JUONIA.

Kaiken tämän tapahtuessa kiehui ja kuohui monen mieli. Hyödytön

sota Liivinmaassa köyhdytti maata. Veljeskiistat sekä kumpaisenkin

virheet ja heikkoudet olivat aatelisten kirjeen- ja sananvaihdon

esineinä, kun he nykyään melkein yhtenä ainoana suurena sukuna usein

kokoontuivat milloin mihinkin komeaan herraskartanoon. Luokaamme

silmäys erääseen tällaiseen suureen sukukokoukseen Rydboholmassa ja

koettakaamme hämäräin aikakirjain avulla luoda silmiemme eteen kuvaus

menneistä ajoista, esittää tunteita ja ajatuksia, joita silloin

oli liikkeessä väkivaltaisia taistelujaan taistellen ja jättäen

maininkeja, jotka rangaistuksen vitsauksen tavoin tulivat heidän

omaksi turmiokseen.

* * * * *

Rydboholmassa oli Pietari kreivin kirjoitus- ja lukuhuone sisustettu

ja koristettu kaikella sillä komeudella, mikä oli niin korkean herran

arvon mukaista. Kalliit flaamilaiset seinäverhot riippuivat seinillä,

penkit seinävierillä olivat päällystetyt kalliilla kankailla, ja

keskilattialla oleva suuri pöytä oli hienoimman leikkaustaiteen

mestariteos.

Kaksitoista korkealla selkänojalla varustettua tuolia seisoi sen

ympärillä, nekin olivat leikkauksilla koristetut, mutta selkänojat ja

istuimet sitäpaitsi tyttärien ja miniäin kulta- ja silkkiompeleilla

kaunistamat.

Erään korkean ikkunan ääressä oli Italiasta tuotu, metallikoristeilla

ja leikatuilla korkokuvilla runsaasti koristettu, harvinaisen kaunis

kirjoituspöytä; suurimmassa arvossa piti Pietari kreivi ikkunain

välissä seisovaa kirjakaappia, jossa oli sekä useita painettuja

kirjoja että myöskin erittäin harvinaisia ja kallisarvoisia

käsikirjoituksia.

Suuren pöydän alle ja kaikkialle huoneeseen oli levitetty suden ja

soopelin nahkoja.

Takassa paloi loimuava valkea.

Silloin vedettiin ovi verhot syrjään, ja kreivi Pietari, hänen

vävynsä herrat Eerik ja Juhana Sparre, Hogenskild Bielke ja tämän

veli Ture Bielke astuivat sisään. Pietari kreivi käski tuoda sisään

viiniä ja olutta sekä pyysi sitten vieraitaan asettumaan pöydän

ympäri.

Mitään tärkeämpää keskustelua ei kuitenkaan syntynyt. Puhuttiin

puuta-heinää, kunnes juomat ja maljat olivat pöydällä ja palvelijat

poistuneet. Silloin täytti Pietari herra maljat vaahtoavalla

nesteellä ja lausui kunnioitettavat vieraansa tervetulleiksi.

Nämä kiittivät ja joivat.

"Nyt", sanoi isäntä, "olemme ilman kuuntelijoita ja voimme vapaasti

puhua keskenämme. Herra Hogenskildillä lienee tärkeitä uutisia."

Tämä hymyili ja otti vielä aimo kulauksen maljastaan. "Siitä näyttää

sukeutuvan sisällinen sota", sanoi hän. "Epätietoista vain, kumpaan

puolueeseen tuli yhtyä."

"Eihän toki niin huonosti liene", huomautti Eerik Sparre. "Puron voi

hillitä, ennenkuin se paisuu joeksi."

"Meidän velvollisuutemme on voimiemme mukaan olla apuna siinä",

jatkoi herra Ture.

"Velvollisuutemmeko? Ketä kohtaan?" kysyi Pietari herra.

"Etukädessä isänmaata kohtaan."

"Hm, onhan muitakin velvollisuuksia."

"Veri on vettä sakeampaa", intti herra Hogenskild, "ja aatelin etuja

pitää sen poikien ennen kaikkea harrastaa. Se on minun ajatukseni..."

"Jospa vain tietäisi onnistuvansa", jupisi Juhana Sparre.

"Kokenut kaikki tietää", jatkoi herra Hogenskild. "Kalastakaamme

sameassa vedessä, silloin kala tarttuu koukkuun huomaamattansa."

"Tarkoitus pyhittää keinot", tuumaili kreivi Pietari, "ja

politiikassa ei valitettavasti voi olla rehellinen. Minä en,

jumal'nähköön, ole mikään katolisuuden ja vielä vähemmin kuninkaan

laatiman liturgian ystävä, mutta jos hän nyt tahtoo sitä tyrkyttää,

niin se tulee vitsaksi hänelle itselleen."

"Aivan niin", jatkoi herra Hogenskild. "On välttämätöntä, että olemme

hänen miehiään tässä asiassa, muuten hän ei tule toimeen herttuan

kanssa, joka sittenkin lienee hänelle paha papu purtavaksi."

