Hän hätkähti ja kääntyi. Se oli kerjäläinen; kuinka hän rohkenikaan...
Mutta silmät, jotka katselivat häntä, olivat lempeät ja rukoilevat.
"Mitä te tahdotte?" kysäisi hän.
"Puhua kanssanne."
"En tunne teitä."
"Kustaa!" kuiskasi hän
Sigrid katsoi häneen hämmästyneenä.
"Vaiti... henkeni on kysymyksessä."
Töin-tuskin saattoi Sigrid pysyä tyynenä, ja kuitenkin riemuitsi
hänen sydämensä: täällä oli hänen kaivattu, itketty veljensä,
sitä hän ei ollut silmänräpäystäkään epäillyt kuultuaan hänen
kuiskauksensa: "Kustaa!" Mitä oli tehtävä?
"En voi hyvin, jospa pääsisin pois täältä", sanoi hän ympärillään
oleville.
Tehtiin tietä, ja hän kiiruhti takaisin linnaan varmana siitä, että
Kustaa seuraisi.
Siellä tahdottiin estää Kustaalta sisäänpääsy; Sigridin täytyi sanoa
vastaavansa hänestä, ja niin hän vei hänet kanssaan huoneeseensa.
Suljettuaan oven hän huudahti sydämensä kyllyydestä: "Oletko se
todellakin sinä, Kustaa?"
Tämä heitti pois tekotukkansa ja vanhan takkinsa sanoen saksaksi:
"Sinä et voi tuntea minua."
Kyllä, kyllä hän nyt tunsi, joskaan ei silmillään, niin sydämessään.
Hän heittäytyi hänen syliinsä, ja molemmat itkivät sekä ilosta että
surusta.
Kun ensi kiihtymys oli asettunut, kertoi Kustaa, että tieto
Sigismundin kruunauksesta oli houkutellut hänet Puolaan, missä hän
oli kulkenut kerjäillen; sitten hän sai tietää, että sisarensa oli
hovissa, ja hänet hän oli heti tuntenut.
Senjälkeen hän kyseli äidistään, ja Sigrid kertoi, miten hän kaipasi
ja ikävöi häntä näkemään.
"Minua pidetään vaarallisena", sanoi Kustaa surullisesti hymyillen,
"niinkuin muka tahtoisin jollakin tavoin saada aikaan pahaa
syntymämaalleni."
Sigrid pyysi häntä kertomaan omasta elämästään, ja hän sanoi hänelle,
että lukeminen ja opinnot olivat hänelle rakkaimpia. Hän kuljeksi
ympäri, harjaili vaatteita ja palveli matkustavaisia; siten hän sai
elantonsa ja väliaikoina hän kävi luennoilla. "Nyt", sanoi hän,
"puhun ranskan, italian, saksan, puolan, venäjän ja latinan kieliä
ja haluaisin saada ruotsinkielen opetusta voidakseni puhua äitini
kanssa."
"Ja me kun emme ole moneen vuoteen kuulleet sinusta."
"Ruotsin kuningas luulee ehkä, että tekin kai ryhtyisitte
salajuoniin", vastasi hän surullisesti hymyillen. "Tiedätkös,
siskoseni, kaikista opinnoista pidän eniten kemiasta, ja siinä
olenkin niin edistynyt, että opettajani nimittävät minua toiseksi
Paracelsukseksi. Tiedätkö, kuka tuo suuri Paracelsus oli?"
"En", vastasi Sigrid säälivästi silmäillen hänen laihoja, sielukkaita
kasvojaan.
"Sinun täytyy lukea hänestä; hän oli maailman suurin lääkäri ja
matkusteli laajalti yltympäri etsien viisasten kiveä. Sellaista
alkemistia kuin hän ei ole maailmassa koskaan nähty, ja tulla häneen
verratuksi on suurempi kunnia kuin kuningas- tai ruhtinaskuntien
voittaminen."
"Rakas veliseni, sitä kunniaa ei kukaan sinulta kiistäne eikä
kadehtinekkaan", sanoi Sigrid.
"Samoin kuin hänkin vaeltelen minä halki maailman, mutta se käy
hitaasti, kun olen köyhä."
"Sinä saat kaikki, mitä minulla on", sanoi Sigrid ja poimi kokoon
rahoja ja koristuksia, jotka antoi hänelle; "paljon siinä ei ole,
mutta minä pyydän prinsessaa..."
"Sinä et saa hänelle, et kellekään muullekaan puhua minusta, minä
joutuisin heti vankeuteen."
"Minkätähden, mitä pahaa sinä olet tehnyt?"
"Minä olen Eerik XIV:n poika", vastasi hän. "Sentähden täytyy minun
henkipattona kierrellä maailmaa."
Sigrid kietoi käsivartensa hänen kaulaansa. "Minä en laskisi sinua",
nyyhki hän.
Silloin jymisivät taas tykit ja kirkkojen kellot soivat; kulkue
palasi.
