Ennen kaikkea oli tarpeellista järjestää edeltäkäsin olosuhteet, niin
hyvin siihen nähden, mitä Ruotsin hallintoon tuli, kuin myös siihen,
mikä koski molempain valtakuntain keskinäistä suhdetta, kun Sigismund
Juhanan kuoleman jälkeen tulisi myöskin Ruotsin kuninkaaksi.
Valtiopäivät kutsuttiin kokoon Kalmariin ja siellä esitettiin niille
Eerik Sparren laatima ehdotus.
Sen nimenä oli "Kalmarin säädökset molempain valtakuntain
hallitsemisesta".
Uskonnon suhteen määrättiin, että kuningas Juhanan liturgia vastedes
tuli aina olemaan Ruotsin uskontona.
Tarkemmat määräykset tässä suhteessa jätettiin seuraavan
kirkolliskokouksen päätettäviksi.
Näihin ei kuningas Sigismund koskaan saanut tehdä mitään muutosta,
eikä hän myöskään saanut tuoda mukanansa Ruotsiin useampaa kuin kaksi
katolista kirkonmiestä.
Maan yhteiskunnallisen vapauden turvaamiseksi oli siihen otettu yhtä
ja toista vanhasta unionista Tanskan kanssa.
Hallitusta hoitamaan oli valittava muutamia eteviä henkilöitä; luku
määrättiin seitsemäksi, ja oli herttua Kaarlella oikeus nimittää yksi
heistä.
Herttuan oikeudet jäivät semmoisiksi, kuin ne Vadstenassa säädettiin,
ja kuninkaan oli vahvistettava sekä veljensä että vapaaherrain ja
kreivien läänitykset.
Ruotsin ylimystö ei ollut unhottanut mitä vapauksia se aikaisemmin
oli nauttinut.
Usein puhuttiin menneistä päivistä, jolloin korkeilla maallisilla
ja hengellisillä herroilla oli huostassaan kaikki, mikä nyt kuului
kuninkaan tehtäviin.
Eikö heidän aurinkonsa ollut taas nousemassa? Mitä etuja voisikaan
hankkia itselleen, kun kuningas yhtämittaa oli poissa ja sitäpaitsi
toista uskontoa?
Vanha pappisvalta kohotti taas päätänsä. Ojentaisiko aateli sille
avustavan kätensä, vai perustaisiko se oman mahtavuutensa käyden
taisteluun papistoa vastaan?
Olihan Puola vaalivaltakunta? Eikö Ruotsistakin voisi tulla semmoinen?
Juhana ja Sigismund hyväksyivät ja allekirjoittivat hallitusmuodon
syyskuun 7 p:nä 1587.
Oli tarkoitus, että Kaarle herttuakin panisi nimensä sen alle, mutta
siitä ei tullut koskaan mitään, ja on luultavaa, ettei hänellä ollut
oikein selvillä, mitä Kalmarissa kuningasten ja herrain kesken
toimittiin.
Herroilla oli monta neuvottelua keskenään; kaikki oli ennakolta
järjestettävä.
-- -- "Seitsenmiehinen hallitus Saksan vaaliruhtinasten esimerkin
mukaan", sanoo Kustaa Aadolf omassa historiassaan.
Moniin ja viisaisiin varokeinoihin ryhdyttiin.
Uusia veroja ei saanut määrätä kuninkaan poissaollessa. Määräykset,
kiellot ja yleiset säädökset, joita valmistettiin Puolaa varten,
eivät saaneet Ruotsissa lain voimaa ilman säätyjen suostumusta.
Samoin ei kuningas saanut ilman säätyjen myöntymystä käydä
sopimuksiin ulkomaisten ruhtinasten kanssa, ei ainakaan semmoisiin,
joiden kantta joku osa valtakunnan aluetta luovutettaisiin pois.
Jos olisi tarpeen saada tähän säädökseen muutoksia tai lisäyksiä,
niin sen tulisi tapahtua kuninkaan, Kaarle herttuan, neuvoston ja
ritariston yhteisellä suostumuksella.
Lisäksi muistutettiin, että Ruotsin aatelistoa oli pidettävä
kunniassa ja arvossa, koska sillä ikimuistoisista ajoista asti oli
ollut korkein asema kuningasten ja ruhtinasten jälkeen, joista se
suurimmaksi osaksi polveutuu, samoinkuin kuninkaitakin on siitä
lähtenyt.
Samalla olkoon kielletty ottamasta aatelisia sellaiseen
hovipalvelukseen kuin henkivartijoiksi, lakeijoiksi y.m.
