"Sinua yksin; se on Kustaa Brahesta." Tumma puna peitti hänen
poskensa, ja hän huokasi syvään. "Hänestäkö!"
Hän nojausi veljensä olkapäähän itkien kiihkeästi. "Pyytääkö hän
kättäni?"
"Mitä, etkö ole iloinen siitä?"
"Se on viipynyt kovin kauan."
"Hän tahtoo tulla Puolan palvelukseen."
"Sen voin ymmärtää."
"No, mitä tahdot minun vastaamaan?" Hän taisteli nähtävästi kovaa
taistelua; sitten hän huudahti kiihkoisesti: "En mene koskaan
kenellekään muulle kuin Kustaa Brahelle!"
"Sitten on asia ratkaistu."
"Toisin sanoen, jos huolin kenestäkään."
"Miksipä et huolisi?"
"Olen ehkä kiintynyt toiseen", vastasi hän tuskin kuuluvasti.
"Kiintynyt toiseen... ethän toki... tuohon kirjuriin?"
"Eikö hän ole mielestäsi jumalaisen kaunis?"
"Karkoita hänet heti luotasi, Anna!"
"Samaa sanoo leskikuningatarkin, mutta minä en tahdo."
"Ajattelehan, arvosi, maineesi!"
"Jos nyt panisin pois hänet, tulisi juuri juoruja liikkeeseen; hänen
täytyy jäädä, ja Kustaan täytyy joka tapauksessa uskoa hyvää minusta."
"Mutta jos hän kuuntelee juoruja?"
"Niin hän ei ansaitse minua!" huudahti Anna. "Panetpa paljon arvoa
kirjuriisi."
"Niin tosiaankin", vastasi Anna nauraen, "olen ihastunut hänen
ihanuuteensa. Meidän kesken puhuen, hän jumaloi minua, ja minua
huvittaa nähdä eri vivahduksia hänen silmissään sen mukaan, olenko
hyvällä vai huonolla tuulella."
"Varo vaan, se voi olla vaarallista leikkiä."
"Senpätähden siitä pidänkin. Minulla ei ole ketään muuta, kenen
kanssa huvitella."
"Mutta jos hän pääsee voitolle?"
"Sinä unhotat, että minä olen Vaasan suvun prinsessa", vastasi Anna
kovasti punehtuen.
"Niin oli Ceciliakin", mutisi Sigismund.
* * * * *
Kuningatar Gunillan mahtava suku oli toivonut hyötyvänsä hänen
kauttansa, mutta oli pettynyt; joka kerta kun hän esitti jonkun
pyynnön heidän puolestaan, vastasi kuningas: "Vaiti, sinä et käsitä
valtion asioita!"
Kotiin tultuaan Juhana sai tietää, ettei herttua puolestaan ollut
ryhtynyt mihinkään kuningasta ja valtakuntaa vastaan, ja heti hän
epäili, että Hogenskild Bielken kirjeellä tästä asiasta oli vain
ollut tarkoituksena saada isän ja pojan yhdessäolo päättymään.
Kuningas ei voinut unhottaa, että koko hänen suuri suunnitelmansa oli
täydelleen mennyt myttyyn, ja katkerasti tuntien arvonsa loukatuksi
vakaantui hän päätöksessään kostaa kauheasti niille, jotka olivat
pilkanneet hänen toiveitaan ja tehneet tyhjiksi hänen tuumansa.
Vastustus oli jo itsessään kiusoittanut häntä, ja sitä enemmän, kun
hänen oli täytynyt alistua.
Tähän vihaan liittyi vielä epäluulo, että hänen kokemansa vastustus
oli yhteydessä salaisten, rikollisten vehkeiden kanssa.
Eikö neuvosto ollut aina ollut Vaasan sukua vastaan; paraissa
aikomuksissako se ehkä 1587 kehotti Juhanaa ja hänen poikaansa
hyväksymään Puolan kuningasvaalin?
Eikö ollut todenmukaisempaa, että aateli tahtoi edistää omia
tarkoitusperiään, kun se toimi saadakseen pois kruununperillisen, ja
eikö väinkin ollut salainen aikomus panna toimeen neuvostohallitus ja
siten valmistaa vallanperimyksen poistamista?
Siitähän olisi vanha ylimysvalta seurannut kuin itsestään. Mutta
sellaiset puuhat ansaitsivat rangaistuksen, ja sen tulivat kyllä
niiden alkuunpanijat saamaan.