"Olen viipynyt liian kauan; ajatteleppa, etten enää pääsisikään pois."
"Siitä minä kyllä pidän huolen."
"Muista, ettet saa kellekään ilmaista minun käyneen täällä. Sitten
minua ajetaan takaa ja joudun vankeuteen."
"Minä vaikenen, siitä saat olla varma."
"Huomenna lähden täältä ja kolmen päivän kuluttua olen poissa
tästä maasta, jolloin voidaan pitää valtakunnan rauha turvattuna.
Hyvästi, rakkahin sisko, vie suuteloni ja rakkaimmat tervehdykseni
äidillemme." Vielä kerta syleiltiin, toistettiin uskollisen rakkauden
vakuutuksia ja puhuttiin halusta saada pian taas tavata.
Silloin joku naputti ovelle.
Miten he pelästyivät. "Kuka siellä", kysyi Sigrid, mutta ääni värisi.
"Prinsessa kutsuu neitsyttä."
"Minä tulen heti."
Kiireesti Kustaa pukeutui kerjäläispukuunsa. Kun Sigrid aukaisi
oven, seisoi lakeija odotellen ulkopuolella. Sigrid huomasi hänen
kummastelevan katseensa, mutta astui ryhdikkäästi rappusia alas
pitäen vaaria siitä, että seuralaisensa sai esteettömästi poistua
linnasta.
Sitten hän kiiruhti prinsessan luo.
Tämä kysyi hyvin säälivästi, oliko hän sairas.
"En, en minä tiedä", vastasi tyttö hämmästyksissään.
"Sinä olet kalmankalpea, Sigrid, mene heti levolle."
Ah, hän oli niin iloinen saadessaan olla yksin, ei levähtääkseen,
vaan ottaakseen selkoa, kuuluisiko kadulta mitään hälinää, joka
voisi merkitä sitä, että hänen veljensä oli otettu kiinni. Häntä
tuskastutti se, ettei ollut kysynyt missä Kustaa asui; hän olisi
mennyt hänen luokseen, heillähän olisi niin äärettömän paljon
puhumista toisilleen.
Hänestä tuntui niin yksinäiseltä ja hyljätyltä, mitä sitten
Kustaasta, joka rikollisen tavoin harhaili maasta maahan. Se tuntui
Sigridistä kovalta ja oikeudettomalta, mutta hän oli nöyrämielinen
tyttö ja ajatteli, että mikä täällä alhaalla on hämärää ja
käsittämätöntä, se valkenee ja selviää tuolla ylhäällä, ja ihmisten
tuomiot eivät ole Jumalan.
Seuraavana päivänä, kun hän meni prinsessan luo, oli tämä kylmä ja
jäykkä; hän käsitti heti, että kuulustelu nyt alkaa.
Se ei viipynytkään kauan, mutta erittäin oli se hänestä pahaa, että
leskikuningatarkin ja muutamia hovinaisia oli saapuvilla.
"Sinä olet velvollinen tekemään selvää eilisestä käytöksestäsi",
sanoi prinsessa ankarasti.
Sigrid painoi päänsä alas vastaamatta. "Minun tietääkseni sinulla ei
ole mitään tuttavuuksia Krakaussa."
"Niin luulin itsekin."
"Sinä olit minun seurueessani eilen ja lähdit kirkosta ilman minun
suostumustani."
"Niin."
"Senkötähden että olit sairas?"
"Se oli vain veruke."
"Hän tunnustaa sen!" huudahti leskikuningatar. Prinsessa jatkoi:
"Erään kerjäläisen seurassa?"
"Niin."
"Tai valepukuisen; hän oli nuori, kaunis mies ja seurasi sinua
linnaan?"
"Niin."
"Sinä otit hänet huoneeseesi?"
"Niin."
"Suljitpa ovenkin?"
"Niin."
"Kuunneltiin, ja sieltä kuului itkua ja suuteloita."
"Niin."
"Kuka oli se hävytön?"
"Sitä en saa sanoa."
"Salainen rakastajasiko?"
"Ei."
"Kiellätkö rakastavasi häntä?"
"En", huudahti Sigrid melkein kyynelten tukahuttamana, "minä rakastan
häntä koko sielustani."
"Ja minulle sinä sanot, että sydämesi on vapaa. Oi, kuinka sinä olet
pettänyt minua!"
Sigrid peitti kasvonsa käsillään, hän ei uskaltanut vastata mitään
peläten ilmaisevansa kaikki.
"Prinsessan arvo vieraassa hovissa tulee kärsimään moisesta
häväistysjutusta."
"Ellei voida todistaa tässä piilevän mitään salaperäisyyttä",
huomautti leskikuningatar, "mutta siihen tarvitaan ensiksikin, että
tiedetään hänen nimensä."
"Sitä en voi sanoa."
"Etkö, vaikka minä käsken sinua?" huudahti prinsessa.
