Välirauha Venäjän kanssa päättyi 1590, ilman että sillä aikaa oli
ehditty sopia kutakuinkin siedettävästä rauhasta.
Juhanan vaatimukset olivat yhä edelleenkin suuret. Rauhaan hän kyllä
tahtoi myöntyä, mutta sillä ehdolla, että suuriruhtinas suostuisi
"taivuttamaan päänsä kuninkaan edessä lähettämällä hänen luokseen
lähettiläänsä tarpeellisessa nöyryydessä ja kunnioituksessa".
Sitäpaitsi tahtoi Ruotsin kuningas, että suuriruhtinas luopuisi
kaikista vaatimuksistaan Inkerinmaahan ja Käkisalmen lääniin ynnä
maakaistaleesta aina Vienanmereen asti, sekä vaati samalla itselleen
koko Venäjänmaan herran nimeä.
Juhanan lähtiessä Räävelistä oli Kustaa Banér määrätty Vironmaan
maaherraksi.
Heti senjälkeen saapui tieto, että venäläinen sotaväki hävitteli
ympäristössä.
Nuori komentaja ryntäsi Venäjälle ja hävitti muutamia kyliä. Sitten
sai hän tietää, että tsaari oli lähenemässä sadantuhannen miehen kera.
Kustaa Banér vetäytyi Wesenbergiin odottaen lisäväkeä.
Tsaari valloitti Järnan ja saapui tammikuun 31 p:nä Narvan edustalle,
johon pystytti leirinsä.
Siellä hoiti päällikkyyttä Kaarle Horn, mutta häneltä puuttui sekä
miehiä että muonaa ja hän odotti joka päivä, että Kustaa Banér tulisi
hänen avukseen.
Venäläiset alkoivat piirityksen jatkaen sitä helmikuun 4:nnestä
19:nteen päivään. Pommitusta jatkui melkein yöt-päivät.
Sana toisensa perästä lähetettiin Kustaa Banérille, mutta tämä ei
uskaltanut lähteä matkaan pienine joukkoineen, ja niin oli Kaarle
Horn jätetty omiin hoiviinsa.
Viimemainittuna päivänä oli muuriin ammuttu suuria aukkoja.
Vakoilijainsa kautta oli vihollinen saanut tietoja kaupungin
surkeasta tilasta ja päätti käydä rynnäkköön.
Mutta Kaarle Horn ja hänen miehensä tekivät odottamatonta
vastarintaa, ja neljän tunnin kiivaan ottelun jälkeen täytyi
venäläisten peräytyä kärsittyään suuren mieshukan.
Juhlallisen kiitosrukouksen jälkeen, mikä pidettiin voiton johdosta,
piti mentämän muureja korjaamaan. Mutta silloin havaittiin, että
oli jäljellä vain 400 aseisiin kykenevää miestä, ja nämä sanoivat
olevansa liian vähäväkiset mainittuun toimeen.
Taas jymisivät venäläisten tykit, ja sitä jatkui koko päivä.
Illansuussa raukesi vielä kaksi suurta aukkoa muuriin täyttäen
kaivannon.
Kaarle Horn oli epätoivoissaan; hänen oli mahdotonta puolustautua
ylivoimaista vihollista vastaan näin särkyneiden muurien sisäpuolella.
Narvan keralla olisi koko Viro ollut mennyttä; viisaasti toimimalla
oli nyt pelastettava mitä pelastettavissa oli.
Nopeasti alotettiin neuvottelut, ja tuloksena oli, että Ivangorod ja
Kaporie jäivät venäläisille, jotavastoin ruotsalaiset saivat pitää
Narvan sekä Velika-joen länsipuolisen alueen.
Samalla sovittiin välirauhasta vuoden ajaksi.
Kohta senjälkeen pani tsaari toimeen juhlallisen tulon Ivangorodiin.
