I.

Honganlehvien lomitse vain oli päivä pilkistellyt Tapanin

synnyinkotiin, rantasaunaan kalaisen salojärven äyrämälle. Mutta sitä

heloittavampana oli se upottanut sädesoihtunsa järven tyyneen kalvoon,

ja siitä oli jo piskuisena syttynyt pojan povessa rakkaus valoon.

Isä oli ahertanut järvellä kalassa ja metsässä runsaan riistan

pyynnissä. Pienestä pitäen sai Tapani ressutella mukana, ja siitä oli

jo piskuisena virinnyt pojan povessa rakkaus veden kaloihin ja metsän

otuksiin. Ja kun hän kasvoi ja varttui, kasvoi hän kiinni metsään ja

järveen.

Illoin ja aamuin puhdetöidensä ääressä oli isä kertonut pojalleen

monet sadut ja tarinat. Pyhäisinä hetkinä otettiin nokiselta seinältä

savun mustaama viisikielinen kannel, ja silloin helisi soitto ja runot

raikuivat honkarannan kalasaunassa. Siitä syttyi nuoreen mieleen

kaihoisa viehtymys säveliin, sieluun kiehkesivät sadun haavemaailman

kajastelut. Tarun terhenetär väikkyi jossakin loitolla soittaen

sulosäveltä, ja se sävel soi halaten ja kutsuen ja herätti mielessä

kummat kaihot.

Eksyi sitten kerran oikotietä kulkiessaan sinne salorannan kalamajalle

paljasjalkainen harmaaveli Rauman rannoilta. Hän näki kumman kajon

metsän pojan silmissä ja alkoi kertoa pyhän ristin kodista, jossa

veljet taivaalle vihkiytyneinä puhtauden elämää viettivät. Päivät

päästään siellä messut kaikuivat ja rukoukset hymisivät pyhän isän luo,

ja taivaalle ylistystä veisaten, iäiseen autuuteen sieluja opastaen

vaelsivat veljet kautta salojen ja kylien.

Mutta nyt, kertoi nuorekas harmaaveli, nyt uhkasi tuho pyhän ristin

kotia, tarvittiin apuväkeä Herran viinimäkeen. Tämä nykyinen kuningas

ei suosinut luostaripyhättöjä, vaan hänen voutinsa olivat alinomaa

veljeskunnan kimpussa. Kuninkaan käskystä olivat he riistäneet

luostarin pellot ja niityt ja muut tilukset, ja oli laitettu haittoja

heidän liikunnalleen kansan kesken, niin että he muka saisivat tehdä

retkiään ainoastaan viisi viikkoa kesäisin, toiset viisi talvisin.

Niin sulivat yhtä tyhjiin hurskasten almut kuin tilusten verotkin.

Ristinveljien saarnaamista esteltiin, mutta uutta kerettiläisoppia

saarnattiin kaikkialla ja kuningas suosi sitä kaikin tavoin. Se oli

houkutellut jotkut nälistyneet veljetkin puolelleen, niin että olivat

kuninkaan leipäpapeiksi lähteneet. Vanhenivat veljistä loputkin,

hautaan vaipui pää toisensa jälkeen, ja autius uhkasi pyhän ristin

kotia.

Tervetullut, puhui innonharras nuori veli, oli sinne jokainen, kellä

halu paloi ja kelle oli suotu hengenlahjoja. Ei kysytty tulijalta

maallista rikkautta, ei arvonimeä eikä suurin oppiakaan. Köyhästä

kodista oli hänkin, nuori veli Olavi, luostariin urennut, oli

oppivuotensa läpäissyt ja kuninkaan kielloista pelästymättä samosi

saloja vuodet läpeensä tehden palvelusta pyhälle ristille.

Miten siitä nuori, hehkusilmä munkki puhuikin, syttyi innon palo nuoren

Tapanin sieluun ja hän lähti veli Olavin mukaan. Ja niin tuli hänestä

luostarin noviisi, hän sai tehdä minkä mitäkin palvelusta, helmiellä

rukousnauhaansa ja lukea hieman latinaakin.

Mutta ei täällä Tapanin uneksiva ikävöitsemys ottanut sulaakseen

tyydytyksen sopusointuun, pettymyksen mato alkoi haaveruusuja kalvaa

muurien harmaassa kolkkoudessa. Veljet, joita Tapani joutui joka

päivä kohtaamaan, eivät ollenkaan vastanneet sitä ihannoitsevaa

sävyä, jolla veli Olavi oli ristinkodin elämästä puhunut. Heihin

hiukan tutustuttuaan näki Tapani heissä vain vanhoja ukon kyhniäisiä,

joita halutti enimmän istua suurella kivellä luostarimuurin vieressä

ja onkia ahvenia ja lohenmulloja syvästä Raumanvirrasta, milloin

ei hartaimmallakaan anomisella saatu särpimen apua nuottamiehiltä,

jotka vetivät anteliasta apajaansa Lajon lahdella luostariluodon

pohjoispuolella.

