Seurakuntalaiset olivat tosiaankin olleet koolla.
Sillä Mathias pappi vaati rakennettavaksi uuden pappilan palaneen
sijaan, kun hänen oli mahdotonta asua siellä täällä perheineen. Kesä
kyllä meni sakaristossa, vaikka se ahdaskin oli, ja sinne hän oli nyt
keväällä jälleen muuttanut perheineen. Mutta ei hän tahtonut enää
tulevaa talvea pyöritteleidä Torniaisen tuvassa ja pitää lapsiaan
porsasten parissa, kuten viime talvena.
Seurakuntalaisista tuntui mahdottomalta ajatellakin uuden pappilan
rakentamista, kun koko kaupungin porvareista ei kukaan ollut vielä
ehtinyt saada kunnon ihmisasuntoa itselleenkään. Silloin kääntyivät
ajatukset aivan kuin itsestään luostariin, josta itsekin oli saatu
katto pään päälle pahimmassa ensi hädässä palon jälkeen. Siellä oli
sijaa Mathias papillekin, ja se oli hengellisen isän asunnoksi omiaan.
Mentiin siitä isä guardiaanin puheille, mutta Simon kiivailija, kuten
vanhat veljetkin häntä väliin nimesivät, ei tahtonut sellaisesta
kuullakaan. Kuka tahansa rujo tai rampa saattoi luostarissa saada
tyyssijan, saattoi katuva pahantekijäkin päästä sinne turvaan lain
kourista, mutta kerettiläispappi, antikristuksen airut, ei sinä
ilmoisna ikänä!
Pidettiin uusi kokous, ja kun vanhalla Henrik Pakilalla tiedettiin
olevan Pohjanmaalta tuodun lohilastin valmiina kuninkaan kaupunkiin
vietäväksi, päätettiin, että hän samalla tiellään pistäytyisi kuninkaan
puheilla, ja valittiin hänen naapurinsa Lassi Rautia lähetystöön
hänen toverikseen. Nämä molemmat raatimiehet asuivat Rauman rannalla
aivan luostarin vastapäätä ja olivat omansa pistettäviksi etumaisina
rintamaan.
Henrik Pakila oli valmis matkalle ja nosti eräänä päivänä toukokuun
puolimaissa purjeensa. Hyvällä tuulella purjehtivat he yli Rauman
meren, kiersivät Ahvenan saaret ja laskettivat Ahvenan merta Tukholmaa
kohden.
Kuta lähemmäksi kuninkaan kaupunkia tultiin, sitä kireämmin alkoi
nuori Lassi Rautia aprikoida sitä pulmallista seikkaa, miten ankaran
maan isän luo oikein uskalsi mennä. Se kuului suosivan samaa uutta,
lutherilaista oppia, jota isä Mathiaskin saarnasi seurakuntalaisilleen,
mutta itse kuninkaasta ei kirkonpaimen ollut mitään puhunut. Luostarin
isät häntä salavihkaan kuvasivat kerettiläiseksi, antikristukseksi,
kirkonvarkaaksi ja ryöväriksi. Mene tiedä sitten!
Hautoi Lassi Rautia sitä illan, hautoi yönkin unissaan. Näki unta
jumalattoman suuresta kerettiläisporvarista, joka kuvattomalla
karhunkämmenellään tarttui oikeauskoisia korvuksiin. Aamulla, kun
alkoi näyttää siltä, että laskettiin suoraan kohti vieraita rantoja,
ei malttanut enää olla Henrik Pakilalta pelokkaasti kysäisemättä,
millainen kuningas oli oikein miehiään.
— Hehe, naurahti Henrik porvari, eihän tuo miesten syöjä lie.
— Osaako se suomeakaan?
— Ruotsienko kuningas suomea?
— Miten sille sitten voi selittää?
— Kai tuota aina jotenkuten selvittäisiin ruotsienkin kielin. Mutta
parempi olisi puhuani, jos jonkun yhyttäisimme tulkiksi.
Henrik ukko mietti tuokion ikäänkuin oikein painautuakseen asiaan, ja
virkkoi sitten:
— Siellä pitäisi olla se entinen Martti teini, muistat kai hänet
sinäkin. Kotikylässä hän sai opin alkeet luostarikoulussa, sitten
urkeni Turkuun piispankouluun. Mutta sieltä oli täytynyt lähteä
kirjuriksi kuninkaan verokamariin, kesken lukujen kuului vielä
täytyneen. Jos löydämme hänet käsiin, niin onhan hyvä käydä katsomassa
kotikylän poikaa, paremmin kuin me lienee hän jo ehtinyt päästä
perillekin kuninkaan kaupungin ja linnan menoista.
