Pian senjälkeen kuningas ilmoitti neuvostolle, että hän oli valinnut
puolisokseen sukulaisensa, "jalon, vapaasukuisen ja siveän neitosen
Gunilla Bielken, valtaneuvos Juhana Akselinpojan tyttären ja Kustaa
kuninkaan toisen puolison, Margareeta Eerikintyttären sisarenpojan
tyttären".
Kuninkaan sukulaisissa tämä valinta synnytti suurta ja yleistä
tyytymättömyyttä. Sigismund ja Anna osoittivat selvästi, että he
vastenmielisesti ottivat äitinsä entisen palvelijan äitipuolekseen.
Kuningas vimmastui ja jakoi heille kaikki entisen kuningattaren
vaatteet ja koristukset.
Sitten hän osti Gunillalle kaikki ihka uudet ja yhtä kallisarvoiset.
Kuninkaan Saksassa asuvat sisaret lausuivat julki tyytymättömyytensä.
Friislannin kreivitär Katariina kirjoitti, että "piru oli kuluttanut
monta kenkäparia, ennenkuin oli saanut tuon avioliiton aikaan".
Juhana vastasi kiivaasti, luetteli Bielken suvun korkeat esi-isät,
vetosi isänsä esimerkkiin ja uhkaili lopuksi, että "hänen kätensä
voivat kyllä ulottua heihinkin, elleivät he herkeä kieltään
pieksämästä".
Tapansa mukaan ei Kaarle herttua salaillut närkästystänsä. Hän
kirjoitti, että kuningas olisi voinut valita jonkun ulkomaisen
ruhtinattaren; hänen nykyinen valintansa oli vain omansa lisäämään
aateliston vaikutusta ja oli samalla myöskin kuninkaalliselle
huoneelle häpeäksi. Sitä hänen olisi pitänyt ennakolta ajatella.
Kirje näytettiin neuvostolle, ja sekin puolestaan lisäsi
vastenmielisyyttä herttuata kohtaan.
Siitä huolimatta Juhana itse kirjoitti hänelle häihinkutsukirjeen
viisi viikkoa ennen häitä.
Kaarle kiitti kutsusta; niin lyhyessä ajassa hän ei sanonut saavansa
itseään kuntoon eikä voinut sentähden tulla. Ennen häitä hän lupasi
lähettää lähettinsä.
Kuningas suuttui kovin; hän puhui tarmokkaisiin toimiin ryhtymisestä,
että herttua muka sai vielä katua j.n.e.
Tuskissaan kirjoitti Anna neiti herttuatar Marialle ja pyysi häntä
taivuttamaan herraansa tulemaan, koska muuten voisi syntyä sisällinen
sota, kun kuningas oli niin suuttunut veljelleen tämän kiellosta.
Mutta nyt olivat kaikki Marian rukoukset turhat. Kun hän ei voinut
tulla mukaan, ei herttua millään ehdolla lähtenyt hänen luotansa.
Hänestä oli yhdentekevää, oliko kuningas hyvällä vai pahalla tuulella.
* * * * *
Kaunis Gunilla Bielke oli suostunut tulemaan kuningas Juhanan
puolisoksi, mutta kuumia kyyneleitä hän itki tuontuostakin,
koetellessaan komeita hääpukujaan.
Kuningas oli sekä suullisesti että kirjallisesti sanonut ottaneensa
ruotsalaisen neitosen morsiamekseen, jotta siten korottaisi ja
kunnioittaisi aatelistoa. Jos hän edes olisi tahtonut tunnustaa, että
oli rakastunut häneen korvia myöten, mutta sitä hyvää ei hänessä
ollut. Hän oli ottanut hänet kunnioittaakseen aatelia, mutta ei
kohottaakseen häntä, jota rakasti enemmän kuin sanoa saattoi.
Gunilla polki pientä jalkaansa lattiaan huudahtaen, ettei hänen
olisi koskaan pitänyt taipua eikä välittää heidän rukouksistaan ja
suostuttelustaan. Ajattelehan, kuinka Pietari Liljensparre sureekaan;
kunhan hän ei vain epätoivon vimmassa lopettaisi itseään!
Sitten sepitettäisiin lauluja heistä molemmista, ja se olisi kylläkin
hyvin romanttista, mutta hän ei voisi kestää sitä.
Heidän täytyi siis tyytyä onnettomaan kohtaloonsa. Hän menee
naimisiin kuninkaan kanssa, ja Pietari, niin, hän saa tehdä kuten
Svante Sture ja Kustaa Roos, naida jonkun, joka nyt jo salaa rakasti
häntä. Niin olivat monet kyllä tehneet. Eikä kukaan ollut niin kaunis
kuin Pietari.