Palattuaan Räävelistä Tukholmaan hän antoi neuvosherroille käskyn
pysyä kaupungissa.
Uhkauksin ja pakkokeinoin koetti kuningas saada heitä tunnustamaan,
että olivat yllyttäneet sotaväkeä ja ilkeissä tarkoituksissa estäneet
Sigismundin kotiinpalaamista.
He kielsivät vakavasti, mutta marraskuussa hän pakotti heidät
kyhäämään kirjoituksen, jossa he lausuivat paheksivansa ja
valittavansa sotaväen uhmaavaa käytöstä sekä samalla selittivät,
ettei heidän tarkoituksensa ensinkään ollut estää Sigismundia
palaamasta Ruotsiin.
Samalla he pyysivät anteeksiantoa, suosiota ja armoa sekä lupasivat
olla kuningas Juhanalle ja hänen perillisilleen uskollisia ja
kuuliaisia koko elinaikansa.
Jos kuningas vastedes tahtoisi heiltä neuvoa, tuli heidän antaa se
parhaan ymmärryksensä mukaan, ja jos "kuninkaan mielipide ja laajempi
katsantokanta ei olisi sen kanssa sopusoinnussa, niin tuli heidän
alistaa tahtonsa sen alaiseksi".
Kaikki herrat, jotka olivat olleet mukana Virossa, kirjoittivat sen
alle. Sitä ei kuitenkaan saanut käsittää niin, että he sillä olisivat
tunnustaneet jotenkin rikkoneensa ennen tekemäänsä uskollisuudenvalaa.
Sitten he saivat eronsa.
Herrojen mieltä kirveli, kun heidät oli pakotettu pyytämään anteeksi
rikosta, jota ei oltu todistettu heidän tehneen, ja sentähden
päättivät he laatia vastalauseen, jossa selittivät, että he eivät
olleet tehneet mitään, jota heidän tarvitsisi pyytää anteeksi tai
jonka vuoksi heidän oli tarvis kirjoittaa anomuskirjelmä 22 p:ltä
marraskuuta.
He olivat tehneet sen Olavi Sverkerinpojan selitysten johdosta, että
siten muka palajaisi rauha kuninkaan mieleen ja sopu valtakuntaan ja
että he itse välttäisivät heitä muuten uhkaavan ikuisen vankeuden.
Vastalause pidettiin kuitenkin toistaiseksi salassa.
Mutta keskenään he keskustelivat miten päästä kaikesta tästä...
jokainen voi käsittää, ettei kuninkaan kostonhimo suinkaan ollut
tyydytetty, mutta keneltä etsiä apua ja suojaa?
Oli vain yksi, jonka puoleen kääntyä, ja se oli herttua.
Mutta Eerik Sparre oli hänen persoonallinen vihamiehensä, ja
tarvittiin monta taivutusyritystä, ennenkuin hänet saatiin astumaan
ensimäinen sovinnon askel.
Vihdoinkin päätettiin käydä Kaarle Sturen luona, joka palveli
herttuan hovissa.
Hänen luokseen kokoontuivat Sten Banér, Aksel Lejonhufvud, Moritz
Grip ja Eerik Sparre.
Ne arvostelut, joita Juhanasta siellä annettiin, eivät suinkaan
olleet imartelevia. Ei kukaan luottanut tehtyyn sopimukseen, ja
kaikki yksimielisesti antoivat Sturen tehtäväksi pyytää heidän
puolestaan herttuan suojaa siinä tapauksessa, että heitä edelleenkin
uhattaisiin vainota.
Mielistelijäin ja panettelijain aika oli nyt tullut. Aatelisten
määrättömät rikkaudet, heidän omanvoitonpyyntönsä valtion asiain
hoidossa, heidän ylpeytensä ja julmuutensa alustalaisiaan kohtaan oli
kansassa synnyttänyt hiljaista, hiipivää vihaa.
Ennen ei siihen oltu kiinnitetty huomiota, mutta nyt se saattoi olla
välikappaleena Juhanan suosion voittamiseksi; se tuli tervakseksi
siinä roihussa, joka liekehti hänen rinnassaan, ja se voi tyydyttää
monen yksityisen kostonhimoa.