Hän oli puettuna valkoiseen, kullalla kirjailtuun pukuun ja istui
upeasti koristetussa reessä, jossa oli tulisija lämmittämistä varten
ja jota hänen soturinsa vetivät. Pian senjälkeen hän palasi Venäjälle.
Inkerinmaa oli menetetty, mutta Viro pelastettu -- kourallisella
miehiä ilman sotatarpeita ja ilman apujoukkoja. Kaarle Horn iloitsi,
että asiat näin päättyivät.
Mutta Juhana ei ollut tyytyväinen. Inkerinmaasta hän oli saanut uuden
kuningasnimen, ja sellaista komeutta hänen ylpeytensä himoitsi.
Tähän tuli lisäksi yksityisiä panettelijoita, jotka puhuivat pahaa
urheasta Kaarle Hornissa.
Hänen isäänsä ei Juhana ollut voinut koskaan sietää; Räävelissä
kyhättyjen, suututtavien kirjelmäin alla oli ollut myöskin Kaarle
Hornin nimi, ja mitäpä vielä tarvittiin?
Lisäksi kertoivat juorut, että Kaarle Horn oli lausunut säälivänsä
kansaa sekä tuumaillut, että sota olisi lopetettava mitä pikemmin
sitä parempi.
Samalla oli hän rohjennut laskea leikkiä kuninkaan turhamaisuudesta,
kun tämä tahtoi lisätä Inkerinmaan kuninkaalliseen arvonimeensä.
Uskalsiko hän ottaa sellaista arvostellakseen... hän, palvelija,
jonka tuli vain totella?
Juhanan mieli kiehui harmista; rankaisematta he eivät saa ivailla
herraansa ja kuningastansa.
Kesällä 1590 kutsuttiin Kaarle Horn ja Kustaa Banér Liivinmaasta
viipymättä Ruotsiin, ja edellinen pantiin vankeuteen Tukholmaan,
jälkimäinen valvonnan alaiseksi maatilalleen.
Vankilassa sai Horn istua koko syksyn, eikä mihinkään enempiin
toimenpiteisiin ryhdytty hänen asiassaan, paitsi että hänet
julkisesti julistettiin maankavaltajaksi, vaikka olikin tuomitsematta.
Tämä oli hänestä liikaa, ja hänen kärsivällisyytensä loppui.
Tammikuun 27 p:nä 1591 Kaarle Horn kirjoitti kuninkaalle kirjeen,
jossa hän muun ohessa sanoo:
'Olen saanut tietää, että teidän majesteettinne on antanut Klaus
Flemingin markkinoilla julistaa minut valtakunnan kavaltajaksi,
vaikka en tiedä koskaan sanoin enkä töin antaneeni aihetta
sellaiseen nimitykseen, eikä sellaista myöskään ole laillinen
tuomio minulle tuominnut. Mutta koska teidän kuninkaallinen
majesteettinne on luvannut alamaisilleen puolustaa totuutta
ja oikeutta eikä ketään, olkoonpa hän köyhä tai rikas,
vahingoittaa, ellei hän ole Ruotsin lain mukaan tuomittu;
pyydän minä alamaisimmasti ja nöyrimmästi tulla asetetuksi
laillisen tuomioistuimen eteen syyttäjineni sekä huoveineni ja
päällikköineni, jotka olivat saapuvilla Narvan piirityksessä.
Sitä myöskin pyydän, että teidän kuninkaallinen majesteettinne
antaisi veljilleni anteeksi, että he ovat luovuttaneet
Ivangorodin ja Kaporien. Syy ei ole heidän, vaan yksin minun,
joka olen kehottanut, melkeinpä pakottanut heitä siihen.'
Juhana oli kuin tulta ja liekkiä; sellainen kirje hänelle, sitä hän
ei voinut antaa anteeksi!
Asetettiin erityinen tuomioistuin, jossa Klaus Fleming oli samalla
syyttäjänä ja puheenjohtajana, Olavi Sverkerinpoika kirjurina.
