Herttuan ja ylhäisemmän aatelin väli oli melkein alusta alkaen kireä.
Kuninkaan poika ja perinnöllinen ruhtinas ei sietänyt, että kukaan
asettui hänen arvoisekseen.
Ylhäisellä aatelistolla oli myöskin kuninkaallista verta suonissaan,
heidän sukuluettelonsa olivat yhtä loistavat kuin hänenkin, ja
sentähden loukkasi heidän ylpeyttään se, että Kaarle valitsi
ulkomaisen ruhtinattaren morsiamekseen, ja vielä enemmän he
loukkaantuivat, kun hän Juhanan naimisiin mennessä peittelemättä
lausui, että Vaasan suvun jäsenten tulisi valita puolisonsa
ulkomaisista ruhtinasperheistä.
Molemminpuoliseen tyytymättömyyteen oli sekoittunut koko joukko omien
pyyteiden tavoittelemista.
Kaarle piti jäykästi huolta omista eduistaan ja joutui sentähden
usein riitaan, etenkin Eerik Sparren, Sundbyn herran, ja Hogenskild
Bielken, Åkerön herran kanssa.
Molempain suuret tilukset olivat ruhtinaskunnassa, ja kumpainenkin,
mutta varsinkin herra Hogenskild, tunsi oman arvonsa.
He asettuivat sentähden voimakkaasti ja kursailematta hänen
yrityksiään vastaan, vetosivat etuoikeuksiinsa ja saivat tavallisesti
suojaa kuninkaalta.
Kun herttua ja Åkerön jäykkä herra 1588 olivat joutuneet
kiivaaseen kiistaan, kirjoitti jälkimäinen häikäilemättä ylpeälle
riitaveljelleen -- että vanha kuningas Kustaa kyllä oli ollut niitä
kuninkaita, jotka ovat edistäneet valtakunnan parasta, mutta että hän
olikin vallanperimysoikeuden kautta saanut siitä suuremman palkan
kuin kukaan muu Ruotsin kuninkaista. Aatelisto toivoi sentähden
vastavuoroonsa saavansa nauttia vapauksiaan, jonkatähden herra
Hogenskild nyt pyysi, että hänen armonsa herttuan voudit eivät
tahtoisi olla niin paljon tekemisissä aateliston talonpoikien kanssa,
kuin tähän asti liiankin usein oli tapahtunut.
On melkein varmaa, ettei kirje tullut suosiollisesti vastaanotetuksi,
ja Kaarle kirjoitti itse siitä Juhanalle vakuuttaen, että
aatelistolla oli aikomus kumota vallanperimysoikeus.
Mutta kuningas pelkäsi siihen aikaan enemmän herttuaa kuin aatelistoa
ja ilmaisi sentähden neuvostossa, minkä varoituksen oli saanut.
Tämän johdosta keskinäinen kauna yhä kasvoi. Aatelisto piti Kaarlea
kuningasvallan voimakkaimpana tukena ja ylimysvallan mahtavimpana
vastustajana sen kukistamispyrinnöissä.
Erittäinkin ärsytti Kaarlea se, että neuvosto kaikissa veljesten
välisissä riitakysymyksissä aina asettui kuninkaan puolelle.
He koettivat kyllä rauhan säilyttämiseksi estää vihollisuuksien
ilmipuhkeamista, mutta heti kun oli kysymyksessä herttuan
ruhtinaallisten etuoikeuksien rajoittaminen, asettuivat he aina
kuninkaan puolelle.
Etenkin oli Eerik Sparre sellaisissa tilaisuuksissa etukynnessä.
Vesteråsin sopimuksessa hän oli esittänyt kirjan _"Pro Rege, Lege et
Grege"_, jossa hän koetti todistaa, kuinka ruhtinasten liian suuret
vapaudet voivat tulla valtakunnan rauhalle vaaralliseksi.
Kirja saavutti, niinkuin helposti saattoi arvatakin, kuninkaan
mieltymyksen, ja sen tekijä korotettiin valtaneuvokseksi ja sai
osakseen kuninkaan erityisen suosion.
Mutta tästä hetkestä asti kyti Kaarlessa leppymätön viha Eerik
Sparrea kohtaan, ja hän piti tätä salaisena, mutta katkerimpana
vihamiehenään.