"Niinpä niin, vaarallisin kaikista", virkkoi Pietari herra.

"Minä puollan aatelin etuja niin kauan kuin jaksan", puuttui

puheeseen Ture herra, "mutta en hyväksy, että kiihotetaan veljeksiä

toisiaan vastaan, niinkuin nyt tehdään. Paljon rehellisempää olisi

ajaa heidät pois maasta ja valtakunnasta."

"Minä en pane päätäni siihen leikkiin", huudahti herra Hogenskild.

"Miksi en antaisi heidän lyödä toisiaan kuoliaaksi ja sitten

korjaisi hedelmiä? Vastaisuudessa pidämme kyllä varamme

kruununtavoittelijoiden suhteen."

"Kuningas syöksyy turmioonsa, emmekä me voi sitä estää", sanoi Eerik

Sparre. "Kaikki mitä hänellä on omallatunnollaan kuningas Eerikin

tähden, ahdistaa ja lamauttaa häntä, mutta saattaa hänet samalla

myös pelkäämään Kaarle herttuata. Varsinkin kuningattaren kuoleman

jälkeen on hän heittäytynyt aatelin helmoihin, ja viisaus vaatii

meitä nyt palvelemaan häntä niin hyvin kuin voimme. Jos hänen käy

vaikeaksi jäädä tänne, niin ehkä hän muuttaa Liivinmaahan. Silloin

saa ruotsalainen neuvosto hallita maata ja valtakuntaa, ja luulenpa,

ettemme tuossa tapauksessa jää huonommalle osalle."

"Juuri minun aatokseni", sanoi kreivi Pietari tyytyväisesti

nyökäten; "ja jos hänen ei vielä käy siten, niin käy ainakin prinssi

Sigismundin. Hänhän on katolinen."

"Voihan kuningas mennä uusiin naimisiin ja saada useampia poikia",

tuumaili herra Juhana Sparre.

"Hän on sanonut, ettei tee sitä", jatkoi taas herra Hogenskild,

"mutta sellaiseen ei voi luottaa; ja minä puolestani luulen, että hän

jo on iskenyt silmänsä erääseen erittäin kauniiseen ruotsalaiseen

neitoon."

"Kukahan se olisi?" kysyi Pietari herra.

"Jalo neiti Sigrid Brahe."

"Ennemmin ehkä herra Hogenskild Bielken tytär, ylistetty Ebba neiti."

"Tai suloinen Gunilla, herra Juhana Bielken nuorin tytär", lausui

Eerik Sparre.

"Veljentyttärelläni on jo mielitiettynsä", väitti Ture Bielke, "ja

minä epäilen, tokkopa nuori Pietari Liljensparre luopuisi hänestä."

"Hänen täytyy!" huudahti herra Hogenskild kiihkeästi. "Me emme saa

työntää kuningasta luotamme. Saakoon hän kenen ikinä tahtoo; se vain

vakaannuttaa meidän asemaamme. Toivonpa, että se olisi minun Ebbani."

"Onhan meillä vielä toinenkin mahdollisuus", huomautti Pietari herra

tyytyväisesti hymyillen.

"Nuori herra Kustaa!" huudahtivat kaikki yhdestä suusta.

Kreivi jatkoi: "Prinsessa näyttää täyttä totta sydämestään kiintyneen

häneen, ja, luvalla sanoen, hänen nuoreen rakkauteensa on vastattu

vakavuudella ja kestävyydellä, joka on todellakin liikuttava.

Juhlallisesti he ovat luvanneet toisilleen uskollisuutta kuolemaan

asti."

"Mutta jos Sigismund saa Puolan kruunun?"

"Ruotsin vallanperimyskin ulottuu myöskin naisiin."

"Tietääkö prinssi siitä?"

"Niin poikani luulee; prinssi Sigismund on hyvin suopea hänelle."

"Siinä tapauksessa meillä on aivan erinomaiset toiveet", sanoi herra

Hogenskild tyytyväisenä käsiään hykerrellen. "Kun hedelmä on kypsä,

putoaa se itsestään."

"Poikani Kustaa ei tahdo katsoa asioita samalta kannalta kuin me",

jatkoi herra Pietari. "Hänen lempensä on hyvin runollista ja täysin

vapaata omanvoitonpyyteistä."

"Hänen mielilauseensa on: älä koskaan tee mitään, mikä ei ole

oikein", huomautti herra Ture. "Hän todistaa sen toimissaan."

"Samoin minäkin", huudahti herra Hogenskild, "vaikkakin toisella

tapaa, itsekukin erilaisen käsityskannan mukaan. Me tiedämme,

ettei herttua ainoastaan koeta haalia itselleen niin paljon kuin

mahdollista omassa herttuakunnassaan; hän on myöskin yritellyt saada

haltuunsa minun Åkeröni, mutta minä olen tukkinut hänen suunsa

selvittämällä hänelle etuoikeuteni, ja kun kuningas on ollut minulle

selkä varana, niin eipä hänen kannattane enää yrittää."

