Olisi odottanut, että Juhanan viimeiset elinvuodet olisivat
muuttaneet hänen mieli- ja toimenpiteitään kirkon asioissa, mutta
niin ei käynyt.
Hän oli tyytymätön itseensä ja ympäristöönsä, uupunut joka puolelta
kohdanneesta vastarinnasta, kaipasi alituisesti poikaansa, ja
liturgia oli nykyään ainoa, josta hän itsepintaisesti piti kiinni.
Hänen oli kyllä pakko suostua kirkolliskokoukseen, jossa jokaisella
olisi vapaa puhevalta ja jossa ei kenelläkään olisi oikeutta pakottaa
toisen omaatuntoa.
Emme saa tämän nojalla uskoa, että Juhana olisi ruvennut horjumaan.
Kaarle oli nämä ehdot asettanut, ja Juhana oli niihin suostunut;
mutta se ei estänyt kuningasta testamentissaan määräämästä, että aina
edelleenkin oli pysyttävä samassa kirkollisessa tunnustuksessa, jota
hänen hallituskautenaan ja etenkin hänen hovissaan oli noudatettu.
Alussa vuotta 1591 kuoli arkkipiispa Antti Björnram. Hän oli ollut
Juhanan uskollisin tuki taistelussa liturgian puolesta; kuninkaan
suosiota saavuttaakseen hän uhrasi uskonnollisen vakaumuksensa,
kuninkaan suosiota saavuttaakseen hän pakotti hyväksymään uuden
kirkollisen järjestyksen ja kuninkaan suosiota saavuttaakseen hän
leimasi majesteettirikokseksi jokaisen poikkeamisen tästä säädetystä
järjestyksestä.
Arkkipiispan kuolema oli kova isku kuningas Juhanalle. Toinenkin
liturgian urhea puolustaja, Linköpingin piispa Pietari Kaarlenpoika,
jonka Sturein murhasta muistanemme, oli äskettäin kuollut, ja
Juhanasta tuntui, kuin luiskahtaisi heidän kerallaan koko liturgia
hänen käsistään.
Oi, hänellä oli niin paljon surua ja harmia, tuolla hurskaalla
kuninkaalla!
Hänen uskollinen palvelijansa Juhana Henrikinpoika joi
kohtuuttomasti, mutta pahempi oli, että hän juovuspäissään teki
tekoja, joita ei sittemmin enää voinut selittää.
Kirjettä, jossa Juhana antoi hänelle määräyksiään Eerikin
kuolintavasta, ei hän ollut antanut takaisin... hän oli unhottanut
sen, sanoi hän, ja nyt liikkui huhu, että se oli löytynyt
virkahuoneesta muun romupaperin joukosta ja joutunut Eerik Sparren
käsiin.
Eikö hän vihaisi tuota ihmistä, joka oli saanut tietoonsa moisen
salaisuuden.
Tiesikö kukaan hänen vihollisistaan, miten hän kärsi.
Tiesivätkö he, että hän usein sulkeutui linnan kappeliin ja
käyskenteli siellä useita tunteja mielessään hautoen asiaa, joka oli
poliittinen välttämättömyys?
Tiesivätkö he, että hän tuontuostakin kärsi mitä katkerinta
omantunnontuskaa, vaikka olikin tehnyt vain mitä oli pakko tehdä...
Ja vieläkin pahempaa...
Hän näki edessään murhatun veljensä... toisinaan hän käveli hänen
vieressään edestakaisin kirkon käytävällä. Juhana ei rohjennut
katsahtaa häneen, mutta hän näki hänen varjonsa ja tunsi, kuinka se
puoli ruumista tuli aivan kylmäksi.
He eivät olleet koskaan puhutelleet toisiaan, mutta ei sitä
tarvittukaan, sillä he voivat lukea toistensa ajatukset, kuin
olisivat ne olleet tulikirjaimilla kirjoitetut.
Eerikin ajatukset olivat ensin tulkittavissa.
"Lapsuudesta asti minä olen vihannut sinua, sillä sinä ryöstit
minulta isäni rakkauden; sinä huomautit kaikkia minun vikojani,
suurempia ja pienempiä, ja siitä ne kasvoivat niin suunnattomasti,
että minun täytyi kiirehtiä voidakseni tulla siksi, miksi sinä minut
teit, ja sinun kuvasi syöpyi sieluuni, silmieni edessä välkkyivät
alati sinun vaaleat hiuksesi ja vihaiset silmäyksesi. Minä tiesin,
että ne tulisivat voittajikseni, se oli tähdissä luettavana, ja
pitkän vankeuteni aikana olen minä joka päivä yhdeksän vuoden
kuluessa huutanut kostoa sinulle... sentähden ei ole minulla mitään
rauhaa... Sentähden täytyy minun etsiä sinua, sillä viha sitoo meidät
toisiimme ikuisesti, ikuisesti."