Nämä salaiset kuohut odottivat purkautumistaan.
Sigismundin nimittäminen Puolan kuninkaaksi oli ensi aiheena tähän.
Herttua oli neuvonut luopumaan tästä, mutta nyt se oli tapahtunut,
ja hän arveli, syystä kylläkin, tulleensa askeleen lähemmäksi
valtaistuinta.
Aateli taas puolestaan toivoi etuoikeuksiensa laajennusta sekä
varakuninkaallista valtaa, kun Sigismund melkein aina tuli olemaan
Puolassa.
Ja Juhana puolestaan oli toivonut, että hänen rakas poikansa näin
saadun asemansa nojassa olisi käynyt paljon voimakkaammaksi kaikkia
vihollisiaan.
Mutta jälkeenpäin, kun poika oli poissa, Juhana menetti melkein
kokonaan malttinsa.
Miten olisi hänen mahdollista hallita yhtaikaa kahta valtakuntaa,
jotka asemansa, valtiolaitoksensa ja uskontonsa puolesta olivat
toisistaan niin erillään kuin Ruotsi ja Puola?
Eikö Sigismundin poissaollessa kumpaisenkin, niin hyvin herttuan kuin
aatelinkin, uhkaava kunnianhimo pääsisi vapaasti riehumaan, ja miten
se päättyisi?
Riitaiset vaalit Puolassa eivät ennustaneet uudelle kuninkaalle
mitään hyvää, ei ainakaan niin levottomassa valtakunnassa... koko
Itävallan voima saattoi yhtyä häntä vastaan.
Ja horjuvaisena kuten ainakin tahtoi Juhana, että Sigismund kääntyisi
kotiin.
Me tiedämme, että ne Ruotsin herrat, jotka seurasivat Sigismundia,
estivät sen.
Myöskin Ruotsissa puhui neuvostopuolue valtakunnan vaarasta
siinä tapauksessa, että Venäjän suuriruhtinas tulisi valituksi,
sekä puolalaisten oikeutetusta harmista sen johdosta, että oli
osoitettu niin suurta halveksimista heidän kruunulleen, jos
Sigismund siitä luopuisi; olisi ollut parempi olla koskaan sitä
tavoittelematta. Puolan leskikuningatar olisi pakotettu suorittamaan
takaussitoumuksensa, ja se olisi sitäkin kohtuuttomampaa, kun hän oli
luottanut kuningas Juhanan lupaukseen, että Sigismund ottaa vastaan
kutsumuksen, jos tulee valituksi.
Kalmarin kokouksessa oli Juhana asettanut Sigismundin istumaan
viereensä valtaistuimelle, jotta heitä yhteisesti kunnioitettaisiin
kuninkaina.
Lisäksi tuli tähän vielä koko kansan ihailu. Useat olivat nähneet,
kaikki kuulleet puhuttavan kalliiksi käyneestä lähetystöstä, riemun
ilmaisuista vaalin tuloksen johdosta ja sitten odottamattomasta,
selittämättömästä keikauksesta.
Sellaisista syistä täytyi Juhanan taipua, mutta hän teki sen raskain
mielin.
Mutta kaikki toivotut edut raukesivat. Puolalaisilla ei ollut mitään
halua ottaa osaa aiottuun sotaretkeen Venäjää vastaan.
Katumus ja kaipaus täytti Juhanan sielun; ei pienintäkään voittoa,
ja hän oli lähettänyt pois Sigismundin, ainoan, johon hän luotti ja
jonka kanssa voi puhua.
Niinkuin kaikki heikot luonteet heitti Juhana syyn toisten niskoille.
Milloin oli herttua, milloin valtakunnan herrat muka saaneet aikaan
Sigismundin lähdön.
Hän oleskeli enimmäkseen Kalmarissa ollakseen poikaansa vähänkin
lähempänä.
Hän lähetti tälle kirjeen toisensa perästä rukoillen ja taivutellen
häntä heittämään myrskyisen Puolan ja palaamaan isänsä luokse.
Samaan aikaan, 1588, kirjoitti myöskin Kaarle Sigismundille kehottaen
häntä menemään avioliittoon, heitä kun ei ollut enempää kuin kolme
miespuolista Vaasan sukua ja oli vedettävä yhtä köyttä; oli näet
olemassa puolue, joka oli saanut aikaan paljon kaunaa veljesten ja
omaisten välillä viimeksi kuluneina vuosina.