"Se on vaarallista peliä", huomautti Ture herra, "siitä voi olla

ikäviä seurauksia."

"Eipä vaaraa. Kustaa kuningas oli niitä herroja, jotka ovat eniten

maan parasta edistäneet. Sentähden hän saikin vallanperimyksen kautta

paremman palkinnon kuin mikään muu kuningas; mutta sentähden tulee

myöskin aatelin saada nauttia vapauksiaan, eikä herttualla ole mitään

tekemistä meidän talonpoikiemme kanssa; sen olen sanonut hänelle."

"Sellaisiin sanoihin sisältyy, että aatelilla on enemmän sananvaltaa

maassa ja valtakunnassa kuin kuninkaalla", sanoi Juhana Sparre.

"Semmoinen puhe saattaa käydä meille kalliiksi."

"Silloin kun teimme Kustaa herrasta Ruotsin kuninkaan, emme suinkaan

luopuneet niistä etuoikeuksista, jotka ikiajoista ovat meille

kuuluneet, eikä hän sitä pyytänytkään."

"Eipä niin, mutta hän otaksui sen seuraavan itsestään."

"Minä olen", sanoi herra Eerik Sparre, "julkaissut painosta

kirjoituksen, jolle olen antanut nimeksi: '_Pro rege, lege et grege_'

['Kuninkaan, lain ja rahvaan puolesta'], ja jättänyt sen kuninkaan

tarkastettavaksi."

"Mikä on sen sisällys?" kysyi Pietari herra hyvin vilkkaasti.

"Minä koetan siinä todistaa, ettei Kustaa kuninkaan testamentissa

eikä herttuain läänityskirjeissä ole annettu eikä voidakkaan antaa

pois mitään kruunun oikeuksia, koska semmoinen olisi Ruotsin lakia

vastaan."

"Hyvä!" huudahti herra Hogenskild. "Ja miltä se maistui kuninkaasta?"

"Paremmalta kuin luulinkaan."

"Luonnollisesti", huomautti herra Ture; "onhan se puolustusta hänen

viime valtiopäivillä antamalleen säädökselle kuninkaallisista

oikeuksista herttuakunnassa. Sentähden hän saikin valtaneuvoston

ja aateliston heti antamaan sille erityisen vahvistuksensa. Jos

perimyssopimus ja testamentti ovat vähentäneet kruunun laillisia

oikeuksia ruhtinaiden eduksi, niin on lain säätäjän asia myöskin

tulkita sitä, nimittäin kuninkaan yhdessä _valtaneuvoston_ ja

_aateliston_ kanssa."

"Yhä parempaa ja parempaa", sanoi herra Hogenskild nauraen.

"Tarkoitus on selvästi asettaa korkeampi aatelisto tasa-arvoon

herttuain kanssa, ja se on oikein."

"Minä luulen, että se voidaan tulkita toisin", vastasi herra Juhana

Sparre miettivästi, "mutta pahinta kaikesta on, että se voi tulla

riitakapulaksi, johon herttua tarttuu meille kaikille suureksi

vahingoksi."

"Me emme anna selkäämme lyötäväksi", huomautti Eerik herra.

"Minäkin olen kirjoittanut kirjan", sanoi kreivi Pietari

teeskennellyn kainosti; "se on vain tuollainen talouskirja nuorille

aatelisille, ja minä katson sen tarpeelliseksi meidän päivinämme,

jolloin taipumus kevytmielisyyteen ja muihin paheisiin käy yhä

yleisemmäksi."

"Niinpä tosiaan!" huudahtivat läsnäolijat.

Kreivi jatkoi: "Minä seuraan nuorta aatelismiestä hänen

kasvatuksessaan ja matkoillaan, hovi-, sota- ja valtiotoimissa,

vihkituoliin ja perheelliseen elämään. Siveysoppini otan raamatusta

ja vanhoilta roomalaisilta, taloudelliset neuvoni sananlaskuista ja

ohjeista, jotka vielä ovat elossa Ruotsin rahvaan suussa. Minä tahdon

opastaa, miten ruotsalaisen herrasmiehen tulee käyttäytyä talon

väkensä ja alamaistensa keskuudessa, pelloillaan ja niityillään,

erilaatuisissa toimissaan vuoden eri aikoina. Minä alotan

maanantaista, jolloin hän pitää käräjiä ja kokouksia salissaan,

tutkii asioita ja valituksia sekä antaa määräyksensä viikon töistä,

ja jatkan sunnuntaihin asti, jolloin hän käy kuulemassa messua ja

saarnaa, lukee raamattua ja opettaa talonväkeänsä kuriin ja hyviin

tapoihin. Se on yksinkertaisesti kirjoitettu ja jotenkin lyhyt."

"Kun mitään sellaista ei ole ennen ollut olemassa meidän kielellämme,

pitäisi sen olla hyvin tervetullut sekä vanhoille että nuorille",

huomautti Ture herra.