Juhanaa palelsi niin että hän vapisi, mutta hiki virtaili hänen
otsallaan ja poskillaan, ja vastoin tahtoansakin täytyi hänen lausua
sisimmät ajatuksensa, jotka hän mieluimmin olisi tahtonut kätkeä
sydämeensä:
"Alusta alkaen olit sinä tielläni; isäni olisi tahtonut antaa kruunun
minulle, mutta sinä olit esikoinen. Kateus synnyttää kauheita tuskia,
ja minä olen niitä kaikkia kärsinyt sinun tähtesi; kaikki sinun
osaksesi tullut kunnia oli kuin ryöstetty minulta, ja kun sinä panit
kruunun päähäsi, tuntui kuin olisi sydänvereni tahtonut tunkeutua
ulos.
"Minä toivoin, että kapinan aikana Kaarle tai joku muu ottaisi sinut
hengiltä, sillä minä tiesin, etten saa mitään rauhaa, niin kauan
kuin sinä elät... Lyhyen aikaa minä pidin sinusta, vieläpä oikein
rakastinkin sinua, luulen... se tapahtui silloin, kun sinä murhasit
Sturet, menit naimisiin huovintyttären kanssa, tuomitsit ja katkaisit
kauloja... Semmoinen valmisti tietä minulle... Kuinka minä nautinkaan
ajatellessani sinun kuolemaasi... jos olisin voinut, olisin minä
-- salaisesti -- tahtonut olla silloin saapuvilla... mutta nuo
katalat lykkäsivät sen aina tuonnemmaksi... he eivät pitäneet mitään
kiirettä... itse täytyi minun miettiä kaikki... öisin, kun en voinut
nukkua, tuumailin, mitä kaikkea mahdollisesti voisi tapahtua, ja
senjälkeen minä annoin määräykseni. Niin"-- tässä hänen täytyi nauraa
-- "en ole koskaan nukkunut niin hyvästi kuin yöllä senjälkeen kuin
tiesin murhasi tapahtuneeksi... Mutta ilo ei tullut pitkälliseksi...
pelkäsin Kaarlea... ja aatelia!
"Pirullisella viekkaudella he ovat viekoitelleet Sigismundin luotani,
mutta sitä he saavat katua.
"He tahtovat kaikki repiä kappaleiksi liturgiani, mutta sekin on
minun lapseni ja sen täytyy elää minun jälkeeni. Jälkimaailma on
tunnustava, että minä olen yhtä suuri kuin monet vanhan testamentin
profeetoista. Liturgiaani olen koonnut kaiken, mitä parasta on muissa
uskonnoissa, eikä kukaan muu kuin minä ole kyennyt sitä tekemään...
sentähden minua ennen muita ylistetään, ja minä lyön viholliseni
maahan, jalkojeni astinlaudaksi.
"He eivät tahdo tunnustaa rikkoneensa minua vastaan, mutta minä
pakotan heidät siihen.
"Enkö minä ole ollut pakotettu mukautumaan heidän tahtonsa, minä,
kuningas Jumalan armosta?
"Miksi ei ole ukkonen iskenyt alas ja musertanut kavaltajia, jotka
ovat rikkoneet Jumalaa vastaan, kuninkaallista majesteettia vastaan?
Mutta minä, minä muserran heidät..."
"Ha-ha-haa!" kaikui terävästi ja läpitunkevasti, ja ylhäällä kirkon
holveissa toisteli kaiku kamalaa naurua. Mikä se oli... Oliko se
Juhana itse, vai oliko se Eerik? Kauhun valtaamana seisoi kuningas...
Oliko hän uneksinut... vai olivatko hän ja Eerik todellakin
keskustelleet kauan toistensa kanssa?
Kuningas katsoi arasti ympärilleen; kaamea valo muodosteli pitkiä
varjoja... oliko hän vielä talossa, tuo hirveä... hän ei uskaltanut
liikahtaa, kauhu ja pelko jäädyttivät veren hänen suonissaan... hän
olisi tahtonut huutaa, mutta hän häpesi sitä, ja hän hiipi ovelle,
aukaisi sen ja juoksi pois kuin takaa-ajettuna.
Mutta sellaisista ajatuksista ei ole helppo päästä, ne riippuvat
kiinni kuin takkiaiset ja pistävät, jos vähänkin liikahtaa.
Kuningas Juhana käyttäytyi kuin raivohullu vangittuja neuvosherroja
kohtaan, mutta hän ryömi kuin raukka niiden vihollisten edessä, joita
hänellä oli ajatuksissansa.
