Puutteesta ja köyhyydestä oli Kustaa nyt päässyt vakavaan asemaan;
nyt hän saattoi rauhassa ja levossa työskennellä jatkaen kokeitaan.
Olisi kyllä ollut suloista asettua äidin ja sisaren luo, mutta se oli
nyt kerran häneltä kielletty ja siksensä se jäi. Kirjoittaa hän toki
sai, ja monta rakasta kirjettä saapui heiltä hänen käsiinsä.
Vanhaan, puoleksi rappeutuneeseen luostarirakennukseen, lumoavassa
notkelmassa Pragen luona lähellä Veikselin suuta, hän järjesti
laboratorionsa.
Nyt hän saattoi ostaa kirjoja ja tarpeellisia välineitä sekä myöskin
toisinaan, kun niin halusi, käydä metsällä ja kalassa.
Köyhyys oli kahlehtinut hänet henkiseen vankeuteen, nyt hän sai tulla
ja mennä miten tahtoi, täällä ei kukaan epäillyt häntä. Hän oli
vapaa, vapaa kuin taivaan lintu.
Vanha munkki, joka vielä eleli siellä, hankki hänelle mitä hän
tarvitsi ja teki sen niin runsaassa määrässä, ettei Kustaa ollut
koskaan voinut niin hyvin.
Vanhus soitteli urkuja, ja hän herkesi työstään kuunnellakseen
silmät ummessa ihmeellisiä säveliä, jotka synnyttivät valtavan kaiun
tyhjässä rakennuksessa.
Silloin hänen sielunsa liiteli muissa maailmoissa; täällä ei
hänellä koskaan ollut varsinaista jalansijaa. Hän viihtyi paremmin
unelmissaan, joihin oli lapsuudestaan asti kotiutunut.
Mutta samalla kuin hän sai syödä paremmin ja hänen terveytensä parani
raittiin, suloisen luonnon helmassa, varttuivat myöskin nuoruuden
voimat. Hän otti pyssyn olalleen ja lähti metsälle.
Siellä oli viljalti lintuja, ja isä Anselm oli luvannut hänelle
oikein hyvää herkkua, jos hän voisi saada niitä muutamia.
Kustaalla oli tarkka silmä, hän oli oppinut ampumaan maaliin, ja
suuri, komea lintu putosi hänen laukauksestaan.
Mutta kun hän riemumielin nosti sen maasta, tunsi hän, että sen sydän
vielä sykki, ja hän luuli kohdanneensa sen sammuvan silmäyksen.
Hän odotti hiljaa, kunnes se oli kuollut; sitten hän vei lintunsa
kotiin Anselmille.
Hänen ylistelyjään hän ei kuullut, lintupaistia hän ei maistanut,
eikä hän koskaan enää käynyt metsällä.
"Se on hupsua", sanoi hän itsekseen, "mutta semmoinen on luonteeni
eikä sitä voi auttaa."
Lähes vuoden kuluttua siitä, kun hän oli muuttanut, sai hän kirjeen
Sigridiltä, jossa tämä ilmoitti kotimatkallaan Puolasta Suomeen
tavanneensa Pohjanmaan laamannin Henrik Klaunpoika Tottin, joka
oli pitänyt huolta hänestä kuin sisarestaan ja heti kotiin tultua
pyytänyt äidiltä häntä puolisokseen.
"Me menemme nyt naimisiin", kirjoitti Sigrid, "ja onneni olisi
täydellinen, jos sinä olisit täällä."
Kustaa purskahti itkuun... ilostako vai surusta? Hän ei tiennyt sitä
itsekään.
Kirjeessään Sigridille hän lausui sydämellisesti ottavansa osaa hänen
onneensa ja ajatuksissaan ja rukouksissaan muistavansa häntä niinkuin
ennenkin.
Muutamia viikkoja senjälkeen hän ällistyi nähdessään loistavan
seurueen karahuttavan pihaan; ratsastajat kiiruhtivat sisään,
ja Kustaa näki ikkunastaan komeita tataarilaisia hevosia
kallisarvoisine, loistavine suitsineen.
Isä Anselm syöksyi sisään.
"Ottakaa paras takki yllenne", änkytti hän, "Venäjän tsaarin
lähettiläät ovat täällä pyytäen tavata teitä heti."
"Mitä he minusta tahtovat?" kysyi Kustaa hämmästyksissään, mutta
ollen liian vähän tottunut toimiansa itse määräämään hän noudatti
käskyä ja jouduttihe lähetystöä vastaanottamaan.
Kaksi komeasti puettua venäläistä odotti häntä luostarisalissa.
Nähdessään hänet, he heittäytyivät maahan tahtoen suudella hänen
käsiään.
Melkein säikähtäen Kustaa vetäytyi taaksepäin kysyen mitä he
halusivat.
