Alakuloisesti hymyillen nousi kevätaurinko metsistä Äyhönjärven
takaa ja kultasi Kolminaisuuden kirkon ristin. Karjankedolta, joka
oli kirkkotarhan ja kaupungin reunimmaisten hätävaramajojen välissä,
tervehdittiin koittavaa päivää riemuisella ammunnalla, jota kellojen
kalkatus säesti.
Kerttu, karjatyttö, oli siellä ollut odottamassa jo ennen auringon
nousua. Ja yksitellen toivat porvarien emännät ne lehmänsä, joita ei
hätä ollut käskenyt talvella teurastamaan. Niitä oli niin vähän, että
kelloja riitti jokaisen kaulaan. Mutta nälinkuoliainakin täyttivät ne
aivan hyppelemään riemuissaan keväisestä vapaudestaan.
Oli kuin koko luonto henkäilisi toivehikasta hilpeyttä, joka
kyynelkasteesta versoi ilmoille.
Oli pelätty, että rutto, jonka tuhoista muistuttivat kirkkotarhan
nurmettumattomat haudat, kevätlämpimillä palaisi jälleen. Mutta jo
nousi maasta nuori nurmen nukka, päivärinteillä jo koivutkin puhkesivat
hiirenkorvalle, vaan rutto oli jäänyt nukkumaan kirkkotarhassa
lepääväin keralla, ja harventuneen porvariston mielissä alkoi uuden
elämän toivo orastaa.
Kauan ei kestänyt, kun koko karja oli jätetty paimentytön huostaan. Ja
Kerttu alkoi niitä ajella Vasaraisten tietä myöten, kirkkomaan nurkitse
ja riihien editse. Huolekas oli uusi paimentyttö tointaan alottaessaan,
ketterästi riensi hätistelemään vitsallaan niitä nälkäsuita, jotka
alkoivat jyystää kulosta pilkistelevää nurmen nukkaa, ennenkun päästiin
oikein laitumellekaan. Niin oli tyttö toimessaan, ettei kuullut
kulkijaa, joka tietä myöten häntä lähestyi.
— Terveheksi, kuuli hän yhtäkkiä äänen takaansa.
Silloin sai hervahtaa käsi, joka oli ollut ojolla lyömään vitsallaan,
sai jäädä Punikki tuokioksi nurmen nukkaa hamuamaan. Kerttu käännähti
ja katseli kulkijaa hymynsirkein silmin.
Hänen edessään seisoi metsämunkki, uljaana ja sorjana kuin hirven
varsa. Hänellä oli yllään harmaa munkinkaapu, mutta siitä oli leikattu
pois pään yli vedettävä huppukaulus, ja päässä oli lakkireuhka. Näytti
siltä kuin helmaakin olisi lyhennetty, ettei se olisi tiellä metsän
murroksissa. Jalat olivat paljaat.
— Terveheksi! muisti tyttö vihdoin vastata, ja silmissä vilahti
ihannoivan toverillinen ilme.
Tuttuja Tapanille olivat nämä tyttöjen katseet. Eikä metsämunkki
osannut pahoin panna tunnolleen, vaikka ne häntä viehättivätkin.
Herkästi värähti nytkin ääni, kun hän kysäisi:
— Sinäkö, Kerttu, nyt alat kaupungin karjaa paimentaa?
— Minähän sitä... vanha äitikään ei jaksaisi.
— Hyvähän se on! sanoi Tapani osanottavasti.
Hän tarkoitti sillä, että oli hyvä, kun Kerttu sai periä paimenen viran
isältään, joka viime mätäkuulla oli kuollut ruttoon. Tyttö oli jäänyt
turvattomaksi äitinsä kanssa, joka oli niin vanha ja raihnainen, että
jaksoi tuskin nousta vuodepahnoiltaan. Kerttu oli ollut paimenessa
joskus isän eläessäkin, sillä karhut oli miehissä hätyytetty
loitommalle sisämaihin, niin ettei paimenen tarvinnut muuta kuin
pitää karja yksissä ja tuoda illalla kotiin. Niin oli Kerttu totuttu
näkemään karjan keralla, ja se oli hänen paras suosituksensa. Martta
muori, raatimies Henrik Pakilan emäntä, hänet oli luvannut virkaan ja
sitten pannut emäntien kesken kiertämään kuiskeen, että Kerttu tulee
vakinaiseksi paimeneksi. Ja niin toivat emännät lehmänsä Karjankedolle
ja Kerttu oli siellä vastassa. Saisipahan sitten, kuten isänkin
aikana, milloin miltäkin emännältä noutaa maitotilkan ja leipäkannikan
palkakseen.
