Kevyenä kuin keijukainen hän liiteli hänen ympärillään, milloin
ojentaen kätensä häntä kohden, milloin väistyen. Kustaa koetti
saada kiinni hänet, mutta se oli mahdotonta; hän tunsi kyllä hänen
hengähdyksensä poskellaan, mutta samassa silmänräpäyksessä hän oli
poissa.
Silloin kuuluivat tsaarin raskaat askeleet.
Tuossa tuokiossa istui Maria sohvalla ja osoitti Kustaalle paikan
vähän loitompana.
"No--o?" kysyi Boris jo ovessa.
"Hyvä että tulit, rakas isä", sanoi Maria. "Vieraasi ei ole virkkanut
kymmentä sanaa."
"Mitä, oletko niin lumonnut hänet? No, tulkoon huomenna uudelleen."
Kahdeksan päivää jatkui näitä käyntejä; lemmenkiihko oli sokaissut
järjen, ja mielettömyyteen asti Kustaa rakasti tätä ihmeellistä
tyttöä, joka kaikessa oppimattomuudessaan, melkeinpä raakuudessaan
oli täydellinen keimailija.
"Anna hänet puolisokseni!" huudahti Kustaa kahdeksantena päivänä, kun
Boris tuli heidän luokseen. "Minä en voi elää ilman häntä."
Boris katsahti tyttäreensä.
Tämä ei ollut koskaan näyttänyt niin riemuitsevalta. "Me rakastamme
toisiamme", sanoi hän, "ja odotamme vain suostumustasi."
"Puhukaamme myötäjäisistä", sanoi Boris.
"Saadakseni hänet tahdon tehdä työtä kuin päivätyöläinen", lausui
Kustaa painaen sulotarta povelleen.
"Annetaan isän määrätä", sanoi tyttö hyväillen Kustaan poskea.
"Vanha tsaarisuku on sammunut", virkkoi Boris, "teistä on polveutuva
uusi; tervehdin teitä Venäjän tsaarina ja tsaarittarena."
Kustaa seisoi sanattomana hämmästyksestä.
Mutta Marialta pääsi riemuhuuto. Hän syleili isäänsä ja hyväili
Kustaata ylenpalttisesti.
"Tähän liitän vain kaksi ehtoa", lisäsi venäläinen.
"Anna minun suostua niihin meidän molempain puolesta", sanoi Maria.
"Ensiksikin tulee hänen kääntyä meidän uskontoomme ja toiseksi tulee
hänen ruveta vaatimaan itselleen Ruotsin kruunua. Minä autan häntä
miehilläni ja rahoillani."
Kustaa huokasi syvään. "Molemmat ovat yhtä mahdottomat", sanoi hän.
"Kustaa!" kirkaisi Maria.
"Jumala yksin tietää, kuinka suuresti sinua rakastan", vastasi
Kustaa, "mutta rakkaus äitiini, uskontooni ja isänmaahani on minulle
sama kuin elämäni. Mielelläni antaisin henkeni Ruotsin puolesta,
mutta Ruotsin miesten ei tarvitse koskaan vuodattaa vertansa eikä
kuolla, jotta minä siitä jotakin voittaisin."
"Mitä olet sinä velkapää heille, jotka niin ovat sinua kohdelleet?"
huudahti Maria.
"Heidän väärä menettelynsä ei olisi minään puolustuksena minulle, jos
unhottaisin vannomani pyhät valat."
"Tahdonpa sanoa sanan minäkin", puuttui puheeseen Boris. "Tarjoomani
suuret edut olisivat panneet kenen tahansa toisen pään pyörälle,
mutta teidän päänne on varmaan jo entuudestaan pyörällä, koska ette
lankea polvillenne ja kiitä minua. On yhdentekevää mitä te uskotte
tai ette usko; uskonto on verho, johon muodon vuoksi pukeudutaan. Jos
pelkäätte ruotsalaisten miekaniskuja, niin tahdon sanoa teille, että
päälliköt ovat liian viisaita etunenässä kulkeakseen, ja lopuksi" --
tässä hän löi nyrkillään pöytään, niin että se meni sirpaleiksi --
"lopuksi tahdon sanoa teille: Ajatelkaa asiata huomiseen, silloin
tahdon saada vastauksen." Näin sanoen hän lähti huoneesta.
Mutta nyt alkoi vaikein taistelu.
Maria ahdisti häntä rukouksin ja kyynelin, käytti kaikkia
houkutuskeinoja saadakseen hänet suostumaan, mutta Kustaa väisteli
hänen hyväilyjään sanoen surullisesti: "Maria, älä kiusaa minua, sinä
vain lisäät kärsimystäni, mutta päätöstäni et voi muuttaa."