Lautakuntaan kuului aatelisia, mutta muuten hyvin vähäpätöisiä
henkilöitä.
Helmikuun 15 p:nä kutsuttiin Horn kuulusteltavaksi.
Kun hän tuli saapuville, sanoi hän olevansa pitkällisen vankeutensa
vuoksi niin sairas ja heikko, ettei luullut voivansa antaa oikeita
vastauksia suullisesti, etenkin kun hänellä ei ollut mitään hyvää
puhelahjaa. Sentähden hän pyysi saada kirjallisesti vastata
syytöksiin.
"Se ei käy laatuun", huudahti Fleming. "Kuningas tahtoo saada
viipymättä asian ratkaistuksi."
Ennen voimakas, sodan vaivoissa karaistu mies oli painunut kokoon;
vankila-ilma oli ikäänkuin huumannut hänet. Nyt hän oikaisihe sanoen
voimakkaasti: "Minä olen valmis."
Fleming kysyi: "Mitenkä olette voinut olla niin rohkea, että
kirjeessänne 27 p:ltä tammikuuta olette muistuttanut kuningasta hänen
valastaan ja velvollisuuksistaan, ikäänkuin hänen majesteetillaan
olisi joskus tapana unhottaa ne tai kuin hän tarvitsisi muistutuksia
siinä suhteessa?"
"Pysyn siinä, mitä olen kirjoittanut", vastasi Horn, "enkä voi
havaita mitään pahaa siinä, enempää kuin sillä mitään pahaa
tarkoitankaan."
"Ette toki voine kieltää, että sellaiset sanat loukkaavat
kuningasta", virkkoi Fleming.
"Se riippuu siitä, miten niitä tulkitaan."
"Miten olette voinut rohjeta kuninkaalta kysymättä luovuttaa linnoja
ja varustuksia, hänen ja valtakunnan häpeäksi ja vahingoksi?"
"Siihen on vain suurin hätä minua pakottanut", vastasi Horn
tunteellisesti. "Hänen majesteettinsa olisi ehkä muuten menettänyt
kaikki."
"Miksi ei Jamaa hävitetty", kirkui Fleming, "ja Narvaan lähetetty
muonavaroja, niinkuin kuningas käski?"
"Herra Kustaa Banér sanoi saaneensa kuninkaalta käskyn, että Jamaa
ei hävitetä. Muuten se asia koskee häntä, minulla ei ole sen kanssa
tekemistä."
"Miksi ei kaupungissa ollut enempää viljaa?"
"Siitä oli puute, enkä minä luullut piirityksen tulevan niin
pitkälliseksi, minä toivoin yhäti apua herra Kustaa Banérilta. Se oli
kuitenkin minun vikani, etten pitänyt ajoissa huolta siitä, ja tätä
laiminlyöntiäni pyydän kuninkaalliselta majesteetilta alamaisimmasti
anteeksi."
"Minkätähden ette pitänyt enempää väkeä kaupungissa, vaan annoitte
heidän mennä pois Banérin kanssa?" kysyi Fleming.
"En tahtonut heikontaa itse pääarmeijaa, sillä toivoin saavani
apua siltä. Tunnustan kuitenkin tässä suhteessa menetelleeni sekä
huolimattomasti että uhkarohkeasti, sillä kun usein ennen olin
lyönyt venäläiset pienellä sotavoimalla, toivoin nytkin voivani
tehdä samoin. En myöskään luullut vihollista niin vahvaksi, enkä
sitäkään, että hän olisi voinut talvikelillä kuljettaa mukanaan niin
suuria muurinsärkijöitä. En luullut häntä nyt vaarallisemmaksi kuin
Räävelissä 1577. Mutta siinä petyin, ja kun Jumala tahtoo rangaista,
niin hän ottaa pois kaikki hyvät neuvot. Sentähden turvaudun tässäkin
rukoukseen pyytäen kaikkein alamaisimmasti hänen majesteetiltaan
anteeksi."