Yhdeksänvuotisen avioliittonsa aikana oli Maria Pfalzilainen
lahjoittanut puolisolleen kuusi lasta, mutta kaikki ne olivat
kuolleet pienokaisina paitsi tytär Katariina.
Herttua pelkäsi siis, että suku sammuisi, ja se oli kaikin mokomin
estettävä.
Samaan aikaan kirjoitti myöskin Juhana pojalleen, että oli
paljastunut kavalia salahankkeita sekä että oli olemassa henkilöitä,
jotka salaa toimiskelivat siihen suuntaan, että kuningassuku kuolisi
ja he saisivat vallan käsiinsä.
Sellaisissa olosuhteissa kävivät maan asiat huonommiksi kuin koskaan
ennen.
Neuvosto katsoi sopivaksi huomauttaa kuninkaalle, että hänen
hovissaan ja maatiloillaan meneteltiin hyvin taitamattomasti
nautinnoissa ja kulotuksissa.
Hovijunkkareilla, lakeijoilla, tallimestareilla, henkivartijoilla
ja muulla irtolaisjoukolla ei ollut mitään määrää, ja vaimoineen
lapsineen nämä seurasivat hovia ollen maalle suureksi rasitukseksi.
Veronkannossa ei ollut mitään järjestystä, eikä tileistä saanut
mitään tolkkua.
Samalla valitettiin, että kuningas piti liian monta ja kallista
rakennusmestaria, vaikka valtiolla jo oli komeita rakennuksia
kylläkin.
Läänityksien antamisessa meneteltiin hyvin huolimattomasti, ja monet
saivat niitä vallan ansioitta; samalla pyysi neuvosto, että annettuja
määräyksiä noudatettaisiin ja ettei kuningas jättäisi täytäntöön
panematta mitä itse oli aikaisemmin säätänyt.
Juhana kävi hyvin katkeraksi ja puhui siihen suuntaan, että hänen
sotatarpeiden tähden ehkä oli pakko peruuttaa kaikki aateliston
läänitykset niin hyvin neuvoston jäseniltä kuin muiltakin.
Hänen luonteensa kävi aina pahemmaksi, kun hän kaipasi poikaansa ja
oli kyllästynyt hallitushuoliin.
Tyytymättömänä neuvostoon tahtoi hän kuitenkin hän tässä niin
pitkälle, että piti aina hallussaan valtiorahaston avaimia, niin
ettei voitu kirjeen viejääkään lähettää, ellei kuningas itse antanut
rahaa.
Todellisuudessa jäi hallitus ala-arvoisten henkilöjen ja
onnenonkijain huostaan.
Näin muodostui kuninkaan ympärille "sihteerihallitus" -- sanoo Geijer
-- joka sittemmin Ruotsissa yksivaltaisuuteen taipuvain hallitsijain
aikana tuli kylläkin kuuluisaksi.
Yrjö Pietarinpoikaa voidaan sanoa tämän joukkueen isäksi Ruotsissa;
ja hänen poikansa Eerik Yrjönpoika Tegel tuli, kaikkine ansioineen
mitä hänellä on Ruotsin historiassa, sekä isäänsä että äitiinsä.
Kuninkaan muista suosikeista tunnemme jo Juhana Henrikinpojan.
Lisäksi mainittakoon Olavi Sverkerinpoika eli Perkeleenpoika. Hänestä
on jo puhuttu "Kaavunkääntäjän" nimellä, koska hän horjui ja vaappui
puolueiden välillä.
Henrik Matinpoika, joka aateloitiin nimellä Huggut, kuului hänkin
Juhanan suosikkeihin, ja jos vielä lisäämme hänen lankonsa, toisen
hyvin tunnetun henkilön, Antti Niilonpoika Sabelfanan, sekä
kronikoitsijan, Rasmus Ludviginpojan, niin olemme luetelleet ne
miehet, joiden käsiin hallitus näinä vuosina oli uskottu.
Syyspuoleen 1588 levisi huhu, että Juhana ja Sigismund aikoivat käydä
tapaamassa toisiaan seuraavana kesänä Räävelissä.