Sitä Maria kuitenkin juuri tahtoi; mitä merkitsivät uskollisuus ja
lupaukset sellaiselle, joka ei koskaan ollut niitä pitänyt. Mutta
kun hän näki, että kaikki ponnistukset olivat turhat, pääsi hänessä
valloille se raivo, joka kiehui hänen sydämessään; ensin hän pyysi
kuvansa takaisin, ja kun oli sen saanut, rupesi hän solvaamaan
Kustaata, nimitti häntä narriksi ja sanoi, ettei ollut koskaan
välittänyt hänestä.
Kustaa ei kuullut mitä hän sanoi, hän istui masentuneena,
hervahtuneena.
Silloin hän vielä kerran tunsi hänen käsivartensa kaulallaan ja kuuli
kuiskauksen: "Tule ja seuraa minua!"
"Käärme!" vastasi hän ja ravisti hänet luotaan.
Kirkuen tyttö pakeni, ja Kustaa palasi huoneeseensa.
Seuraavana aamuna Kustaa löysi omat vaatteensa sänkynsä laidalta, ja
tuskin hän oli pukeutunut niihin, ennenkuin tuli eräs palvelija, joka
tsaarin määräyksestä käski hänen seurata.
Kurjat ajopelit odottivat, ja kaikin puolin vaivalloisen matkan
jälkeen hän saapui vankilaan.
Nyt oli hänellä hyvä aika miettiä vaihtelevaa elämäänsä; hän huomasi
pian, että rakkautensa Mariaan oli ollut vain huumausta, ja hän
piti elämää vankilassa siedettävämpänä kuin sitä, mitä olisi saanut
viettää hänen kanssaan.
Menettelyänsä ei hän hetkeäkään katunut. "Toisin ei voinut käydä",
sanoi hän itsekseen. "Olen vain tehnyt velvollisuuteni."
Mutta kovia päiviä hän nyt sai kokea, ei ainoastaan vankilan
yksinäisyyttä ja niukkaa ravintoa, vaan myös kaiken toiminnan
puutetta.
Eräänä päivänä oli kärpänen eksynyt sisään ikkunarautojen välitse;
hän murensi hitusen leipää sille ja sai sitten ilokseen nähdä sen
palaavan joka päivä ottamaan osansa hänen niukasta ruuastaan.
Mutta kun syksy tuli ja kärpänen kuoli, silloin hän itki
katkeria kyyneliä, ikäänkuin olisi menettänyt rakkaan ystävän.
Vanginvartijankin kävi sääliksi häntä, ja hän vei hänelle
vankityrmään häkin, jossa oli peipponen.
Kuinka hän rakasti ja vaalikaan sitä! Pieni eläin istui hänen
kädellään ja söi hänen suustaan.
Mutta kun kevät tuli, istui pikku laulaja ikkunalla ja kaiutti
kaihoisena säveltänsä.
Eräänä päivänä, tuodessaan tapansa mukaan vangille hänen pienen
päiväannoksensa, vartija huomasi hänen itkeneen.
"Minusta voisi teidät hyvästi laskea vapaaksi", sanoi vartija.
"En minä itseni vuoksi, vaan tuon tähden", sanoi Kustaa osoittaen
lintua.
"Tahtoisitteko laskea sen pois?"
"Olisin teille siitä hyvin kiitollinen."
"Etteköhän tulisi kaipaamaan sitä?"
"Sen ilosta iloitsisin minäkin."
Peippo sai vapautensa, ja Kustaa puhui senjälkeen useasti siitä,
kuinka onnellinen lintu nyt oli.
Viimein muutettiin hänetkin pieneen Kashinin kaupunkiin; siellä hän
pääsi vapaaksi ja sai mielensä mukaan työskennellä tutkimuksissaan.
Mutta hänen voimansa olivat jo murtuneet, kuvat hänen
menneisyydestään astuivat taas hänen mielikuvitukseensa. Hän oli
toisinaan nuorukainen, joka torjui luotansa jesuiittoja, kun he
tahtoivat viekoitella häntä vaatimaan isänsä kruunua, toisinaan
kerjäläinen, joka etsi sisartansa Sigismundin hovista, toisinaan oli
hän tsaarin hovissa halveksien torjuen kiusauksia luotaan.
Kashenka-joen rannalla sai harhaileva kuninkaanpoika hiljaisen
hautansa kauniissa koivikossa 1607.
Hiljaisena ja huomiota herättämättä hän oli elänyt; hänen suuruutensa
oli siinä, että hän oli torjunut luotaan kiusauksia. Hiljaa ja
huomiota herättämättä hän myös poistui.
19.