Murrosaika oli ovella.
Sen tuen, minkä heikko kuningas luuli aatelistosta saaneensa, hän
aikoi etukädessä käyttää veljensä kukistamiseksi, joka julkisesti
asettui häntä vastaan, melkeinpä tunkeutui kaikkiin hänen toimiinsa.
Se tapa, millä herttuakuntaa hallittiin, oli ilmeistä ivaa kaikkea
sitä vastaan, mitä kuningaskunnassa säädettiin. Sitä ei saanut ajan
pitkään kestää; voimakkaihin toimenpiteisiin oli ryhdyttävä.
Herttua puolestaan oli taipumaton kaikkia liturgisia yrityksiä
vastustaessaan.
Se rohkeus ja voima, jolla hän pysytti voimassa isänsä säädökset,
kiinnitti yleistä huomiota häneen ja tuotti hänelle kansan rakkauden.
Ikävyyksiä pelkäämättä hän esiintyi jokaisen syyttömästi vainotun
vankkana suojana, ja jos joku tämän johdosta arveli pelkäävänsä
sisällisiä levottomuuksia, vastasi hän laskien kätensä miekan
kahvalle: "Koettakoot!"
Tyynenä ja päättäväisenä kaikissa toimissaan hän oli kuin kaikkea
tähystelevä vartija.
Kuninkaasta huolimatta hän nimitti Pietari Joonaanpojan Strengnäsin
piispaksi, eikä auttanut, että Juhana julisti vaalin mitättömäksi
ja kirjeessään Södermanlannin rahvaalle uhkasi asukkaita
rauhattomuuksilla, jos he pitäisivät vaalin laillisena.
Sekä herttua että kansa ja papisto seisoivat lujina, ja tästä alkaen
asettuivat luterilaiset hyökkäävälle kannalle.
Kuninkaan kiukku kiihtyi siihen määrään, että yleensä pelättiin uuden
veljessodan puhkeamista.
Kaikki neuvottelut olivat hyödyttömiä, ja neuvosto lausui, että koska
korkeat herrat eivät voineet molemminpuolisin myönnytyksin päästä
sovintoon, oli jäljellä vain, että Kustaa kuninkaan testamenttiin
nojautuen asia annettaisiin erityisen tuomioistuimen käsiteltäväksi,
johon kuului jäseniä valtakunnan kaikista säädyistä.
Tammikuussa 1587 kutsuttiin valtiopäivät Vadstenaan. Kuningas
haastoi herttuan sinne muka saadakseen hänet luopumaan muutamista
vahingollisista tavoista herttuakunnassaan, vaan ei hänelle mitään
pahaa tehdäkseen.
Mutta Kaarle pelkäsi petosta eikä sanonut tahtovansa noudattaa kutsua.
Eräs vanha, kokenut neuvosherra kehotti häntä lähtemään.
"Teidän armonne tulee kyllä toimeen heidän kaikkien kanssa, kun
puheisiin tullaan", sanoi hän; "pahempia ovat pahat kielittelijät."
Herttuatarkin sanoi sanansa. "Tuo matka olisi minulle
virkistykseksi", sanoi hän, "jos muuten tahtoisit ottaa minut
mukaasi."
Ja niin päätettiin, että herttua tulee.
Mutta jo ennemmin oli sovittu tärkeimmistä riitakysymyksistä.
Siten kohtasivat veljet vihdoinkin toisensa.
Maria se sai heidät ojentamaan toisilleen kätensä. Monta sanaa hän ei
sanonut, mutta ne olivat niin lämpöisiä ja lemmekkäitä, että Juhana
huudahti:
"Olenkohan ehkä viety harhaan?"
"Varmaankin", vastasi Kaarle. "Ei täällä ole puutetta kielikelloista.
Sentähden ei uskalla kruununperillinen käydä metsästysretkiltä
herttuakunnassa, ja kuninkaalla on sellainen kiire, kuin pelkäisi hän
tulevansa vangituksi."
Juhana lensi veripunaiseksi. "On totta, että minua on varoitettu",
sanoi hän, "mutta mitä Sigismundiin tulee, niin se tapahtui neuvoston
kehotuksesta."
"Luullaanko ehkä, että vainoaisin hänen henkeään?" kysyi Kaarle
suuttumustaan pidätellen.
"En minä tiedä; ihmisiin ei ole koskaan luottamista."
Suurta itsensähillitsemistä tarvittiin, ennenkuin Kaarle suostui
säätyjen asettamiin ehtoihin. Hänen täytyi tyytyä herttuakuntaansa
melkein Arbogan sopimuksen määräämillä ehdoilla.
Hän antoi suostumuksensa, koska muuten sota olisi ollut julistettu,
sisällinen sota, johon hän ei voinut antautua.
Mutta joskin hänessä kiehui, kun hänen täytyi tehdä niin paljon
myönnytyksiä, niin olipa toki saapuvilla se, joka tasoitteli rypyt
hänen otsaltaan ja kiitti häntä siitä, että hän oli luopunut omista
oikeuksistaan maan rauhaa vakaannuttaakseen, sekä kuiskaili hänelle
lempeään ja kiitollisuuttaan.
Sellaiset sanat asettivat myrskyn, ja hän vastasi:
"Sinun tähtesipä sen teenkin."
Koko kokouksen aikana Kaarle esiintyi tavattoman tyynesti,
mutta kun tuli puheeksi liturgia, lykättiin kysymys tulevaan
kirkolliskokoukseen, koska herttua ei voinut eikä tahtonut antaa
mitään lupauksia tiedustelematta sitä ennen papistonsa mielipidettä.