Vanha Henrik alkoi sen sanottuaan kavuta mastohäkkiin tähystelemään,
mistä saarien salmista olisi paras pujoittautua kuninkaan kaupungin
rantaan.
Illan suussa, auringon lähetessä laskuaan, ankkuroivat he Tukholman
satamaan.
Lähtivät siitä Henrik ja Lassi etsimään Martti kirjuria, ja kun oli
ensin käyty kyselemässä linnan vahdeilta ja nihdeiltä, kuninkaan
kanslian ja verokamarin pikenteiltä, löytyi hän vihdoin pahaisesta
hökkelistä jostain kaupungin kolkalta.
Eivät näkyneet olevan haitan kaksiset päivät kuninkaan verokamarin
kirjurilla, koska oli parhaallaan suolaa leipää pistelemässä ja
vettä ryyppi särpimikseen. Raskikos se kitupiikki maksaa riittävät
ruokarahat kirjuripojilleen, siksi hän juuri teinejä sinne väkivetoon
kivestäkin, kun ei hennonnut maksaa palkkaa aikamiehille! Mutta
että kehtasi poikiakaan aivan nälällä kiusata, kuningas, joka oli
luostarien ja kirkkojen kullat ja hopeat raahannut aarrekammioihinsa!
Aivan tuohduksissaan vanha Henrik porvari levitteli Martti pojalle
lohituomisiaan, ja ylen ilostuikin poika niistä.
Siitä sitten porvarit kertoivat asian kotipuolen pojalle. Ei näyttänyt
Martti olevan kovinkaan kiitollinen raumalaisille harmaaveljille
ensimäisestä opinsaunastaan, pikemmin näytti olevan vieläkin "saerasna
siit saunasta cuin kylmäld kylvöteltin". Mutta ensimäinen opinsiemen
näytti kantaneen hyvän hedelmän, koska oli muna kehkennyt kanaa
viisaammaksi ja lasketteli hullunkurisia kokkapuheita munkkien
vanhoista paavilaisista menoista. Sitten, kun kuuli, etteivät munkit
tahtoneet veljellisesti jakaa kotinurkkiaan lutherilaisen papin kanssa,
alkoi nuoren kuninkaankirjurin sisu jo kuohahdella ja hän paloi halusta
entisiä kylvettäjiään löylyttämään. Vanha Henrik Pakila koki asetella
nuoren intoilijan mieltä ja selitti, etteivät he tahtonut muuta, kunhan
vain Matti pappi saisi luostarissa asunnon, ettei nyt kovimman ahdingon
aikana tarvitsisi ruveta pappilaa rakentamaan.
Aamulla lähdettiin siitä kuninkaan puheille. Lieneekö Martti kirjuri
osannut jonkun korkean herran kautta edeltäpäin saattaa lähettilästen
asian niin tähdellisessä muodossa kuninkaan korviin, mutta jo samana
päivänä he pääsivät kuninkaan puheille. Halliparta kuningas kerrotutti
heillä juurtajaksaen luostarin oloista ja munkkien elämästä ja kysäisi
sitten vain sivuitse mennen Mathias papin asuntokysymyksestä. Sitä
mukaa kuin Martti kirjuri tulkitsi Henrik vanhuksen jutut ruotsiksi,
kirkastuivat kuninkaan kasvot yhä enemmän, mutta ei Henrik päässyt
oikein selville, oliko kirkas kajastus suopeuden päiväpaistetta vai
tulta ja leimausta. Loppu oli sentään hyvä, kuningas taputti häntä
ystävällisesti olalle ja käski odottaa seuraavaan päivään.
Seuraavana päivänä menivät Rauman porvarit jälleen kuninkaan linnaan,
jossa heidän oli määrä yhtyä nuoreen tulkkiinsa. Ei heidän enää tänään
tarvinnut mennä kuninkaan puheille, vaan annettiin paperi, jossa
herrat sanoivat olevan vastauksen heidän anomukseensa. He menivät
Martin viheliäiseen asuntoon, ja vanha Henrik veti juhlallisesti esiin
paperin, jota Martti oli kärkäs lukemaan.