Mikä mainio tilaisuus sen ohessa suosion saavuttamiseen! Tarvitsihan
vain käydä juoruamassa mitä pistopuheita ja tyytymättömiä lauseita
syytetyt ja heidän ystävänsä olivat lausuneet.
Omiensakin keskuudessa oli aatelistolla vihamiehiä. Klaus Fleming
oli aatelispuolueen mahtava vastustaja, eikä liehakoiva Niilo
Gyllenstjerna säästänyt kielittelyä ja kavalia syytöksiä, milloin
hänen vaan siten onnistui päästä korkean herransa suosioon. Juhana
tekikin hänet uskotukseen, mutta herrat nimittivät Niilo herraa
tuuliviiriksi.
Kaikesta tästä mairittelusta ja kielimisestä kuningas kiihottui
entistä enemmän.
Hän tunsi enemmän kuin koskaan ennen tarvitsevansa tukea, ja kun
hänen ja hänen entisten liittolaistensa väli nyt oli rikkunut, täytyi
hänen kääntyä niiden puoleen, joita vastaan hän ennen heidän avullaan
oli taistellut.
Kun Juhana vielä oli Räävelin-matkallaan, saapui sana, että
herttuatar Maria oli kuollut. Kaarle oli alussa lohduton ja lausui
vakavasti, ettei aikonut enää koskaan mennä naimisiin.
Tämä vakuutus sekä se seikka, ettei herttuattarelta jäänyt poikaa,
tyynnytti Juhanan pelkoa hänen vastaisten kunnianhimoisten tuumiensa
suhteen ja hän kirjoitti nyt Kaarlelle pyytäen tätä saapumaan
Tukholmaan, jotta he saisivat keskustella.
Tämä matkusti heti, ja veli otti hänet sydämellisesti vastaan.
He olivat samaa mieltä, mitä herroihin tuli, ja myöskin yksimielisiä
siitä, "että aatelisto oli anastanut kruunun tiluksia ja kansan
rahoja". "Heillä on leveä selkä, ja he voivat kyllä kärsiä
rangaistuksensa..." lausui herttua.
Herrat olivat kuluttaneet huovien palkat viineihin ja nautintoihin
sekä rouviensa helmiin ja koristuksiin y.m.
Sovinto veljesten kesken tuli täydelliseksi, ja seuraavan vuoden
alussa julkaistiin sopimuskirje, jonka nojalla Kaarle sai takaisin
kaikki entiset oikeutensa herttuakunnassa.
Sopimuskirjeessä selitettiin, että tähän asti vallinnut erimielisyys
veljesten kesken oli muka ollut seurauksena pahansuopain henkilöiden
vehkeilyistä, jotka olivat tahtoneet hävittää ja turmella Kustaa
kuninkaan jälkeläiset, sekä siitä, että jotkut ilkeät ihmiset
muutamina aikoina olivat saaneet aikaan erinäisiä säädöksiä huomaten
ne varmimmaksi keinoksi, millä katkeroittaa ja kiihottaa toisiaan
vastaan molemmat perheet, kutiinkaan ja herttuan.
On omituista nähdä sitä tavatonta myöntyväisyyttä, millä Juhana nyt
luopuu vaatimuksistaan, joista hän ennen niin itsepintaisesti oli
pitänyt kiinni, sekä sitä peittelemätöntä avomielisyyttä, jolla hän
selittää olleensa vain tahdoton välikappale muiden käsissä. Selvästi
huomaa, että se viha, joka hänessä riehui neuvosherroja vastaan, oli
kokonaan sokaissut hänet.
Tämän vihansa tähden hän kokonaan unhottaa entiset epäluulonsa
herttuan suhteen; hänelle hän uskoo valtakunnan asiain hoidon ja
kiinnittää hänen apuunsa luottaen ajatuksensa yksinomaan siihen,
miten saisi masennetuksi vihollisensa, jona hän pitää valtaneuvostoa.
Rikos, josta hän neuvoksia syyttää, on heidän Räävelissä kyhäämänsä
kirjelmä. "He ovat panneet kuninkaan syyksi kaiken kurjuuden,
mitä valtakunta viime vuosina oli kärsinyt, siten lausuen väärän
todistuksen Jumalan valitsemaa kuningastansa vastaan." Hän ei ollut
syynä niiden syntyyn eikä pitkällisyyteen; oikea syy oli itse
neuvosherroissa, jotka ilkeissä tarkoituksissaan olivat ärsyttäneet
kuningasta ja hänen veljeään toisiaan vastaan ja siten pakottaneet
kumpaisenkin pitämään kotona Ruotsissa suuren joukon sotaväkeä,
joka muuten olisi voitu viedä Liivinmaahan pakottamaan venäläisiä
rauhantekoon.