"Minä vain toivon, että rouvat ja neitosetkin olisivat saaneet

osansa", sanoi herra Hogenskild.

"He ovatkin saaneet. Aina kuningas Eerikin ajoista ovat prameus ja

koreus saavuttaneet jalansijaa maassamme ja tehneet hovipalveluksen

yhä kalliimmaksi. Kiireestä kantapäähän asti pitää pukimien nyt olla

silkkiä ja samettia, rouvasväellä pitää olla ylen kallisarvoiset

koristeet ja pöydässä ulkomaisia juoma-aineita, hedelmiä ja

hirveän monta ruokalajia. Lisäksi täytyy pitää palvelijoita,

jotka ovat puetut ja palkatut saksalaisen mallin mukaan, vaikka

meidän ruotsalaiset tiluksemme eivät vahtaa sikäläisiä. Neuvon

sentähden palautumaan entisiin yksinkertaisiin tapoihin; häissä ja

hovijuhlissa rouvat pynttäytykööt aistinsa ja varojensa mukaan, mutta

kotielämässään olkoot kohtuullisia ja noudattakoot yksinkertaisuutta

hyvin tietäen, ettei heidän oikea arvonsa ole ulkonaisessa loistossa,

vaan nöyrässä ja hiljaisessa mielialassa sekä ahkeruudessa ja

toimeliaisuudessa, joka on sekä Jumalalle että ihmisille otollinen."

"Amen!" huudahti Ture herra.

"Tehköön paremmin, joka tahtoo ja taitaa", lisäsi Pietari herra.

"Me emme rupea yrittämään", virkkoi herra Hogenskild.

"Hyvästä syystä kylläkin", yhtyivät tähän muut.

* * * * *

Luokaamme nyt silmäys nuorten piiriin.

Paljon oli kokoontunut väkeä Rydboholmaan tänään, ja nuoret neitoset

ovat ihailijajoukon ympäröiminä. Mieli halajaa karkeloon neitosten

kera, sen ohessahan sopi näiden korviin kuiskailla ikuisen lemmen

lupauksia ja muuta semmoista.

Erillään muista seisoi kuusitoistavuotias Anna neiti. Hän oli

äskettäin pannut pois surupukunsa, jota oli kantanut äitinsä kuoleman

johdosta, ja oli nyt puettuna hienoon, valkeaan villapukuun. Hän oli

nuori ja kaunis; oli tulta hänen silmissään, jotka kuitenkin, samoin

kuin suukin, ilmaisivat lujaa ja päättävää tahtoa. Tällä hetkellä oli

hänellä nuottilehti kädessään.

Hänen edessään seisoi Kustaa Brahe. Ihastuksella olivat hänen

silmänsä kiintyneet nuoreen tyttöön, mutta hän ei lausunut sanaakaan.

Anna katsahti ylös ja punehtui vähäsen kohdatessaan hänen

silmäyksensä. "Tämä on siis teidän?" sanoi hän näyttäen sävellystä,

joka oli hänen kädessään.

"Niin, neiti Anna."

"Neitikö?"

"Emmehän me ole kahden."

"Ja sen te huomaatte?"

"Minä pelkään, että te huomaisitte sen; mitä näen vain teidät", sanoi

Kustaa puoliääneen.

"Mitä minä huolin muista."

"Entäpä jos sanoisin, että rakastan teitä enemmän kuin mitään muuta

maailmassa."

"Sen olette sanonut minulle ennenkin."

"Mutta mitään muuta en tiedä."

"Sitten minä kerron teille, että jään tänne koko kahdeksi päiväksi."

"Onko se mahdollista?"

"Gunilla Bielke on seurannut minua tänne, mutta herra isäni tulee

itse minua noutamaan."

"Kaksi kokonaista päivää taivaassa!"

"Sitten te soittelette minulle."

"Niin paljon kuin tahdotte."

"Ja me puhumme järjellisesti keskenämme."

"Sitä minä en osaa."

"Siinä tapauksessa minä puhun teidänkin puolestanne."

"Minä kuuntelen."

"Panetteko muistiinnekin?"

"Teidän sanojanne en koskaan unohda."

"Jättäkää minut nyt, olemme keskustelleet kylliksi kauan."

"Saanhan tulla takaisin?"

"Kun kutsun, ette muuten."

Kustaa kumarsi ja poistui. Hellä, lemmekäs silmäys seurasi häntä,

mutta sitä hän ei saanut nähdä, ja Anna neiti kääntyi pian hänestä

etsiäkseen seuraa niiden monien joukosta, jotka olivat kokoontuneet

saliin.

Tuossa seisoi Sigrid Brahe. Hän oli ihastuttavan kaunis; hänen

vartalonsa oli korkea ja solakka, hänen kaulansa häikäisevän

valkea, kiharat pitkät ja vaaleat, otsa korkea, silmät tavattoman

tummansiniset, nenä hiukkasen kaareva, ja ihastuttavan pieni,

punainen suu, josta tuontuostakin näkyi kaksi valkeata helmiriviä,

kilpaili kauneudessa hienonpyöreiden poskien ja pienen leuan kanssa.