Salaisia lähettejä kulki kuningasten välillä.
Neuvostossa ei kukaan muu tuntenut salaisuutta kuin Klaus Fleming,
joka oli kuninkaan erinomaisessa suosiossa sentähden, että oli
neuvonut Sigismundia jättämään Puolan-matkansa.
Muut neuvosherrat sanoivat häntä uskottomaksi veljeksi ja koettivat
turhaan saada kuninkaan kirjureilta tietää mitä oli tekeillä.
Kerrottiin molempain kuninkaiden puuhaavan rauhaa Venäjän kanssa,
mutta marraskuussa samana vuonna Juhana julkaisi säätyjen ja
neuvoston mieltä kysymättä valtakunnan rahvaalle käskyn yleisesti
koota varoja sotaa varten sekä julistuksen erityisestä veronkannosta
vapaaehtoisen lainan nimellä. Samalla vaati hän aatelistolta
täydellistä ratsupalvelusta, vieläpä kehotti heitä varustamaan
enemmänkin kuin heidän laillinen velvollisuutensa määräsi, koska
kuningas itse, iästään huolimatta, tahtoi omassa persoonassaan
uskaltaa vihollista vastaan kunniakkaan rauhan saavuttamiseksi.
Alkupuolella vuotta 1589 kutsuttiin kokous Upsalaan. Neuvosto
"aavisti joitakin kummallisia ja merkillisiä syitä"; he saattoivat
vain neuvoa luopumaan matkasta ja sotavarustuksista; välirauha
venäläisten kanssa ei ollut vielä loppunut, kahden vuoden kato oli
lisännyt kurjuutta maassa, ja rutto raivosi Suomessa ja Liivinmaassa.
Mutta Juhana ei hyväksynyt mitään syitä. Mitä kiivaimmin hän huudahti
pitävänsä kavalluksena kaikkia luopumisneuvoja ja että hän tahtoi
mennä Liivinmaahan poikaansa katsomaan, vaikka kansaa kaatuisi kuin
heinää kesällä viikatteen edessä.
Neuvosto kysyi, eikö matkaa lykättäisi tuonnemmaksi, kunnes
saataisiin tietää, sallivatko puolalaiset kuningas Sigismundin lähteä
Rääveliin; voisivathan he luulla, että hän ajatteli karkaamista.
Silloin Juhana hypähti pystyyn sanoen olevan verratonta
hupsumaisuutta luulla Sigismundin aikovan jättää Puolan. Joka
semmoisesta syystä neuvoi kuninkaita luopumaan yhtymisestä, oli
varmaan kavaltaja.
Neuvosto vaikeni, mutta nyt he tunsivat toisensa.
Kuningas neuvotteli taas uskottujensa kanssa, ja neuvosto oli
kirjeenvaihdossa Sigismundin hovissa olevain hengenheimolaistensa
kanssa.
Mutta varustuksia joudutettiin, ja kuningas oli liian malttamaton
sotaväkeä odottamaan.
Hän astui laivaan Tukholmassa kesäkuun 3 p:nä hirveän ukonilman
raivotessa, ja muassaan oli hänellä kuningatar sekä muutaman
kuukauden vanha poika; etevimmät neuvoston jäsenistä seurasivat
heitä, ja matkalle otettiin myös sotaväkeä, mikäli sitä oli ehtinyt
kokoontua.
Rääveliin saavuttuaan he saivat viikkokausia odottaa Sigismundia.
Kun vihdoinkin tuli tieto, että hän oli lähenemässä, nousi Juhana
ratsunsa selkään ja ratsasti suurine seurueineen rakastettua
poikaansa vastaan neljännespenikulman kaupungin ulkopuolelle.
Isä ja poika lankesivat toistensa syliin, ja Juhana itki ilosta.
Totuttuun tapaansa tulivat Puolan herrat suurine aseellisine
seurueineen, ja etenkin nyt, kun piti näyttäytyä Ruotsin herroille,
oli komeus niin ylellistä kuin suinkin oli voitu saada.
Sekä puolalaiset että ruotsalaiset olivat leiriytyneet telttoihin
kaupungin ympärille; vain ylhäisimmät herroista olivat voineet
majoittua kaupunkiin.