Eivätkö he nyt viimeksi olleet estäneet kuningasta ottamasta
mukaansa koko sotavoimaansa Rääveliin, ja jos "sitä melskettä ja
erimielisyyttä ei olisi tapahtunut", jonka he olivat saaneet aikaan,
olisi voitu saada siedettävät rauhan ehdot.
He olivat myöskin syynä siihen, ettei sotaväelle riittänyt palkkaa,
sillä niin paljon meni valtion tuloja heidän ylläpitoonsa ja
läänityksiinsä, joita he taukoamatta lisäsivät, ettei ollut ihmekään,
jos valtion varoista ei ollut mitään jäljellä.
Itse olivat he kehottaneet kuningasta kantamaan rahvaalta vuotuisia
kustannusapuja, ja "jos joitakin apurahoja oli kannettu muuten kuin
yhteisestä neuvonpiteestä, niin oli hovimarski ensin puhunut siitä
kamreerien, kyökkimestarien ja hovikirjurien kanssa ja lopuksi
kehottanut kuninkaallista majesteettia suostumaan sellaiseen
apuverotukseen".
Kun he valittivat hovinpidon ylellisyyttä, niin huomatkoot, ettei
siihen ollut syynä kuningas, vaan "hovimarski ja muut sellaiset".
Rakennustöihin tarvittavat kustannukset olivat suureksi osaksi
otetut kuninkaan yksityistuloista, ja olisi kauheaa, sietämätöntä ja
hävytöntä rohkeutta kieltää kuningasta tahtonsa mukaan käyttämästä
yksityisomaisuuttansa.
He syyttävät kuningasta kansan kurjasta tilasta, mutta siitä he eivät
puhu mitään, miten he itse kiusaavat ja rasittavat niitä talonpoikia,
jotka ovat heidän alustalaisiansa, miten he maa-ostoillansa
vähentävät kauppakaupunkien elatusvaroja, miten he ottavat lainoja
porvareilta, ja kun nämä heiltä vaativat maksua, uhkaavat heitä
lyönneillä ja pahoinpitelyllä.
Vadstenassa he olivat neuvoneet kuningasta koettamaan hankkia Puolan
kruunun pojalleen, Kalmarissa he sitten olivat itsepintaisesti
"kärttäneet ja vaatineet" häntä hyväksymään vaalin, vaikka siinä
olikin asetettu kovia ja sietämättömiä ehtoja, joihin lähettiläillä
ei ollut mitään oikeutta suostua.
Räävelissä he olivat tehneet mitä suinkin voivat estääkseen
Sigismundia palaamasta Ruotsiin; tätä varten he olivat kiihottaneet
sotaväen uppiniskaisuuteen ja tottelemattomuuteen, niin että se oli
"kieltäytynyt menemästä sinne, mihin kuninkaallinen majesteetti
tahtoi ellei kuninkaallinen majesteetti tahtonut tehdä siten kuin
heistä näytti sopivalta, ja niin he olivat pakottaneet kuninkaallisen
majesteetin tekemään vastoin omaa tahtoansa, joka ei ollut mitään
muuta kuin kuninkaallisen majesteetin pettämistä".
Syyksi Sigismundin kotimatkaa vastaan olivat he maininneet sellaisen
hävyttömän valheen, että valtakunnan alamaiset voisivat suuttua ja
jotkut heistä voisivat estää heidän kuninkaallisia majesteettejaan
valtakuntaan palaamasta, "jolloin heillä oli ollut herttua Kaarle
mielessään, ja he siten olivat antaneet uuden todistuksen siitä, että
pyrkivät pitämään yllä epäluuloa veljesten kesken".
Kaarle herttua oli pääasiassa samaa mielipidettä kuin veljensäkin
herrojen tuumista. Se näkyy siitä kirjelmästäkin, jonka hän kirjoitti
Juhanaa niin kiihottaneiden neuvottelujen johdosta.
Hän sanoo siinä, että "muutamat neuvoston jäsenet olivat syynä
epäsopuun veljesten kesken".