Vaikkakin asia näin lykättiin toistaiseksi, ei Kaarlen mielipide
suinkaan ollut, että hänen vakaumuksessaan olisi ollut vähintäkään
tinkimisen varaa.
Heti hän kirjoitti Angermanukselle, joka edelleenkin oleskeli
Saksassa, ja pyysi häntä heti käymään Leipzigin, Wittenbergin ja
Halmstadtin yliopistoissa pyytämässä sikäläisten jumaluusoppineiden
kirjallista lausuntoa liturgiasta.
Angermanus lähti heti. Asia innostutti häntä yhtä paljon kuin ketä
muuta tahansa, eikä viipynyt kauan, ennenkuin vastaukset olivat
saapuneet Ruotsiin.
Leipzigin teologit vertasivat liturgiaa valkeiksi maalattuihin
hautoihin, jotka ovat ulkoa kauniit, mutta sisältä täynnä kuolleitten
luita ja kaikenmoista saastaa.
Helmstadtista tuli arvostelu, jossa sanottiin, että Ruotsin
arkkipiispa puhuessaan liturgian esipuheessa harhauskon ja
saastutuksen pedoista oli unohtanut laskea itsensä kolmanneksi,
nimittäin ulvovaksi sudeksi lammasten vaatteissa.
Seuraavan toukokuun 1 päiväksi kutsuttiin herttuakunnan papisto
yleiseen kokoukseen.
Siellä hyljättiin liturgia kokonaan. Sovittiin siitä, ettei
juhlamenoissa jumalanpalveluksessa tapahtuisi mitään muutosta
herttuakunnassa, vaan että säilytettäisiin tästälähin niinkuin
tähänkin asti kaikki tavat semmoisina, kuin papisto ne
uskonpuhdistuksen jälkeen oli hyväksynyt ja omaksunut.
Jäljennöksiä kokouksen päätöksistä levitettiin sekä herttuakuntaan
että kuningaskuntaan, ja ne herättivät kuninkaassa suurta mielipahaa.
Avoimessa kirjeessä hän antoi tähän vastauksen, jossa jakeli
luterilaisille sellaisia liikanimiä kuin päävalehtelijat, kavaltajat,
uskonhylkääjät, kunniattomat häpäisijät, oppimattomat poropeukalot ja
aasit, saatanan lapset, jotka palvelevat perkelettä, valheen isää.
Hän ei tahtonut enää kärsiä semmoisia pirulaisia, vaan julisti heidät
valtiokiroukseen, ja jos he rohkenisivat tulla herttuakunnan rajojen
ulkopuolelle, niin heidät pantaisiin vankeuteen ja pidettäisiin
siellä, kunnes Jumalan sanan valo olisi muuttanut heidän mielensä.
Siten jatkui taistelua mieskohtaisin mielenpurkauksin, mutta juuri
sentähden, että se venyi niin pitkäveteiseksi, ehti jokainen
muodostamaan asiassa oman vakaumuksensa.
Seurakunnissa oli sekä luterilaisia että liturgisia, samoin
papistossa. Siinä oli horjumista puoleen ja toiseen.
Se oli varsinaisesti samaa taistelua, joka hajaannutti maailmaa --
uskontunnustukset olivat moninaiset.
Juhanassa ei ollut tarmoa pysymään asiassaan lujana. Jokainen
voimakkaampi virtaus vei hänet mukanaan, ja sentähden se asia,
jonka puolesta hän työskenteli, ei voinut koskaan saavuttaa mitään
pysyväisyyttä.
Aivan toisin oli Kaarlen laita, joka järkähtämättömästi ylläpiti ja
puolusti mitä isänsä oli aikaansaanut.
Sentähden Kaarle seisoi itsenäisellä maaperällä, heti kun taistelu
veljesten kesken oli tälle alalle kääntynyt. Siinä hän ehkäpä
tietämättään laski perustuksen Ruotsin tulevaisuudelle ja poisti
säälimättä kaiken, mikä asettui sen kehitystä vastaan.
* * * * *
Taistelun katkerimmin riehuessa tapahtui jotakin, joka antoi aivan
uuden suunnan kuninkaan ajatuksille ja tarkoitusperille.
Kuningas Stefan Batori kuoli joulukuussa 1586, ja leskikuningatar
Anna kirjoitti rakkaalle langolleen, että tämä heti lähettäisi
lähetit Puolaan vaikuttamaan Sigismundin hyväksi, jonka valitsemista
hän lupasi kaikin voimin kannattaa.
Mitä loistavia toiveita olikaan Puolan kruunu hänessä herättänyt!
Miten olikaan hän itse sitä tavoitellut, kun se edellisen kerran oli
vapaana, ja nyt sitä tarjottiin hänen pojalleen.
Mitä oli tehtävä? Sulkisiko Puolan vaali Sigismundin pois Ruotsin
kruunusta? Oliko aatelistoon luottamista? Ja hänen oma veljensä --
eikö hän pitäisi varaansa?
Epäilyksiä karttui; hän ei voinut päästä selvyyteen. Päättäköön
Sigismund itse.
Ja ainakin kahdennenkymmenennen kerran hän uudisti kysymyksensä:
"Tahdotko tulla Puolan kuninkaaksi?"
"Minkä neuvon annatte, rakas isä?" kysyi Sigismund.
"Rukoile Jumalalta parasta neuvoa, minä en voi mitään neuvoa antaa
niin tärkeässä asiassa! Mutta mitä tahansa päättänetkin, voimieni
mukaan koen sinua auttaa."
Prinssi lupasi ajatella asiaa, mutta päätöstä hän ei kuitenkaan
voinut tehdä.