— Etkö voisi lukea sitä ääneen ja suomeksi, että paremmin
ymmärrettäisiin? kysyi vanhus.
Martti silmäili paperia tähdellisesti ja virkkoi sitten:
— Siinä se on documentum, joka pitää kutinsa!
— Annas kuulua! kehoitti Lassi kärkkäästi.
Martti tähysteli vielä kotvan paperia, rykästeli sitten ja luki:
"Me Kustaa, Jumalan armosta Ruotsin ja Göötinmaan kuningas, teemme
tiettäväksi, että sittenkun Rauman kaupunki on palanut, niin etteivät
he jaksa rakentaa pappilaansa, olemme sentähden erityisestä suosiosta
ja armosta suoneet ja sallineet ja tällä avoimella kirjeellämme suomme
ja sallimme, että harmaaveljien luostari mainitussa Rauman kaupungissa
tiluksineen kaikkineen tästä päivästä lähtien on muutettava kaupungin
pappilaksi, jonka täten voutiemme ja nimismiestemme tiedoksi
ilmoitamme, että he voisivat itsensä tämän jälkeen ojentaa. Dat.
meidän kaupungissamme Tukholmassa toukokuun 27 päivänä anno 1538
meidän hallituksemme aikana."
Ja alla on tässä sitten sinetti, — lopetti Martti.
Seurasi juhlallinen äänettömyys, jollaikaa vanha Henrik porvari
tuijotti kuin ukkosen lyömänä paperiin ja sen alla riippuvaan kuninkaan
sinettiin. Lassi meni omin silmin katsomaan koukeroisia kirjaimia
Martin olan ylitse ja kysäisi:
‒ Itsekö se on sen kirjoittanut, kuningas näet?
‒ Ei hänen armonsa muuta kuin panee nimensä alle, selitti Martti.
Lassi näytti hieman pettyneeltä.
Mutta tämä sananvaihto näytti vaikuttaneen keventävästi vanhaan Henrik
porvariin.
— Onko se siis muutettava kokonaan pappilaksi, kysyi hän, — kokonaan.
— Tiluksineen kaikkineen, korosti Martti käskykirjeen sanat
vakuuttavasti ja voitonriemuissaan.
— Eihän tiluksia enää olekaan, kuninkaan vouti on ne ottanut ruunulle
ja osa on annettu Mathias papille, ehätti Lassi selittämään.
— Tulevatko ruunullekin otetut tilukset nyt papille? kysyi vanha Henrik.
— Tietenkin vain ne, mitkä mahdollisesti vielä ovat luostarin
huostassa, tulkitsi Martti.
— No, niistä ei paljoa heru, naurahti vanhus. Hän oli yhä niin
topertoinnuksissaan, että kysäisi vielä varmuuden vuoksi uudestaan: —
Mutta jääkö nyt sitten koko luostari papin huostaan yksikseen?
— Tämän kuninkaallisen käskykirjeen mukaan on Mathias pappi yksinään,
hän eikä kukaan muu, oleva isäntänä talossa.
— Mutta, mihin hengelliset isät joutuvat? Harmaaveljiä tarkoitan,
sammalsi Henrik.
— Saavat sopia Mathias herran kanssa tai lähteä tiehensä!
— Mutta eihän se ollut tarkoitus! huudahti vanha Henrik ihmeissään.
— Kuninkaan tarkoitus lienee juuri se, että heidän on korjattava
luunsa. Ainoastaan unhotuksesta lienee syrjäinen Rauman luostari
saanutkin näin kauan olla rauhassa.
— Vai se tarkoitus! tuumi vanha Henrik poikaan tuijottaen. — Mutta
se on väärin hengellisiä isiä kohtaan, jotka niin auliisti avasivat
porttinsa koko kylän väelle, kun tulipalossa jouduimme hätään. Se on
sanottava kuninkaalle, ja luulenpa, että on parasta lähteä vielä tänään
hänen puheilleen.
— Ei taida kuninkaan tahto siitä muuttua, tuumi Martti. Hän on saanut
suotuisan tilaisuuden tehdä puhdasta Raumankin kulmilla eikä hevillä
päästäne sitä käsistään. Eikä liene munkeilla pahaakaan hätää,
lähtekööt laiskoittelemasta papeiksi seurakuntiin!