Sota Venäjää vastaan, josta ei koskaan tullut loppua, kirkolliset
suunnitelmat, joilla ei ollut mitään menestystä, kaikki nämä
kiehuivat katkeraksi ja syövyttäväksi sapeksi, jonka täytyi päästä
purkautumaan.
"Kostoa, kostoa", mietti hän, "sitten saan paremman rauhan!"
Säädyt kutsuttiin Tukholmaan kesäkuussa ja herrat vietiin sinne
maatiloiltaan.
Kuningas oli päättänyt itse esiintyä syyttäjänä.
Herttuan, kokoontuneen aateliston, syytettyjen ja heidän rouviensa
läsnäollessa hän astui saliin, kasvoilla katkera ilme ja huulet
yhteenpuristettuina.
Värisevällä äänellä ja harmista vavisten hän alkoi lausumalla,
ettei hänellä suinkaan ollut mitään persoonallista vihaa syytettyjä
vastaan, mutta miten he olivat käyttäyneet häntä kohtaan?
Vuonna 1563 olivat he olleet apuna vangitsemassa häntä Turussa ja
allekirjoittaneet hänen kuolemantuomionsa.
He olivat yllyttäneet kuningas Eerikkiä antamaan Juhanan puolison
Katariinan Venäjän tsaarille.
Heidän vaikutustaan oli se, että Sigismund oli joutunut Puolaan ja
Vironmaa melkein menetetty.
He olivat, osittain muiden kautta, joko hyvällä tai pahalla saaneet
Sigismundin lähtemään Räävelistä.
Ja vihdoin olivat he saaneet aikaan eripuraisuutta kuninkaan ja
herttuan välillä ja siten koettaneet saada Vaasan sukua turmioon
j.n.e.
Nyt hän luultavasti odotti, että herrat lankeisivat polvilleen.
Mutta siinä hän suuresti pettyi.
He olivat hyvin valmistautuneet ja puhuivat syyttömyydestään ja
puolustuksekseen.
Juhanan viha leimahti ilmiliekkiin; hän puhkesi koviin sanoihin ja
luetteli mitä pahaa ja häpeällistä hän tiesi heistä itsekustakin.
Hogenskild Bielkeä syytettiin siitä, että hän oli paennut
Kungs-Norrbystä ja että hän ja Pietari Brahe Tanskan sodassa olivat
antaneet yksinkertaisen tallirengin vangita itsensä.
Kustaa Banéria syytettiin arkuudesta koska hän ei ollut tullut Kaarle
Hornille avuksi ja sentähden oli syynä Kaporien ja Ivangorodin
menettämiseen.
Eerik Sparre oli vastoin valtuuttansa luovuttanut Vironmaan ja
sitäpaitsi oli hän kuninkaalta lupaa pyytämättä nuoruudessaan ottanut
vastaan vapaaherran arvon Skotlannin hovilta.
Mutta herrat, etenkin Eerik Sparre, puolustautuivat voimakkain, hyvin
valituin sanoin.
Silloin kuningas joutui aivan suunniltaan, ärjäisi heille, että
heidän tuli olla vaiti, tempasi miekkansa ja häristi sitä heidän
edessään.
"Tiedättekö, että Jumala on antanut tämän minulle rangaistakseni
kavaltajia ja valansa rikkojia!" kirkui hän ja lähti nopeasti salista.
Tähän asti oli herttua ollut äänettömänä kuuntelijana, kulmat
kurtussa. Kun yleinen hälinä kuninkaan poistuttua oli vaiennut, käski
hän Olavi Sverkerinpojan lukea syytökset.
Kun herrat senjälkeen antoivat selityksensä, keskeytti herttua heidät
useita kertoja epäillen heidän tiedonantojaan.
Kohta senjälkeen tuli sana kuninkaalta, että herrat eivät saaneet
vastata syytöksiin ja että kokous oli hajoitettava.
Herttua nousi, ja kaikki muut seurasivat esimerkkiä, mutta kuin
yhteisestä mielijohteesta kiiruhtivat kaikki rouvat herttuan luo,
lankesivat hänen jalkoihinsa ja huusivat: "Armoa!"
Hän nosti heidät ylös vastaten voivansa vähemmän kuin he luulivatkaan.
"Silloin ei meillä ole mitään suojaa täällä maan päällä", sanoi Ebba
rouva itkuun purskahtaen.
Herratkin tulivat pyytämään hänen puolustustaan ja voimakasta
välitystään.
"Yhdellä ehdolla", vastasi herttua; "että tunnustatte itsenne
syyllisiksi. Se on välttämätöntä kuninkaan arvon vuoksi."