Neuvostossa oli eräs Juhanan heitukoista, Olavi Sverkerinpojan
arvokas virkaveli; hyvin pöyhkeällä varmuudella hän lausui:
"Minulle on sanottu, että herra Kaarle Horn aina oli tahtonut
luovuttaa kysymyksessä olevat linnoitukset, koska hän kadehti
kuninkaalliselta majesteetilta tämän maa-alueen voittamista ja sitä
arvonimenlisäystä, mitkä siitä seurasi."
Horn loi ivallisen silmäyksen kielittelijään ja vastasi tyynesti:
"On totta, että olen tahtonut luovuttaa tämän maan takaisin
venäläisille, mutta en suinkaan kavalluksen kautta, vaan luotettavan
rauhan saamiseksi, ja sitäkin enemmän, kun Jama ja Kaporie ovat
vähäarvoiset. Tämän olen myöskin sanonut kuninkaalle sekä omasta
että herra Pontus-vainajan puolesta, vieläpä kaksikin eri kertaa,
vaikka sellaista neuvoa ei ole otettu huomioon. Mitä taas arvonimeen
tulee, niin sanon vieläkin, että piru vieköön sen keksijän, vaikkapa
se olisikin, kuten olen kuullut sanottavan, herra Henrik Matinpoika
itse."
"Miksi olivat linnoituslaitokset niin huonossa kunnossa?" kysyi Klaus
Fleming.
"Neuvoston hyvät herrat", vastasi Horn, "voivat paraiten todistaa,
että tuontuostakin siitä muistutin, mutta etten saanut mitään tai
kiusallisia vastauksia. Olen kuitenkin toiminut kykyni mukaan. Omat
palvelijani ja hevoseni ovat olleet korjaustöissä, ja kun lopulta
huovit palkan puutteessa tahtoivat lähteä pois, otin minä omat
kultaketjuni, löin ne rikki ja jakelin palat sotaväelle. Tässä samoin
kuin monessa muussakin asiassa voivat ne todistaa, joita miehistöstä
vielä on jäljellä, ja minä pyydän, että heidät kutsutaan tänne,
ennenkuin tuomio langetetaan, koska tämä asia on sangen tärkeä."
Lopuksi hän lisäsi: "Olen monessa suhteessa erehtynyt ja sitä pyydän
kuninkaalliselta majesteetilta anteeksi. Mutta kukaan ei saa minua
pyytämään ja kerjäämään armoa, ikäänkuin olisin joku kavaltaja.
Ennemmin tahdon kuolla kuin ottaa kavaltajan nimeä jättääkseni sen
vaimolleni, lapsilleni ja jälkeläisilleni. Ja te, hyvät herrat,
ottakaa varteen viisauden vaatimukset ja tuomitkaa oikeuden ja
omantuntonne mukaan, älkääkä kenenkään tahdon mukaan. Minä en syytä
kuninkaallista majesteettia siitä, että ne menetettiin. Minun on syy,
ei toki minun yksin, mutta ei siinä toki ole kavallusta. Otan Jumalan
todistajakseni, että minulle tehdään silloin väärin, mutta mielelläni
kuolen."
Neljä päivää perätysten häntä tutkittiin, mutta muuta vastausta hän
ei antanut.
Juhanaa huomautettiin siitä, eikö olisi ennen tuomion langettamista
kuulusteltava todistajia, joihin Horn oli vedonnut, mutta hän kielsi
sen ja käski heti ratkaista asian.
Tuomio langetettiin helmikuun 20 p:nä, venäläisten rynnäkön
vuosipäivänä.
Koska Kaarle Horn oli huolimattomuudellaan ja julkeudellaan saanut
aikaan tämän vaurion valtakunnalle, tuomittiin hänet henkensä
menettäneeksi, ellei kuningas tahtonut häntä armahtaa. Tuomarit
pyysivät kuitenkin, että koska Kaarle Horn oli vedonnut niin moneen
todistajaan, tuomion toimeenpano jätettäisiin siksi, kunnes ne
olisivat saapuneet.