Mitä Puolan kysymykseen tuli, oliko Puolan kuninkaan Ruotsin-matka
siihen aikaan sopiva vai sopimaton, siitä hänen ruhtinaallinen
armonsa ei tahtonut sanoa mitään, mutta sen hän sanoi huonoksi
neuvoksi, että kuningas Sigismund koskaan oli tullut Puolaan, ja sen
ehkä vieläkin huonommaksi, että hän jäisi sinne pois isänmaastaan.
Sillä ne, jotka ovat sellaista neuvoneet, eivät voi sitä hyvin
puolustaa.
"Mitä he ovat tarkoittaneet sillä", sanoo hän toisessa paikassa,
"että se, joka oli Ruotsin kruunun lähin perillinen, näin lähetettiin
maasta pois, sen ratkaiskoot kaikki uskolliset ruotsalaiset."
Sovinto veljesten kesken teki Juhanan rajattoman luottavaiseksi; hän
kuvaili veljelleen toivottoman asemansa ja valtiovaraston tyhjyyden,
sikäli kuin hänellä oli siitä selkoa, ja Kaarle, joka samoin kuin
isänsäkin oli hyvä taloudenhoitaja, lainasi Juhanalle joltisiakin
rahasummia.
Eikä siinä kyllin; hän otti myöskin osakseen valtakunnan hallinnon,
vaikka hänen täytyi se tehdä omalla kustannuksellaan.
Voidakseen paremmin hoitaa sitä täytyi hänen käyttää suuri osa
pikkutyttärensä äidinperinnöstä, panna panttiin kalleutensa ja omalla
takuullaan ottaa laina sisareltaan Mecklenburgin herttuattarelta sekä
samalla pitää tarkkaa huolta siitä, ettei sotatarpeisiin aiottuja
varoja kulutettu hukkaan.
Juhana hämmästyi ja sanoi, että Kaarle teki kolmessa päivässä niin
paljon kuin muut kolmessa kuukaudessa; itse tuumiskeli hän vain miten
kostaa neuvostolle. Hän nimittikin sitä julkisissa asiakirjoissakin
vain "valtakunnan pahaksi neuvoksi".
Etenkin Eerik Sparre, Ture ja Hogenskild Bielke, Kustaa ja Sten
Banér sekä Klaus Tott olivat hänen vihansa esineinä. Itseään
puolustaakseen veljet sysäsivät epäsopunsa syyn heidän niskoilleen.
Juhana kertoi kaikista niistä lausunnoista, joita neuvosto edellisten
riitaisuuksien aikana oli Kaarlesta antanut, ja tämä vuorostaan
kertoi heidän äskettäin käyneen pyytämässä hänen suojelustansa
Juhanan vainoomisia vastaan.
Sovittiin siitä, että olisi säätyjen edessä syytettävä herroja,
jotka eivät olleet tahtoneet tunnustaa rikollisuuttaan. Oikeastaan
haluttiin päästä käsiksi Eerik Sparreen ja muutamiin hänen
lähimpiinsä.
Oli vain kysymys siitä, miten saada muut neuvoston jäsenet eroamaan
heistä.
Nyt alkoi varsinainen vaino. Eerik Sparre pysyi pelkäämättömänä
ja taipumattomana, samoin Hogenskild ja Ture Bielke. Liivinmaalta
palattuaan Kustaa Banér samoin kuin hänen veljensäkin Sten pysyi
säikähtämättä kerran lausumissaan sanoissa. Kaarle herttua pyysi
jälkimäistä eroamaan muista, mutta hän kieltäytyi.
"Tuhat kertaa ennemmin kuolen", sanoi hän, "kuin hyväksyn sellaisia
ehdotuksia ja antaudun sellaiseen orjuuteen, mihin minua nyt
tahdotaan pakottaa."
Alussa vuotta 1590 kutsuttiin säädyt kokoon.
Vallanperimysoikeus vahvistettiin ensin Sigismundille ja hänen
miespuolisille, perillisilleen sekä senjälkeen nuorelle Juhana
herttualle (kuningatar Gunillan pojalle), joka tuli saamaan Suomen
ruhtinaskunnakseen.
Jos hän kuolisi ilman rintaperillisiä, siirtyisi valtakunta Kaarle
herttualle, ja koko miespuolisen suvun sammuessa kuninkaallisen
huoneen prinsessoille.