Tapani loi katseen tyttöön. Sen silmät olivat niin lämpimän ruskeat
ja päivä oli paahtanut posket, että ne olivat kuin kattilan kylet.
Tapanista tuntui, että Kerttu kuului metsään, kuten hän itsekin, ja
hänestä oli hyvä, että tyttö oli hänen toverinaan aamuisin mennessä
metsään ja kenties joskus illoinkin, kun palatessaan osuivat yksiin.
— Monet kerrat, tuumi Tapani muistelmissaan, olen viime kesänä isäsi
kanssa tätä tietä taivaltanut, hän karjoineen, minä jousineni tai
illoin metsän antimet olallani.
— Isäkö ei olisi siitä kertonut! virkahti Kerttu vilkastunein elein.
Puhui monet kerrat metsämunkista... tai Tapaniksi hän sinua nimesi...
ja sanoi —
— Mitä sanoi?
— Sanoi... että olet niin hyvä... en oikein muista, miten hän sen
sanoi...
— Niinkö! — Ja Tapani nauroi mielissään. — Sillä ukollakos, isälläsi,
kaskuja riitti! Kenties siksi on minua kehunutkin, kun niin hartaasti
kuuntelin. Ja tie aina loppui ja kaskut kesken katkesivat.
Kerttu vaipui muistelmiin hänkin ja oli vähällä unhottaa lehmänsä
tykkänään. Yhtäkkiä hän ne muisti ja hätisti vitkastelijat toisten
jälkeen. Ja yhdessä kulkivat Tapani ja Kerttu jälestä, kulkivat kuin
olisivat iätkaiket kulkeneet. Kerttu tuli luottavan toverillisesti
aivan Tapanin rinnalle, ja Tapanista tuntui, että tyttö ikäänkuin
antautui hänen turviinsa, niin sisällisesti se tuontuostakin loi häneen
katseensa.
He tulivat kohta kulkemaan suurehkon, tasapäisen kallion ohi, joka
kohosi nummesta kuin mikäkin jätin päälaki. Kerttu oli nähtävästi
kävellessään muistellut isäänsä, ja virkkoi vilkkaasti:
— Siinä on Koukin kallio!
Tapani nyökäytti hymyillen päätänsä, ja Kerttu sälpätti:
— Tiedätkös, isä kertoi, — onko hän kertonut sinullekin?
— Ei kai, virkahti Tapani.
— Ennen vanhaan oli suuren suuri karhun köntti, oikea kouki, yhyttänyt
tytön marjatieltä. Syliinsä oli siepannut, kahden kämmenen väliin,
ja kahta jalkaa, takatassuisin näet kuin mies konsanaan, löntystänyt
metsään. Tuolle kalliolle oli tytön tuonut koreasti sylissään ja siihen
pannut istumaan.
— Pieneen nurmisänkyyn, täydensi Tapani.
— Oletpas kuullut! huudahti tyttö iloissaan. Niin, pieneen
nurmisänkyyn, niinhän isäkin sanoi, mutta miten karhu osasi laittaa
nurmivuoteen!
— Lähdes katsomaan! virkkoi Tapani voitonvarmana.
He poikkesivat tieltä ja nousivat kallion vierrettä ylöspäin. Mutta
samalla Kerttu kertoi kiireesti, ettei vain toinen ehtisi tarinaa
jatkamaan:
— Niin, siihen oli kouki köntys pannut tytön istumaan. Ja, ajatteles,
suuren kiven väänsi helmaan! Tyttö itki ja uikutti, mutta ei päässyt
pois kiven alta. Eikä karhu auttanut, istui vain könötti vierellä
ja näytti tassuaan. Vihdoin tyttö älysi sen silmissä niin surkean
rukoilevan katseen ja näki kuinka se toisen käpälänsä kynnellä osoitti
vasenta tassuaan. Tyttö tirkisti sitä, ja, kas, siinä olikin suuri
tikku sormien välissä. Tyttö otti tikun pois, ja silloin vasta karhu
vieritti kiven hänen helmastaan.
