Näiden jyrkkien murrosten aikana oli Kaarle ollut levossa ja erillään
kaikista järkytyksistä.
Epäjärjestys ja huono rahavarainhoito synnyttivät yhä kiihtyvää
nurinaa kuningaskunnassa.
Viisaus ja säästäväisyys olivat tuottaneet hyvinvointia ja
tyytyväisyyttä herttuakunnassa.
Kirkolliset olot olivat synnyttäneet ankaria riitoja ja herättäneet
tyytymättömyyden myrskyn kuningaskunnassa.
Herttuakunnassa ei rauha koskaan ollut häiriintynyt. Juhanan arvo
oli vaipunut vuosi vuodelta; hänelle eivät ylhäiset eivätkä alhaiset
antaneet mitään arvoa.
Kaarle saattoi olla täysin puolueeton ja kuitenkin sanoa, että
arvonsa oli yhä kohoamassa.
Herttuakunnan väestö, etenkin varsinainen rahvas, melkein jumaloi
häntä.
Isänsä esimerkin mukaan oli hän usein antanut heille hyviä
kehotuksia. Vieläkin oli hänen tapansa toisinaan käydä tervehtimässä
yhtä ja toista vanhaa tuttua, ja se oli kiinnittänyt heidän sydämensä
häneen; hän oli heidän ystävänsä ja uskottunsa.
Entäpä aateli?... Niin, se tunsi hänet niinkuin hänkin sen. Ei se
ollut hän, joka oli vieroittanut kuninkaan neuvosherroista, siitä he
olivat itse pitäneet huolen.
Ei kukaan voinut panna vähemmän luottamusta näihin korkeihin
herroihin kuin herttua, mutta hänellä oli kykyä, jota kuninkaalta
kokonaan puuttui; hän voi huomata ja tunnustaa, että kuningas oli
väärässä.
Tarvitaan joku määrä luonteenlujuutta, ennenkuin voi sietää saatua
moitetta ja samalla kertaa huomata sen oikeutetuksi.
Heikko hämmentää käsitteet omassa tietämyksessään; hän _ei tahdo_
tunnustaa vääryyttänsä.
Voimakkaalla sitävastoin on rohkeutta tunnustamaan, että mikä on
menetetty, se on menetetty.
Kuningas antoi vastustajillensa aseet käteen; kun hän ei voinut
todistaa mitään heitä vastaan, miksi hän ei antanut heidän mennä?
Herttua oli sanonut hänelle sen, ja kun hän ei tahtonut ottaa sen
mukaan ojentuakseen, meni Kaarle matkoihinsa.
Hän ikävöi aina Nyköpingiin, johon hänen sekä iloiset että surulliset
muistonsa liittyivät.
Nyt oli kolme vuotta siitä, kun hän menetti Mariansa, mutta hänen
sijassaan oli Kaarlella Katariinansa, tuo rakastettava lapsi, joka
hyväilyillään jo oli saanut paikan isänsä sydämessä; jokaisen
joutohetkensä Kaarle omisti hänelle.
Mutta olipa toinenkin, joka myöskin vaati hänen huomiotaan puoleensa:
pitkä, komea poika, isänsä ilmielävä kuva.
Kuinka monta kertaa hän olikaan mielinyt, että voisi ottaa hänet
lailliseksi pojakseen.
Hänen luonteessaan oli lempeyttä, joka muistutti äitiä, mutta hän oli
perinyt isänsä reippauden ja miehuuden.
Kymmenvuotiaana hän menetti opettajansa ja kasvatusisänsä.
Silloin oli herttua ensi kerran vakavasti keskustellut hänen kanssaan.
Sitten hän ei koskaan voinut unhottaa sitä tarkkuutta ja ikäänkuin
heräjävää harrastusta, jolla poika kuunteli häntä.
Hän oli herttuan poika, eikä hänellä sentään ollut muita vaatimuksia,
kuin mitä jokainen poika voi isältään vaatia: kasvatusta varojen ja
tilaisuuden mukaan.
