etsimään dormitoriumista, veljesten yhteisestä makuuhuoneesta, kun
kuulivat messunhyminää pienestä kappelista luostarin itäpäässä. Sinne
veljet olivat siis kerääntyneet.
Pieneen luostarikirkkoon saavuttuaan tapasivat he siellä kaikki veljet
polvillaan pyhimyskuvien edessä. Kaikki muodolliset juhlamenot olivat
tänään unhottuneet, mutta sitä hartaammin jokainen veli polvistui ja
kumartelihe lattiaan, mikä rukoillen, mikä laulaa hymisten. Ja Arvi
Kurjen kattoholveihin maalauttamat moniväriset pyhimykset näyttivät
hämmästyneinä katsovan tätä epätoivon hämmennystä, josta kohosivat
avemariat ja paternosterit heitä kohden paljon palavampina kuin he
olivat kuulleet ja nähneet pitkiin aikoihin.
Isä Simonia ei Tapani vain nähnyt missään. Hän oli juuri aikeissa
kysäistä vanhalta luostarikokilta, mitä tämä meno merkitsi, kun
isä guardiaani astui sisään koulutupaan vievästä ovesta, jälessään
varaguardiaani, lehtori ja scriptori. Kaikesta päättäen oli heillä
ollut tärkeä neuvottelu ja saapuivat nyt päätöstä ilmoittamaan.
Häthätään polvistuttuaan pyhän äidin eteen nousi isä guardiaani
puhumaan. Jylisevin ja salamoivin äänin pauhasi hän kerettiläisistä,
lohikäärmeistä ja muusta antikristuksen joukkokunnasta, joka uhkasi
nousta ristinpyhättöä vastaan. Mutta ei mikään helvetin kiljuva
jalopeura saanut lannistaa Herran pyhiä, heidän oli käytävä kiivaaseen
Jumalan sotaan. Kaikkien veljien oli heti huomisaamuna lähdettävä
taipaleelle niin pitkälle kuin kukin jaksoi, saarnattava kansalle ja
kutsuttava Raumalle pyhän Henrikin muistojuhlaan. Tänä vuonna täytyi
juhlasta tulla suuremman kuin koskaan ennen, sen täytyi sukeutua
pyhäksi sotaretkeksi, johon oli kansa kutsuttava läheltä ja kaukaa.
Ja pyhän äidin nimessä oli kaikkia kehoitettava tullessaan tuomaan
antimiaan, niin että voitaisiin pitää suuri yhteinen ateria köyhille ja
rikkaille.
Isä guardiaanin palopuhe sytytti raihnaisimmatkin veljet, ja oli kerran
jälleen lentoa ja lämpöä siinä messussa, joka lopuksi pidettiin.
Jo aamulla anivarahin nähtiin luostarisillasta lynkkäävän yli monen
kumaraisen ukon, niin että ristinkotiin lienee tuskin jäänyt muita kuin
isä guardiaani ja ryhisevärintainen portinvartia. Yksin veli Tapanikin,
luostarin metsämies, lähetettiin Satakunnan sisämaihin kutsumaan kansaa
pyhän Henrikin juhlaan.
Mutta jo samana päivänä sai Satakunnan vouti Matz van Klewen hänkin
tiedon munkkien väennostosta ja kapinahankkeista. Hän lähetti heti
viestin Turkuun ja kutsui sotaväkeä järjestysvallan avuksi.