Valtiopäiväin alkuun oli kutsuttu vain muutamia harvoja aatelisia
ja yksinomaan sellaisia, joiden tiedettiin myöntyvän kaikkeen, mitä
sanottiin. Sittemmin tuli useita lisää.
Kaarle herttua esitti todistuksia syyllisten rikollisuudesta, ja
sitä, joka otti heitä puolustaakseen, nimitettiin kapinalliseksi,
salaliittolaiseksi j.n.e.
Aatelistoa, uhkailtiin läänitysten peruutuksilla ja viekoiteltiin
lupaamalla uusia oikeuksia.
Juhana tiesi aivan hyvin, että kansa hyväksyi neuvoston toimenpiteet
Räävelissä, eikä koskettanutkaan sitä kohtaa, vaan syytti herroja
salahankkeista perintösopimusta vastaan. Mutta kun hän ei voinut
esittää ainoatakaan todistusta ja kun herrat eivät itse saaneet
tulla Tukholmaan puolustautumaan, vaikka hartaasti sitä pyysivät,
herätti kysymys hyvin vähän vastakaikua, ja sekä papit että porvarit
tahtoivat vetäytyä pois tuomion langettamisesta.
Vihdoin maaliskuun 7 p:nä allekirjoittivat kaikki neljä säätyä
tuomion, jossa he erottivat itsensä kaikesta osallisuudesta näiden
herrain yrityksiin ja selittivät heidän ansainneen kuninkaan
epäsuosion, jos vain mainitut neuvosherrat eivät voi tai tahdo
pätevillä syillä puolustaa itseään.
Kaikkiin maan suuntiin lähetettiin julistuksia neuvoston rikollisista
yrityksistä ja säätyjen päätöksestä. Sillä välin oleksivat herrat
tiluksillaan ja kuulivat harmistuneina miten heitä syytettiin ja
tuomittiin, vaikkei heitä oltu edes kuulusteltukaan.
Vihdoinkin toukokuussa kutsuttiin Eerik Sparre Tukholmaan ja
vietiin linnaan, jossa herttua kävi kiivaasti nuhtelemaan häntä.
Tilaisuudessa oli saapuvilla myöskin joukko aatelisia ja muita
kuuntelijoita.
Sparre vastasi sitä varten valmistamallaan puheella. Kaarle keskeytti
hänet tuontuostakin kovin sanoin ja uhkauksin. Mutta mitään ei voitu
todistaa, ja Sparre sai mennä.
Sitten alkoi lavea kirjeenvaihto, osittain kuninkaan syytösten ja
Sparren puolustusten johdosta, osittain ja vieläpä enemmänkin erään
kirjelmäehdotuksen johdosta, jonka mukaan Sparren piti tunnustaa
itsensä rikolliseksi ja pyytää kuninkaalta armoa, jolloin hänelle
luvattiin anteeksi.
Mutta, onnetonta kyllä, ei voitu sopia sanamuodosta. Sparre ei
tahtonut myöntää rikkoneensa kuningasta vastaan muuten kuin
ymmärtämättömyydessään, ja siihen Juhana ei ollut tyytyväinen; siitä
voisi tulla siihen käsitykseen että koko oikeudenkäynti ei ollut
oikeudenmukainen.
Olavi Sverkerinpoika juoksi lähettinä kuten tavallisesti. Eräänä
päivänä hän tuli Sparren luo tuoden terveisiä kuninkaalta, että
nyt muka oli löytynyt muutamia hänen omakätisiä kirjeitään, jotka
todistivat hänen rikollisuutensa. Viimeisen kerran kehotettiin
häntä nyt tunnustamaan rikoksensa ja pyytämään anteeksi, muuten
laskettaisiin kirjeet julkisuuteen, ja senjälkeen hän ei voisi
odottaa mitään armoa.
"Älköön kuningas luulko muistiani niin huonoksi, etten tietäisi mitä
olen kirjoittanut", vastasi Sparre harmissaan, "enkä minä ole niin
lapsellinen ja pelkuri, että säikähtäisin, joskin valehdellaan minun
syykseni. Pyydän tästäpuolin päästä semmoisista puheista."
Sittemmin ei puhuttu enää mitään näistä tärkeistä kirjeistä, mutta
eräs toinen Juhanan kätyreistä, Pietari Rasmuksenpoika, oli saanut
vihiä siitä, että Grennan kirkkoon oli talletettu tärkeitä, Eerik
Sparrelle kuuluvia papereita sisältävä arkku.