Mutta Margareeta ja ehkäpä Katariinakin olivat sanoneet jäähyväiset
lemmitylleen, ja kuningas oli tullut sisään yllättäen heidät. Mitähän
jos Pietarikin tulisi, ja kuningas -- hän kyllä surmaisi hänet
väkipuukollaan. Se täytyi estää... mutta miten?
Hän mietiskeli kauan, kauan, ehkäpä viisitoista minuuttia, sitten
hän asteli edestakaisin huoneessaan pieni pää kenossa. Vastikään
niin kalpeille poskille levisi lämmin punehdus, ja hän sanoi hiljaa
itsekseen: "Minun täytyy saada tavata hänet, minun täytyy."
Itägöötanmaan maaherra, herra Juhana Akselinpoika Bielke, ja hänen
rakas rouvansa Margareeta Posse olivat yhtä ihastuksissaan kuin
ällistyksissäänkin siitä kuninkaallisesta armosta, joka oli tullut
aateliston ja ennen kaikkea heidän osalleen.
Gunillan lapsuudentuttavasta he eivät huolineet mitään, ja hänen
äitinsä kertoi hänelle kaikessa hiljaisuudessa, kuinka monta kertaa
oli rakastunut, ennenkuin joutui naimisiin.
Suuri oli sentähden ällistys, kun Gunilla meni isänsä salakamariin ja
sanoi tälle, että hänen täytyi ennen häitänsä saada tavata Pietari
Liljensparre ja sanoa hänelle jäähyväiset.
Isä vastasi hyvin lyhyesti, että se ei käy laatuun. Hän sai heittää
mielestään moiset ajatukset.
Mutta Gunilla oli itsepäinen; hän tahtoi, hänen täytyi saada tavata
häntä.
"Ajattelehan, jos se saapuisi kuninkaan korviin."
"Minä en ole vielä naimisissa, ja minulla on siis oikeus puhua kenen
kanssa haluan."
Juhana herra, joka huomasi vaikutusvaltansa tulevaan kuningattareen
melkein menneeksi, lupasi tarkemmin ajatella asiaa ja vastata hänelle
seuraavana päivänä.
Kun hän oli pitkät ajat keskustellut rouvansa kanssa, meni tämä
Gunillan kamariin ja sanoi hänelle hyvin ystävällisesti:
"Minä ymmärrän kaipauksesi, rakas tyttöseni."
"Onko isäni suostunut?"
"On ja ei ole. Täällä Räfvelstadissa se ei saa tapahtua. Kaikkien
silmät ovat nyt luotuina meihin, ja jos kuningas saisi siitä tiedon,
niin isäsi ehkä saisi hengellään maksaa sen."
"Mutta miten minun sitten tulee menetellä?"
"Tahdotko tietää, miten eräs ystäväni teki?"
"Kerro, rakas äiti!"
"Hän ei kirjoittanut, hän määräsi paikan... kuitenkin."
"Millä tavoin?"
"Hän lähetti avaimen."
"Mihin lukkoon se sopi?"
"Ladon."
"Mitä, äitikultaseni, tahdotteko minun...?"
"Minä vain kerron miten minä -- miten hän menetteli. Sinä ehkä keksit
jotakin parempaa, mutta huomaa tarkoin, että kaiken tulee tapahtua
meidän tietämättämme, sillä me emme koskaan tunnusta, että meillä on
ollut aavistustakaan siitä."
Gunilla oli saanut paljon miettimistä; hän tahtoi mielellään kohdata
rakastettunsa, mutta häntä ei miellyttänyt, että se tapahtuisi
ladossa.
Salaisuuttaan hän ei rohjennut uskoa kellekään. Hän tiesi itseänsä
kateellisesti vartioitavan, mutta kohtaus ladossa oli ylen
arkipäiväistä tulevalle kuningattarelle.
Miten hän miettikään, muuta keinoa hän ei kuitenkaan keksinyt.
Se ei ollut ensi kertaa. Pietari herra oli opettanut hänelle, että
solmut merkitsivät tunteja; kun hän lähetti nauhan, tiesi hän aina,
mihin aikaan hän seuraavana päivänä tapaisi hänet Räfvelstadin
puistossa.