"Me tuomme teille tervehdyksen Venäjän tsaarilta, mahtavalta Boris
Godunovilta", vastasivat he.
"Olen valmis kuulemaan hänen käskyjään", vastasi Kustaa aivan
ymmällään.
"Hän toivoo, että heti seuraisit meitä Moskovaan", vastasi se heistä,
joka näytti etevämmältä.
"Mitä minulla on siellä tekemistä?"
"Korkea herramme antaa sinulle itse tiedon siitä."
"Antakaa minulle edes muutaman päivän miettimisaika", vastasi
ällistynyt nuorukainen.
"Se olkoon myönnetty sillä ehdolla, ettet puhu asiasta kenenkään
kanssa."
"Onko se välttämätöntä?"
"Kaikkia askeleitasi vartioidaan tästä alkaen."
"Todistukseksi siitä, että todella olemme mahtavan tsaarin
lähettämät, lähettää hän sinulle tämän."
Toinen lähettiläistä ojensi hänelle pienen, helmillä ja jalokivillä
runsaasti koristetun lippaan.
Toinen antoi avaimen sanoen samalla, ettei nuori herra saanut
aukaista lipasta muuten kuin ollessaan yksin.
Kustaa otti ne ihmetellen.
"Kahden päivän kuluttua samaan aikaan", sanoi lähetti ja kumarsi taas
syvään.
Oven ulkopuolella seisoi joukko venäläisiä palvelijoita; he
lankesivat maahan hänen ohi mennessään.
Mitähän lipas sisälsi, se tuntui aivan kevyeltä. Tultuaan
työhuoneeseensa hän pani sen pöydälle ja otti avaimen.
Hän aukaisi lippaan.
Taivas, mikä näky! Tyttö, niin kaunis, ettei hän luullut koskaan
moista nähneensä.
Eloisat, veitikkamaiset silmät katsoivat suoraan häneen, ja suloinen
suu hymyili hänelle.
Kuva oli ohuen hopeaharson verhossa, kehyksenä oli pelkkiä jalokiviä,
jotka arvossa vastasivat kokonaista kuningaskuntaa.
Oliko tämä lahja hänelle, halveksitulle, ja kuuluiko neitokin lahjaan?
Sitä hän ei saanut selville, ja jos hän kysyisi, ei hän ehkä saisi
vastausta... ei, hän päätti odottaa ja haaveilla onnesta, joka ei
koskaan tässä maailmassa tule hänen omakseen.
Isä Anselm ei tahtonut velvollisuutensa tuntevana kokkina joutua
häpeään koreiden muukalaisten silmissä, mutta nämä olivatkin
varatut kaikkien mahdollisuuksien varalle; heillä oli mukanaan omat
ruokavaransa ja oma kyökkimestarinsa, ja yhdistetyistä varoista
saatiin näin maukas ateria.
Isäntänä tuli Kustaan juoda vierasten malja, mutta se mieto viini,
jota hän käytti, olikin vaihdettu väkevämpään ja tulisempaan, ja sitä
nauttiessaan hän tunsi rohkeutensa ja voimiensa kasvavan. Mitäpä
siinä oli sopimatonta, että tsaari tahtoi tavata Kustaata, Eerik
XIV:n poikaa.
Seuraavana päivänä hän ilmoitti lähetystölle olevansa valmis matkaan.
Mutta nyt odotti häntä uusi yllätys.
Useita kalliita, puoleksi itämaisia pukuja oli varattu häntä
varten, ja kun hän jonkun verran vastustettuaan oli taipunut
pukeutumaan semmoiseen, huudahtivat venäläiset, että hän nyt näytti
syntyperäiseltä ruhtinaalta ja kuninkaalta.
Kustaa käsitti sen varmaankin tyhjäksi kohteliaisuudeksi, oikeata
tarkoitusta hän ei aavistanut.
Taivalta tehtiin kaikella mukavuudella, ja nuoren herran
yksinkertainen ja vaatimaton esiintyminen kaikesta siitä
kunnioituksesta huolimatta, mikä hänen osakseen tuli, valtasi
siihen määrään venäläisten sydämet, että he Moskovaan saavuttaessa
lankesivat hänen jalkoihinsa pyytäen hänen suojelustaan.
Uneksiko hän vai oliko valveilla? Kaikkiin kysymyksiin oli hänelle
vastattu:
"Odottakaa, kunnes saavumme Moskovaan."
Nyt hän oli siellä. Jo kuului kellojen soittoa kaikista kirkoista,
tykinlaukaukset tärisyttivät rakennuksia, ja kansa aaltoili kaduilla
huutaen: "Eläköön!"
Alhaalla linnanportilla otti uhkea Boris itse hänet vastaan syleillen
häntä.