Kuningas oli epätoivoissaan. Vastauksen oli kiire; Puolan lähetystön
täytyi lähteä.
Prinsessa Anna sai toimekseen udella veljensä mielipidettä.
Hänellä oli oma pikku hovinsa, ja veljen oli tapana viettää iltansa
hänen luonaan.
Vain muutamia kertoja erityisissä tilaisuuksissa olivat molemmat
siskokset läsnä nuoren kuningattaren illanvietoissa, joissa kuningas
aina oli saapuvilla.
Eräänä iltana löysi kruununprinssi hämmästyksekseen sisarensa
ypöyksin.
Hän katseli ihmetellen ympärilleen ja asettui sitten tavalliselle
paikalleen.
"Tämä on siksi, että tahdon puhua kanssasi kahdenkesken", sanoi Anna
nauraen.
"Ovatko he poissa kaikki?"
"Ystäviä ja tuttuja tervehtimässä, paitsi Ebba Horn, jonka olen
pannut vahdiksi makuuhuoneeseeni, jos kuningas lähettäisi jonkun
sanan."
Anna huomasi värähdyksiä Sigismundin silmäkulmissa, mutta tämä oli
vaiti.
"Sanoppa nyt, veliseni", sanoi Anna pitkähkön vaitiolon jälkeen,
"tahdotko vai etkö tulla Puolan kuninkaaksi?"
"Minä sekä tahdon että en tahdo."
"Sanohan nyt ensin minkätähden tahdot?"
"Puola lienee ihana maa, rakastettava kansa. Lisäksi ovat siellä
kaikki samaa uskoa kuin minäkin, ja minä kuvailen mielessäni, että me
ymmärtäisimme toisiamme."
"Ne ovat painavia syitä. Sanohan sitten mikä estää sinua?"
"Voitko sitä kysyä! Ero teistä molemmista, joita niin suuresti
rakastan."
"Minä seuraan sinua, jos tahdot."
"Tahdotko todellakin!" huudahti hän vilkkaasti.
"Tahdon, eikä minusta ole paljon vaivaa, sillä mitään hovia en ota
mukaani; sellaisen saan siellä."
Sigismund pani kätensä silmilleen. "Ei ole vielä ratkaistu,
lähdenkö", sanoi hän.
"Vain eroako meistä molemmista sinä pelkäät?" sanoi Anna hyväillen
nojautuen häneen.
Hän huokasi, mutta ei vastannut.
"Sinä salaat minulta jotakin. Sigismund, enkö ole uskonut sinulle
rakastavani Kustaa Brahea?"
"Sitä olen kaikin voimin suojeleva. Jospa käsittäisin, miksi lähetit
hänet pois; on julmaa erottaa sydämiä, jotka lempivät toisiaan."
"Etkö älyä syytä? Ylpeä suku toivoilee, että kruunu kerran siirtyisi
hänen päähänsä, enkä minä mene takuuseen siitä, ettei hän itsekin..."
"Nyt arvostelet häntä väärin", keskeytti Sigismund. "Kustaa on minun
ystäväni."
"Sen kyllä uskon; mutta miten tahansa, hänen piti päästä maailmalle
laajentamaan näköpiiriään. Minä en pidä siitä, että aina näen
huokailevan rakastajan, ja sitäpaitsi", lisäsi hän katsoen
veitikkamaisesti veljeensä, "en ole varma, vaikkapa hän olisi
rakastunut erääseen hovineitoseeni... ja sinä ymmärrät, että
mustasukkaisuus tuli lisäksi."
"Kukahan se olisi?" uteli Sigismund.
"Enpä hänen makuansa moiti, se on kyllä hyvä. Se on Ebba Horn."
"Hitto vieköön! Ebba Horn!" Sigismund hypähti pystyyn.
"Anteeksi, anteeksi, rakkahin veljeni, mutta tämä oli ainoa keino
saada sinut tunnustamaan."
"Sinä menettelet epähienosti; jätä minut rauhaan."
Tyytymättömänä hän kääntyi pois sisarestaan.
Mutta Anna ei laskenut häntä.
"Älä luule, etten hyväksyisi ajatuksiasi. Kukapa ei rakastuisi tuohon
ihmeen ihanaan tyttöön, jolla on niin kauniit, vaaleat kutrit ja
sielukkaat sinisilmät, jotka hän aina sinun edessäsi luo maahan.
Tiedähän, että hän tuntee askeleesi, väri hänen poskillaan ilmoittaa
minulle, milloin sinä lähenet."
Sigismund kääntyi häneen mitä iloisimman hämmästyksen valtaamana.
"Luuletko todellakin... en ole koskaan..."
"Et, sinä et ole koskaan sanonut rakastavasi häntä, ja se on ollut
julmaa."
"Julmaako? Kun en ole uskaltanut."
"Mikset ole uskaltanut?"
"En voi tarjota hänelle kättäni."
"Menisit salaa naimisiin hänen kanssaan."
"Mitä sinä ajattelet!"
"Sinun onneasi, rakkahin veli. Minä en tahdo, että sinä kuihdut, ja
jos Ebba rakastaa sinua puoleksikaan niin paljon kuin minä, niin hän
suostuu siihen arvelematta."
"Oi, miten sinä puhut! Mutta minä myönnyn, jos käy laatuun mennä
salaa avioliittoon."
"Puhuppa rippi-isäsi kanssa. Panemme sen toimeen min salaa, että
ainoastaan me neljä tiedämme sen. Minä olen ainoa todistaja... ja se
tulee olemaan ihastuttavaa!"