Hän oli sulouden ruhtinatar, ja Anna ajatteli itsekseen, että hän

ansaitsisi tulla kuninkaan puolisoksi.

Jo useita kuukausia oli hän kuullut puhuttavan, että isänsä oli

päättänyt mennä naimisiin. Se tuotti hänelle alussa katkeraa surua,

mutta hän oli jo aikoja sitten oppinut salaamaan tunteensa, ja hänen

veljensä sanoi hänelle, että kuninkaan luonne luultavasti tulisi

paremmaksi, jos hän saisi mielensä mukaisen puolison. Hän tahtoi

mielellään olla hyvissä väleissä aateliston kanssa, ja Sigrid oli

sitäpaitsi tehnyt häneen hyvän vaikutuksen.

Juhana kirjoitti siitä leskikuningattarelle ja herttualle.

Edellinen vastasi, että Sigrid oli hyvin nuori ja että hänellä jo

oli mielitiettynsä. Herttua sitävastoin kirjoitti, että sellainen

avioliitto ei ollut kuninkaan arvon mukaista, ja että se tekisi nuo

jo ennestäänkin mahtavat suvut vielä vaikeammiksi hallita. Heidän

ja Vaasan suvun väliä pitäisi pikemmin suurentaa kuin pienentää,

jonkatähden Kaarle neuvoi kuningasta valitsemaan puolisokseen jonkun

ulkomaisen ruhtinattaren.

Kuningas oli vaiti ja nieli harminsa. Sanottiin, että hän oli

katsellut Ebba Bielkeä, mutta huomannut hänet liian mitättömäksi.

Sitten näytti siltä, kuin hän olisi jättänyt kaikki sikseen.

Valitsisiko hän sittenkin Sigrid Brahen? Anna miltei tunsi toivovansa

sitä. Silloin olisivat hän ja Kustaa, hänen lapsuudenystävänsä ja

leikkikumppaninsa, tulleet lähemmäksi toisiaan. Kuinka olivatkaan

he tutkineet toistensa sydämentunteita; silmäys, myhäily tai

kädenpuristus vain, ja he ymmärsivät toisensa sanaa sanomatta.

Sigismund oli sanonut, ettei hän luottanut kehenkään niinkuin Kustaa

Braheen. Nämä kolme muodostivatkin kolmiliiton luvaten, etteivät

koskaan eroa toisistaan, ei myötä- eikä vastoinkäymisissä.

Gunilla Bielke oli jonkun verran Sigrid Brahen näköinen. Hän oli

pienempi kasvultaan, ja hänen olennossaan oli jotain lapsekasta,

mutta lempeä ja suloinen hän oli, ja nuoren sydämensä oli hän aikoja

sitten antanut Pietari Liljensparrelle. Neljäntoistavuotiaana oli

hän tullut kuningattaren hovineitsyeksi ja tämän kuoltua siirtynyt

prinsessa Annan palvelukseen.

Kuningas oli muutamia kertoja laverrellut hänen kanssaan

kiinnittämättä häneen sen enempää huomiota.

Nyt soi tanssimusiikki. Anna neiti suvaitsi ottaa tanssikumppanikseen

Kustaa Banérin, oppineen ja miellyttävän herran, joka hiljattain

oli mennyt naimisiin Kristiina Sturen kanssa ja asui Djursholmassa,

Banérien sukutilalla. Hän oli hänen Kustaansa uskollinen ystävä,

ja samoin kuin tälläkin oli hänellä hyvä mielilauseensa: "Toimi

rehellisesti ja lausu ajatuksesi pelkäämättä."

Mutta näiden puhuessa vakavista asioista olivat Gunilla ja Pietari

herra kokonaan kiintyneet toisiinsa.

"Rakastettu, lemmitty Gunilla!"

"Älä sano niin että kukaan kuulee."

"Tahdon huutaa sen koko maailmalle."

"Minut kiellettäisiin puhumasta kanssasi."

"Eikö minulla ole isäsi lupaus?"

"Hän sanoi, että minä olen liian nuori."

"Sentähden odotankin vuoden."

"Saisinko senjälkeen olla omasi?"

"Jos sitä estellään, vien sinut pois, niinkuin teki Eerik Stenbock."

"Se ei auta!"

"Mitä tämä on, Gunilla? Sinulla on kyyneleet silmissä."

"Sentähden että ajattelen, miten kauheata olisi, jos koetettaisiin

erottaa meidät."

"Tyynnyhän, rakkaimpani, sitä ei voi kukaan."

Mutta tanssin loputtua tuli herra Ture Bielke ja vei Gunillan

kanssansa toiseen huoneeseen. Hän kyseli häneltä hovielämästä ja

oliko hän usein puhunut kuninkaan kanssa j.n.e.