Kalmarin säädökset olivat aiotut valtakunnan uskonnon ja vapauden
tueksi, mutta itse asiassa syntyi täten uusi, korkeammalle
aatelistolle ainakin yhtä edullinen Kalmarin unioni, vaikka toisissa
olosuhteissa.
Entinen monivaltaisuus ilmenee tässä vielä kerran eikä suinkaan
sanamuodoltaan juuri hämäränä.
Viikon kuluttua allekirjoituksen jälkeen Sigismund lähti Ruotsista.
Hän oli vain 21-vuotias, kokematon ja vailla itsenäisyyttä, ja hän
aikoi kansan keskuuteen, joka oli uskonnollisten ja valtiollisten
puoluekiistojen kiihottama, valtaistuimelle, jota hän itse ei ollut
tavoitellut ja jonka hän epäröiden, melkeinpä vastenmielisesti otti
vastaan.
Juhana oli Klaus Flemingin päällikkyyden alaiseksi varustanut muhkean
laivaston sekä nimenomaan käskenyt, että Sigismund ei saanut astua
maihin, ennenkuin puolalaiset olivat luopuneet Vironmaasta; jos he
kieltäytyivät siitä, tuli hänen palata heti.
Leskikuningatar Anna oli pyytänyt, että hänen sisarensa tytär,
prinsessa Anna, tulisi mukana, ja tämä oli heti valmis -- kuten
sanottiin -- eroamaan äitipuolestaan.
Eerik Sparre, Eerik Brahe ja Ture Bielke seurasivat nuorta kuningasta.
Syyskuussa nostettiin purjeet ja matka suunnattiin Danzigiin.
15:ntenä päivänä ankkuroitiin väylälle. Klaus Fleming ei mennyt
kaupunkiin, ennenkuin oli saanut täysin tyydyttävän turvakirjan;
Puolan lähettiläät tulivat laivaan, ja nyt alkoivat keskustelut
Virosta.
Sigismund vastasi, että annettu lupaus oli ehdollinen ja nykyään
mahdoton, koska se oli hänen isänsä nimenomaista tahtoa vastaan. --
Kolme päivää kuljeksivat puolalaiset edestakaisin säästelemättä
imarteluja ja uhkauksia, mutta Sigismund ei väistynyt hiuskarvan
vertaakaan. Sovittiin sitten lopulta siitä, että kysymys Vironmaasta
saisi raueta niin kauaksi, kuin kuningas Juhana eli; senjälkeen
Sigismund vannoi Olivan luostarissa täyttävänsä muut vaaliehtojen
määräykset.
Matkalla Krakauhun, jossa kruunaus oli tapahtuva, hän oli vähällä
joutua arkkiherttua Maksimilianin joukkojen vangiksi. Tämä oleskeli
itse sotajoukkoineen Etelä-Puolassa, mutta pieni 80-miehinen
puolalainen ratsujoukko teki niin urheata vastarintaa, että
Sigismundin onnistui kiertoteitä päästä suojaan.
Juuri kun hän oli menossa Veikselin yli, saavutti hänet Juhanan
lähetti, mukanaan kirje, jossa kuningas ei ainoastaan pyytänyt ja
kehottanut, vaan vieläpä vedoten siihen, että Sigismundin poikana
tuli totella, ankarasti käski häntä heti palaamaan Ruotsiin.
Sigismund epäröi; hän sekä tahtoi että ei tahtonut. Ruotsin herrat
sanoivat hänelle, että nyt, kun tie oli auki Krakauhun, ei ollut
mitään sopivaa syytä. Siten hän vain hankkisi itselleen vihollisia
ja tulisi yleisen pilkan esineeksi; neuvotteluissa ilmenisi kyllä
sellaisia riitakohtia, että Sigismund hyvällä syyllä voisi luopua
Puolan kruunusta.
Nuori ruhtinas noudatti neuvoa ja jatkoi matkaa.
Viisikolmatta vuotta aikaisemmin oli Juhana melkein samanlaisissa
olosuhteissa vastoin Eerikin kieltoa mennyt Puolaan.
Tulo Krakauhun oli erittäin loistava. Useihin rakennuksiin oli
ripustettu suuria tapettimaalauksia, jotka esittivät Jagellojen
historiaa; siellä oli kunniaportteja, musiikkia, runopukuisia
tervehdyspuheita ja kaiken tämän ohessa kansan riemuhuutoja,
kansan, joka osoitti iloaan herralle, joka polveutui heidän
kuningassuvustaan, tunnusti heidän uskontoaan ja puhui heidän
kieltään.