Kuivahkolta tuntui Markus lehtorin opetuskin sinisalojen satuihin

ja runoihin elähtyneestä metsän pojasta. Eikä sitä suinkaan tehnyt

viehättävämmäksi vanha isä Sepeteus, joka kaihosta narisevin äänin

muisteli aikoja, jolloin luostarikoulu oli laajalti kuulu, niin että

sen lattiapehkuilla istui vain ritarien ja mahtavimpain vapaamiesten

poikia. Alennut, narisi isä Sepeteus, alennut oli tämän nykyisen

lehtorin aikana luostarikoulun maine. Viisi hän sen vaalinnasta

välitti, jos pystyikään. Istui vain, isä Markus, mieluimmin pöydän

ääreen, jos hurskaiden almuissa oli vähänkään parempia makupaloja.

Nuori Olavi yksin, milloin retkiltään viivähti kotosalla, saattoi

innonhehkullaan kohottaa nuoren noviisin mieltä uuteen vireeseen.

Paloi siellä tosin tulta toinenkin, isä Simon, guardiaani, ristinkodin

ylikaitsija. Mutta vihan tulta hän paloi, leimusi kapinanhenkeä Kustaa

kuninkaan ryöstöjä vastaan. Joskus puuskahtaessaan saattoi hän tuomita

helvetin kuuminpaan kattilaan halliparran kerettiläisen, joka oli

saattanut ristinkodin puille paljaille ja tahtoi vanhat harmaaveljet

tappaa nälkään.

Niin, vatsan tarpeista hengellisille isille oli heittänyt pahimman

vastuksen. Tuhkatiheään kehoitettiin uutta kokelastakin, veli Tapania,

hyviltä emänniltä almuja anomaan. Hän lähti alussa juhlatuulin kuin

uhripappi kaikkein pyhimpään, anoi kuin olisi siten taivaan armon ja

siunauksen antajalle suonut. Mutta pian älysi hän, että emännät itse

antoivat vain armosta ja säälistä, milloin antoivat ensinkään. Ja

koiran tuntein ja useimmiten tyhjin repuin palasi hän kotiin, jossa

vanhat veljet nälkäisinä odottivat.

* * * * *

Tähän aikaan kohtasi vanhaa Raumaa kova isku. Valkean vihat

pyyhkäisivät pois koko kaupungin.

Tuli syttyi syyskuun 12 päivänä 1536 Patalan talossa Kolminaisuuden

kirkon vieressä ja levisi heti Rikolaan samalla tontilla. Kaakkoistuuli

levitti nopeasti liekit yli kaidan kadun Keijoilaan ja Suutarilaan

viereiselle tontille, ajoi ne edelleen Päiväiseen ja Sukkalaan,

kaarrutti Kirvelään ja Renneriin, ja tuskin kului tuntia kauemmin, kun

jo koko kaupunki leimusi tulisena järvenä. Asujamet eivät ehtineet

ryhtyä muuhun kuin hätäpäätä juosta liekkejä pakoon, mitkä sillan yli

luostariluodolle, mitkä venheillä Tarvonsaareen, kun olivat hädissään

juosseet niemen kärkeen Käkelän nurkalle ja tuli ykskaks joutui

ahdistamaan sinnekin kaupungin toiseen päähän. Niin paloi koko kylä

poroksi, ainoastaan Kolminaisuuden kirkko ja pappila säilyivät ja

Teräväinen ja Torniainen pappilan takana, jotka kaikki olivat tuulen

päällä. Pakilasta ja Rautialasta liekit leiskahtelivat Raumavirran yli

nuoleksimaan luostarinkin peltikattoa ja kivimuuria, mutta eivät toki

niihin pystyneet.

Tuokiossa olivat koko kaupungin perheet joutuneet paljaan taivaan

alle. Avuttomat katseet kääntyivät heti luostariin, ja auliisti avasi

se porttinsa. Oli silloin kuin leimahtaisi veljissä uuteen eloon

pyhän Fransiskuksen henki; yötä päivää veljet vaalivat kovaosaisia,

ja jokainen komero, itse kirkon lattiakin makasi öisin turvattomia

vaimoja, lapsia ja vanhuksia täytenään.

Mutta silloin alkoi ristinkodin nurkista tuijottaa vastaan nälkä

entistään ammottavammin silmin. Miesväki riensi puimaan vuoden satoa

kaupunkilaisten lukuisiin riihiin Vasaraisten tien varrella, väliin

vetäisten kala-apajan särpimiksi. Mutta niin vilja- kuin kalasatokaan

riitti tuskin ensi hätään, kun kaiken entisen oli palo tuhonnut. Nälkä

hajoitti pian vieraan väen luostarikodista, vaimot, lapset ja vanhukset

saivat lähteä kerjuulle pitkin mieroa, miesten ryhtyessä rakentamaan

varamajoja palaneille pohjille.