— Eipäs! väitti Tapani.
— Niin, eihän se... mutta loppu on niin ruma, selitti tyttö
puolustuksekseen. Siihenhän köntsikkä muka jätti tytön ja lönksötti
itse metsään. Kohta tuli, kähmi takaisin ja toi suuren hevosen raajan
hampaissaan. Pani sen tytön eteen ja sitten vasta vieritti kiven pois.
Mutta se oli niin hassua.
— Sehän oli kaunista. Karhu osasi kiittää.
He saapuivat kallion sileälle laelle.
— Kas, tuohon se pani tytön istumaan! sanoi Tapani.
Siinä oli tosiaankin pieni kuoppanen kalliossa, aivan kuin lapsen
sänky, ja kevätvihreä nurmivaippa versoi sen päiväpaisteisella pohjalla.
He seisoivat nurmivuoteen reunalla ja tuijottivat siihen, ikäänkuin
eläen kuvituksissaan tarinan uudelleen. Sitten loi tyttö ujon katseen
poikaan rinnallaan, ja lieneekö tullut verranneeksi sorjaa poikaa
karhuun, mutta hänen silmänsä saivat niin lämpimän ilmeen. Ja herkän
vaistonsa vetämänä painautui hän melkein Tapanin kylkeen kiinni.
Tapani tarttui hänen käteensä. Hän tunsi mielessään oudon riemun
hiipaisun, ja alkoi astua kalliolta tielle, taluttaen tyttöä kuin
pientä lasta.
Heidän ollessaan saapumaisillaan takaisin tielle tunsi Tapani
mietteissään kulkiessaan, kuinka tytön käsi sävähti hänen kädessään ja
tempaisihe äkkiä pois. Vilaistessaan Kerttuun näki hän tämän aristunein
katsein tuijottavan tielle, ja tietä näki hän tulevan veli Olavin pyhä
lipas kainalossaan. Näin varhain oli hän siis menossa retkilleen hänkin.
— Minä pelkään häntä, sanoi Kerttu. Ja yhtäkkiä lähti hän juoksemaan
lehmiensä jälkeen, jotka olivat jo ehtineet nummitietä Kappelinvainion
kohdalle ja alkaneet siellä jyystää nuorta nurmea tien varrelta.
Tapani yhtyi tiellä veli Olaviin. Mutta mikä kumma pani hänen poskensa
niin hehkumaan, mikä kumma veti hänen katsettaan maahan! Olisi luullut
luvattomilla jätillä kulkeneensa, vaikkei ennen Olavin tuloa ollut
sellaista juolahtanut mieleenkään.
Tapani oli nyttemmin tottunut ajattelemaan itseään ainoastaan
vaatimattomana metsämiehenä, mutta Olavi oli sittenkin säilynyt hänen
ylimpänä ihanteenaan; sellainen ristinveljen piti hänestä olla, ja
sellaisia olivat kai vanhat isätkin olleet nuorilla päivillään, vaikka
nyt olivat jo vanhuuttaan raihnautuneet. Mutta kun hän tänään vilkaisi
veli Olavin kalpeihin kasvoihin, joille kevätpäivä oli vain hieman
heittänyt rusohäiväänsä, ja tummanruskeihin silmiin, joissa hehkui
hiljainen hengenpalo, tunsi hän kummallista arkuutta, kunnioitusta,
joka häntä itseään ikäänkuin painoi maahan. Hän tunsi, että hurskas
veli katseli häntä pitkään ja tutkivasti hiljaa liekehtivillä
silmillään, ja että katse päättyi äänettömään nuhteeseen. Hän tunsi
kirvelevän varmasti, ettei veli Olavi olisi koskaan siten lähennellyt
Kerttua. Mutta pahinta oli, ettei veli Olavi virkkanut mitään, käveli
vain äänetönnä hänen rinnallaan.