Ja prinsessa taputti käsiään tanssien ympäri huonetta.
"Rakas Anna, miten voin kiittää sinua uhrautuvasta rakkaudestasi?"
Hän syleili ja suuteli häntä.
"Ollos onnellinen!" sanoi Anna. "Mutta vastaa minulle, mitä saan
sanoa isällesi Puolan kruunusta."
"Minä otan sen vastaan, ja sinä ja Ebba seuraatte minua sinne."
"Viime seikasta vaikenemme."
"Kuten tahdot, mutta milloin saan tavata häntä?"
"Huomis-iltana samalla kuin muutkin."
"Älä ole julma!"
"Jos soitan tätä kelloa, tulee hän heti."
Sigismund tempasi kellon käteensä ja soitti kiihkeästi ja pitkään.
"Hätikkö, enhän minä ehdi pois edes."
Anna kohtasi todellakin ovessa nuoren tytön, joka hämillään pysähtyi
prinssin nähdessään.
"Hänen armollaan on jotakin kysyttävää sinulta", sanoi prinsessa
hieman ylhäisesti. "Puolen tunnin kuluttua palaan kuulemaan
päätöstänne."
Kääntymättä hän poistui huoneesta.
Ebba oli luonteeltaan ujo ja kainosteleva; vaaraa aavistaen,
hämmästyksissään ja vavisten hän pysähtyi ovelle.
Sigismundin sydän oli heti ensi näkemästä kiintynyt tähän neitoseen;
kahden viime vuoden aikana he olivat melkein joka päivä tavanneet
toisensa, mutta aniharvoin vaihtaneet muutamia sisällyksettömiä
sanoja.
Hoveissa on yleensä terävät silmät sellaisissa suhteissa, ja prinssin
rakastuneet katseet olivat jo aikoja sitten ilmaisseet hänen
salaisuutensa.
Lukemattomia kertoja oli Ebba Hornia kiusoiteltu prinssin tähden,
mutta häneltä ei koskaan päässyt ilmi mitään; hänen vaatimaton,
kainosteleva olemuksensa vaikutti, että häntä luultiin tässä
suhteessa melkein tunteettomaksi.
Ei edes prinsessa tiennyt, pitikö hän prinssistä, ja mitä hän
Sigismundille kertoi Ebban mielenliikutuksesta, oli enemmän hänen
oman mielikuvituksensa luomaa kuin todellisiin havaintoihin
perustuvaa.
Jäätyään kahdenkesken mielitiettynsä kanssa ja nähdessään, miten
hämillään tämä oli, Sigismund unohti sen selityksen, joka äsken oli
hänen huulillaan.
Mutta aivan vasta-alkaja hän ei ollut, ja hän meni Ebban luo sanoen:
"Antakaa kätenne!"
Tyttö teki niin, ja Sigismund vei hänet sohvalle istumaan.
Sädekehyksenä lankesi lampun valo vaaleihin kutreihin, ja kun hän
sitten kysyvänä loi silmänsä Sigismundiin, tuntui tästä, kuin hän ei
olisi koskaan rakastanut häntä niin paljon kuin nyt.
Ebba oli vetänyt kätensä pois, ja kun Sigismund uudelleen aikoi
tarttua siihen, vastusteli hän.
"Vain tämän ainoan kerran", rukoili Sigismund ja lankesi polvilleen.
"Minä lemmin sinua sanomattomasti", ja hän suuteli pientä, vapisevaa
kättä.
"Ei teidän armollanne ole mitään oikeutta sanoa minulle sitä",
kuiskasi Ebba kyynelsilmin.
"Enkö minä saa vastarakkautta?"
"Älkää kysykö, älkää kysykö!"
"En, sillä tiedän sen kysymättäkin", ja hän hypähti ylös kietoen
käsivartensa neidon ympärille. "Me lemmimme molemmat yhtä paljon, ja
sentähden, Ebba, olet sinä minun!"
Mutta Ebba tempasihe irti. "Ei, teidän armonne", sanoi hän, "minä
olen liian halpa sellaiseen liittoon."
"Etkö rakasta minua?"
"Rakastan, liiaksikin", vastasi Ebba säteilevin silmin. "Ensimäisen
ja ainoan kerran tunnustan sen, mutta teidän armonne ei saa unhottaa,
että minä olen Klaus Hornin tytär ja että minulla on velvollisuuksia
nimeäni kohtaan."
Mikä arvokkuus hänen olennossaan!
"Sinä tulet puolisokseni", huudahti prinssi, "kirkon siteet
yhdistävät meidät!"
"Se on mahdotonta. Mitä kuningas sanoisi?"
Nyt täytyi totuuden päästä esiin. Sigismund oli kaunopuheinen --
hän sanoi, että sellainen avioliitto oli yhtä sitova kuin mikä
muu tahansa. Siinä vain oli erotus, että he siten saivat nauttia
onnestaan maailman siitä tietämättä. Ja vihdoin Ebba suostui.
Mutta kun Sigismund sanoi, ettei hän saanut siitä puhua mitään
vanhemmilleen, tahtoi hän peruuttaa äsken antamansa lupauksen. Hänen
olisi aivan mahdotonta käydä niin tärkeään sitoumukseen heidän
tietämättään ja suostumattaan.
Sopivaan aikaan tuli prinsessa sisään estämään erimielisyyttä
syntymästä rakastavien kesken.
"Anna minun puhua Ebban kanssa, ja minä lupaan, että hän ilolla
siihen suostuu."
"En voi, armollinen neiti", vastasi nuori tyttö liikutuksen
valtaamana.
"Rakastatko häntä, Ebba?" Anna osoitti prinssiä, joka tuskaisena
katseli häntä.