— Ikäloput vanhuksetkin!
— Jos on niin vanhoja, olkoot sovinnolla Mathias herran kanssa, suonee
kai hän suojaa hätään joutuneille seurakuntalaisilleen.
Henrik vanhus punoi vain epäröiden päätänsä.
— Ei ole lainkaan pakko viedä kuninkaan suostumusta äärimmilleen,
jatkoi Martti tyynnyttelyään. On vain hyvä olla mustaa valkoisella,
että tepsii. Silloin vähemmän kieltäytyvät ottamasta koditonta
hengenmiestä katon alle.
Alkoi niin vähitellen Henrik vanhuskin joutua lohdullisempiin
ajatuksiin. Kun on tällainen uhka niskassa, voivat veljet ottaa isä
Mathiaan hyvällä samaan taloon ja asia menee sopulatusiaan. Ja kun
molemmat riitapuolet joutuvat elämään saman katon alla, kenties
silloin asettuu se uskonriitakin, jota kirkonpaimen ja saarnaveljet
olivat käyneet keskenään ja siten saaneet aikaan melkoista hämmennystä
varsinkin vaimoväen mielissä. Asettua saisikin, joutavalta tuo tuntui
koko sanasota ainakin vanhoista.
Ja silleen asia jäi. Ja myytyään lohilastinsa Tukholman
suurporvareille, nostatti Henrik Pakila purjeensa ja lasketti kohden
kotiaan.
Mutta kun laiva varhaisena aamuhetkenä Tarvonsaaren ja mantereen
välistä salmea lähestyi kaupunkia ja Henrik vanhus hätävaramajojen
yli näki korkeana kohoavan luostarin katonharjan, tunsi hän povessaan
kipeän vihjauksen, melkein kuin pahan omantunnon nakerruksen. Kyllä
hän oli kuten muutkin kuullut Mathias papin saarnaavan munkkien
paavilaisesta hapatuksesta, mutta rakas oli hänelle vanha luostari
munkkeineen. Kamalalta tuntui ajatellakin, etteivät vanhat isät
nälissäänkään saisi siellä rauhassa elellä. Ja hän, Henrik vanhus,
oli tulen tuhoissa ensimäisenä mennyt virran yli luostarinaapuriinsa
kattoa päänsä päälle anomaani Sitä ajatellessa hävetti häntä kuninkaan
käskykirje taskussaan, ja kireästi mietti hän, miten saisi asian
parhain päin kääntymään.
Käkelän kulmalla käännettyään laivansa Raumaan, alkoi hän nähdä
kokonaan luostarin luodollaan vasemmalla, ja oikealta samalta kohtaa
näkyi Rautialan takaa hänen oma talonsa, jonka oli ehtinyt vain osaksi
rakentaa uudestaan. Ja kas, suurella Hiidenkivellä — hiidet olivat sen
muinoin heittäneet siihen Pahamaan saarelta tuhotakseen luostarikirkon,
mutta se olikin pudota molskahtanut muurinvarteen virtaan veljille
onkikiveksi — kivellä istui pari vanhaa munkkia ongella? Varhainpa
olivat vanhukset lähteneet tarjoamaan matokoukkujaan ahvenille! Heidän
hiljaista, tuttua istumistaan ja nököttämistään nähdessä pisti taasen
tuntoon, tuntui kuin hänellä olisi kokonainen hiidenkivi povellaan
veljeskunnan tuhoksi. Mutta kenties sitä ei tarvinnut heittää lainkaan,
noiden hiljaisten veljien kanssa tuntui hyvin voivan selvitä asioista
sovussakin.
— Hyvinkös ne tärppäävät? kysyi hän ystävällisesti kohdalle päästyään.
— Eivät ne vielä, ennenkun nuori ruoho ehtii vedenpinnan ylle, vastasi
vanha veli Sepeteus narisevalla äänellään.
Henrik vanhus laski laivansa omaan laituriinsa vastapäätä luostaria. Ja
samalla hänelle selvisi, miten koettaisi asiaa järjestää.
Jo samana päivänä, kun oli ensin hieman levähtänyt yön valvottuaan,
lähetti hän luostariveljille runsaat antimet ja kutsui isä Simonin
kotiinsa Tukholman tuliaisille. Martta muori laittoi aterian parhaansa
mukaan, hörpittiin oluvia ja maisteltiin tilkkanen tuliaisviiniäkin.