Käsikädessä he menivät portaita ylös; ensi huoneissa lankesivat
kaikki polvilleen, sitten kumartelivat korkeat herrat lattiaan asti
ja lopuksi tuli muutamia huoneita, jotka olivat aivan tyhjät.
Näkymättömät kädet vetivät oviverhot syrjään, sieltä säteili
häikäisevä valo, ja siellä seisoi tuo ihana kuva todellisena,
hopeausvaan kietoutuneena.
Nuoret ihanat neitoset ympäröivät häntä, mutta Kustaa ei nähnyt
ketään muuta kuin hänet yksin, ja melkein tietämättään hän polvistui
hänen eteensä.
Samoin kuin kuvassa katsoi neito nytkin häneen, tumma puna nousi
hänen hienoille poskilleen, ja hän loi nopean silmäyksen tsaariin.
Tämä antoi merkin, ja hovineitosien kevyt parvi leijaili pois.
He olivat nyt kolmisin.
Ihana kuva heitti pois hopeahuntunsa, ja tuossa seisoi nyt valkoiseen
puettu neitonen kainona ja hämillään.
"Tyttäreni Maria", sanoi tsaari.
"Taivaan kuningattarelta hän näyttää", huudahti Kustaa edelleen
polvillaan, "ja ainoastaan näin rohkenen osoittaa hänelle
kunnioitustani."
"Nouskaa, ritari!" sanoi neito ojentaen hänelle kätensä.
Hän totteli, mutta pitikin edelleen häntä kädestä.
Silloin Maria katsoi veitikkamaisesti hymyillen häneen.
"Niin, niin", huudahti Kustaa ihastuksissaan, "tuollainen olette
kuvassa, tuollaisena olen yöt-päivät nähnyt teidät edessäni siitä
asti kuin sain tämän kalliin kuvan!"
Hänellä oli medaljongi povellaan; hän otti sen esiin ja suuteli sitä.
Punastuen pani Maria kätensä silmilleen.
"Tiesinpä", sanoi Boris nauraen, "että kuva olisi kylliksi
haihduttamaan teidän epäröimisenne; te rakastatte Mariaa, niin tekee
jokainen, jonka olen suonut nähdä hänet, mutta teille minä annan
hänet, jos onnistutte voittamaan hänen rakkautensa."
Kustaa ei tiennyt uskoako korviaan.
"Jotta voisitte sopia asiasta, jätän teidät hetkiseksi kahden",
lisäsi venäläinen. "Katsokaa, että asiat sukeutuvat minulle mieliksi."
Ja hän käydä lynkytti nauraen pois.
Mutta Kustaa seisoi liikkumattomana tuijottaen kauniiseen tyttöön.
"Maria!" virkkoi hän.
Hämillään katseli tyttö häntä; sitten hän istui sohvaan ja peitti
kasvonsa käsillään.
Kustaa polvistui hänen viereensä. "Työnnätkö minut luotasi?" kysäisi
hän.
"En", vastasi tyttö ja ojensi hänelle kätensä. "Mutta älkää
polvistuko noin isäni nähden, sillä täällä Venäjällä ei ole tapa
niin."
"Mutta kun olemme kahden?"
"Silloin saatte tehdä niin, niin kauan kuin se huvittaa minua."
"Ja kuinka pitkä aika se on?"
"Mistäpä sen tietäisin... laskekaa irti käteni."
"Etkö tahdo antaa sitä minulle ainaiseksi?"
"Se ei riipu minusta. Mutta sanokaa mitä lausuitte kuvan nähdessänne."
"En mitään, seisoin kuin sokaistuna!"
"Komeiden jalokivien tähdenkö!"
"En, Maria, vaan sinun tähtesi. Minä suutelin kuvaa ja ajattelin..."
"Mitä ajattelitte?" kysyi hän uteliaasti.
"Jospa kerran saisin sulkea hänet syliini." Kustaa rohkeni kietoa
kätensä hänen vyötäisilleen.
"Entä sitten?" kysyi Maria.
"Ja saisin painaa suudelman hänen huulilleen."
"Sitähän ei mikään estäne."
"Sallitteko, Maria?"
"Sallin", sanoi tyttö ja suuteli häntä rivakasti, "te olette niin
toisenlainen kuin kaikki muut."
"Mistä sen tiedätte?" kysyi Kustaa huomattavasti jäähtyneenä istuen
hänen viereensä.
"En ole kuuro enkä sokea, niin että tiedän sen kylläkin. Sinä olet
hyvin toisenlainen kuin muut", lisäsi hän nojautuen häneen.
"Sinäkin olet hyvin toisenlainen kuin muut", toisti Kustaa katsoen
hänen säteileviin silmiinsä, "mutta myöskin ihanampi kuin kaikki
muut."