Kun häitä ilossa ja riemussa vietettiin Nyköpingissä, oli Juhana
saanut kirjeen, että häitä oli vietetty Krakaussakin.
Sigismund oli mennyt naimisiin ihmeenkauniin itävaltalaisen
prinsessan Annan kanssa.
Siellä oli komeus ollut melkein häikäisevä ja juhlallisuudet
komeampia ja monipuolisempia kuin kertoa voi.
Nuori kuningas oli sanomattoman onnellinen; hän kirjoitti isälleen
jumaloivansa puolisoaan sekä että tämä oli ihmeen ihana ja suloinen,
niin että hän tästälähin elää vain valmistaakseen hänelle iloisia ja
suruttomia päiviä.
Kuningas Juhana luki kirjeen ja hymyili ja itki.
Pojan onni ilahutti häntä, mutta se määrätön tyhjyys, jota hän itse
tunsi, pisteli katkerina okaina hänen omaa rintaansa.
"Mitä huolii hän nyt enää levottomasta, rauhattomasta isänmaastaan...
mitä isänsä kyynelistä!" huudahti hän nyyhkyttäen.
Sitten hän päätti käydä Upsalassa; se virkistäisi häntä.
Mutta matkalla häntä alkoi kovin uuvuttaa, ja laiva laski rantaan
Drottningholmassa.
Sikäläiseen eläintarhaan oli äskettäin koottu joukko peuroja, ja
kuningas huvittelihe metsästämällä niitä.
Mutta sitten hän käski henkivartijainsa panna sulkatöyhtöiset
hattunsa maahan ja senjälkeen ajaa peurat sinnepäin.
Nähdessään liehuvat höyhentöyhdöt pelästyivät eläimet ja tekivät
kaikenmoisia hypähdyksiä sinne-tänne kuninkaallisen herransa huviksi.
Mutta myöhemmin illalla hän sairastui ankarammin, ja lähetettiin
kutsumaan pappia.
Joka silmänräpäys luultiin hänen loppuvan; puhekyky oli poissa, eikä
hän näyttänyt huomaavan ympäristöänsä. Mutta hetkisen kuluttua palasi
tajunta, ja hänen kuultiin heikolla ja vapisevalla äänellä kuiskaavan:
"Herra, minä olen syntiä tehnyt sinun edessäsi, enkä ole mahdollinen
pojaksesi kutsuttaa."
Kahdeksan viikkoa kesti kuninkaan sairaus. Sillä aikaa nautti
hän nöyrällä ja katuvalla mielellä pyhää ehtoollista. Hän kielsi
kuninkaan arvonimeä silloin käyttämästä. "Se on tarpeetonta
koreutta", sanoi hän; "minä olen vain köyhä, syntinen ihminen."
Tämän juhlallisen toimituksen kestäessä istui kuningatar hänen
pääpuolessaan tukien häntä, ja pikku Juhana seisoi hänen vieressään.
Nyt heltyi vihdoinkin hänen mielensä syytettyjä herroja kohtaan.
Kuningattaren rukouksiin hän vastasi antavansa vihansa mennä.
Kun hän oli vähän toipunut, pyysi hän päästä takaisin Tukholmaan.
Kun viimeinen muutto on lähellä, haluavat ihmiset tavallisesti
vaihtaa oleskelupaikkaa.
Lääketaito oli siihen aikaan hyvin alhaisella kannalla, ja mestari
Simon Birkolt, joka hoiti kuningasta, ei ollut virkaveljiään
taitavampi.
Luonteen alakuloisuus lisäsi sairautta. Klaus Fleming oli edelleenkin
hänen uskottunsa, ja hän sekä Olavi Sverkerinpoika olivat ainoat
vieraat, jotka hän tahtoi nähdä lähistössään.
Poikkeustapauksissa sai myöskin Klaus Bielke tulla sisään. Tämä
kysyi, eikö hän kuten muutkin ruhtinaat tahtonut antaa anteeksi
vihollisilleen, kun hän itse oli saanut anteeksi Jumalalta.
Juhana pani kätensä ristiin vastaten, että "kaikki, jotka voidaan
säästää Jumalaa suututtamatta, päästettäköön vapaaksi".
Marraskuun 17 p:nä kello 3 iltapäivällä hän huokasi viime
hengähdyksensä; hän oli silloin 55-vuotias.
Kuolema pidettiin kaksi päivää salassa.
Kuninkaan lahjoituskirja määräsi, ettei kuningattarelta pitänyt
vaatia mitään tilejä, ja tämä katsoi viisaimmaksi ennen herttuan
tuloa omistaa itselleen jälkeenjääneestä omaisuudesta mitä hänelle
kelpasi.
Kolmantena päivänä lähetettiin kuningattaren tallimestari, Pietari
Liljensparre, viemään herttualle tietoa.
Tämä oli kolme päivää oleskellut Söderteljessä ollakseen sitä
lähempänä ja oli hyvin pahoillaan viivytyksestä.
Hänen tullessaan Tukholmaan saivat sekä kuningatar että Klaus Bielke
ja Yrjö Posse, jotka molemmat olivat olleet läsnä kuninkaan viime
hetkillä, osakseen vakavia nuhteita.
Ensi harmissaan käski hän kuningattaren heti muuttaa linnasta pois.
Mutta Gunilla, joka tiesi oikeutensa, vastasi jäävänsä siksi, kunnes
hautaus on toimitettu.
Herttuan ensi toimenpiteenä oli se, että hän vaatetutti ruumiin
komeasti ja panetti sen kallisarvoiseen arkkuun.
Eräs suurimmista linnansaleista järjestettiin ruumishuoneeksi
ja arkku asetettiin lippujen ja kilpien ympäröimänä korkealle
katafalkille.