Tarkempia määräyksiä odottamatta hän riensi sinne, otti arkun ja
vei sen juhlakulussa Tukholmaan. Hän luuli nyt saaneensa kaikki
tarpeelliset todistukset Eerik Sparren syyllisyydestä.
Arkku vietiin kuninkaan huoneisiin, eikä kukaan muu kuin herttua
saanut avata sitä.
Sen huomattiin todellakin olevan täpötäynnä papereita; nyt hän siis
vihdoinkin oli joutunut kiinni.
Mutta voi, siellä olikin vain joukko Pietari Brahelle kuuluvia
kauppa- ja maanomistuspapereita.
Kuningas oli raivoissaan; hänen arvonsa kärsi tällaisesta, hänen
turhamaisuuttansa oli loukattu, eikö ollut ketään, joka voisi
sanoissa solmia tuon rohkean kavaltajan?
Lähetettiin kutsumaan Klaus Flemingiä ja Niilo Gyllenstjernaa.
He tulivat molemmat saamaan kuninkaan käskyjä, jotka luonnollisesti
koskivat Sparrea.
Juro Fleming ja ovela Gyllenstjerna lähtivät hänen luokseen neuvoston
etunenässä.
"Teidän ei onnistu taivuttaa minua valehtelemaan omille niskoilleni",
vastasi kopea ylimys. "Minusta näyttää päinvastoin siltä, kuin
neuvoston, virkansa puolesta, tulisi pitää vaaria siitä, ettei ketään
kuulustelematta ja syylliseksi havaitsematta kohdeltaisi niinkuin
minua, kaikkein vähimmin nyt, kun itse olette olleet osallisina
niissä asioissa, joiden johdosta minä olen joutunut epäsuosioon."
Neuvosherrat vastasivat yhteen ääneen, että he eivät rohjenneet
asettua niin jyrkästi kuningasta vastaan, hän kun oli niin
kiivasluontoinen; he lupasivat kuitenkin sopivan tilaisuuden
sattuessa puhua parhaansa mukaan.
Kuta lujemmin Sparre pysyi sanassaan, sitä kiihottuneemmaksi kävi
Juhana.
Nyt päätettiin, että hänet oli lähetettävä vangittuna Turkuun, sitten
Stegeborgiin.
Levotonna ja peloissaan puolisonsa tähden oli Ebba rouva lapsineen
rientänyt hoviin; kuninkaan ja herttuan edessä he polvillaan
rukoilivat armoa puolisolle ja isälle.
Herttua murahti jonkun sanan, käänsi heille nopeasti selkänsä ja
riensi pois.
Kuningas vastasi tapansa mukaan tylyin ja kiivain sanoin kaikkiin
rukouksiin.
Silloin lähti Ebba rouva Svartsjöhön, jossa kuningatar Gunilla
oleskeli, pyytämään hänen välitystään. Kesken kaiken tuli Juhana
huoneeseen, kädessään unkarilainen rautavasara, niinkuin hänellä oli
tapana.
Ebba rouva kääntyi nyt rukouksillaan itse kuninkaan puoleen. Alussa
tämä vastasi jotenkin lempeästi. Mutta voidakseen todistaa olevansa
oikeassa rupesi hän luettelemaan mitä kaikkea Sparre oli tehnyt häntä
vastaan.
Samalla hän kiihtyi kiihtymistään, niinkuin tavallisesti, ja hakkasi
vasarallaan pöytiä ja penkkejä juosten edestakaisin.
Ebba rouva, joka ennestäänkin oli hyvin liikutettuna ja sairaana,
säikähtyi niin hänen käytöksestään, että vaipui lattialle tainnoksiin.
Hämillään tuijotti kuningas häneen ja kiiruhti sitten kuningattaren
luo pyytäen häntä pitämään huolta sairaasta Ebba rouvasta.
Muutamia viikkoja myöhemmin tämä synnytti pojan.
Eerik Sparren ystävät toimivat väsymättömästi sovinnon
aikaansaamiseksi herttuan kanssa, ja tämä onnistui todellakin, kun
edellinen oli luvannut, ettei koskaan neuvo eikä kehota sellaisiin
säädöksiin kuin Vadstenan artikkelit olivat.
Joitakuita päiviä senjälkeen saatiin myöskin jommoinenkin sovinto
aikaan kuninkaan kanssa, ja senjälkeen sallittiin Eerik herran palata
Sundbyhyn.