Iloissaan ja ihastuksissaan Juhana palasi rakastetun poikansa kanssa
linnaan, jossa Kustaa Banér oli hommannut kuninkaan käskystä kaikki
parhaansa mukaan.
Ensimäisten juhlallisten tervehdysten jälkeen sulkeutuivat Juhana ja
Sigismund erityiseen huoneeseen, johon ei kumpaisenkaan neuvosherroja
laskettu.
Ei kulunut monta päivää, ennenkuin yleisesti puhuttiin, että kuningas
Sigismund aikoi palata Ruotsiin. Puolan herroissa oli huomattavana
yhä kiihtyvä levottomuus, ja sekä heidän että ruotsalaisten epäluulo
katkeroitti molempain kuningasten yhdessäoloa.
Suurissa kesteissä syyskuun 2 p:nä saapui kirje Sigismundille.
Siinä mainittiin, että tataarit olivat hyökänneet Puolaan ja että
hänen läsnäolonsa siellä oli aivan välttämätön.
Nuori kuningas nousi heti pöydästä ja viittasi puolalaisia
neuvosherrojansa seuraamaan.
Neuvoteltiin mitä nyt olisi tehtävä, ja kaikki olivat yksimielisiä
siitä, että oli kiireesti lähdettävä paluumatkalle.
Siihen oli Sigismund ensin taipuvainen, mutta sitten hän heti sanoi
tahtovansa miettiä asiaa huomiseen.
Silloin hän selitti, että ensin oli saatava päätökseen
rauhankeskustelut Venäjän kanssa, ja sitten olivat kaikki rukoukset
ja vakuuttelut turhia.
Sillä aikaa oli Ruotsin sotapäällystö, luultavasti neuvosherrain
jouduttamana, valmistanut kirjelmän, jossa pyydettiin neuvostoa
estelemään Sigismundin kotimatkaa, josta huhu kertoi, ja kaikessa
pitämään huolta isänmaan parhaasta.
Kestien jälkeisenä päivänä, syyskuun 3:ntena, ilmoitti Olavi
Sverkerinpoika neuvostolle kuningas Juhanan puolesta, että Sigismund
matkustaa Ruotsiin kruunattavaksi ja että neuvosherrat eivät saa
tehdä mitään vastaväitteitä.
Sillä aikaa rukoiltiin Sigismundia hartaasti rientämään ahdistetun
kansansa avuksi.
Puolalaiset rukoilivat, pyytelivät ja varoittelivat, mutta Sigismund
ei voinut tehdä päätöstään.
Jesuiitta Skarge piti julkisen puheen, jossa hän kuvaili tataarien
hävityksiä ja kehotti kaikkia, mutta etenkin kuninkaita, tekemään
lopun moisesta petomaisuudesta. Jumala antaa rangaistuksensa kohdata
niitä, jotka sallivat viatonta verta vuodatettavan, sanoi hän.
Monta puolalaista lähti, ja jäljellejääneissä oli katkeruus yhtä
suuri kuin tyytymättömyys ja seurausten pelko ruotsalaisissa.
Voisihan tämä johtaa julkiseen vihollisuuteen Puolan kanssa, ja sen
sijaan että toivottiin rauhaa Venäjän kanssa, joutuisi Ruotsi ehkä
sotaan molempien maiden kanssa yhtaikaa.
Nyt jos koskaan oli voimakkain sanoin todistettava, miten järjetöntä
oli kiihottaa uusia vihollisia, kun tuskin voitiin vanhojakaan
vastustaa.
Lisäksi pidettiin halveksittavana sitä tapaa, millä Sigismund
viekoiteltaisiin pois valtakunnastaan ja alamaistensa keskuudesta.
Yleinen mielipide aatelistossa, sotajoukossa ja porvaristossa niin
hyvin Räävelissä ja Riiassa kuin yleensä koko maassa oli, että tämä
oli sanottava säälimättä ja peittelemättä.
Syyskuun 5 p:nä kokoontuivat neuvosto, aatelisto ja sotapäällystö
Räävelin tuomiokirkkoon, missä sovittiin siitä, että oli lähetettävä
molemmille kuninkaille yhteinen kirjelmä, joka sitten kyhättiinkin
heti.