Hautaus ei voinut tapahtua, ennenkuin Sigismund oli tullut Ruotsiin.
Ruumiin juhlallinen siunaaminen toimitettiin linnankappelissa
joulukuun 31 p:nä 1592.
Juhana oli komeasti sisustuttanut tämän kirkon ensin katolista,
sitten liturgista jumalanpalvelusta varten.
Siunaamisen jälkeen ja kauan jälkeenpäinkin kuiskailtiin miehestä
mieheen, että yön hiljaisina hetkinä kuului kovaa astuntaa
edestakaisin kirkon lattialla.
Vanha kirkonvartija, joka tahtoi tietää, kuka siellä yön hiljaisuutta
häiritsi, piilottihe penkkiin urkuparven alle.
Juuri kun tornikello löi 12, kuuli hän askeleita alttarin puolelta.
Siellä seisoi tumma haamu Juhana kuninkaan arkun ääressä ja kolkutti
sen kanteen.
Tämä kohosi kuin saranoilla, ja arkusta kuului tuskanhuuto... sitten
nousi kuningas ja näytti pyytävän saada olla rauhassa, mutta haamu
teki käskevän liikkeen, ja hän kiipesi arkusta pitäen kuitenkin
kiinni siitä.
Taaskin teki haamu liikkeen, kuin olisi tahtonut lyödä; silloin
Juhana kumartui maahan asti ja seurasi sitten toista ensin vähän
jäljessä, sitten hänen vieressään.
Ensin he keskustelivat tyynesti, sitten yhä kiivaammin. Lopuksi
tempasi kumpikin miekan, mutta piilotti sen selkänsä taa, jotta
toinen ei näkisi sitä.
Mutta odottamatta he iskivät vuorotellen, kerran toisensa perästä,
niin että käsivarret ja lihankappaleet riippuivat irrallaan...
lopuksi he hyökkäsivät toistensa kimppuun tahtoen kumpikin saada
toiselta pään, ja silmät putosivat kuopistaan. Siinä revittiin ja
paloiteltiin, mutta ei tippaakaan verta näkynyt.
Silloin kukko lauloi ensi kerran.
Samassa silmänräpäyksessä pysähtyivät molemmat miekkaansa
puistellen... oli, kuin olisi humina ilmassa viuhunut: "Ensi yönä!"
Juhana ryömi arkkuunsa; siihen tahtoi toinenkin... siinä oli kauhea
ottelu kahden silvotun ruumiin välillä. Vartija ei nähnyt enää mitään.
Seuraavana aamuna hänet kannettiin kirkosta siinä luulossa, että hän
oli kuollut.
Mutta hän toipui vähitellen.
Mitä hän oli nähnyt kirkossa, kertoi hän vasta kuolinvuoteellaan
sielunpaimenellensa.
Tämä vastasi hänelle, että jos ihmiset ovat eläneet koko elämänsä
kiistassa ja riidassa pääsemättä koskaan sovintoon, on luultavaa,
että he vasta toisessa elämässä tekevät tilinsä toisilleen, ennenkuin
saavat tehdä sen Herransa ja Jumalansa edessä.
* * * * *
Kaksineljättä vuotta oli kulunut Kustaa Vaasan kuolemasta, ja kaksi
hänen kruununsa perillistä oli jo mennyt isiensä tykö.
Köyhtynyt maa, täpötäydet vankilat, kaatuneiden sotamiesten lesket
ja orpolapset, ontuvat ja raajarikot, rammat ja nälkäiset olivat
todisteina siitä, mitä Juhana III oli ollut valtakunnalle, jonka
kuninkaaksi hän oli tullut -- veljenmurhan kautta.
Koko tämän ajan oli taistelu raivonnut uuden kuningasvallan ja
vanhan aatelin välillä. Katolisuus on otellut kovaa ottelua ja lyöty
takaisin, mutta se on valmis etenemään, odottaen uutta päivää,
jolloin Sigismund herättää sen eloon.
Otteluun valmistautuvat olosuhteet. Aateli valmistautuu siihen.
Ennen kaikkea on kysymyksessä Kustaan perustaman kuningasvallan
olemassaolo, toisessa sijassa sen aseman säilyttäminen, minkä
Ruotsi oli saanut Vironmaan valloituksen kautta; tämä tapaus tulee
seurauksiltaan ensi renkaaksi siinä tapausten sarjassa, joka ajaksi
teki Ruotsista suurvallan Euroopassa.
* * * * *
Kustaa III rakennutti Vesteråsin tuomiokirkkoon arvokkaan hautamerkin
Eerik XIV:lle.
Valtikka väännettiin Juhanan kädestä, kruunu, omena ja miekka
otettiin häneltä ja pantiin hänen onnettoman veljensä haudalle.
Se oli ritarillisesti tehty ja oikea tuomio kuningasten kesken.
Ruotsin maata ja kansaa olivat Eerik ja Juhana yhtä vähän
hyödyttäneet.
Itsekkyys ja itserakkaus olivat molemmissa vallitsevina;
kumpainenkaan ei ymmärtänyt, että kuninkaat ovat kansaa varten eikä
päinvastoin.
Kuningasvaltaa vastassa oli läänitysaateli, yhtä vaativa, yhtä
itsevanhurskas ja yhtä voitonhimoinen.
Mutta ikuisen maailmanjärjestyksen mukaan on sen aika mennyt, sen
täytyy kaatua, ja taistelussa tätä mahtia vastaan heräävät kansat
vähitellen itsetietoisuuteen.
Ruotsin samoin kuin muidenkin maiden historia on yhteen aikaan ollut
sen kuningasten historia.
Heidänkin aikansa lienee luettu; päivä lähenee, jolloin yleinen
mielipide painaa paljon siinä vaa'assa, joka määrää kansojen kohtalon.