Kaikkien puolesta vastasi Eerik Sparre, että he eivät tahtoneet
eivätkä voineet tunnustaa menetelleensä uskottomasti ja kavaltajina,
mutta kyllä huolimattomasti ja ymmärtämättömästi. Herttua näytti
tyytyvän tähän ja lupasi kättä lyöden sekä yrittää välitystä että
itse puolestaan olla suosiollinen, jonka jälkeen he erosivat.
Oli mahdotonta saada järkisyitä kuninkaaseen mitään vaikuttamaan, ja
siitä pitäen herttua vetäytyi erilleen koko jutusta.
Juhana jatkoi ankarasti vihanpurkauksiansa; neuvosherrat oli
nöyryytettävä, maksoi niitä maksoi. Kuningatar neuvoi heitä
alistumaan, ja Olavi Sverkerinpoika alkoi taaskin juoksennella
edestakaisin sovintoehdotuksineen.
Näin kyhättiin uusi kirje, jossa herrat puhuivat laiminlyönnistään ja
ymmärtämättömyydestään.
Juhana hylkäsi sen.
Seurasi toinen, jossa he katuivat ylen rohkeita vehkeitään.
Muutamat neuvosherrat veivät sen itse perille ja pyysivät polvillaan
armoa; mutta yhtä turhaan.
Kuningas laati nyt itse ehdotuksen, jonka mukaan heidän tuli
tunnustaa itsensä syyllisiksi kaikkeen, mistä heitä oli syytetty, ja
luvata suurempaa uskollisuutta vastedes. Sitten he saisivat armon.
Tämän johdosta kirjoitti Kustaa Banér luottavassa kirjeessä
veljelleen:
'Jos allekirjoittaisin sellaisen kirjelmän, minkälainen omatunto
minulla olisi? Jumalan sanassa kielletään väärän todistuksen
lausuminen lähimäisestä; enpä luule, että siinä käsketään
valehtelemaan omille niskoilleen. Jumala meitä sellaisesta
varjelkoon! Joka sellaista puoltaa, hän käyttäytyy akkamaisesti.
Suurempaa uskollisuutta kuin tähän asti en myöskään voi luvata.
Sitä minä en voi, sillä Jumala tietää, etten koskaan ole
ajatellut mitään kuningasta vastaan, enkä ole aikonut tehdä
perimysoikeutta mitättömäksi j.n.e.'
He kieltäytyivätkin yksimielisesti kirjelmää allekirjoittamasta.
Pian senjälkeen saapui uusi tieto, että heidät, jos he edelleenkin
kieltäytyivät, muutetaan seuraavana päivänä kovempaan vankeuteen,
muutamat Örbyhyn, toiset Upsalaan ja Vesteråsiin.
Erityisesti uhattiin herra Eerik Sparrea, että hänet vietäisiin
Eskilinkamariin Tukholman linnaan; veneet olivat jo valmiina --
sanottiin -- eikä herroilla ollut miettimisaikaa kuin seuraavaan
aamuun.
Vastaus kuului: "Me emme voi mennä pitemmälle kuin menty on;
jos tahdotaan tehdä väkivaltaa meille, joita ei ole syyllisiksi
todistettu, niin me emme voi sitä auttaa, mutta me jätämme itsemme
kaikkivaltiaan Jumalan huomaan."
Kahdesti uhkaus uudistettiin, mutta vastaus oli ja pysyi samana.
Kolmannella kerralla tehtiin täyttä totta. Kello 12 yöllä heinäkuun
19 p:nä 1591 otettiin Sten Banér vuoteestaan ja lähetettiin
Svartsjöhön. Heti senjälkeen vietiin Hogenskild Bielke ja hänen
veljensä Ture sekä Kustaa Banér Drottningholmaan ja Eerik Sparre
Rydboholmaan. Kaikki pantiin kovan valvonnan alaisiksi.
Seuraavana päivänä tuli käsky Juhanalta, että oli ryhdyttävä
ankarimpiin tarkastuksiin.
Kaikki kaapit, laatikot ja arkut aukaistiin ja etsittiin, mutta
mitään kavalluskirjeitä ei löytynyt. Juhanan kätyrinä tässä toimessa
oli Eerik XIV:n murhaaja, Juhana Henrikinpoika, johon kuningas
suuresti luotti.
Asia alkoi jo herättää huomiota; varsinainen rahvas, joka
tavallisissa oloissa on aatelin kadehtija, lausui julkisesti ilmi
säälinsä. Luultiin yleensä, että syynä herrojen epäsuosioon oli
se, että he olivat harrastaneet rauhaa ja peittelemättä puhuneet
valtakunnan köyhtyneestä tilasta.
Tuo omituinen oikeudenkäynti herätti sekä suuttumusta että inhoa.