Erityisessä Sigismundille osoitetussa kirjeessä pyysi neuvosto,
että hän tahtoisi olla myötävaikuttamassa varman ja siedettävän
rauhan aikaansaamiseksi, koska sotaväki oli tyytymätön 19-vuotiseen
sotaretkeen ja koska varma rauha oli parempi kuin epävarma verinen
voitto. Hätä maassa oli nyt jo tullut niin suureksi, että alamaisten
sorron pitäisi käydä heidän majesteettiensa sydämelle.
Rahvas köyhtyi monista maksuista ja veroista, jotka kävivät vieläkin
raskaammiksi veronkantajain omanvoitonpyynnön tähden.
Enimmäkseen olivat kamreerit ja kyökkikirjurit määräilleet niitä,
eikä niihin oltu suostuttu yhteisestä neuvonpiteestä, niinkuin laki
määräsi.
Paljon kansaa, hevosia ja karjaa oli kolmena viimeksikuluneena
vuotena kuollut, ja kovan, jokavuotisen sotaväenoton tähden oli
monesta talosta mennyt kolme neljä poikaa.
Kahdentoista tai kuudentoista vuoden aikana oli kuningas luvannut
vähentää veroja, mutta sen sijaan oli niitä aina lisätty.
Sopimaton ja tuhlaava hovinpito ilman järjestystä ja kuuliaisuutta,
niin myöskin suuret linna- ja kirkkorakennukset, joihin kuningas
oli ryhtynyt vastoin neuvoston mieltä -- kaikki se lisäsi rahvaan
köyhtymistä, niin että siellä, missä ennen oli ollut peltoja ja
niittyjä, oli nyt suurta metsää, ja missä ennen vuosikausia oli ollut
hyvinvoipia talonpoikia, siellä kuljeksittiin nyt keppikerjäläisinä,
pussi kainalossa.
Kolmasosa kaupungeista oli autiona, ja papistossa vallitsi suuri
hajaannus liturgian tähden.
"Heidän majesteettinsa huomatkoot tällaiset seikat ja ajatelkoot,
ettei mikään valtakunta maailmassa ole niin mahtava, ettei sitä
epäjärjestyksen ja pitkällisten sotien kautta voisi saada perikatoon."
Molemmille kuninkaille yhteisesti osoitettu kirjelmä sisälsi
seuraavaa:
Oli päässyt liikkeeseen huhu, että Sigismund aikoi nyt seurata
isäänsä Ruotsiin ja jättää Puolan. Siihen ei kyllä oltu paljon
luotettu, mutta tahdottiin sittenkin pyytää kuninkaita tarkoin
punnitsemaan niin tärkeätä asiaa.
Saattoi kyllä ymmärtää, että Sigismund ikävöi levottomasta Puolasta
perintövaltakuntaansa, samoin kuin myöskin että isän sydän mielellään
näkisi hänen palaavan kotiin, kun vanhuus ja kaipuu saattoivat
kuninkaan yhä kyllästyneemmäksi, ärtyisämmäksi ja kärsimättömämmäksi
hallitustoimiin.
Mutta sitävastoin muistettakoon, että jos Sigismund nyt jättäisi
puolalaiset, niin näistä tulisi Ruotsin vihollisia ja he
yhdistyisivät venäläisiin, jolloin Tanskakin ehkä käyttäisi sopivaa
tilaisuutta.
Tästä voisi olla seurauksena, että ruotsalaiset suuttuisivat ja
ryhtyisivät johonkin väkivaltaan kuninkaita vastaan, jotka olivat
tuollaisen kurjuuden saaneet aikaan.
Lopuksi ajatelkoot heidän majesteettinsa kuninkaallista nimeänsä ja
mainettansa, kirjeitänsä, uskollisuuttansa ja kunniaansa. Varjelkoon
Jumala kuninkaan sanaa olemasta niin löyhällä perustuksella!
Oli kyllä kuultu, että muinoin jotkut suuret hallitsijat olivat
luopuneet kruunustaan; se oli kuitenkin tapahtunut julkisesti, mutta
vain kuningas Henrik Valoisilainen oli esimerkkinä tuollaisesta
häpeällisestä maastaan ja valtakunnastaan karkaamisesta, ja tätä
esimerkkiä, samoin kuin hänen muitakin tekojaan, oli parempi karttaa
kuin jäljitellä.