Tähän suostuttiin, ja kesäkuussa jätettiin asia uuden tuomioistuimen
käsiteltäväksi, mutta syytöskohdat, todistukset ja vastaukset olivat
samat.
Samana pysyi tuomiokin.
Kaikilta tahoilta saapui esirukouksia Hornin hyväksi, mutta turhaan;
tuomion toimeenpaneminen lykättiin kuitenkin kerta kerralta
tuonnemmaksi.
Lopulta lykättiin mestauspäivä joulukuuhun. Herttua ja Sigismund
koettivat saada kuningasta heltymään, mutta hän vastasi sättien ja
ärjyen.
Vihdoin, itse mestauspäivänä, he ottivat kaksivuotiaan prinssi
Juhanan kanssaan, ja hänen jokeltavista esirukouksistaan hirmuvaltias
viimeinkin heltyi.
Kaarle Horn armahdettiin itse mestauspaikalla, mutta vietiin
Örbyhusiin vankeuteen.
Sigismund vapautti hänet sittemmin sieltä, mutta syvästi
loukkaantuneena kokemastaan kohtelusta hän vetäytyi pois julkisesta
elämästä ja eli muutamia vuosia hiljaisuudessa kartanossaan Suomessa.
Mutta hyvitys oli toki tulossa.
Kun Kaarle herttua sai vallan käsiinsä, nimitettiin Kaarle Horn
Räävelin maaherraksi ja sotapäälliköksi Liivinmaahan.
Jo 1601 päättyi hänen mainehikas elämänsä; hän ei ollut pilannut
isänsä, urhean Henrik Hornin mainetta.
Hän jätti jälkeensä neljä poikaa, kaikki mainioita miehiä, joista
Kustaa Horn oli nuorin ja suurin.
"Oli", sanoo Geijer, "useampia ruotsalaisia sukuja kuin yksi, joista
tähän aikaan koitui moisia hedelmiä; ne viittaavat tulevaisuuteen,
suuren Kustaa Aadolfin aikaan."
* * * * *
Kun Kaarle Horn oli kutsuttu pois, puhkesi Räävelissä huovimeteli,
minkä Yrjö Boije, joka menestyksettä piiritti Ivangorodia, vaivoin
sai tukahutetuksi.
Tehdäkseen veljensä mieliksi matkusti Kaarle herttua sinne, mukanaan
joukko sotaväkeä, mutta hänestä näytti, ettei hän voinut siellä
mitään saada toimeen, ja hänellä oli luultavasti hyvin vähän halua
koko yritykseen, jonkatähden hän palasi Ruotsiin alkupuolella vuotta
1591.
Virossa oli sotapäällystö niin kyllästynyt pitkälliseen sotaretkeen,
että lopuksi omin uhin tahtoi tehdä rauhan.
Sigismund teki rauhan Puolan puolesta ja sai samalla aikaan Ruotsille
välirauhan vuodeksi.
Mutta tuo suututti taaskin Juhanaa. Ei hänen poikansa eikä
veljensäkään saanut olla hänen holhoojanansa, ja hän käski jatkaa
sotaa.
Uudet sotaväenotot Ruotsissa, huovimetelit maksamattoman palkan
tähden, molemminpuoliset hävitykset ja jokunen onnellisempi aseleikki
Ruotsin puolelta olivat muuten mainittavia tapauksia tässä sodassa
Juhanan hallituksen kahtena viime vuotena.
Vihdoin Klaus Fleming ryntäsi Venäjälle ja löi viholliset useassa
taistelussa.
Eräässä taistelussa jäi kentälle 6,000 venäläistä, ja tuosta voitosta
kuningas Juhana iloitsi niin suuresti, että määräsi vietettäväksi
yleisen kiitospäivän.
Mutta hänen ilonsa eivät enää olleet pitkäaikaisia.
22.