Tapahtui useastikin, että kirkoista löydettiin nimettömiä,
kuninkaalle tai herttualle osoitettuja kirjeitä; niissä puhuttiin
maan kurjasta tilasta, varoitettiin ylpeydestä ja vääryydestä sekä
kehotettiin pontevasti tekemään rauha Venäjän kanssa.
Kerran kun neuvosherrat olivat saaneet luvan olla saapuvilla
julkisessa jumalanpalveluksessa, osoitti kansa heille niin suurta
osanottoa ja kunnioitusta, että Juhana sittemmin kielsi, että he
eivät enää saa tulla ulos.
Mikään ei estä hirmuvaltiasta, hän tottelee vain omaa tahtoaan.
Valtakunnan herroja syytetään, vangitaan, pidetään vuosikausia
vartioituina ja kohdellaan kuin rikollisia, vaikka ei mitään rikosta
ole todistettu; joko heillä ei ollut tukea yleisessä mielipiteessä,
tai ei yleisellä mielipiteellä ollut voimaa julkiseen toimintaan.
Olihan toki olemassa aatelisto, jonka kaikilla jäsenillä oli samat
harrastukset, oli valtiopäivät, missä heiltä ei puuttunut useita
hengenheimolaisia, mutta ei niin mitään tehty heidän hyväkseen.
Ei kapinanhievahdustakaan kuulunut; toisin oli ollut laita Kalmarin
unionin ja Kaarle Knuutinpojan aikana sekä Sturein ollessa
valtionhoitajina.
Silloin varustettiin linnat, pidettiin valtiopäiviä, kiihotettiin
kansa aseisiin, koottiin talonpoikaissotajoukkoja ja kiellettiin
esivallalta uskollisuus ja kuuliaisuus.
Mutta ne ajat olivat menneet; nyt oli kuningas mahtavin, vaikka hän
ei nojautunutkaan lakiin ja oikeuteen. Aatelin merkitys samoin kuin
sen vaikutuskin oli vahvasti alenemassa.
Hädässään pyysivät herrat Sigismundin välitystä, ja hän kirjoitti
Juhanalle, että hän mielellään tahtoisi jättää Puolan valtakunnan
ja olla kotimaassaan isänsä luona, mutta jottei joutuisi "toisesta
melskeisestä valtakunnasta toiseen", pyysi hän nyt, että hänen rakas
isänsä "ei tahtoisi niin menetellä Ruotsin etevimpiä miehiä vastaan,
kuuluivatpa he valtaneuvostoon taikka ei, että lesket ja isättömät
lapset huutaisivat turmiota ja kostoa hänen päällensä, niinkuin hän
olisi se, jonka tähden he olivat tulleet ahdinkoon".
Hän pyysi isäänsä myöskin muistamaan, että olisi ylistettävämpää
antaa armon käydä oikeuden asemesta kuin että oikeutta sen
ankarimmassa muodossa herroja kohtaan käytettäisiin.
Kuningas Sigismund näyttää olleen selvillä siitä, että neuvosherrat
eivät menetelleet väärin estäessään hänen kotimatkansa. Hän sanoo
nimittäin, ettei hän ollut katunut palauneensa Puolaan. Hänelle tulee
kyllä tilaisuus luopua valtakunnastaan kunniakkaammin, sanoo hän,
sekä lisää tahtovansa mieluummin olla sellaisen kansan keskuudessa,
joka mielellään näkee hänet ja haluaa häntä läsnäolevaksi, kuin
joutua sellaisen kansan joukkoon, joka hänelle huutaa kostoa ja
valittaa hänen tähtensä, ja katua sitä hetkeä, jolloin palasi
Ruotsiin, jos hänen kotimatkansa tuottaisi niin monille surua.
Mutta Juhana raivosi kuin mielipuoli. Hän näytti ottaneen elämänsä
tehtäväksi masentaa ja nöyryyttää vihollisensa. Mitäpä se merkitsi,
joskin hän oli väärässä; eikö hän ollut heidän kuninkaansa, tulihan
heidän alistua, mitä hän vain suvaitsikin heiltä vaatia.
Vihamielisyyttänsä hän osoitti vielä vainoamalla syytettyjen
palvelijoita, omaisia ja ystäviä. Heitä vangittiin vähimmästäkin
syystä, ja he saivat kestää monta kuulustelua täysin todistaakseen
viattomuutensa.
Niiden herrain, jotka tulivat viraltapantujen neuvosherrain sijaan,
täytyi vannoa sellainen vala, että he aina myöntyvät eivätkä koskaan
puhu vastaan, kuu kuningas näkee hyväksi seurata omia tuumiansa.
Vanha vala sitävastoin sisälsi, että heidän aina tuli neuvoa, mitä he
tarkoin tuumailtuaan Jumalan ja omantuntonsa edessä pitivät parhaana,
huomioonottamatta sima mitään pelon ja vihamielisyyden tunteita tai
kenenkään vihaa.