Jos kuninkaat tahtoisivat ajatella kaikkea tätä eivätkä niin
hätäisesti ryhtyisi toimiin, niin järjestettäisiin Jumalan avulla
niin, että Sigismund voisi palata Ruotsiin tavalla, joka tulisi
valtakunnalle hyödyksi ja hänelle itselleen ylistykseksi.
Ja vihdoin pyysivät allekirjoittaneet, että kuninkaat luottaisivat
heidän uskollisuuteensa; he eivät tahtoneet säästää henkeänsä eivätkä
vertansa suojellakseen Sigismundin perimysoikeutta Ruotsin kruunuun
ja valtakuntaan.
Kirjelmässä oli kuusikymmentäyksi allekirjoitusta, kaikkien
nimittäin, jotka olivat saapuvilla kirkossa.
Kaksi neuvosherraa meni Klaus Flemingin luo pyytämään hänen nimeänsä,
mutta hän kielsi sanoen suullisesti lausuneensa samaa.
On itsestään selvää, että kuningas Juhana oli pahoillaan kirjelmästä.
Hän antoi kirjuriensa kyhätä seuraavan merkillisen vastauksen:
'Olen tarkoin miettinyt kaikkea, mitä olette kirjoittaneet,
vieläpä enemmänkin. Mutta kun nuori kuningas Kalmarissa vastoin
omaa mieltänsä ja minun tahtoani tuli pakotetuksi matkustamaan
Puolaan, ja kun hänellä siellä on niin kovat ja vähäetuiset
ehdot, että hänen hallituksensa enemmän on Venetsian herttuan
kuin jonkun kuninkaan hallitukseen verrattava, ja hän itse on
joutunut kuin Baabelin vankeuteen; niin ollen ja koska Jumala
nyt on johtanut meidät yhteen, aion ottaa poikani kanssani
kotiin Ruotsiin ja tehdä sen vastoin teidän tuumailujanne, sillä
usein olen huomannut parhaaksi sen, mikä tapahtuu vastoin teidän
neuvojanne.
Sitäpaitsi olen minä sekä arvoni että valtani puolesta, iältäni
ja järjeltäni teitä korkeammalla, ja olen kyllin koetellut
maailman menoa.
Mitä Puolasta päin koituvaan vaaraan tulee, niin tiedän kyllä
keinoja sen estämiseksi, vaikka ne vastaiseksi ovat vain kahden
henkilön tiedossa, mutta muutaman viikon kuluttua saatte tietää
kaikki.
Siihen asti täytyy teidän pysyä rauhassa, sillä tästälähin tahdon
niinkuin tähänkin asti hallita ehdottomasti kuninkaana, ja jos se
ei saa tapahtua, tahdomme sekä minä että poikani jättää Ruotsin,
ja te saatte valita kuninkaaksenne kenen haluatte.'
Näennäinen ystävyys kuninkaan ja neuvoston välillä hävisi kuin
särkyvä kupla, ja molemminpuolinen, syvällä piillyt, mutta kauan
kytenyt epäluottamus ja viha puhkesi julkivihollisuudeksi.
Niitä neuvosherroja, jotka pyysivät saada puhutella kuningasta, hän
kohteli kovin sanoin, ja lopulta heitä ei laskettu ollenkaan puheille.
Olavi Sverkerinpojan kautta Juhana lähetti heille sellaiset
terveiset, että hän vainoaa heitä koko elinaikansa, jos he
viekoituksillaan onnistuvat saamaan Sigismundin Ruotsin-matkan
estetyksi.
"Se olisi", huudahti hän epätoivoissaan, "samaa kuin jos neuvosto
pistäisi puukon sydämeeni."
Sigismund ei luultavastikaan ollut selvillä siitä, matkustaisiko
Ruotsiin vai palaisiko Puolaan.
Tässä suhteessa oli ainakin Juhanalla varma mielipiteensä, ja mikäpä
estäisi sitä toteuttamasta?
Laivasto oli matkakunnossa satamassa, Fleming odotti vain käskyä, ja
nopea lähtö tekisi kaikista verukkeista lopun.
Mutta sen sijaan horjuttiin päätöksen tekemisessä, viikko kului
toisensa perästä, ja vastustajat saivat aikaa keksiä voittamattomia
esteitä.