Ihastuneena leskikuningatar sulki sisarensa lapset syliinsä. Kaiken
omaisuutensa hän oli pannut alttiiksi saadakseen heidät sinne. Nyt
hänellä oli minkä vuoksi elää; mikään maailmassa ei enää saanut
erottaa heitä.
Neuvottelut kruunausehdoista alkoivat jotenkin pian. Ei ollut mitään
vaikeuksia, paitsi mitä Vironmaahan tuli. Lausuttiin, että kuninkaan
tuli pitää mitä hän lähettilästensä kautta oli luvannut. Se oli muka
helppoa senkin tähden, että Ruotsilla oli Virosta varsin vähän,
tuskinpa mitään hyötyä.
Hyvin tyynenä ja varmana Sigismund vastasi odottaneensa, että
puolalaiset pysyisivät Danzigissa tehdyssä sopimuksessa. Hänellä
ei ollut oikeutta luovuttaa Vironmaata ilman Ruotsin säätyjen
suostumusta; olihan se niin kalliisti ostettu monen kunniallisen
miehen verellä, että yksin erottamis-yrityksetkin saattoivat herättää
levottomuutta ja riistää häneltä hänen perintövaltakuntansa. Heidän
ei pitänyt pyytää mahdottomia, vaan muistaa mihin velvollisuuksiin
hän oli sitoutunut Ruotsissa.
"Nyt on kuningas Sigismund saanut uuden isänmaan", huusi joku.
"Se on kyllä totta, mutta voisitteko te luottaa minuun, jos pettäisin
entisen?" Hän oli vakaasti päättänyt olla rikkomatta kuningasvalaansa
ja täyttää kuningatar Annan takaussitoumuksen, mutta jos säädyt eivät
tyytyisi siihen, oli hän valmis luopumaan Puolan kruunusta.
Cujavienin piispa myönsi, että syyt olivat painavia, mutta
vastasyitäkin oli olemassa, ja hän pyysi sentähden kuningasta
paremmin miettimään, ennenkuin teki päätöksensä.
Paitsi kuningatar Annaa työskenteli etenkin suurkansleri Zamoisky
vaalissa Sigismundin hyväksi; paavi toivoi hänen kauttaan voivansa
käännyttää ensiksi Ruotsin sekä sitten väkivallalla Tanskan ja
Venäjän.
Voimakkaimmin vaikutti ehkä kuitenkin Sigismundin hyväksi se seikka,
että aateli pelkäsi Itävallan ja Venäjän hallitsijain ylivaltaa, sekä
lopuksi kansan rakkaus Jagellojen sukuun.
Selkänojana kaikessa oli kuitenkin Eerik Sparre ja hänen voimakas
kaunopuheisuutensa. Hän osasi kussakin puolueessa koskettaa sitä
kieltä, joka antoi vahvimman vastakaiun, ja vastustus, joka alussa
oli vankka kuin muuri, hälveni vähitellen kuin usva.
Arkkiherttua Maksimilianilla oli puolellaan Zborovskyn mahtava
suku ja Itävallan koko sotavoima. He eivät olleet vielä läheskään
luopuneet taistelusta; Sigismundin vaikutusta vähentääkseen he
tekivät kaiken voitavansa.
Zamoisky ei kuitenkaan ajatellut antaa rahtuakaan tinkiä Puolan
vaatimuksista, ja kun Sigismund seuraavalla kerralla saapui
neuvostoon, puhui hän sekä vakavasti että terävästi sanoen, ettei
ruotsalainen rehellisyys tästälähin tule olemaan niin suuressa
arvossa kuin ennen, jos lähettien kautta annettu lupaus niin
häpeällisesti rikotaan tai jos tahdotaan siinä ruveta juonittelemaan.
Toista oli Puola varmaan odottanut.
Sigismund pysyi tyynenä ja kylmänä; hän vastasi rauhallisesti, ettei
kukaan voinut olla suoramielisempi kuin hän. Siitä alkaen kuin
hän saapui Danzigin satamaan, niin, jopa jo Kalmarissa, hän oli
julkisesti selittänyt, ettei voi eikä tahdo luopua Vironmaasta.
Sitäpaitsi hän todisti, että Ruotsilla keisarin kanssa tehdyn
sopimuksen nojalla oli tähän maahan lähemmät oikeudet kuin Puolalla.