Maaliskuussa 1592 tehtiin vielä yritys jäykkäniskaisten herrojen
taivuttamiseksi. Molemmat Banér-veljekset ja Eerik Sparre vietiin
Tukholmaan ratsujoukon ympäröiminä. Heidät teljettiin linnan
vastarakennettuun holviin, jossa kalkinhaju oli kauhea, mutta lähellä
olevain likatunkioiden löyhkä vielä pahempi. Käytävän sulki kaksi
ovea, toinen toisen ulkopuolella, ja ne suljettiin puomeilla ja
lukoilla joka yöksi. Alussa saivat herrat hetkisen käyskennellä oven
ulkopuolella raitista ilmaa nauttimassa, ja silloin pääsivät heidän
rouvansa ja palvelijansa vapaasti heidän luokseen. Mutta kun herrat
edelleenkin kieltäytyivät kirjoittamasta sellaista pyyntökirjettä
kuin kuningas tahtoi, eivät he enää saaneet poistua vankilastaan,
heidän rouvansa ja palvelijansa ajettiin pois ja viimemainituilta
vaadittiin valallinen sitoumus, että he eivät ryhdy herrojensa
käskystä mihinkään Ruotsin kruunua vastaan.
Tyytymättömyys kuninkaan menettelytapaan oli kansassa yhä kasvamassa,
ja Olavi Sverkerinpoika, joka taas oli saanut toimekseen juosta
sovintoehdotusten kuljettajana, alkoi aavistaa, että herrat vielä
kerran voivat päästä valtaan.
Hän muutti senjälkeen kokonaan menettelytapaansa; hän oli ollut kopea
ja vaativa, nyt hän tuli nöyräksi ja matelevaksi sanoen olevansa
viaton ase kuninkaan kädessä.
Sparre loi häneen halveksivan silmäyksen huolimatta vastata.
"En minä anna hänelle mitään huonoja neuvoja, vaan toiset", sanoi
hän; "mutta, vastatkoot he puolestansa."
Hän juoksi pois, mutta palasi toisena päivänä taas Erik Lejonhufvudin
kanssa, saman, joka Räävelissä allekirjoitti kirjeen kuninkaalle.
Juhanan painavimpia syytöksiä oli se, että neuvosto mainitussa
kirjeessä muka oli uhannut sulkea hänet pois valtakunnasta.
Tämä asia tuli heti puheeksi.
"Voitko hyvällä omallatunnolla sanoa, että kirjeessä oli jotakin
sellaista?" kysyi Eerik Sparre.
Lejonhufvud änkytti hämillään, ettei hän sitä niin tarkkaan tiennyt,
mutta lupasi katsoa.
"Se sinun olisi pitänyt tehdä, veli, ennenkuin kirjoitit tuomiomme
alle ja otit tehtäväksesi sellaisen toimen kuin tämän", virkkoi
Sparre ankarasti.
Lejonhufvud kalpeni, mutisi jotakin monista tehtävistään ja kiiruhti
pois eikä enää palannut.
Olavi Sverkerinpoika ja hänen toverinsa saivat jatkaa keskusteluja.
Kun mikään muu ei auttanut, uhattiin herroja ikuisella vankeudella.
"Kuninkaallisella majesteetilla on kyllä leipää teille", sanottiin.
Toisella kertaa sanottiin, että "jos he itse eivät kyllästy
vankeuteen, niin kuninkaallinen majesteetti kyllä antaa heidän istua".
Kuningas oli niin kiihtyneessä tilassa, että kuningatar Gunilla ei
enää rohjennut esittää hänelle mitään armonpyyntöjä, tuskinpa edes
ottaa vastaan onnettomia rouvia.
Hurskasmielinen ja omaa tahtoa vailla kun oli, tuli hänen
vaikutuksensa kuninkaaseen hyvin vähäiseksi. Olevia oloja hän ei
käsittänyt, eikä Juhana häneltä koskaan neuvoa kysynytkään. Hän oli
nukke, jonka mieliksi kuningas teki, kun päähänsä niin pälkähti, ja
jolle hän antoi kovia sanoja, kun oli sellaisella tuulella.
Hänen poikansa oli sen sijaan kuninkaalle hyvin rakas; hänen kanssaan
hän saattoi leikkiä ja kisailla, ja ainoa keino saada Juhanan sydän
heltymään oli panna poika hänen syliinsä.
Nuoren kuningattaren päivät eivät juuri olleet hauskimpia. Hänen
saamansa kalliit puvut ja hänelle osoitettu kunnioitus menettivät
pian arvonsa hänen silmissään, ja hänen elämänsä oli tyhjää ja
ilotonta.