"Rakastan, minä rakastan häntä", vastasi Ebba.
"Et niin paljon kuin minä, sillä ei maailmassa ole mitään, jota en
tahtoisi tehdä hänen tähtensä."
"Vanhempani... nimeni!"
"Entä hänen tulevaisuutensa ja arvonsa? Tiedätkö, että hänen lempensä
on nyt kuin paula hänen jalassaan, mutta siiviksipä se muuttuisi, jos
sinä rakastaisit häntä. Silloin hän toimittaisi mainehikkaita tekoja,
tulisi sankariksi ja miksi vain tahdot, sillä niin paljon hän sinua
lempii."
Tyttöraukka katseli kuin huumaantuneena ympärilleen, hän pani kätensä
ristiin ja kysyi: "Onko se totta?"
"Sinutta en voi elää", huudahti Sigismund, "sinä olet elämäni
määrääjä!"
"Sitten olen sinun", sanoi Ebba.
Sigismund syleili ja suuteli häntä.
"Viikon päähän määräämme häät", sanoi Anna, "siihen asti saa Ebba
yhtämittaa olla minun luonani. Meillä on paljon hommaamista."
Seuraavana päivänä sanoi prinsessa kuninkaalle: "Sigismund on
suostunut ottamaan Puolan kuninkuuden."
"Sentähden että hän luulee meidän sitä toivovan", vastasi kuningas.
"Milloin ajattelikaan hän itseään. Minun vain täytyy miettiä kaikkien
puolesta."
Juhana kutsui uskollisimmat neuvonantajansa. Näihin kuului etusijassa
Klaus Fleming. Tällä miehellä oli monia hyviä, mutta myöskin
päinvastaisia ominaisuuksia; hän oli raaka, oppimaton ja epähieno,
jonkatähden hän toisinaan sai hän toisinaan sai osakseen ivaa,
toisinaan halveksimista sekä monia liikanimiä; näistä oli "nokinenä"
tavallinen sentähden, ettei hän esiintynyt siistinä. Mutta kaiken
tämän ohessa hän oli tavattoman kyvykäs, oli monissa otteluissa
kunnostautunut ja hyvin uskollinen kuningas Juhanalle, samalla
kuin hän oli herttuan leppymätön vihollinen, mitä hän oikealla
suomalaisella itsepintaisuudella ei suinkaan karttanut ilmaisemasta.
Häntä lähinnä oli Niilo Gyllenstjerna, Eerikin entinen suosikki.
Nyt oli tuo ovela mielistelijä ajoissa kääntänyt kelkkansa ja päässyt
Juhanan suosioon yhtä suuressa määrässä.
Hän oli oppinut ja kokenut herra, jolla oli hyvin väljä omatunto;
hän oli niin viekas ja varova, ettei puoluetaistelujen puhjetessa
koskaan voitu sanoa mihin hän kuului, mutta aina sattui niin, että
hän taistelun loppuessa oli voittajain puolella.
Juuri nämä ominaisuudet tuottivatkin hänelle Juhanan hallitessa
valtiodrotsin viran.
Nyt hän oli jo ikämies; lyhyt, harmaa tukka peitti hänen kumaran
päänsä, muodostaen pitkän kulmauksen syvälle alas otsalle, jonka alta
suuret sinisilmät viekkaasti tähyilivät. Parta valui pitkänä alas
rinnalle, ja sen päällä riippuivat paksut kultaiset ritariketjut.
Näille molemmille kuningas uskoi huolensa. Koettaisiko hän hankkia
Puolan kruunun rakastetulle pojalleen vai hylkäisikö kaikki jo
saapuneet viekoittelevat tarjoukset?
Niilo Gyllenstjerna näytti hyvin miettivältä.
Sitävastoin puuttui Klaus Fleming heti puheeseen.
"Mitä on prinssillä Puolassa tekemistä", sanoi hän, "eikö Ruotsi ole
kyllin suuri? Olisi viisainta ottaa selville miten hän suoriutuu
täällä, ennenkuin hän ottaa niskoilleen vielä vaivalloisemman työn
siellä."
Herra Niilo tuumiskeli kauan, ennenkuin oli valmis lausumaan
mielipiteensä. Se oli kuitenkin yhtäpitävä edellisen kanssa, vaikka
nojautui toisiin syihin.
Prinssiä ei saanut pakottaa, ei erottaa isästään; ero kävisi
molemmille sietämättömäksi. Sentähden täytyi hänen antaa epäävä neuvo.
Mutta molemmat kruunut kimaltelivat Juhanan silmissä; hän ei tahtonut
laskea niitä käsistään, ja hän päätti kysyä neuvoa herttualta. Eihän
voinut olla vahingoksi kuulla hänenkin mielipidettään.
Kaarle vastasi, ettei hän voinut neuvoa suostumaan ehdotukseen.
Kahden toisistaan niin etäisen maan hallitseminen tuottaisi aina
suuria vaikeuksia.
Muuten hän sitoutui olemaan joka tapauksessa Sigismundille uskollinen
ja vaati vain, ettei Vironmaasta saisi luopua.
Koko neuvoston täytyi nyt ottaa osaa neuvotteluihin, ja
yksimielisesti se puolsi tämän loistavan tarjouksen hyväksymistä.
Miten iloisena näkisikään kuningas molemmat kruunut rakkaan poikansa
päässä, ja miten kuninkaallinen arvokkuus tästä kohoaisi sekä itäisen
että läntisen naapurin silmissä!