Muut syytetyt saivat samoin palata kukin kotiinsa.
Mutta epäluulot seurasivat heitä, ja heitä pidettiin niin ankarasti
silmällä, että kotona-olo tuskin oli vankeutta parempi.
Joukko ratsuväkeä oli majoitettu jokaisen luo, ja vakoojat seurasivat
heitä joka askeleella.
Puolisojensa viisautta he saivat kiittää siitä, että heidän kuitenkin
onnistui hävittää vaarallisia papereita sekä tehdä korjauksia ja
lisäyksiä kirjeisiin ja asiakirjoihin, jotka olisivat voineet tulla
tarkastettaviksi.
Ankarinta oli vartioiminen Sundbyssä. Sinne ei saanut tulla eikä
sieltä lähteä kukaan vieras, jonka epäiltiin voivan kuljettaa tietoja
herrain kesken.
Tukholmassa oli jo kauan raivonnut rutto. Se levisi ympäristöön, ja
Sundbyn tienoilla oli jo sattunut useita kohtauksia.
Eerik Sparre pyysi kuninkaalta lupaa saada vaimoineen ja lapsineen
muuttaa sieltä pois, mutta siihen ei suistuttu.
Hänen appensa, vanha Pietari Brahe, makasi heikkona sairaana
Rydbyholmassa.
Hän toivoi saavansa lausua jäähyväiset lapsilleen ja vävyilleen sekä
kutsui heidät kaikki luokseen.
Mutta kuningas ei sallinut sellaista kokoontumista ja hän kielsi
heitä matkustamasta.
Kaarle herttua oli inhimillisempi, hän puolusti luvan antamista,
mutta Juhana oli taipumaton.
Myöskin kuoleva vanhus Rydboholmassa oli kuninkaan vainon ja
epäluulojen esineinä.
Juhana oli saanut päähänsä, että Pietari Brahe tavoitteli
kuningaskruunua itselleen ja jälkeläisilleen, ja kun hän ei rohjennut
ryhtyä mihinkään väkivaltaisiin toimenpiteisiin arvossapidettyä
vanhusta vastaan, tahtoi hän toki antaa heidän kokea valtaansa ja
oikeuksiansa.
Kuninkaan epäsuosion osoitteeksi ei Brahe saanut kuolinvuoteellaan
olla lastensa ja lastenlastensa ympäröimänä.
Kuningas Juhanalla oli valta, ja hän saattoi sen kieltää.
Kun tuli tieto, että Pietari Brahe oli kuollut, pyysi Eerik Sparre
taaskin saada matkustaa Rydboholmaan, mutta se kiellettiin kuten
ennenkin, ja vain hänen veljensä Juhana sai mennä sinne annettuaan
varmat takuut.
Huhu kertoi, että Pietari Brahe oli kirjoittanut kronikan Kustaa
I:n ajoista asti ja että tämä ei ollut Vaasan sukua suosiva, mutta
innokkaimmistakaan etsimisistä huolimatta ei sitä oltu löydetty.
Nyt oli perilliset pakotettava antamaan se julkisuuteen; se oli
ehtona ruumiin hautaamiseen.
Sentähden saikin Pietari Brahe hyvin kauan olla hautaamatta
Rydboholmassa.
Vielä kerran tapaamme naisen, joka ikäänkuin piti vartiota, mihin
voisi ryhtyä, mitä korjata, varoittaa tai auttaa.
Katariina Stenbockin mieltä kirveli Juhanan säädytön käytös.
Hän oli sitäpaitsi Pietari Brahen käly eikä voinut sallia, että
sellaista häväistystä ilman mitään syytä osoitettiin hänen tomulleen.
Sentähden hän kirjoitti Vesteråsin piispalle pyytäen tätä
toimittamaan juhlallisen hautaamisen hänen vastuullaan.
Sitten kutsuttiin Rydboholmaan kaikki, joilla oli tilaisuus saapua.
Suurella loistolla ja komeudella sekä tavanmukaisia juhlamenoja
noudattaen toimitettiin sitten yhä vieläkin kielletty hautaaminen.
Juhana ei ollut tietävinään; hän oli pelännyt melskeitä, mutta mitään
semmoisia ei kuulunut.
Syytettyjä herroja pidettiin edelleenkin vartioituina.
21.