Hänen piti nauraa ja laskea sukkeluuksia, kun kuningas tahtoi saada
hauskuutta, hänen piti pukeutua komeasti näyttäytyäkseen linnassa,
puhua armollisesti niille, jotka olivat kuninkaan suosiossa, ja
alentuvasti toisille, vieläpä mennä kokonaan muutamain ohi; ja
ulkona kansan kesken piti hänen nyökätä ja tervehtiä tuttuja ja
tuntemattomia, kuin nuken, jota paulasta vedetään.
Mihin oli hänen hilpeä, suruton nuoruutensa hävinnyt? Häntä
kadehtivat hovineitsyet, jotka voivat lörpötellä ja nauraa kenen
kanssa tahansa; hän yksin oli pakotettu tarkoin miettimään joka
sanaansa.
Hovijunkkarit kertoilivat hauskoja kaskuja, jotka saivat neitoset
nauramaan katketakseen; hänen arvonsa mukaista ei ollut kuunnella
heitä, vaikka hän paloi halusta saada tietää mistä he puhuivat... Ja
Pietari Liljensparre!... Jospa kuningas tietäisi, miten rakkaat he
olivat olleet toisilleen, niin hän ei koskaan olisi tehnyt hänestä
hänen tallimestariaan!... Kuinka hänen tekikään pahaa, kun näki hänen
surulliset silmäyksensä, mutta ei olisi ollut hänen arvonsa mukaista,
että hän olisi ruvennut selityksiin, ja sitten hän oli arka... arka
omasta itsestään... ehkäpä tuo vain sanoisi jotakin, johon hänen
pitäisi vastata, vastata arvonsa säilyttämällä.
Mutta sitten Anna Roos rakastui kauniiseen tallimestariin ja keimaili
ihan hirveästi. Niin ei olisi Gunilla Bielke koskaan tehnyt, mutta
eipä hänen tarvinnutkaan. Se onnistui kuitenkin, miehet ovat niin
tuhmia, ja neitsyt Anna Roos ja Pietari Liljensparre tulivat molemmat
pyytämään kuninkaan ja hänen suostumustaan liittoonsa.
Hän oli näyttänyt sekä iloiselta että hämmästyneeltä uutisesta,
niinkuin hänellä ei olisi ollut asiasta aavistustakaan, mutta sitten,
jäätyään yksin, hän itki ja oli onneton.
Nyt he olivat naimisissa, ja hän oli siihen hyvin tyytyväinen;
mutta hänen elämänsä ei ollut tullut entistään iloisemmaksi, ehkäpä
päinvastoin.
Jospa hän olisi edes itse saanut pitää huolta pikku poikasestaan,
mutta sekin olisi alentanut hänen arvoansa; toiset saivat sen tehdä,
hän vain katsella. Ja nämä ylhäiset ja korkeasukuiset rouvat, jotka
lankesivat polvilleen hänen eteensä ja pyysivät, että hän puhuisi
kuninkaalle heidän miestensä puolesta, miten olikaan hän muutama
vuosi sitten niiannut maahan asti heidän edessään, ja he olivat
armollisesti nyökänneet hänelle, ja nyt -- aivan päinvastainen suhde.
Hänen teki pahaa nähdä heidän epätoivoansa ja suruansa. Rouva Ebba
Sparre oli aina ollut hänen erittäin hyvä ystävänsä, hän oli ollut
tuttu kaikkien heidän kanssa. Miten mielellään hän olisikaan tehnyt
vastapalveluksen rouvaraukoille, ja hän rukoili kuningasta heidän
puolestaan; ensi kerralla hän ei pahastunut, mutta sitten... ei
kukaan saanut sitä tietää... mutta paljoa ei puuttunut, ettei hän
lyönyt häntä.
Senjälkeen hän koetti mitä rukoukset ja kyyneleet voivat. Mutta ei
mikään auttanut; kuningas uhkasi kieltää syytettyjen rouvia tulemasta
hänen läheisyyteensä. Oli kauheata, kun piti sanoa heille tämä, mutta
hänen täytyi tehdä se säästääkseen heitä siitä nöyryytyksestä, että
palvelijat ajaisivat heidät ulos linnasta.
Sentähden oli hän neuvonut heitä kehottamaan miehiänsä taipumaan
kuninkaan tahtoon, mutta he vastasivat, että kunnia epäsi sen; herrat
eivät voineet eivätkä tahtoneet valehdella omille niskoilleen.
Sitten hän sai tietää, että he sen päivän jälkeisenä päivänä, jolloin
hän oli luotansa sysännyt heidät, olivat tavanneet kuninkaan,
polvillaan ryömineet hänen edessään sekä itkien, valittaen ja
rukoillen pyytäneet häneltä armoa puolisoilleen, mutta kuningas oli
vain vastannut vihaisin silmäyksin ja kovin sanoin.