Sukkela tyttö aavisti pahaa ja vastasi, että kuningas aniharvoin tuli

Anna neidin luo, ja väliaikoina hän ei koskaan nähnyt kuningasta.

Ture herra nousi, taputti häntä poskelle ja sanoi: "Sitä parempi

sinulle, rakas lapseni." Sitten hän nyökäytti päätään ja lähti.

Gunilla jäi yksin, posket kalpeina. Hän tiesi kyllä, että kuningas

oli katsellut häntä lempivin silmäyksin ja että kerran oli saanut

häneltä komean koristeen, ja kun hän oli kiittänyt siitä, oli

kuningas suudellut häntä, eikä hän rohjennut kieltää.

Mutta kuningas oli neljänkymmenenseitsemän vuotias ja hän

kuudentoista, olisihan naurettavaa, jos hän -- mutta tästedes hän

kyllä varoo, ettei jää kahdenkesken hänen kanssaan; hän ei huoli

hänen koristeistaan eikä suuteloistaan. Hän juoksee pitkät matkat

päästäkseen niistä.

Kun hän teki tulevaisuuden suunnitelmiaan, tuli Pietari Liljensparre

äkkiä sisään. Hän oli kiihtyneenä ja sanoi hätäisesti: "Olen etsinyt

sinua joka paikasta."

"Ensi tanssiinko?" kysyi Gunilla.

"Gunilla, onko se totta?" kysyi hän.

"Mikä?"

"Että kuningas rakastaa sinua?"

"Miten voit luulla..."

"Kaikki sanovat niin; omat sukulaisesi."

"Anna heidän sanoa; minä lemmin vain sinua."

"Mutta jos hän kosii?"

"Niin hän saa rukkaset."

"Sitä et uskalla."

"Sen teen", vastasi tyttö ja purskahti kyyneliin.

"Gunillani!"

"Niin, sinun enkä kenenkään muun!"

"Minä puhun sukulaistesi kanssa."

"He ehkä pakottaisivat minut; minä määrään itse."

"Eikö kuningaskruunu viehätä?"

"Paljon vähemmän kuin sinun lempesi."

He uudistivat lupauksensa ja kävivät senjälkeen täysin määrin

nauttimaan tanssista.

Seuraavana päivänä sanoi Anna neiti Kustaa herralle: "Tahdotteko nyt

soittaa tuon kappaleen minulle?"

Anna istui sohvaan, ja kun Kustaa oli tuonut luuttunsa, asettui hän

jakkaralle hänen jalkojensa juureen sekä soitti ja lauloi kappaleen

toisensa perästä, enimmäkseen vanhoja kansanlauluja, joista molemmat

pitivät.

Aina äitinsä kuolemasta asti oli Annalla ollut kunniasija isänsä

vieressä. Leskikuningatar oli kutsunut häntä luokseen kotiansa, mutta

hän oli isänsä suostumuksella jäänyt Tukholmaan. Kuningas antoi hänen

itse valita seurueensa oman mielensä mukaan ajattelematta, että hän

oli vain lapsi, joka tarvitsi silmälläpitoa.

Mutta tämä lapsi oli luonnostaan hyvin itsenäinen ja lujatahtoinen.

Seurauksena olikin, ettei häntä missään pidetty nuorena kokemattomana

prinsessana, vaan kaikkialla jalosukuisena naisena, jonka mielitekoja

ympäristö koettaa tyydyttää.

Ei ollut mikään salaisuus, että Anna rakasti Kustaa Brahea. Mutta

he eivät mitenkään näyttäneet kahdelta nuorelta rakastavalta, vaan

pikemmin uskollisilta ystäviltä, jotka ovat päättäneet, etteivät

koskaan eroa.

Kustaan rakkaus oli ehkä yhtä voimakas kuin Annankin, mutta Annan

olennossa oli jotakin, joka ei sallinut pienimmässäkään määrässä

lähentelyä silloinkaan, kun he useita tunteja olivat kahden.

Kustaa oli tauonnut soittamasta ja näppäili vain luuttuaan.

"Riittäköön täksi kertaa."

Hän laski luutun sohvalle.

"Olen pelkkänä korvana."

"Meidän täytyy erota, Kustaa."

"Minkätähden?"

"Ensinnäkin siksi, että sinä et tulisi haaveilevaksi ritariksi, vaan

urheaksi soturiksi."

"Siihen minulla ei ole taipumusta."

"Sitten on monta muuta tärkeätä toimialaa, vaikka minä en niitä

tunne. Puhu tuosta isäsi kanssa ja matkusta ulkomaille sekä oleskele

siellä..."

"Kauanko?"

"Useita vuosia."

"Entä sillä aikaa?"

"On hävinnyt toivo, että sinä minun kauttani tulisit kantamaan

Ruotsin kruunua."

Nuori ylimys punastui ja painoi päänsä alas.

"Minä huomaan, ettei se ajatus ollut sinullekaan vieras", lisäsi Anna

hyvin vakavasti.

"Myönnän, ettei se ollut."