Jos hän osoitti omaavansa tietoja ja olevansa hyväntapainen, voisi
herttua ehkä vastaisuudessa toimittaa hänelle tilaisuuden palvella
maata ja valtakuntaa.
Poika pani pikku kätösensä hänen käteensä, katsoi uskollisilla
lapsensilmillään häneen ja sanoi:
"Herttua tulee olemaan tyytyväinen minuun."
Ja lupauksensa hän pitikin säntilleen.
Papin perheestä, jossa häntä kasvatettiin, sai hän parhaat
arvolauseet; hänen pahin poikakujeensa oli se, että hän kerran ajoi
yli ojan ja hevonen katkaisi jalkansa. Toveriensa kesken hän osoitti
ritarillisuutta, ottaen virheet omikseen ja jättäen ansiot muille.
Ahkera hän oli lukemaan, mutta piti enemmän aseharjoituksista ja
saavutti näissä suurta kiitosta.
Herttua piti hänestä enemmän kuin itselleenkään tahtoi myöntää;
mutta tämä rakkaus osoittautui suurissa vaatimuksissa. Nuoren Kaarle
Kaarlenpojan tuli _kaikessa_ olla toverejaan etevämpi.
Sellainen oli tuo ankara määräys, ja se seikka, että poika
pyrkiessään sitä täyttämään ei johtunut ylimielisyyksiin, osoitti
luonnonlahjoja, joita hän ainakaan ei ollut perinyt isältään.
Huomattavana piirteenä herttuassa oli, että hän ajatteli omia
asioitansa, oivalsi mitä mahdollisesti tuli tapahtumaan, ja sovitti
tekonsa sen mukaan.
Millainen oli Ruotsin tulevaisuus? Voiko otaksua, että Sigismund
tulisi kuninkaaksi?
Voisiko hän samalla kertaa hallita protestanttista ja katolista
valtakuntaa?
Tai koetettaisiinko vielä kerran saada katolinen oppi maahan?
Se ei onnistuisi; siitä meni herttua takaukseen.
Entä Gunillan poika?
Kuka tietää, mitä hänestä tulee.
Jos herttua menisi uusiin naimisiin...
Kovin halukas hän ei ollut, ei tiennyt edes kenen valitsisikaan...
vallanperimyksen vuoksi hän sen tekisi... voitiinhan tässä kaikessa
tapauksessa tulla tarvitsemaan vastapainoa, jos katolisia vaikutuksia
rupeaisi tuntumaan.
Silloin juolahti hänen mieleensä Hessenin herttuan Adolfin tytär...
oli ollut kysymys liitosta hänen ja Sigismundin kesken, he olivat jo
vaihtaneet kuviakin, mutta siihen tuli Puolan-matka, ja asia raukesi.
Hän ei ollut mikään kaunotar, hän oli kookas ja vanttera, noin
kahdenkymmenenvuotias.
Kaarle itse oli täyttänyt neljäkymmentäneljä -- rakkautta hän ei
pyytänyt, vain vahvan ja terveen puolison.
Sanottiin, että neidolla oli kova ja kärtyinen luonne. Kaarlea se ei
pelottanut; hän voi kyllä pitää hänet kurissa, itse hän oli herra
talossaan.
Mitä enemmän hän mietti asiaa, sitä useammin se tuli mieleen, ja
enempää ajattelematta hän kirjoitti herttualle ja kosi.
Vastausta ei tarvinnut kauan odottaa, se oli kaikin puolin
suosiollinen: prinsessa suostui.
Kaarle matkusti heti Tukholmaan.
Tänne oli huhu äsken tapahtuneesta kihlauksesta jo ehtinyt, ja
Juhanan pelko veljen suhteen leimahti uuteen liekkiin.
Mikä oli luonnollisempaa, kuin että Kaarle toivoessaan itselleen
poikia myöskin saisi halun tavoitella kruunua? Nyt oli parasta
asettua hyviin väleihin herrojen kanssa.