Rouva-rukat! Gunillan sydäntä kirveli heidän tähtensä.
Herttua oli aikaa sitten palannut ruhtinaskuntaansa, mutta huhuja
liikkui, että hän ei hyväksynyt tällaista menettelyä herroja vastaan
ja että hän ei tahtonut olla asian kanssa tekemisissä.
Tämä sekä huolestutti että pelotti kuningasta. Jos nyt Kaarlekin
kääntyisi häntä vastaan, ei hänellä olisi kehen turvautua...
sitäpaitsi hän tunsi olevansa sairas ja alakuloinen, hänestä näytti
kaikki olevan häntä vastaan.
Tähän tuli lisäksi ulkonaisia seikkoja, jotka herättivät hänen
pelkoaan ja masensivat hänen mieltään.
Niistä teemme aikoinaan selkoa.
Ne antoivat kuitenkin aihetta siihen, että herrat pääsivät
vankeudestaan ja saivat muuttaa kaupunkiin sekä sitten maatiloillensa.
Mutta täydelleen ei hän tahtonut millään ehdolla antaa heille
anteeksi.
Jos ajattelemme, että turhamaisuus oli pääpiirteenä Juhanan
luonteessa -- nimittäin jos yleensä tahdomme myöntää, että hänellä
oli mitään luonnetta -- niin oivallamme myöskin miten loukkaavalta
hänestä tuntui, kun hän toukokuussa 1592 sai kirjoituksen
pappeinkokoukselta, joka kuvaili liturgian onnettomia vaikutuksia,
se kun oli synnyttänyt omantunnon levottomuutta, epäilyksiä uskonnon
pyhyyttä vastaan, epäluuloja ja taisteluita. Papit pyysivät sentähden
saada vapautua siitä sekä anoivat, ettei uskontoon enää lisättäisi
inhimillisiä säädöksiä ja että he saisivat pitää kristillisen
vapautensa ja sentähden palautua niihin kirkkotapoihin, jotka ennen
vuotta 1560 olivat olleet käytännössä.
Lopuksi he kehottivat kutsumaan kokoon kirkolliskokouksen, jonka
päätöksiin, mitä messujärjestykseen tuli, he lupasivat alistua.
Kaksi piispan lähettämää pappia vei perille kirjoituksen. Tämä oli
kovin isku, mikä oli kohdannut Juhanaa, ja se koski häneen syvästi.
Mutta myöntyä hän ei voinut. Vastaus oli ankara ja moittiva. Ainoa,
mihin hän voi suostua, oli se, että hän antoi anteeksi, että heillä
oli ollut semmoinen halu annettujen lupaustensa rikkomiseen.
Messujärjestyksen suhteen he sitävastoin saivat menetellä niinkuin
luulivat siitä voivansa Jumalan ja esivallan edessä vastata.
Mutta molemmat lähetystössä olleet papit (Vexiön kirkkoherra Steno
Maununpoika ja Mohedan kirkkoherra Joonas Antinpoika) olivat
omantunnonmiehiä, ja he kieltäytyivät sentähden viemästä sellaisia
terveisiä virkaveljilleen.
Juhana oli väsynyt ja sairas, hänellä ei ollut aavistustakaan
siitä, että hänen oma kurittajansa jo oli nostanut viikatteensa, ja
sentähden hän tiedusteli asiaa Klaus Bielkeltä ja Bengt Ribbingiltä,
jotka molemmat rohkenivat sanoa hänelle, että yleinen mielipide oli
pappien puolella.
Nämä kutsuttiin taas kuninkaan luo: he saivat nyt lempeämmän
suullisen vastauksen sekä lupauksen, että kuningas antaa heille
anteeksi heidän laiminlyöntinsä liturgian käyttämisessä.
Ei ainoastaan pappeinkokouksessa, vaan kaikkialla koko maassa tämä
tieto herätti suurta iloa ja uusia toiveita.
Molemmat Vexiön papit, jotka saarnasivat Tukholmassa, tunnustivat
avomielisesti ja peittelemättä kuuluvansa evenkelis-luterilaiseen
tunnustukseen ja saivat onnittelukirjeitä -- saman uskon tähden
vangituilta lehtoreilta ja kappalaisilta Tukholmassa.
Angermanus riemuitsi, kun sai kuulla heidän rohkeudestaan ja
kuninkaan myöntyväisyydestä.
"Parempi aika on koittamassa Ruotsille", kirjoitti hän, "ja mitäpä,
antaisinkaan, jos saisin olla mukana."
Mutta kaikki muistivat, että tämä voimakas vastustus oli alkuisin
herttuakunnasta.
23.