Ja niin päätti Juhana käyttää tarjottua tilaisuutta, ja puolalainen
lähetystö sai palata, mukanaan kirje kuningatar Annalle ja
puolalaiselle neuvostolle.
Ehkäpä olisi Juhana antanut koko kysymyksen raueta, jos olisi nähnyt
ivahymyn Eerik Sparren huulilla tai kuullut Hogenskild Bielken
kysyvän edelliseltä: "Kuka tai ketkä tulevat tästäpuolin hallitsemaan
valtakuntaa?"
Juhana ajatteli tällä hetkellä vain mitä Puolassa tapahtuisi.
Danzigin kaupungista pyydettiin prinssi Sigismundille lupaa oleskella
siellä, jotta hän voisi valvoa vaalia lähempää.
Kaiken tämän tapahtuessa eli Sigismund onnen huumauksessa. Suurella
kekseliäisyydellä oli prinsessa aikaansaanut vihkimisen luterilaisen
käsikirjan mukaan, johon Sigismund suostui Ebban tähden.
Tämä oli antanut puheiden vakuuttaa itselleen, että kaikki muka oli
tolallaan, ja oli heittänyt epäilyksensä. Hän oli Jumalan edessä
Sigismundin puoliso, ja hänestä oli yhdentekevää mitä ihmiset siitä
ajattelivat.
Anna ihmetteli muutosta, joka oli tapahtunut hänessä; ujoa tyttöä ei
enää ollut, hänen olemukseensa oli tullut varmuutta ja valppautta.
Aina hän sanoi: "Sigismund ei ole kyllin yritteliäs, häntä täytyy
kannustaa toimintaan."
Isänsä ällistykseksi prinssi kyseli puolalaisia asetuksia, joihin hän
sanoi pitävän ajoissa tutustua.
Se oli jotakin uutta, ja kuningas täytti mielellään hänen
toivomuksensa.
Sisarelleen hän taas lausui: "Anna, miten voin sinua palkita siitä,
että hankit minulle näin suuren onnen?"
"Minä tunnustan", vastasi tämä, "etten olisi Ebbasta näin paljon
odottanutkaan. Luulin häntä pieneksi, mitättömäksi tytöksi, ja hän on
vallan toista."
"Suuria ajatuksia liikkuu hänessä; hän ei puhu milloinkaan joutavia;
aina hän toivoo, että toimisin maan hyväksi."
"Minä luulin teidän puhuvan vain lemmestä."
"Jos minä rupean puhumaan siitä, niin hän panee kätensä suulleni
ja sanoo, että hänen, kun me niin harvoin tapaamme, täytyy kertoa
kaikki, mitä on ajatellut yksin ollessaan."
"Mitähän tuumailet, emmeköhän matkustaisi muutamaksi kuukaudeksi
Korsholmaan? Minä pelkään, että tässä ruvetaan epäilemään juonia."
"Niin, niin, matkustakaamme. Siellä voisin saada useammin nähdä ja
tavata hänet."
"Ja samalla saisit paremmin aikaa tutustua Puolan oloihin."
"Yhdessä hänen kanssaanko?"
"Pelkäänpä, että hän luovuttaa sydämesi minusta."
"Te mahdutte sinne molemmat. Totta on, että rakastan häntä kaikesta
sydämestäni."
Puolaan oli lähetettävä neuvottelijoita, ja pitkien arvelujen jälkeen
valittiin niiksi Eerik Brahe ja Eerik Sparre.
He olivat langoksia ja tunnetut sivistyksestään ja tiedoistaan.
Jälkimäinen, Eerik Sparre, pyysi päästä tästä luottamustoimesta,
hyvin huomaten mitä vaaroja ja ikävyyksiä siitä saattoi koitua, mutta
kuningas oli itsepäinen. Hän pyysi ystävyyden osoitusta ja sanoi
loukkaantuvansa kovasti, jos saisi epäävän vastauksen.
Puolalaisten vaatimuksien suhteen sovittiin määrätyistä ehdoista; ja
näin valtuutettuina lähettiläät lähtivät.
* * * * *
Puolan valtiopäivät kokoontuivat kesäkuun 30 p:nä 1587 Varsovaan.
Jagellojen suvun sammuttua oli Puolasta tullut vaalivaltakunta.
Suurin valta oli aatelistolla ja papistolla, ja jokaisesta uudesta
kuningasvaalista saivat he aihetta itsekukin haalia itselleen niin
paljon etua kuin suinkin.
Sentähden oli tullut tavaksi, että kuninkaaksi valittiin se, joka
enimmän voi siitä arvosta maksaa, joko sitten etuoikeuksia tai
puhdasta rahaa.
Tällä kertaa ei ollut vähempää kuin kolme kruununtavoittelijaa,
paitsi Sigismundia.
Mainittavin oli Feodor, Venäjän uusi tsaari, senjälkeen Saksan
keisarin veli, Itävallan arkkiherttua Maksimilian, ja kolmantena
Siebenbürgin suuriruhtinas, kuningas Stefanvainajan sukulainen.
Jokainen antoi suuria, loistavia lupauksia.
Kaupanteko alkoi.
Maksimilian lupasi maksaa valtiorahastoon 800,000 guldenia.
Sigismund lupasi jättää sillensä kaikki ne saatavat, joita hänen
isällään oli Puolassa.
Molemmat toiset tarjosivat niin paljon vähemmän, että kävi kohta
selväksi, että nämä kaksi tulivat taistelussa kysymykseen.
Mahtavat puolueet ryhmittyivät heidän ympärilleen. Leskikuningatar
käytti koko vaikutuksensa Sigismundin hyväksi, ja häneen yhdistyi
pian sotapäällikkö ja suurkansleri Zamoisky sekä samalla paavi.