"Heitä se nyt ainaiseksi. Lempeni ei kuulu koskaan kenellekään muulle

kuin sinulle, mutta sentähden en petä veljeäni."

"Sehän tapahtuisi vain siinä tapauksessa..."

Prinsessa keskeytti hänet kiihkeästi: "Ei mikään tapaus saa johtaa

siihen. Kunnianhimoisten suunnitelmien edistämiseen ei minua saada;

ellei lempeni ole sinulle kylliksi, niin eroamme ainiaaksi."

"Anna, kuinka voit luulla..."

"En sitä luulekkaan", vastasi Anna ojentaen hänelle kätensä. "Toiset

ovat saaneet sinut sellaisiin ajatuksiin, mutta heitä ne, Kustaa.

Minä pyydän sitä sinulta todistukseksi rakkaudestasi."

Kustaa suuteli hellästi hänen kättänsä. "Koko elämäni hartain halu

on saada sinut omakseni, ja sinun sekä veljesi palvelukseen pyhitän

elämäni."

"En tiedä, saanko tulla omaksesi, mutta Jumalan edessä lupaan, etten

koskaan kuulu kenellekään muulle, ja lupaukseni vahvistuksena olkoon

ensi suuteloni!" Hän kietoi käsivartensa hänen kaulaansa, ja heidän

huulensa yhtyivät hetkeksi.

"Anna, rakas, lemmitty Annaseni, sinä tulet olemaan tyytyväinen

minuun", sanoi Kustaa hilpeästi.

"Kiitos, eikä nyt mitään heikkoutta enää. Me tiedämme kumpikin

mitä meidän on tekeminen." Anna peitti kasvonsa nenäliinallaan ja

meni muun nuorison luo ottamaan osaa heidän keskusteluihinsa ja

leikkeihinsä.

Hogenskild Bielke oli käynyt etuhuoneen läpi ja nähnyt Annan Kustaan

sylissä. Riemuiten kertoi hän uutista uskotuilleen, mutta juuri hän

itse rakensi sen johdosta enimmän tuulentupia.

Sentähden Pietari herra suuresti ällistyi, kun poikansa pyysi hänen

suostumustaan ulkomaanmatkaan lakitieteellisiä opintoja varten.

Sitä pidettiin jonkinlaisena sopimuksena nuorten kesken; he muka

tahtoivat, että asia vastaiseksi pidettäisiin salassa, ja katsottiin

olevan välttämätöntä mukautua siihen.

"Kauan hänen ei pidä viipyä", sanoi herra Hogenskild. "Kukapa voisi

luottaa kuusitoistavuotiaan naissydämen vakaisuuteen."

"Asia lienee lopuksi riippuvainen kuninkaasta", huomautti Pietari

herra, "-- ja -- Kustaa ei ole liturgisti."

"Mitähän arvelette siitä", virkkoi Eerik Sparre, "että minä sain

kirjeen Possevinolta; hän luottaa siihen, että katolinen kirkko minun

kauttani tulisi edistymään Ruotsissa."

"Kaikkia mahdollisia kokeita tehdään", vastasi Ture Bielke.

"Tiedättekö, että paavilta on saapunut uusi kirje."

"Kuninkaalleko?"

"Ei, vaan kruununprinssille; hänen pyhyytensä on kuullut puhuttavan

siitä, että Sigismund harrastaa kirkkomusiikkia, ja sentähden hän

tahtoo lähettää kolme soittotaitoista nuorta miestä, jotka samalla

ovat perehtyneet raamattuun, jotta prinssi sekä heidän laulustaan

että keskusteluistaan voisi saada mielenylennystä."

"Ovatko he jo saapuneet?"

"Ovat."

"Vai niin, kolme täysiveristä jesuiittaa. Vahvastipa suunnitellaankin

uutta jesuiittalähetystä Ruotsiin."

"Olen todellakin kuullut jotakin siitä", puuttui puheeseen Juhana

Sparre; "he sanovat muka olevansa kuningatar Annan kruununprinssille

lähettämiä."

"On tuskin viikkoa siitä, kun näin heidät Tukholmassa", kertoi Ture

herra. "Nuoria, kauniita miehiä, jotka peittivät todellisen pukunsa

tavallisten vaatteiden alle."

"Kuka täällä on ottanut heidät hoiviinsa?"

"Osittain Niilo Brask, osittain, luullakseni pääasiassa, jesuiitta

Simon Nicovius. Heidän kirjansa ovat lukon takana, niin että otappa

selvää, minkä hengen lapsia he ovat."

"Miten sinä olet päässyt näiden asiain perille?" kysyi Hogenskild

nauraen.

"Erään Sturein entisen palvelijan kautta, joka nykyään palvelee

Simonin luona."

"Ja tahtoo saada pikkusen sivuansioita?"

"Kyllä hän saakin, niin kauan kuin tiedot ovat täysin luotettavia.