Kun neuvosto huomasi, ettei se kyennyt yksin taivuttamaan
Sigismundia, tahtoi se koettaa mitä saisi aikaan valtiosäätyjen
avulla. Nämä kutsuttiin kokoon seuraavaksi päiväksi. Zamoisky toisti
siellä mitä oli edellisessä istunnossa sanonut ja sai melkein saman
vastauksen. Silloin hän huudahti:
"Koska minä huomaan, että kuningas ei tahdo pysyä valalla
vahvistetussa sitoumuksessa, niin hän älköön pahastuko, jos säädyt
peruuttavat uskollisuutensa ja kuuliaisuutensa sekä ryhtyvät uuteen
vaaliin."
Sigismund ei näyttänyt masentuvan tästä, vaan vastasi reippaasti:
"Kun säädyt eivät tahdo luopua kohtuuttomasta vaatimuksestaan,
niin tahdon julkisesti ilmoittaa mitä niin usein ennen olen sekä
suullisesti että kirjallisesti maininnut, nimittäin että olen
mieluummin valmis luopumaan Puolan kruunusta kuin saastuttamaan
omaatuntoani väärällä valalla."
Kuului puheen hälinää kautta kokoushuoneen. Useat arvelivat, että
Zamoisky oli ahdistanut kuningasta liian kovasti, mutta yhtyivät
kuitenkin hänen pyyntöönsä, että Sigismund luopuisi Virosta.
Silloin kuningas nousi seisomaan, selitti, ettei voinut antaa muuta
vastausta, ja lähti salista.
Sekasorto ja hämmästys tulivat yleisiksi.
Valitut lähettiläät lähetettiin nyt häntä taivuttamaan. He väittivät,
että olisi hänelle häpeäksi niin pitkän matkan jälkeen palata tyhjin
toimin.
"Ei", vastasi Sigismund, "se tulee minulle mitä suurimmaksi
kunniaksi, kun koko maailma saa tietää, että pidän tunnonrauhani
suuremmassa arvossa kuin koko teidän valtakuntanne, niin mahtava kuin
se onkin."
On luultavaa, että Sigismundin sanat suureksi osaksi olivat Eerik
Sparren terottamia, mutta se seikka, että hän omisti ne omikseen,
todistaa hänessä moraalista miehuutta ja luonteen lujuutta, jota ei
olisi häneltä odottanut.
Hänen lujuutensa herättikin suurta huomiota. Zborovskyn puolue
riemuitsi, kun taas Zamoisky ja hänen puolueensa ilmaisivat sekä
närkästystä että alakuloisuutta.
Kansassa ilmeni levottomuutta ja tyytymättömyyttä. Sigismundin
ylpeä menettely loukkasi syvästi puolalaisten kansallistunnetta.
Kolmetoista vuotta sitten oli Henrik Valoisilainen heittänyt sekä
valtakunnan että kruunun, ja nyt tahtoi äskenvalittu kuningas pienen,
mitättömän maakunnan tähden samoin luopua kuninkuudestaan.
Sovitteluyrityksiä tehtiin ja lopulta päätettiin, että kysymys
Vironmaan luovuttamisesta oli jätettävä Juhanan kuolemaan asti.
Maksimilian oli vielä miehineen rajalla. Zamoisky marssi sinne
sotajoukkoineen, löi vihollisen ja otti herttuan vangiksi.
Oli aikomus viedä Maksimilian Krakauhun ja asettaa hänet kansan
pilkattavaksi, mutta kun Sigismund sai tiedon siitä, kielsi hän sen
ja panetti herttuan erääseen linnoitukseen, kunnes rauha ja sopimus
saataisiin aikaan.
Joulukuun 27 p:nä 1587 tapahtui Sigismundin kruunaus tavanmukaisilla
juhlallisuuksilla.
Leskikuningatar ja prinsessa olivat saapuvilla naistensa ympäröiminä.
Prinsessa Anna oli Ruotsista tuonut mukanaan vain Ebba Hornin, mutta
ennen lähtöään hän oli kirjoittanut Sigrid Vaasalle kysyen, eikö
tämä tahtoisi hovineitsyenä seurata häntä Puolaan. Vastaus ei ehtisi
ajoissa, mutta hän tapaisi siinä tapauksessa prinsessan Danzigissa.
Sinne tullessaan Anna tapasikin nuoren, kainon tytön, jonka hän heti
tunsi äidin muodosta. Hän syleili häntä sydämellisesti ja kiitti
häntä hänen tulostaan. Heidän äitinsä olivat tunteneet toisensa,
lastenkin pitäisi tuntea; heillä oli kyllä paljon puhuttavaa
toisilleen.
Sigrid kertoi äidistään, siitä hiljaisesta ja rauhaisasta elämästä,
jota hän vietti, sekä heidän suuresta kaipauksestaan, kun he eivät
tienneet missä veli oleskeli, elikö edes.