Hänen rintasisarensa oli aina vienyt sanan. Samoin sai hän nytkin
tehdä, mutta Gunilla voisi tulla petetyksi, jos tytöllä olisi halua
juosta juoruamassa. Sentähden hän kääri avaimen villakankaan palaseen
sanoen Leenalle, että Pietari herra luultavasti oli unhottanut sen
huvihuoneeseen; hän, Leena, oli muka löytänyt sen, ja ilman että
kukaan linnassa tiesi siitä, tuli hänen mennä viemään se takaisin
Pietari herralle.
Leena uskoi yksinkertaisuudessaan kaiken ja kertoi sen äidilleen,
ja tämä sai heti aiheen -- kun tytär oli lähtenyt tehtäväänsä
toimittamaan -- kiirehtiä linnaan saadakseen tavata armollista rouvaa.
Saatuansa tietää salaisuuden sanoi tämä: "Herrani on sanonut, että
Adela muori tavallisuuden mukaan saa ottaa sata sylyystä heiniä
suuresta ladosta, ja sen saatte tehdä huomenna."
Adela suuteli hänen hamettaan ja kiitteli; sitä hän vain ei tiennyt,
mistä saada apua.
"Onhan Leena suuri, vahva tyttö."
"Mutta sitten tulee niin pieniä sylyyksiä."
"Saanpa ehkä omalla luvallani lisätä sataanviiteenkymmeneen", sanoi
rouva.
Uusia kiitoksia; ei kukaan muu kuin Leena käy ladosta ottamassa.
Seuraavana päivänä oli raikas ja kylmä ilma. Se oli tammikuun
ensi päiviä; Gunilla neiti pani komean soopelinnahkaisen lakin
päähänsä, näädännahkaturkit hartioilleen ja lähti sitten, kenenkään
huomaamatta, kuten luuli, reippain askelin linnasta kiiruhtaen
ladolle metsään.
Sinne saavuttuaan hän havaitsi hämmästyksekseen, että se oli auki ja
että Leena tuli sieltä suurta heinäsylyystä laahaten.
Varkautta luultavasti, mutta mitäpä tuosta. He olivat köyhiä; Gunilla
päätti, ettei anna heitä ilmi, mutta kyllä hänestä olisi ollut
parempi, jos Leena olisi pysynyt poissa tämän päivän.
Ehkä hän viipyisi kauankin. Gunilla juoksi latoon ja löysi pian oivan
piilopaikan pehmeissä heinissä.
Hän oli tullut hyvin aikaisin, nyt tuli hänen valmistautua
käyttäymään arvokkaasti.
Leena palasi jo lämpöisenä, hiestyneenä. Hän oli kaunis tyttö, kun
häntä lähemmin tarkasti. Gunilla ei ollut sitä ennen huomannut.
Mutta tuolla, tuolla ovella seisoi hänen Pietarinsa, terveyden rusot
poskilla, hymyillen ja iloisena.
"Tässä, Leena, olen nyt!" huudahti hän hilpeästi. Tyttö kääntyi
säikähtyneenä. "Minä en ole kutsunut teitä tänne", sanoi hän.
"Kukapa muu sen olisi tehnyt?" kysyi Pietari närkästyneenä. "Vain
semmoiset kuin sinä haluavat kohtauksia heinäladoissa."
"En tiedä muuta kuin että neiti..."
"Vähät hän siitä, joskin lohdutamme toisiamme", huudahti nuori
ylimys; "luuletko sinä, että annan sinun tehdä pilkkaa itsestäni?"
"Laskekaa minut pois", huusi Leena ja yritti tempautua irti hänestä.
Mutta Pietari sulki hänet syliinsä ja tukahutti suuteloillaan hänen
huutonsa.
Ällistys, närkästys ja inho taistelivat Gunillan sielussa. Hänen
tuskansa oli niin valtava, että sydän oli pakahtua, ja aivan
tietämättä pääsi häneltä vihlova kiljahdus.
Haukka ja kyyhky erosivat; kumpainenkin seisoi kuin ukkosen iskemänä.
"Hyi teitä!" huudahti Leena. "Nyt alkaa täällä jo kummitella teidän
tähtenne."
Ovi oli auki, ja hän juoksi pois.
Nuori ylimys seisoi yksin. "Se oli hänen äänensä", sanoi hän
itsekseen, "mutta se ei voinut olla hän."
Sitten hänkin riensi pois.
Kuinka toisenlainen olikaan se Gunilla, joka ryömi esiin piilostaan,
kuin se, joka oli mennyt sinne.
Harmi ja närkästys kuvastuivat hänen nuorilla kasvoillaan, ja kun hän
vihdoinkin oli saapunut kotiin ja heittänyt yltään kallisarvoisen
pukunsa, huudahti hän kerran toisensa perästä: "Ei, minä en tahdo
itkeä; minä halveksin häntä, voi kuinka minä halveksin häntä!"