Tuli talvi pakkasineen. Nälkään ja viluun kuolivat silloin monet

raumalaiset mieron tiellä. Ja kevään lämpimillä saapui rutto kurjuuden

muokkaamaan maaperään. Sinä kesänä laskettiin ruttoon kuolleiden

raumalaisten luku kahdeksisadaksi hengeksi. Puolet asukkaista oli tuoni

niittänyt.

Rauman seurakunnan pappi Mathias West oli munkkien kera kilvan

antanut hätääntyneille apuaan, ja helpommin kääntyikin hänen kätensä

auttamaan, kun kuningas oli suuren osan luostarilta riistämiään

peltoja ja niittyjä luovuttanut lutherilaisen suosikkinsa haltuun.

Mutta onnettomuuden kukkuraksi nyt kevätahavalla paloi pappilakin, ja

isä Mathiaan täytyi ensi hätään etsiä perheelleen tyyssija kirkkonsa

pienestä sakaristosta, jossa ei tietenkään riittänyt suojaa muille

mieroon joutuneille.

Yhteinen kamppailu näinä hätäpäivinä oli jälleen entistä kiinteämmin

sitonut ihmisten sydämet luostariin. Mutta jokaista ahdisti puute

ja kurjuus, jokainen anoi apua, ani harvalla oli mitään annettavaa. Ei

sentähden kaupungin kansan kiitollisuus koitunut munkeille suureksikaan

siunaukseksi, nälän palo pani maailman näyttämään yhä harmaammalta

jokaisen harmaaveljen silmissä.

Jos lie pyhä Fransiskus jo alusta alkaen tarkoittanut, etteivät hänen

seuraajansa surisi huomisesta päivästä, niin ainakin pyhänristin veljet

Raumalla tähän aikaan elivät vain päivästä päivään. Ihmekö, jos tällöin

Tapanin koulutus ja vihkiminen pappismunkiksi oli tyyten unhottunut.

Hän sai pysyä maallikkona, palvelevana veljenä, ja uurain, auliin ja

neuvokkain kaikista olikin hän palvelemaan ja auttamaan. Hätä, jota hän

joka päivä näki ympärillään, oli hälventänyt unelmat hänen päästään

ja pettymyksen tunteen sydämestä. Oli niin paljon huolehtimista ja

hääräämistä veljien ja muiden hyväksi, ettei ollut aikaa unelmiin.

Nähdessään miten terminarius tuskitteli, kun ei almuja tullut juuri

nimeksikään, alkoi Tapani tuumia uusia tulolähteitä. Hän esitti

isäntämunkille, provisorille, että laitettaisiin nuotta ja vedettäisiin

sillä kaloja kaupungin apajilta. Mutta kun tämä syystä tai toisesta ei

välittänyt siihen tuumaan taipua, joutui Tapani ajattelemaan riistaisia

metsiä. Hän laittoi jousen ja nuolia ja samosi päivän kaupungin metsiä

ja luostarin entisiä tiluksia. Ja kun hän illalla saapui sievoinen

saalis mukanaan, niin silloin hänet aivan kuin itsestään määrättiin

luostarin metsämieheksi.

Siitä pitäen nähtiin nuoren Tapanin puoleksi, munkin, puoleksi

maallikon pukimissa samoavan metsälle aamuisin ani varahin ja palaavan

illalla myöhään päivän riista olallaan. Palavin silmin häntä odottivat

vanhat veljet luostarin kammioissa ja ilo ja riemu vallitsi illoin

hänen tuodessaan uutta särpimen apua. Vapaana kaikista säännöistä

sai tämä veljeskunnan tärkein jäsen mennä ja tulla miten tahtoi,

ja vanha rippi-isä antoi hänelle synnit anteeksi rasittamatta edes

tunnustuksellakaan väsynyttä metsämiestä. Ja metsän poika oli omassa

elementissään, metsissä, missä hän parhaiten viihtyi; mutta vanhojen

veljien ilo hänen palatessaan veti hänet aina illoin takaisin

luostarikotiin.

Pian tiesivät yksin raumalaisten lehmätkin, että tämä uuras

nuorukainen oli hengellisten isien metsämies. Ja illoin, kun hän

ahtaita katuja palasi metsältä läpi kaupungin, loi moni tyttö häneen

lemmekkään katseen otsaripansa alta. Mutta siinä katseessa oli hieman

kunnioitustakin, sillä luostarista oli tyttöjen unelmissa langennut

reippaaseen poikaan epämääräinen hengellisyyden heijastus. Hän ei ollut

heistä vain reipas metsämies, mutta ei hän toisekseen ollut oikea

munkkikaan, ja sentähden alkoivat he sanoa häntä metsämunkiksi.