"En."
"Tämä on kauheaa, hän on ollut minulle ystävä ja sisko, ja hänellä on
sydäntä menetellä minua kohtaan näin petollisesti ja kavalasti."
"Anteeksi, anteeksi!" Sigrid lankesi hänen jalkoihinsa ja suuteli
hänen hameensa lievettä.
"Tahdotko sanoa minulle hänen nimensä?"
"Ennemmin kuolen!"
Prinsessa melkein potkaisi häntä. "Mene sitten", käski hän, "äläkä
tule koskaan silmieni eteen!"
Sigrid nousi nopeasti ja riensi ulos.
"Omena ei putoa kauas puusta", sanoi leskikuningatar.
"Voi, kuinka olen pettynyt hänen suhteensa!" huudahti Anna itkien.
Sillä aikaa Sigrid kiiruhti huoneeseensa. Ensi hetkenä hänet valtasi
tuska ja suru, mutta hän hillitsi itsensä ja kokoili nopein käsin
tarpeitaan. Sitävastoin pani hän erilleen kaikki, mitä oli saanut
prinsessalta. Mutta miten päästä kotiin, kun hän oli antanut kaikki,
mitä hänellä oli arvokkaampaa, Kustaalle...? Hän seisoi neuvottomana
ja väänteli tuskissaan käsiään.
Samassa avautui ovi äkkiä ja prinsessa tuli sisään.
Sigrid katsoi hän en hämillään.
"Sitäpä juuri arvelin", sanoi prinsessa katsellen ympäri huonetta.
"Sinä aiot lähteä."
"Niin."
"Onko sinulla rahaa?"
"Ei!" Ja kirkkaat kyyneleet helmeilivät hänen kalpeilla poskillaan.
"Aioit kai myydä koristeesi?"
"Minulla, ei ole niitä enää."
"Onko hän saanut ne -- tuo kerjäläinen?"
"Älkää kysykö", rukoili Sigrid tuskaisesti.
"En, oletpa oikeassa, sinun toimesi eivät koske minuun. Tässä on
rahaa", hän pani täysinäisen kukkaron pöydälle; "eräs uskollinen
palvelija on saanut käskyn seurata sinua kotiin, enempää en ole
sinusta vastuussa."
"Te halveksitte ja kuitenkin suojaatte minua", virkkoi Sigrid.
"Rohkenenko esittää yhden ainoan pyynnön?"
Anna tunsi liikutusta ja kääntyi pois. "Voithan koettaa", sanoi hän.
"Suvaitkaa lukea kirje, jonka palvelija palatessaan tuo teille."
"Voithan kernaasti sanoa asiasi suullisestikin, jos siitä tulisi joku
anteeksiannon mahdollisuus."
"Sitä en voi enkä saa."
"Jätä sitten!" huudahti prinsessa ja polki jalkaansa lattiaan.
"Enkä minä sinua uskokkaan!" Näin sanoen hän riensi pois sanomatta
sanaakaan jäähyväisiksi.
"Hänen täytyy lopultakin myöntää, että olen menetellyt oikein",
ajatteli Sigrid. "Jumalan kiitos, ettei hän kieltäytynyt lukemasta
kirjettäni."
Kun palvelija tuli, jätti hän keventynein mielin matkahommat hänen
haltuunsa.
Samana päivänä tapahtui lähtö.
Kirje, jonka hän kirjoitti prinsessalle, kuului:
'Armollinen prinsessa! Suvaitkaa unhottaa kaikki ne ikävyydet,
joita teillä on ollut minun tähteni; nyt olen vapaa lupauksestani
ja voin esteettömästi sanoa teille, että kerjäläinen, jonka otin
huoneeseeni ja jolle annoin rahani, oli oma, suuresti rakastettu
veljeni. Hänet on julistettu henkipatoksi, ja hänen täytyi
verhoutua kerjäläisen ryysyihin voidakseen tulla etsimään minua.
Miten tunsimme toisemme, sen tietää yksin hyvä Jumala, mutta en
olisi antanut minkään kuninkaan enkä kuningattaren maailmassa
estää itseäni puhumasta hänen kanssaan.
Jos olisin uskonut salaisuuteni teille, armollinen prinsessa,
niin olisi hyvä sydämenne pakottanut teitä pitämään salassa
mitä velvollisuus olisi vaatinut teitä ilmaisemaan veljellenne,
ja hän puolestaan olisi valtiollisista syistä ollut pakotettu
vangitsemaan, ehkäpä surmauttamaankin rakastetun veljeni.
Nyt ei ole kukaan kaikesta tästä saanut kärsiä enempää kuin minä,
ja mitä se on kaikkeen siihen verraten, mitä Kustaa on saanut
kokea. Enkö siis olisi iloinen saadessani suorittaa pienenkään
osan sitä velkaa, jonka onneton isä-vainajamme on jättänyt
lapsilleen.