Seikkailunsa hän uskoi äidilleen; tämä ei ruvennut mihinkään
selityksiin, sanoi vain: "Parastapa lienee niin!"
Mutta sitten hän nöyrästi mukautui kuninkaan tahtoon, ja kun tämä
joudutti häävalmistuksia, auttoi Gunilla minkä voi.
"Luulenpa, Gunillani, että sydämesi yhä enemmän taipuu puoleeni",
sanoi kuningas viimeksi käydessään hänen vanhempainsa luona aivan
häiden edellä.
"Niinpä se tekee, armollinen herrani."
"Sinä et tiedä mitä uhrauksia minä saan tehdä sinun tähtesi.
Ensiksikään ei veljeni itsepintaisuudessaan tahdo tulla häihin."
"Minä olen liian halpa hänen kälykseen."
"Älä siitä välitä; enemmän huolestuttavat minua Sigismund ja Anna.
Kumpainenkaan ei ole suosiollinen sinulle."
"Sen kyllä huomaan, mutta mitä voin minä tehdä?"
"Minun onneni pitäisi olla heidänkin onnensa. Sinun tulee aina olla
minun kanssani; me elämme vain toisillemme."
"Ja monille sukulaisillemme ja ystävillemme", lisäsi Gunilla. "_He_
ovat ystäviämme."
"Niin toivon; mutta muistaissani, minulta on pyydetty, että tekisin
Pietari Liljensparren tallimestariksesi. Mitä siitä sanot?"
"Minusta on yhdentekevää, hänkö vai joku muu."
"Onhan hän lapsuudenystäväsi."
"Tästälähin en tahdo pitää muita ystäviä ja uskottuja kuin puolisoni."
"Hyvä, Gunillani, se oli vastaus, joka sopii Ruotsin tulevalle
kuningattarelle."
"Jospa voisin kaikessa olla herrani mieliksi."
Juhana oli ihastuksissaan; nyt vasta hän sai nauttia mahdollisimman
suurta onnea.
Vesteråsin linnassa vietettiin loistavat häät helmikuun 15 p:nä 1585.
Kuningas oli kiintynyt nuoreen morsiameensa, ja tämä osasi noudattaa
kuninkaallista arvokkuutta.
Herttua oli todellakin lähettänyt edustajansa, mutta tästä oli
kuningas niin pahoillaan, että käski neuvosherrojen huomautuksista
huolimatta hänen heti lähteä kaupungista.
Suurilla juhlallisuuksilla vietettiin yhdyselämän alkua. Kutsuja
saapui läheltä ja kaukaa, ja Juhana, joka tahtoi kunnioittaa niitä,
joita hän vastedes arveli luotettavimmiksi avustajikseen, seurasi
nuorta puolisoansa huvituksesta toiseen.
Täysin siemauksin Gunilla nautti nuoresta onnestaan. Kuningas
jumaloi häntä, eikä ainoastaan hovi, vaan koko aatelisto, sukulaiset
ja ystävät sanan täydessä merkityksessä makasivat hänen jalkainsa
juuressa.
Ja hän oli ollut vain pieni, mitätön tyttö, melkeinpä halveksittu.
Nyt häntä kuunneltiin, hänen sanojaan toisteltiin, hänen käskyjään
odoteltiin ja hänen toivomuksiaan arvailtiin ja koetettiin toteuttaa.
Kaikki hänen entiset lapsuudenystävänsä osoittivat hänelle
kunnioittavaa huomaavaisuutta.
Vain Sigismund ja Anna vetäytyivät pois. He pitivät häntä edelleen
hovineitinä, ja kuitenkin koetti hän heidän läsnäollessaan esiintyä
ylhäisesti ja arvokkaasti.
Paremmin hän vaikutti uuteen tallimestariinsa. Tämä ei uskaltanut
kohottaa silmiänsäkään häneen, ja kun hänellä oli annettavana tälle
joitakin määräyksiä, tapahtui se aina katse toisaalle luotuna.
Juhana tunsi kyllä olevansa erotettu lähimmistä omaisistaan, mutta
häntä ympäröi sen sijaan suuri ja mahtava aateli, joka alati puhui
uskollisuudestaan ja alttiudestaan valtaistuimen varmimpana tukena.
Sille perustukselle hän tahtoi rakentaa tulevaisuuden; -- herttua oli
vaarallinen -- hänen valtansa ja mahtavuutensa liian suuri, se oli
kukistettava, kytkettävä. Odotahan, odotahan vain!
16.