Ei Juhanan epätoivo eivätkä hänen uhkauksensa näyttäneet tekevän
mitään erityistä vaikutusta herroihin.
Seuraavalla viikolla he lähettivät vielä kirjeen kuninkaalle. Sen
sisällys oli melkein sama kuin edellisenkin, mutta se oli lyhyempi ja
päättävämpi.
Heti senjälkeen saapui kirje Narvan asukkailta, jotka pyysivät
kuningasta luopumaan vaarallisesta yrityksestään.
Samaan aikaan tuli myöskin sikäläiseltä sotaväeltä Aksel
Lejonhufvudin ja Klaus Bielken kyhäämä kirje. Jälkimäisen piti viedä
se kuninkaalle, mutta ennenkuin hän saapui Rääveliin, olivat asiat
saaneet toisen suunnan.
Ruotsin herrat olivat tulleet huomaamaan, että kaikki rukoukset ja
huomautukset olivat turhia.
Puolalaisten onnistui yhtä vähän vaikuttaa Sigismundiin, jonka
ajatuksissa nyt oli vain isä.
Kulovalkean tavoin levisi huhu, että Sigismundin tavaroita salaa
kuljetettiin Ruotsin laivastoon.
Ratkaiseviin toimiin oli ryhdyttävä. Verisiä yhteentörmäyksiä sattui
yhä useammin ruotsalaisten ja puolalaisten huovien välillä; näytti
melkein siltä, kuin sota olisi jo julistettu, ja muona varain puute
kävi yhä tuntuvammaksi.
Neuvosto se luultavasti astui ratkaisevan askeleen.
Sotapäällystö marssi linnan luo; he pysähtyivät kuningasten ikkunain
alle, laskivat lippunsa alas ja vannoivat kalliin valan, että eivät
koskaan paljasta miekkaansa Juhanan ja Sigismundin puolustukseksi,
jos he tarpeettomasti hankkivat Ruotsille niin paljon vihollisia.
Puolan herrat esiintyivät uhkaavammin kuin ennen; he olivat aikeissa
palata kotiansa ja peruuttaa Sigismundille vannomansa uskollisuuden
ja kuuliaisuuden.
Nyt ei auttanut enää. Kuningasten täytyi taipua, sitten kun Puolan
herrat olivat antaneet kuningas Juhanalle varman lupauksen, että
Sigismund vastedes sai matkustaa Ruotsiin milloin tahtoi.
Syyskuun 30 p:nä Sigismund tempautui toivottoman isänsä syleilystä ja
lähti Räävelistä.
Kuningas Juhana oli aivan suunniltaan surusta ja harmista eikä
tahtonut moneen päivään puuttua mihinkään.
Silloin saapui kirje Hogenskild Bielkeltä, joka kertoi, että Kaarle
herttua oli ruvennut toimiskelemaan.
Se herätti Juhanan toimettomuudestaan, ja vaikka hän valitteli
kaikkia niitä huolia ja levottomuuksia, jotka olivat tulossa, tuli
hänen nyt kiire kotiin.
Kostonhimo paloi hänen sielussaan niitä neuvosherroja kohtaan, joita
hän sai kiittää kärsimästään nöyryytyksestä. Kavalain suunnitelmainsa
vuoksi nämä eivät tahtoneet, että Sigismund palajaisi Ruotsiin.
Nyt he olivat heittäneet naamarinsa, he vihasivat häntä samoin kuin
hänkin heitä. Nyt riippui kaikki vain siitä, kumpi oli voimakkaampi.
Hänellä oli valta, ja hän myöskin tuli sitä käyttämään.
Eerik Sparreen ja Ture Bielkeen hän oli eniten suuttunut. He eivät
edes saaneet seurata häntä kotimatkalle.
Molemmat herrat rukoilivat Gunillaa puhumaan puolestaan, ja hän
lupasi tehdä voitavansa.
Juhana lähetti valtuutettuja keskustelemaan venäläisten kanssa.
Sitten hän astui laivaansa, turhaan hänelle kunnioitustaan osoittavan
neuvoston sekä rauhaa ja leipää huutavan sotajoukon keskellä --
synkkänä, äänettömänä ja viha sydämessään.
20.