Anna oli kuullut jesuiittain juonista, joiden tarkoituksena oli saada
hänet Ruotsin kuninkaaksi, mutta että hän oli karannut heiltä.
"Hän tuntee isänsä kohtalon", vastasi Sigrid, "eikä viekoitus voi
silloin olla suuri."
Kuta enemmän Anna puhui nuoren sukulaisensa kanssa, sitä enemmän
hän mieltyi hänen yksinkertaiseen ja vaatimattomaan olemukseensa.
Hän oli saanut hyvät tiedot, mutta tuo ajatusten puhtaus, nuo
terveet mielipiteet elämästä ja ihmisistä, ne hän oli saanut
äidiltään, ja Anna käsitti nyt, kuinka _hänen_ äitinsä usein oli
niin kunnioittavasti, vieläpä toisinaan ihastuksellakin puhunut
halveksitusta Kaarina Maununtyttärestä.
Nuori prinsessa oli monessa suhteessa varhain kehittynyt eikä
suinkaan vähimmin siinä, että hän katseli asioita omin silmin
ja tahtoi itse arvostella. Vaikka hän toisinaan oli ylpeä ja
ylimysmielinen, saattoi hän toisella kertaa asettaa persoonallisuuden
arvoa ja sukuperää korkeammalle.
Useasti oli Katariina Jagellotar puhunut tyttärelleen tuosta halvasta
naisesta, joka ei koskaan ajatellut itseään, vaan aina teki mitä
voi muita hyödyttääkseen ja auttaakseen. Hän vertaili ylpeitä,
kevytmielisiä ja sukuperästään pöyhkeitä miehensä sisaria tähän
nöyrään, hellämieliseen naiseen.
Monesti oli kertomus tuonut kyyneliä Annan silmiin, usein oli hän
tahtonut ottaa Sigridin Tukholmaan, mutta hän ei saanut; nyt hän
ei kysynyt keltään lupaa. Veljensä valtakunnassa hän sai valita
ympäristönsä mielensä mukaan; Sigismund ei sitä kieltäisi.
Sigrid, joka ei koskaan ennen ollut liikkunut maailmalla, nautti
suuresti kaikesta mitä näki. Annaa huvitti viedä häntä kaikkialle,
ja päivä päivältä kasvoi nuorten tyttöjen ystävyys. Vihdoin ilmaisi
Anna eräänä päivänä Sigridille rakastavansa Kustaa Brahea. Hän
tiesi, ettei isänsä koskaan suostuisi siihen liittoon, ja sentähden
pitäisi Kustaan kohta ulkomailta palattuaan matkustaa Puolaan.
Siellä Sigismund antaisi hänelle jonkun korkean viran, ja sitten he
menisivät naimisiin eivätkä palaisi koskaan Ruotsiin.
"Mutta jos kuningas Juhana ei suostu siihen?" uteli Sigrid.
"Niin odotamme", vastasi Anna.
"Kunnes hän on kuollutko?"
"Mahdollista kyllä."
"Mutta ei se voi olla oikein."
"Vaikka me rakastamme toisiamme?"
"Isänne tahdon pitää olla pyhä."
"Onko hänellä oikeus erottaa kaksi sydäntä, jotka kuuluvat
toisilleen?"
"Sitä hän ei voi."
"Mutta riistää heidän elämänsä onnen."
"Täytetty velvollisuuskin on onni."
"Mutta ei korkein."
"Korkeinta ei ole täällä alhaalla."
"Tarkoitatko, että meidän tulisi elää erillämme?"
"Sitä tarkoitan."
"Se ehkä tulee kohtaloksemme, ja siihen saanen valmistautua", huokasi
Anna.
"Tahtoisin nähdä teidät hyvin onnellisina", huudahti Sigrid.
"Tiedätkö, että lemmin Kustaa Brahea etenkin hänen tapojensa
puhtauden tähden. Olen kuullut ja nähnyt niin paljon ilkeää, etten
koskaan unhottaisi, jos hän tekisi jonkun arvottoman teon."
"Oletteko sanonut sen hänelle?"
"Olen, ja hän vastasi, että hän samasta hetkestä alkaen ei katsoisi
ansaitsevansa minun lempeäni."
"Se on ritarillista!"
"Ritarillisempaa ei ole! Tuletpa pitämään hänestä paljon, mutta
rakastua häneen et saa."
"Eipä vaaraa."
"Mistä sen tiedät?"
Sigrid punastui. "En luule vain", vastasi hän.
"Senkötähden, että sydämesi jo kuuluu toiselle?"
"Ei, ei!"
"Tunnustappa heti! Kuka hän on, mikä on hänen nimensä?"