Veli Olavi katseli yhä tarkastellen hänen kasvoneleitään. Syntiseltä
oli hänestä ensi näkemältä tuntunut sellainen käsikädessä kulkeminen,
olihan hän itse tuntenut intohimon hiipaisun jo sitä nähdessään. Mutta
toisekseen luuli hän havainneensa heissä molemmissa jotakin niin
herttaisen keveähköä, lapsellista melkein, ettei hän voinut katsoa
heidän oikeastaan kulkeneen synnin polkuja, ja hänen nuhdetuulensa suli
väkisinkin säteileväksi suopeudeksi. Ja sitten nähdessään pojan olevan
katumapäällä kävi hänen sääliksi, ja hän myhäili sukoillen veljeskunnan
metsämiehelle. Vahinko vain, ettei poika kohottanut maasta katsettaan
eikä nähnyt sitä! Täytyi sentähden osanottavasti kysäistä:
— Minnes päin se metsäveli nyt menee jousineen?
— Tänne metsiin vain, jurahti Tapani nyökäten päällään eteenpäin. Mutta
veli Olavin äänensävyn kuullessaan täytyi hänen vilaista veljeen, ja
ilokseen näki hän hänen myhäilevän.
Siinä tien varressa syötti Kerttu karjaansa. Tapani kohotti salavihkaan
katseensa tyttöön ja näki hänen tähystelevän alta kulmainsa. Tapanista
näytti päivänsäde sirahtavan Kertun silmäluonten alta, kun heidän
katseensa yhtyi, ja hänestä tuntui se niin kumman suloiselta. Mutta
samassa tyttö pyörähti poispäin ja aivan kuin hätiköiden johonkin
ryhtyäkseen alkoi hiljaa ripsua vitsallaan lähimmän lehmän kylkiluita.
Tapani vilkaisi silloin Olaviin ja näki hänen tarkastelevan heitä
uteliain katsein.
He kulkivat äänettöminä tietään. Mutta kun he olivat päässeet
lehmikarjan ohi, pääsi veli Olavilta syvä huokaus.
Tapani kuuli sen, luuli hurskaan veljen huokaavan hänen heikkoutensa
tähden eikä uskaltanut kohottaa katsettaan.
— Mitähän tästä tulee! virkkoi veli Olavi ikäänkuin huokauksensa
vahvistukseksi.
Silloin Tapani uskalsi luoda häneen aran, kysyvän katseen.
— Veljeskunnan kohtaloa ajattelin, lisäsi toinen selittäen.
— Miten niin? kysyi Tapani ja loi häneen pitkän, suuren katseen.
— Kaupunkilaiset kuuluvat hankitsevan juonia luostaria vastaan.
Kuuluvat olleen koolla oikein joukolla, ja sitten oli tultu isä
guardiaanin luo ja tahdottu, että isä Mathias pääsisi asumaan
ristinkotiin.
— Kerettiläispappi! — Mutta eihän isä toki siihen suostunut? kysyi
Tapani tuohtuneena.
— Eipä tietenkään. Pyhällä kiivaudella oli torjunut ehdotuksen. Mutta
sitten olivat pitäneet uuden kokouksen ja päättäneet lähteä kuninkaihin.
— Kerettiläisrosvon luo! huudahti Tapani.
— Eivät mahtane itsessään niin pahaa tarkoittaa. Mutta kun menevät
sinne ja kuningas siten joutuu tähtäämään luostariin tiikerinsilmänsä,
niin...
Lause katkesi kaameaan tuijotukseen, ja veli Olavin huulet vääntyivät
katkeraan ivahymyyn.
Tapanin herkkä mielikuvitus ei voinut katkennutta ajatusta jatkaa muuten
kuin näkemällä raunioina koko ristinkodin. Hänen kulmansa vetäytyivät
tuimaan ryppyyn, ajatus pyöri hurjana hänen päässään. Mutta hän tunsi
ahdistavana, ettei hän ainakaan pystynyt asiaa auttamaan.
— Isä guardiaani sanoi, jatkoi veli Olavi, ettei sellaista
karhunkiitosta olisi raumalaisilta ansaittu. Miten heille on annettu
majaa hädässään, avattu yksin kirkkokin kodittomille, annettu ainutkin
leipäpala! Yöt päivät valvottu, vaalittu ja hoivattu...
Tapani vaipui niin tähän mielikuvaan, että unohtui yhtäkkiä seisomaan
keskelle tietä, veli Olavi kulki sitä huomaamatta muutamia askelia,
pysähtyi sitten ja katsoi poikaan.
— Etkö tule enää tietä myöten? No, Herran haltuun sitten! sanoi hän ja
jatkoi taivalta pyhä lipas kainalossaan.
Tapani heräsi siitä ja poikkesi metsiin.