Yhteisin ponnistuksin onnistui heidän vihdoin saada Sigismund
valituksi.
Paljon vaikutti tässä myöskin se seikka, että nuori ruhtinas
polveutui Jagellon suvusta.
Heti kun pääkohdissa oltiin yksimielisiä, julisti Zamoisky
kuningasvaalin elokuun 9 päiväksi.
Hän oli kiirehtinyt tehdäkseen kuningatar Annan mieliksi ja ennenkuin
oli tarkemmin sovittu vaaliehdoista.
Määrättynä päivänä kokoontuivat vaalivaltaiset -- kuitenkin vain
kuningattaren puolue.
Nämä valitsivat yksimielisesti Sigismundin kuninkaaksi.
Muutamia päiviä senjälkeen kokoontui vastapuolue kuningasvaaliin ja
valitsi Maksimilianin.
Etenkin oli Viro riitakapulana.
Kuningas Juhana tahtoi mieluummin jättää koko jutun kuin luopua
Virosta, ja hänen lähettinsä olivat tässä suhteessa saaneet ankarat
ohjeet.
Eerik Sparre se varsinaisesti otti osaa keskusteluihin, ja hän
selitti, että hänen oli mahdotonta toimia kuninkaan selviä ohjeita
vastaan.
Zamoisky, joka oli suuresti mieltynyt ruotsalaiseen ylimykseen,
kuvaili tälle, että oli kysymyksessä kruunu ja valtakunta ja että
sellaisessa tapauksessa voisi toki tehdä myönnytyksiä.
"Olen vain lähetti", vastasi Sparre, "ja kunniani kieltää minua
käymästä yli valtuuksieni."
Kun ei mikään muu auttanut, koetettiin mitä lupaukset suurista
puolalaisista tiluksista vaikuttaisivat, mutta Eerik herra vastasi,
että mitkään yksityiset edut maailmassa eivät voi saada häntä
hyväksymään sitä, mitä velvollisuus pakotti hänet hylkäämään.
Kuningatar kutsui hänet luokseen.
"Miksi te asetutte prinssi Sigismundin vaalia vastaan?" huudahti hän
hänen saapuessaan.
"Teidän armonne, henkeni tahtoisin antaa sitä edistääkseni", vastasi
Sparre.
"Siinähän on vain Vironmaa kysymyksessä."
"Joka on erityisesti otettu ehtojen joukkoon."
"Kaiken omaisuuteni tahdon antaa saadakseni tänne rakkaat
sisarenilapset, ja kun nyt olen lopulta saanut vaalin onnistumaan --
luuletteko ehkä sen käyneen niin helposti?"
"Luulen sen tulleen teidän armollenne hyvin kalliiksi."
"Siinä olette oikeassa. Täällä Puolassa on kaikki rahanalaista, mutta
mitä toisella kädellä annetaan, voidaan toisella ottaa takaisin."
"En käsitä miten voisin sovittaa väitteenne nykyisiin oloihin."
"Ettekö ymmärrä, että mistä hinnasta tahansa tahtoisin saada
kuninkaanvaalin vahvistetuksi?"
"Siinä kohden minä teen kaikki, mitä voin."
"Ette siis pidä asiaa menetettynä?"
"En vielä, teidän armonne."
"No, aiotteko siis myöntyä?"
"Sitä en tohdi."
"Teillä on siis muita keinoja?"
"Koetan mitä puheet ja järkisyyt voivat vaikuttaa."
"Siitä on vähän hyötyä täällä, ainoastaan helisevät syyt vaikuttavat,
niitä minä koetan."
Eerik Sparre palasi asuntoonsa.
"Toivonpa, että pian pääsisimme tästä kirotusta maasta", huusi hänen
lankonsa Eerik Brahe häntä vastaan; "täällä ei vaikuta mikään muu
kuin kulta."
"Sitä juuri kuningatarkin äsken sanoi."
"Niin, hän kai tuntee kansansa. Tässä oli äsken eräs pappi, joka
tarjosi äänensä 1,000 guldenista."
"Hävytön! Mitä sinä vastasit?"
"Sanoin, että jos Puolassa on 150,000 pappia ja munkkia, olisi liian
kallista maksaa guldeni kappaleelta sellaisesta kurjasta moskasta."
"Siinä olet hankkinut meille yhden vihollisen."
"Milloin lähdemme?"
"En vielä; minä aion ensin koettaa mitä sanat vaikuttavat."
"Ei se auta."
"Sen saamme nähdä."
Mutta siitä päivästä lähtien kävi Eerik Sparre vuoroonsa kaikkien
niiden luona, jotka olivat äänestäneet Sigismundia. Hän kiitti heidän
osanotostaan sekä valitti, että olosuhteet olivat sellaiset, että
Ruotsin kruununprinssin vaali luultavasti meni mitättömäksi.
Se ylistely ja ihailu, jolla hän puhui prinssistä, herätti yhtä
paljon harrastusta kuin uteliaisuutta. Yleinen mielipide, etenkin
naismaailmassa, kääntyi kokonaan Sigismundin puolelle.
Eräässä kokouksessa, jossa useimmat valitsijat olivat saapuvilla,
piti Eerik Sparre vihdoin puheen, jossa hän ylisteli kruununprinssin
hyveitä sekä hänen miehuuttansa ja urheuttansa ja valitteli, tokkopa
Puola pelkistä rahallisista syistä hylkäisi ruhtinaan, johon koko
kansa ilolla ja ylpeydellä voisi katsoa.