Kohtaus veljesten kesken oli, niinkuin se yleensä oli viime aikoina
ollut, ystävällinen. Kumpikin tiesi mitä salasi, mutta Kaarlen, joka
arvasi Juhanan ajatukset, oli vaikea tuoda esiin mitä hänellä oli
varsinaisena asianaan.
Sitten juolahti hänen mieleensä jotakin muuta.
Ja kaikella sillä lämmöllä, jota Kaarle voi osoittaa, kun hänellä oli
jotakin sydämellään, hän puhui tuosta pojasta, jota hän niin paljon
rakasti ja josta hän toivoi niin paljon; nyt olisi aika perustaa
hänen tulevaisuutensa, ja siihen hän tarvitsi kuninkaan apua.
Juhana oli ihastuksissaan siitä, ettei mitään muuta ollut
kysymyksessä, ja kysyi, eikö herttua tahtoisi häntä aateloiduksi.
Tämä kiitti ja vastasi, että se helpottaisi hänen edistymistään.
"Sitten nimitän hänet Gyllenhjelmiksi. Saman nimen olen antanut
omille äpärälapsilleni."
Herttua sanoi olevansa tyytyväinen siihen.
"Minä piirrän itse hänen vaakunansa", jatkoi kuningas tyytyväisenä;
"siihen tulee valkoista, punaista ja sinistä, ja voisihan siihen
liittää puoleksi kullatun... ja saatpa nähdä, saatpa nähdä... minulla
on sellaisissa asioissa hyvin hauskoja keksintöjä."
Sen herttua tiesi ja hän kertoi kuninkaalle, että aikomuksensa oli
lähettää nuorukainen Ranskaan, jossa hänellä olisi sikäläisessä
sodassa hyvä tilaisuus kehittyä taitavaksi upseeriksi ollakseen
sitten maalleen hyödyksi.
Kuningas tarjoutui heti kirjoittamaan Henrik IV:lle ja suosittelemaan
nuorta Gyllenhjelmiä hänen erityisten taipumustensa vuoksi.
Tästäkin herttua kiitti ja kertoi sitten ilman esipuheita aikovansa
uusiin naimisiin.
"Vai niin", sanoi Juhana pitkäveteisesti. "Etpä voi arvata kenen
kanssa", sanoi herttua nauraen. "Se on mahdotonta", vastasi Juhana
työntäen tiukempaan pöytälaatikkoa, johon hän Kaarlen tullessa
hätäisesti oli piilottanut prinsessan kuvan. "Nuori ja kaunis,
luullakseni?"
"Eerikin aiotun morsiamen Kristiina Hesseniläisen tytär, sama, jota
Sigismund..."
"Tiedän, tiedän", keskeytti Juhana, "se naiminen meni tyhjiin vastoin
minun tahtoani."
"Sitten toivon, että kuninkaallinen veljeni antaa suostumuksensa
minun avioliittooni halveksitun prinsessarukan kanssa."
"Mielihyvällä!... Se oli Elisabetin vika; hän kirjoitti ja kehotti
luopumaan hänestä."
"Nyt saamme nähdä, oliko hän oikeassa vai eikö. Se epäsuosio, joka
Vaasan suvun osaksi mahdollisesti on tullut herttuan perheessä,
häviää sukulaisuuden kautta."
"Aivan varmaan, aivan varmaan!"
"Salliiko teidän majesteettinne, että varustan laivan elokuun alussa
tuomaan prinsessaa?"
"Mielihyvällä; menetkö itse mukaan?"
"En, herttua Aadolf saa seurata tytärtään. Häät vietetään Nyköpingin
linnassa."
"Olisinpa mielelläni läsnä niissä."
"Sitä toivon, muuten juhla olisi upeinta koristettaan vailla."
Juhana pudisti hänen kättänsä, puhui suosiostaan, ja veljekset
erosivat.