"Te vain nauraisitte minua."
"Kerro, kerro!"
"Äitini saa valita minulle."
"Entä oma sydämesi?"
"Sen hän saa antaa kelle tahtoo."
"Seuraako se määräystä?"
"Sen täytyy."
"Ei, Sigrid, sitä hän ei voi vaatia."
"Hän ei ole sitä tehnytkään."
"Sinä olet oikein lapsi, Sigrid, mutta ole varma siitä, että se päivä
koittaa, jolloin sydän itse puhuu, ja silloin on turhaa sanoa: 'sinun
täytyy'... se huutaa tuhansin suin: 'minä tahdon!' ja sinun on pakko
totella."
Anna huokasi syvään, hän tiesi kyllä miten oli käynyt yhden ja
toisen, joista hän piti.
Ebba Horn ei ollut siitä pitäen ollut kaltaisensa, kun he
Korsholmassa olivat käyneet tietäjissä. Tämä oli puhunut kauheita
asioita. On totta, että hän ei voinut tuntea heitä; he olivat
kumpikin olleet tiheihin huntuihin kietoutuneina.
Ajatteleppa, että hän olisi tiennyt sanoneensa prinsessa Annaa
parittajaksi ja Ebbaa kuninkaan jalkavaimoksi!
Miten kauhistuksissaan he olivatkaan rientäneet sieltä ja mitä tuskia
kärsineet!
Ebba oli ollut aivan lohduton; hän ajatteli, olikohan eukko oikeassa.
Mutta silloin Anna pahastui kovin. Mitäpä hän oli tehnyt muuta
kuin edistänyt veljensä onnea! Eikö tämä itse ollut sanonut, että
hän Ebban kanssa keskustellessaan oli ikäänkuin herännyt parempaan
toimintaan; Ebba oli kehottanut häntä mainetekoihin, ja tehdäkseen
hänelle mieliksi oli Sigismund tullut paljon toimeliaammaksi kuin
ennen.
Mitä oli Ebballa valittamista, eikö hän ollut onnellinen? Mitäpä
merkitsi, oliko hänet vihitty salaa vai julkisesti, Jumalan edessä
hän oli joka tapauksessa Sigismundin puoliso, ja mitä hänen tarvitsi
huolia siitä, mitä juorut ja ilkeys keksivät?
Saapui sitten kirje hänen äidiltään, "että hän saapuisi heti kotiin,
kun niin monia pahoja huhuja oli liikkeessä".
Hän ei uskaltanut. "He kyllä pian urkkivat selville minun
salaisuuteni", sanoi hän.
Anna kirjoitti heti Sigismundille, joka silloin oli Kalmarissa.
"Hänen täytyy seurata Puolaan", vastasi tämä. "Ei kukaan voi
elähyttää ja vahvistaa minua niinkuin hän; halajan joka hetki hänen
luokseen."
Ebba suuteli kirjettä luettuansa sen. "Minä kuulun tästälähin vain
hänelle", sanoi hän.
Anna kirjoitti hänen äidilleen luvanneensa seurata veljeänsä Puolaan,
mutta sanoi olevansa pakotettu peruuttamaan lupauksensa, ellei saanut
rakastettua Ebbaansa mukanaan. Mitä pahoihin huhuihin tuli, niin hän
voi vakuuttaa, että ne olivat perättömiä, koska hän ja Ebba olivat
eroamattomia. Kirje oli kirjoitettu epätoivossa, mutta sisällyksestä
ei kukaan voinut sitä huomata.
Tuli sitten vastaus täynnä kiitoksia prinsessan suuresta hyvyydestä;
voisihan Ebba vastedes käydä vanhempiaan tervehtimässä.
Nuoret naiset olivat vain 17-vuotiaita. Toinen oli itsenäinen
toimissaan, tottunut noudattamaan vain omia oikkujaan ja
päähänpistojaan pelkäämättä tai ottamatta huomioonsa seurauksia.
Toinen, lapsi sanan laajimmassa merkityksessä, mutta henkisesti
hyvin kyvykäs tietämättä vielä kuitenkaan itse siitä, nöyrä ja
alttiiksiantava, oli tottunut vain tottelemaan, vastaan väittämättä,
seurauksia ajattelematta, ja oli nyt ensi kerran lemmen taikavoiman
huumaamana; kenelläpä olisi rohkeutta häntä tuomita?
Ehkäpä hän teki sen itse, olemuksensa vakavuudesta päättäen.
Matka Danzigiin muodostui kyllä monen päivän hämmentymättömäksi
iloksi, samoin myöskin matka sieltä Krakauhun piti hänen miehuuttaan
vireillä.
