_Sigrid Vaasa_.'
"Missä olivat minun ajatukseni, kun en tuota älynnyt!" huudahti Anna
kirjeen luettuaan. "Sigrid on prinsessa syntyään, sillä hänellä on
ajatukset aivan sen mukaiset."
Hän oli tuskin lopettanut lukemisensa, kun Sigismund tuli hänen
luokseen.
"Kerjäläinen on vangittu", virkkoi hän. "Tahdotko tietää kuka hän on?"
"Setämme poika", lausui Anna. "Mitä aiot tehdä hänelle?"
"Ilmoitan aluksi asiasta isällemme."
"Minkätähden se lie tarpeellista? Saako hän sen ajan kitua
vankeudessa? Kas tässä, lue!"
Sigismund luki Sigridin kirjeen. "Mitäpä tekisin?" kysyi hän
neuvottomana kuin ainakin.
"Neuvotelkaamme kuningattaren kanssa."
Tämä tiesikin heti neuvon, ja Sigismund määräsi Kustaalle erään
apottikunnan tulot Puolassa.
Äitinsä luo Suomeen hän ei saanut mennä Juhanan kiellon mukaan, mutta
Puolassa hän sai elää rauhallista ja huoletonta elämää.
Prinsessa kirjoitti heti Sigridille kertoen mitä oli tehty hänen
veljelleen. Hän pyysi häntä palaamaan; mikään väärinkäsitys
maailmassa ei voisi enää erottaa heitä.
Vastaus, jonka hän sai, oli täynnä kiitoksia, mutta Sigrid ei voinut
erota äidistään; rukouksiinsa hän lupasi aina sulkea prinsessan.
"Tiesinpä, että niin kävisi", virkkoi Anna harmistuneena. "Ebba ja
Sigrid ovat menneet, nyt olen yksin ilman ystävää ja uskottua, enkä
ole vielä edes 18-vuotiaskaan."
Itkien hän peitti kasvonsa käsiinsä.
"Armollinen neiti!" kuului sointuisa ääni.
Hän katsahti ylös. Possmoschin kauniit silmät olivat säälien
kiintyneet häneen; kädessä oli hänellä kirja.
"Mitä tahdotte?" kysyi Anna tyytymättömästi.
"Olen onnistunut saamaan italialaisen runoilijan Danten kuolemattoman
teoksen, _Divina commedia_, ja rohkenen kysyä, saanko lukea teille
siitä?"
"Te tunnette siis italialaiset runoilijat?"
"Tunnen, olen ollut Italiassa kolme vuotta."
"No lukekaa, alkakaa heti!"
* * * * *
Nuori kuningas vietti huolettomia ja iloisia päiviä alituisissa
juhlimisissa.
Molemmat ruotsalaiset herrat olivat vielä jäljellä ja saapuvilla
kaikissa neuvotteluissa Puolan neuvostossa. Hän keskusteli aina ensin
heidän kanssaan, ja kun hän sitten lausui mielipiteensä, ihailtiin
hänen viisauttaan ja älyään.
Mutta oli myöskin hetkiä, jolloin hän oli surumielinen. Päättävästi
kieltäytyi kuningatar ilmaisemasta hänelle missä Ebba Horn oleskeli,
ja hänestä tuntui mahdottomalta elää ilman tätä.
Eräänä päivänä kuningatar antoi hänelle suljetun medaljongin, ja kun
hän sen aukaisi, oli siellä hyvin nuoren ja tavattoman ihanan naisen
kuva.
Hän katseli kuvaa kauan. "Kuka hän on?" kysyi hän syvään huoaten.
"Itävallan prinsessa Anna. Avioliitto hänen kanssaan tekisi mahtavan
Itävallan vihollisesta liittolaiseksi."
"Minä en voi... Ebbani..." sanoi hän.
"Häntä et saa enää koskaan nähdä. Uskontonne varsinkin erotti teidät;
Puolan täytyy saada katolinen kuningatar."
Kuningas silmäili vielä kerran kuvaa ja tahtoi sitten antaa sen
takaisin.
"Pidä se", sanoi kuningatar, "ja lupaa minulle katsella sitä kerran
päivässä, niin otamme, jos niin tahdot, kolmen kuukauden kuluttua
asian uudelleen puheeksi."
Sigismund suuteli kuningattaren kättä, mutisi jotakin ja otti kuvan.
"Sepä kävi helpommin kuin luulinkaan", sanoi kuningatar itsekseen.
Kuukauden kuluttua sanoivat Ruotsin herrat, että heidän nyt täytyi
lähteä kotiin, ja Sigismundin täytyi vaikkapa vastenmielisestikin
suostua siihen.
Ratkaisematta jäänyt riitakysymys Vironmaasta antoi syytä pelätä
jälkilaskuja, ja suojellakseen herroja antoi Sigismund heille heidän
pyynnöstään avoimen kirjelmän, jossa hän selitti, ettei hänellä
itsellään eikä heilläkään ollut aikomustakaan erottaa Viroa Ruotsista
Juhanan kuoleman jälkeen.
Mutta Eerik Sparrelle Sigismund määräsi kahdentuhannen taalerin
vuotuisen summan niistä palveluksista, joita hän oli tehnyt nuorelle
kuninkaalle Puolassa.
Senjälkeen herrat palasivat heti Ruotsiin, suojattuina kaikkia
jälkilaskuja vastaan, kuten luulivat.
18.