Suruissaan ja sortuneena lähti Sigismund Räävelistä; hänen hidas
luonteensa oli kärsinyt julmasti isän epätoivosta ja näistä rajuista
kuohuista.
Mitä häneen itseensä tuli, niin hän oli epävarma, pitikö iloita vaiko
surra Puolaan palaamisesta... kiusallisia voitiin siellä kyllä olla,
mutta hänen tätinsä, leskikuningatar, ei antaisi koskaan hänelle
ja hänen isälleen anteeksi sitä, mitä voisi sanoa petokseksi ja
kavallukseksi.
Hänen rakas sisarensa Anna saisi myöskin kärsiä ikävyyksiä,
olisivatpa ehkä pidättäneet hänet panttivankina.
Ja lopuksi -- eikä se suinkaan merkinnyt vähimmän -- olisivat ehkä
menneet tyhjiin jo alotetut keskustelut Itävallan hallitsijasuvun
kanssa.
Hän oli rakastunut kauniiseen kuvaan. Hänet hän _tahtoi_
puolisokseen, hän yksin voisi tuottaa hänelle lohdutusta Ebba Hornin
menettämisestä, joka niin julmasti oli hyljännyt hänet.
Aina sitä myöten kuin nämä ajatukset valtasivat hänet, hälveni se
synkkä usva, joka oli verhoonsa kietonut hänen sielunsa ja mielensä.
Hän suvaitsi vastata seurueensa herrojen kysymyksiin ja puhutella
heitä, ja kun vihdoin kellojensoitto, tykinlaukaukset ja aaltoilevat
ihmisjoukot tervehtivät häntä, huomasi hän, kuinka oikein oli tehnyt
palatessaan.
Leskikuningatar syleili häntä itkien, ja prinsessa kysyi ivallisesti,
oliko hän Gunillan tähden aikonut palata Ruotsiin.
Mielenliikutukset ja matka olivat kokonaan uuvuttaneet hänet, ja hän
tarvitsi ainakin parisen viikkoa toipuakseen niin paljon, että voi
itse kirjoittaa rakkaalle isälleen Ruotsiin ja kertoa, kuinka lopen
väsynyt oli ja kuinka paljon hallitusasioita oli häntä odottamassa,
joihin hän ei vielä pitkään aikaan kyennyt puuttumaan.
Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä hämmästyttämästä prinsessaa käymällä
hänen luonansa muutamia päiviä kotiintulonsa jälkeen.
Mutta kuningas ällistyi itse yhtä paljon löytäessään hänet lepäämässä
sohvalla, jonka vieressä tuolilla istui hänen käsikirjurinsa ääneen
lukien hänelle.
Tämä hypähti heti seisomaan ja kumarsi syvään, mutta prinsessa jäi
huoletonna lepäämään.
Kuninkaan viittauksesta Possmoschi poistui.
"Oletpa varomaton, siskoseni", sanoi Sigismund.
Anna punehtui hieman. "Minua liikuttaa hyvin vähän mitä kansa sanoo",
vastasi hän.
"Minulla on ilmoitettavaa sinulle jotakin -- tärkeää."