Mutta sitten, sitten!
Kuningatar Annalla oli terävät silmät, ja hän keksi heti, ettei
kaikki ollut oikealla tolalla.
Ensin joutui prinsessa Anna kuulusteltavaksi, ja hän väitti
vilkkaasti, että oikea vihkiminen oli tapahtunut ja että Sigismund
oli sanonut rakastavansa Ebbaa niin paljon, ettei koskaan voisi mennä
naimisiin toisen kanssa.
"Sinun nuoruutesi tähden voi ymmärtämättömyytesi antaa anteeksi",
sanoi kuningatar, "mutta tämä on korjattava."
Eräänä päivänä kutsuttiin prinsessan hovineitsyt kuningattaren luo.
"Minä odotin sitä", sanoi Ebba kalveten.
"Sinä et saa mennä yksin, minä tulen mukaan."
"Hän pahastuisi siitä; sitäpaitsi luulen paremmaksi, että menen
yksin."
Kuningatar otti ystävällisesti vastaan nuoren naisen, asetti hänet
istumaan viereensä, silmäili häntä säälivästi ja sanoi: "Lapsi
raukka, minun on paha olla teidän tähtenne."
Ebba punastui vastoin tahtoaan, mutta nieli kyyneleensä. "En ole
tähän asti ymmärtänyt elämää", sanoi hän, "nyt alan sitä käsittää."
"Oletteko ajatellut tulevaisuuttanne?"
"Olen."
"Tahdotteko palata kotiinne Ruotsiin?"
"Sitä en voi kuningas Sigismundin tähden."
"Enimmän ehkä oman itsenne tähden, luullakseni."
"Te ette tunne Ruotsin aatelia. He eivät antaisi hänelle koskaan
anteeksi, ja minä tahdon mielelläni edistää hänen onneaan enkä
asettua sen tielle."
"Kauniisti sanottu, ja lienee siis parasta, että jäätte tänne."
"Niin olen itsekin ajatellut."
"Vastatkaa suoraan, onko se kuninkaan tähden."
"Minä jätän hänet ainaiseksi."
Näissä sanoissa oli niin vihlovaa surua, että kuningatar sai
kyyneleet silmiinsä.
"Sallitteko minun pitää huolta itsestänne?" sanoi hän tarttuen Ebban
käteen.
"Huoltako minusta? Miten?"
"Minä lähetän teidät kauas täältä. Annan tietää, että te olette minun
erityisessä suojeluksessani, eikä kestä monta vuotta, ennenkuin
pääsette rikkaisiin ja ylhäisiin naimisiin."
"Niinkö syvälle olen vajonnut teidän silmissänne?" sanoi Ebba.
Kyyneleet virtailivat hänen silmistään.
"Anteeksi, anteeksi, tahdoin vain koetella teitä", sanoi kuningatar
hyväillen häntä. "Nyt ymmärrän mitä te olette ollut Sigismundille, ja
minä otan osaa hänen kaipaukseensa. Kuulkaa nyt toista ehdotustani:
Sleskowin luona on arvossapidetty luostari; abbedissa on erittäin
hyvä ystäväni, ja minä tiedän, että protestantteja on paennut hänen
turviinsa. Tahdotteko mennä sinne minun suojelukseni alaisena?"
Ebba suuteli kiitollisesti kuningattaren kättä; parempaa hän ei
voinut toivoa.
Kuningatar lupasi pitää huolta siitä, että hän sai pienen
saattojoukon, ja Ebba päätti lähteä jo seuraavana päivänä. Kuningas
ja prinsessa aikoivat pitemmälle matkalle, ja Ebba tahtoi lähteä
pois, ennenkuin he palaisivat.
"Oletko kylliksi vahva eroamaan heistä jäähyväisittä?" kysyi
kuningatar.
"Minulle ja heille on parasta, että katoan", vastasi hän. "Muisto on
vähemmin tuskallinen."
Kaikki kävi suunnitelmain mukaan; Ebba ei sanonut jäähyväisiä
kenellekään muulle kuin kuningattarelle, joka ihaili sitä luonteen
lujuutta, jota hän ei ollut oppinut tuntemaan, ennenkuin tunsi
kaipaavansa häntä, joka oli sitä osoittanut.
Sekä Sigismund että Anna tulivat aivan epätoivoon kuullessaan, että
hän oli poissa, mutta kuningatar sanoi, että Ebba oli toiminut
vapaaehtoisesti ja että hän itse oli kaikin voimin tukenut häntä
sentähden, että kuninkaan maine kärsisi, jos hän kauemmin viipyisi
täällä.