Sitten vasta otti Henrik vanhus kiertäen kaartaen puheeksi asian.
Muisteli vanhoja parempia aikoja, valitti onnettomuuksia, jotka olivat
harventaneet niin luostarin kuin koko kylänkin väen, ja arveli, että
kyllä kai luostarissa riittäisi tilaa useammillekin. Isä Simon kuunteli
ja hörösteli, mutta vähitellen alkoi vainuta jotakin, silmät rupesivat
kiilumaan ja otsa vetäytyi ryppyyn.
— Sitä minä, tuumi vihdoin Henrik porvari varovasti, — olen tuuminut,
sitä Mathias papin asuntojuttua. Onhan hyvä aina hädässä tukea
toisiaan, ja eiköhän hän, kun sovitellaan, sittenkin voisi tuonnemmaksi
asua teillä?
Ei se puhe enää tullut odottamatta isä guardiaanille.
— Taisi asia olla mukana kuninkaan kaupungissakin? kysäisi hän
tuiterasti.
Henrik vaikeni kokonaan ikäänkuin äjennyksissään. Sitten karkaisi
luontonsa ja sanoi suoraan:
— Olihan se. Vaikka eipä näytty siellä oltavan halukkaita järjestämään
asiaa parhaaksi molemmin puolin. Parasta, jos koettaisiin edes nyt
saada se kotituumin latusilleen.
— No, mitä keret... mitä hän, kuningas? kivahti kiivas isä Simon.
Henrik vanhus istui kotvan silmäkulmat sujossa. Sitten huokasi, nousi
ja meni noutamaan paperin.
— Tällaisen paperin sieltä kuninkaista sain.
Hän ojensi sen ikäänkuin epäröiden hengelliselle isälle ja lisäsi
varovasti:
— Vaikkei sellaista pyydetty.
Vanha isä guardiaani luki. Ja lukiessa alkoi poskilla palaa tumma puna
ja silmät kiiluivat kuin sysimiilut. Käsi alkoi vavahdella ja retkahti
sitten tuokioksi paperin kera polvelle.
Henrik vanhus seurasi kärkkäin silmin, näki että käsi retkahti
tuokioksi vain, ja riensi ottamaan paperin pois. Tiesi mitä vielä
tekisi kuninkaan käskykirjeelle.
Isä guardiaani heräsi siihen, kun paperi siepattiin hänen kädestään.
Nousi kuin ammuttu vasama, seisoi sitten paikoillaan aivan kuin olisi
pidellyt rintaansa repeämästä. Ja Henrik vanhus seisoi hänen vastassaan.
Vielä yritti vanha porvari neuvottelemaan ja sovittelemaan.
— En tiedä, onko se aivan kuninkaan tahdon mukaan, mutta kenties voisi
paperin pitää hissukseen ja laittaa asian soputuumin parhain päin.
— Ettäkö kerettiläispappi tulisi meidän kanssamme asumaan ristin
pyhättöön?
— Isä Mathias saisi sieltä jonkun kolkan, muuten jäisi luostari teille.
— Muussa tapauksessa —?
— Paperissa mainitaan vouti. Se kai täytyy viedä hänelle.
— Ja hän?
Henrik vanhus pudisti synkästi päätänsä.
— Sitten ei minulla ole enää mitään sanottavaa asiaan.
Isä Simonius käveli ja mietti, käveli väliin kiivaasti, väliin hiljensi
käyntiään ja huokaili ja ähkyi yksikseen. Mutta yhtäkkiä hän ikäänkuin
kasvoi, hänen hartiansa suoristuivat, ja outo tuli loisti hänen
silmistään, kun hän pysähtyi Henrik vanhuksen eteen.
— Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä, sanoi hän
tulenräiskähtävällä äänellä ja lähti, malttaen tuskin kiittää ja
hyvästellä.
Kohta hänen lähdettyään tuli Simo Sonkki, nuori porvari. Nähtävästi oli
Lassi Rautia puhunut hänelle kuninkaan käskykirjeestä, koska hän tuli
kysymään, vieläkö paperia sai nähdä, vai oliko se jo viety voudille.
Kenties se oli jo koko kaupungin tiedossa. Henrik vanhus ei tiennyt
muuta neuvoa kuin lähteä vouti Matz van Klewenin puheille.