Puhe otettiin myrskyisellä riemulla vastaan. Ruotsalaisen ylimyksen
ympärillä tunkeiltiin ja hänen kättänsä pudisteltiin; kaikkiin
mahdollisiin myönnytyksiin tahdottiin suostua, ja neuvottelut
alkoivat uudelleen.
Vihdoinkin ja paljon asiata harkittuaan allekirjoittivat ruotsalaiset
lähettiläät Sigismundin puolesta sellaisen sitoumuksen, että hän
Puolaan ja muuhun Liivinmaahan "yhdistää sen osan viimemainittua
maata, joka nyt kuului Ruotsin kuninkaalle".
Kuningatar Anna pani tästä takaukseen kaiken omaisuutensa.
Sitäpaitsi tuli Sigismundin omalla kustannuksellaan rakentaa viisi
linnoitusta, maksaa Puolan sotajoukolle maksamatta oleva palkka,
pitää sotalaivasto Puolan valtakunnan palveluksessa sekä lisäksi
hankkia tykkejä ja muita sotatarpeita, jos sattuisi sota syttymään
Venäjän kanssa.
Kun allekirjoitukset olivat kirjoitetut, ei ollut syleilyistä loppua
tulla; molemmin puolin oli tyytyväisyys yhtä suuri.
Jäähyväis-vastaanotossa kuningatar miltei syleili Eerik Sparrea.
"Te olette voittanut minut", sanoi hän. "Minä kirjoitan prinssille,
että hänellä ei ole teidän vertaistanne ystävää."
Molemminpuolisilla ystävyyden vakuutuksilla erottiin, ja Ruotsin
herrat lähtivät kotimatkalle.
"Saatamme väittää tehneemme mitä olemme voineet", sanoi Eerik Sparre
toverillensa. "Tuskin luulen, että kukaan olisi voinut tehdä enempää."
"Ketä olemme tässä paraiten palvelleet?" kysyi Eerik Brahe hymyillen
viekkaasti. "Kuningastako vai ehkä kruununprinssiä?"
"Ainakin he luulevat, että me olemme heitä avustaneet."
"Voinet myöntää, että tässä avautuu näköaloja..."
"Joita 'kolmenkymmenen' seura kauan on tähystellyt."
"Vai olit sinäkin siinä joukossa?"
"Tiedätkö, montako on jäljellä?"
"Yhdeksäntoista, hajaantuneina eri tahoille."
"Jos aateli saa valtansa takaisin, niin he kokoontuvat."
"Sillä kokouksella tulee olemaan enemmän merkitystä kuin edellisellä."
"Niinpä luulen."
* * * * *
Sillä aikaa olivat prinsessa ja hänen suojattinsa Ebba Horn muutamain
palvelijain kera matkustaneet Korsholmaan.
Kuninkaan naimisesta asti oli hänen ja hänen tyttärensä väli käynyt
kylmähköksi, ja sentähden ei hän mitenkään estellyt tätä matkaa.
Mutta kun muutamia päiviä myöhemmin Sigismundkin sanoi päättäneensä
lähteä Korsholmaan, ei Juhana voinut käsittää, mikä heitä nyt veti
Ahvenanmaalle.
Eräänä päivänä, kun hän taas ihmetteli tätä, sanoi Gunilla:
"Sigismund ja Ebba Horn vetävät yhtä köyttä."
"Se ei ole mahdollista!" huudahti Juhana ällistyen.
"Kyllä se niin on, sen voit uskoa."
"Aivanhan tuo ylpeä suku tulisi vimmoihinsa."
"Mitä siitä huolitaan, ikävyydet tulevat kuninkaan osalle."
"Minä lähden heti perässä."
Sen hän tekikin ja huomasi tulleensa häiritsemään idylliä, mutta
aivan kuninkaan kantapäillä tuli lähetystö Puolasta ilmoittamaan
vaalin tuloksesta.
Kaikki muu unohtui. Juhana oli ilosta aivan huumauksissaan, ja hänen
mielihyvänsä tarttui Sigismundiinkin.
Mutta kun he molemmat miettivät tarkemmin ehtoja, syntyi toisia
ajatuksia, ja pian olivat isä ja poika yksimieliset siitä, ettei
Sigismund tulekkaan Puolan kuninkaaksi.
Neuvottelujen jatkuessa saapui Eerik Sparre kotiin.
Hän sanoi, että vaalisopimuksen ehdot voitiin tulkita kahdella
tavalla ja että ne antoivat aihetta monenmoisiin verukkeisiin.
Tuo viekas ylimys osoitti, mikä voisi olla seurauksena, jos
puolalaiset valitsisivat Venäjän Feodorin kuninkaakseen, sekä
huomautti niin hyvin poliittisia etuja kuin kunniaa, mitä tästä
kuningasvaalista koitui.
Kuningas Juhana väänteli käsiään. Hän katsoi poikaansa, joka oli
kokonaan jättänyt määräysvallan isälleen, ja sitten hän käski kutsua
Puolan lähetystön takaisin ilmoittaen, että Sigismund ottaa vastaan
Puolan kruunun.
"Alus on matkakunnossa; me lähdemme molemmat jo tänään Tukholmaan",
sanoi hän.
"Miten vaan isäni katsoo tarpeelliseksi", vastasi prinssi, joka
näytti odottaneen tätä.
"Minä tiedän kaikki", kuiskasi Juhana hyvästellessään tyttärelleen;
"sinä olet hankkinut minulle mahtavia vihollisia."
"Hän se on vaikuttanut Sigismundiin", vastasi Anna, "ja saanut hänet
nyt lähtemään. Ebba on enkeli ja minun ainoa ystäväni."
17.