Sittemmin hän kuitenkin sanoi prinsessalle: "Mistä tahansa etsimmekin
puolisoa Sigismundille, emme löydä sellaista, joka täyttäisi Ebba
Hornin paikan."
Tapansa mukaan Sigismund ei puhunut mitään kaipauksestaan, mutta
prinsessa itki haikeita kyyneleitä. Hänestä oli täti menetellyt
omavaltaisesti, ja jos hän olisi tiennyt, missä Ebballa oli
piilopaikkansa, olisi hän ehkä matkustanut sinne ja tuonut hänet
takaisin. Tämä oli tunkeutumista hänen oikeuksiinsa, ja sellaista hän
ei sietänyt.
Kukaan ei kuitenkaan saanut nähdä, että hän piti asiaa mielessään;
sopivassa tilaisuudessa hän päätti kyllä ottaa korvauksen.
Siinä puolalaisessa hoviväestössä, jonka kuningatar oli hänelle
antanut, oli myöskin käsikirjuri Possmoschi.
Ei ole luultavaa, että kuningatar olisi itse valinnut hänet. Hän
oli säteilevän kaunis; sanottiinkin, että hän muistutti yhtä niistä
enkeleistä, jotka luomisen alussa heitettiin taivaasta alas pimeyteen.
Prinsessa hämmästyi hänet nähdessään; mutta hän saattoi hillitä
itsensä, kun niin tahtoi.
Hän antoi hänen tehtäväkseen joutavien kirjeiden kirjoittamisen
henkilöille, joille hänellä ei ollut mitään tärkeämpiä asioita, ja
moitti kiivaasti kaikkia hänen tekemiään erehdyksiä.
Mutta puolalainen otti nöyrästi vastaan kaikki nuhteet katsoen
rukoilevasti prinsessaan.
Jos tämä lähti nopeasti pois hänen luotaan, katsoi hän prinsessan
jälkeen ivallisesti hymyillen.
Enimmäkseen oli prinsessa toimessa Sigrid Vaasan kanssa; tämän tuli
lohdutella häntä, kun hän oli menettänyt Ebba Hornin, ja usein hän
sanoi: "Jollet sinä olisi tullut, ei elämäni tässä maassa olisi
siedettävää."
Leskikuningatar ei ollut oikein tyytyväinen Annan uuteen suosikkiin,
joka johti hänen mieleensä liian suruisia muistoja; hän olisi
toivonut, että sisarensa tytär olisi ottanut jonkun Zamoiskyn perheen
jäsenistä ystäväkseen ja uskotukseen. Asiain nykyisellä kannalla
ollessa tahtoi hän, että Annan pieni hovi esiintyisi edukseen
kaikissa julkisissa tilaisuuksissa, eikä kallisarvoisia pukuja
kruunausjuhlaa varten suinkaan säästetty.
Puolalaisten käyttämät loistavat pukimet synnyttivät Annassa
ajatuksen pukea nuoren hovinsa valkoisiin, ja hän esiintyi itsekin
valkoisessa, kullalla kirjaillussa puvussa.
Leskikuningatar sanoi hänelle, että hän oli ihastuttava ja ettei
kukaan läsnäolijoista näyttänyt niin säteilevältä kuin hän, kun
loistava kulkue kellojen soidessa ja tykkien paukkuessa meni kirkkoon.
Kuningas Sigismund kulki pää kumarassa. Kruunu näytti jo painavan
häntä, eikä hän iloinen ollutkaan; päinvastoin oli synkän
surumielisyyden piirre hänen nuorilla kasvoillaan, ja hän olisi
toivonut olevansa kaukana tästä kaikesta. Silloin vain hän hymyili,
kun hänen silmäyksensä sattumalta kohtasivat siskon; hän tiesi, että
tämä tunsi hänen ajatuksensa ja ymmärsi ketä hän kaipasi.
Kulkue oli kirkossa, kuningas istui valtaistuimella, leskikuningatar
ja prinsessa heitä varten varatuilla paikoilla, vartijaväki heidän
takanaan ja yltympärillä ääretön ihmisjoukko tunkeillen ja toisiaan
tuuppien.
Silloin Sigrid huomasi silmäparin, joka taukoamatta tarkasti häntä,
mutta tukka oli huolettomasti hoidettu ja puku, mikäli hän voi nähdä,
kerjäläisen.
Hän kääntyi poispäin; silloin hän kuuli supatusta ja hälinää
takanaan... ja hän ihmetteli, ettei vahti voinut pitää roskaväkeä
aisoissa.