Mutta kun kuningas jäi yksin, synkkeni hänen silmäyksensä... Miksi
ei Sigismund ollut mennyt naimisiin prinsessan kanssa? Kuka tietää,
eiköpä hän haluten kostaa Sigismundille, joka oli halveksinut häntä,
saisi toimeen pahaa hänen ja tämän sedän välillä, joka aina oli ollut
hänen salainen vihamiehensä... Kurottaisivatko ehkä tästälähin he
molemmat ahnaat kätensä kruunua tavoittelemaan...
Hän peitti kasvonsa käsillään ja keinui edestakaisin... kaikkialta
virnisteli kolkkoja, uhkaavia olentoja häntä vastaan...
Kaarle herttua ja herrat... kumpi puolue oli hänelle vaarallisempi?
Eiköhän se vaan ollut herttua?
Hänen suhteensa on meneteltävä varovasti eikä mitenkään pidä
paljastaa ajatuksiaan hänelle.
Entäpä liturgia, johon hän oli pannut niin paljon vaivaa, miksi siitä
ei tullut sitä, miltä alussa näytti?
Miksi hän ei koskaan kuullut muuta kuin valitusta ja vaikeroimista,
miksi väikkyi niin monta kalpeaa ja veristä haamua aina hänen
silmäinsä edessä... olivatko ne ehkä niiden etujoukkoja, jotka
odottivat häntä tuolla toisella puolella... ja eikö siellä ollut --
mitään, mihin vedota.
Sillä välin valmisteli Kaarle herttua häitään ajatellen silloin alati
edellistä kertaa, jolloin hän Mariaa varten teki valmistuksiaan.
Silloin hän oli lemmen huumaama... tuo kumma tunne valtasi
hänet silloin niin, ettei hän itseään tuntenut. Kun Maria
esim. Vadstenassa sai hänet mukautumaan kuninkaan ja säätyjen
tahtoon, oli hän vastoin tahtoansa ja vakaumustansa kaikin voimin
taistellut jalopeuranluonnettansa vastaan voidakseen mukautua hänen
toivomuksiinsa.
Nyt hän sitävastoin oli täydelleen oma herransa; jos hän toisinaan
katsahti prinsessan kuvaan, joka kylmästi ja ankarasti silmäili häntä
vastaan, niin hän nauroi ivallisesti, ja jos hän tunsi jonkun verran
kiihkoa, niin se oli vain siitä, että hän halusi saada taivuttaa
hänet tahtonsa mukaan ja opettaa häntä pelkäämään herraansa.
Mutta hauskaa piti häissä olla ja lukuisia vieraita oli kutsuttava.
Sentähden lähetettiin kirjeitä ja viestejä koti- ja ulkomaisille
sukulaisille ja ystäville.
Monet tulivat, toiset lähettivät lähettinsä ja heidän mukanaan
runsaat lahjansa, kuten tapa oli.
Kuningas Juhana ei voinut tulla. Hän oli kyllä vähän paremmissa
voimissa, mutta ei toki rohjennut lähteä häihin.
Eerik ja Arvi Stenbock olivat kuningasta edustamassa ja toivat
mukanaan kalliita lahjoja.
Viimeksi saapui morsian suurine seurueineen. Tykkienjyske ja
kellojensoitto kuului juhlallisuuksiin.
Herttua otti hänet vastaan kuin arvossapidetyn vieraan ja vei hänet
hänen suojiinsa.
Täällä odotti morsiuspuku, ja vihkiminen tapahtui heti kun hän oli
pukeutunut siihen.
Kaksi viikkoa kesti juhlallisuuksia suurella komeudella, sitten
lähtivät vieraat pois.
"Nyt ovat makeanleivänpäivät lopussa. Meillä on muutakin tekemistä
kuin huvitella", sanoi herttua.
"Täällä on kaikki mullin-mallin", vastasi Kristiina, "mutta minä
näytän, että on tullut rouva taloon."
24.