Lienee tarkoituksena, että jesuiitat kävisivät kuninkaan luona

vakuuttamassa hänelle, että paavilla kyllä on hyvää tahtoa, mutta

että tärkeät asianhaarat eivät salli hänen taipua kuninkaan

toivomuksiin."

"On tuskin luultavaa, että hän ottaa heitä vastaan", huomautti

Hogenskild; "olen itse kuullut hänen sanovan Sigismundille, että

jesuiitoilla on toinen jalka saarnastuolissa, toinen neuvostossa,

valmiina kaikenmoisiin elkeisiin."

"Minä pelkään, että 'kuninkaan uskonto', kuten sitä kansan kesken

nimitetään, on vielä pahempaa", sanoi Eerik Sparre. "Mikäli ymmärrän,

on se vain paavilaisuutta valepuvussa, ja nuo hävyttömät hyökkäykset

maassa hyväksyttyä uskontoa vastaan sekä julkisissa saarnoissa että

muissa tilaisuuksissa ovat kerrassaan julkeita."

"Se ei luultavasti pääty hyvin", lausui Juhana herra. "Puolalaiset

papit, joita kuningatar Anna on ennen lähettänyt tänne, saarnaavat

ruotsinkielellä Ruotsin kirkoissa ja maan uskontoa vastaan. Semmoinen

voi käydä laatuun vain Ruotsissa", huudahti Ture herra hyvin

kärtyisesti.

Pietari Brahe oli ollut tarkkaavana kuuntelijana. "Kaikesta

tulen siihen vakaumukseen", sanoi hän, "että neuvoston täytyy

huomauttaa kuninkaalle, miten välttämätöntä on ryhtyä tarmokkaisiin

toimenpiteisiin tätä vastaan. Jos ei semmoista epäkohtaa ajoissa

poisteta, saattaa tapahtua, että sotilaat ja rahvas kitkevät

rikkaruohon pois tieltä."

"Niin, niin, se on välttämätöntä!" Siihen yhtyivät kaikki.

"Mutta ei nyt, kun hän tällä kertaa tulee tänne", lisäsi Pietari

herra; "se voisi häiritä iloista mielialaa."

"Ei, ei tällä kertaa." Siitäkin olivat kaikki yksimieliset samasta,

mutta myöskin yksityisistä syistä.

Ei kukaan tahtonut pahoittaa kuningasta nyt, kun hän oli aikeissa

valita itselleen morsiamen.

Annan rakkaus Kustaa Braheen oli melkein yhtä vanha kuin hän itsekin.

On hyvin luultavaa, että juuri se kiinnitti häntä niin lujasti siihen

uskontoon, jota Kustaa tunnusti.

Anna oli ollut vanhempainsa keskeisissä uskonnollisissa kiistelyissä

silminnäkijänä, ja hänen aikaisin kypsynyt ymmärryksensä sanoi

hänelle, että onnellisen avioliiton ensi ehtona on, että

aviopuolisoilla on _sama_ usko.

Sigismund oli hänen ainoa uskottunsa.

Tämä rakasti sisartaan, ja vain siten on selitettävissä hänen

suvaitsevaisuutensa kaikessa, mikä Annaa koski, sekä hänen

kiihkeä halunsa toimia, mikäli hänestä riippui, sisaren onnen

vakaannuttamiseksi.

Anna rakasti hänen hyvää ystäväänsä Kustaa Brahea. Miksei hän

siis myöskin saisi mennä naimisiin hänen kanssaan? Hänen isänsä

sisaret olivat menneet naimisiin ulkomaisten herttuain kanssa,

mutta osaksi he elivät Ruotsin kustannuksella, osaksi oli häpeäksi

olla heidän kanssaan sukulaisuussuhteissa. Miksi ei kuninkaantytär

voisi mennä puolisoksi jollekin maan jaloimmista ylimyksistä, kun

Kustaa kuningas, heidän isoisänsä, oli kahdesti nainut jalosukuisen

ruotsalaisen neidon? Nythän liikkui vielä huhu, että heidän oma

isänsä... no, jos niin kävisi, voisi Anna olla varma siitä, että

Kustaa Brahe tulee hänen puolisokseen.

Vähän myöhemmin hän kertoi Annalle täydellä luottamuksella, että kun

tämä rakasti Kustaa Brahea ja heidän isänsä piti neiti Sigridistä,

nuo seikat olivat estämässä toisiaan. Suku tulisi ylen mahtavaksi,

sanottiin, ja Ruotsin kruunu saattaisi jonkun sukkelan keikauksen

kautta joutua Kustaan päähän.

"Kuka voisi sellaista ajatella?" kysyi Anna hämillään. "Mitä on nyt

tehtävä?"

"Sanokoon Kustaa heille..."

"Siitä olisi vähän hyötyä. Ei, hänen täytyy matkustaa pois ja tehdä

se heti."

"Erota sinusta, niinkö?"

"Niin, ja myöskin petollisesta suvustaan, ja se on epäilemättä

hänelle hyödyksi."

"Entä sinä itse?"

"Saan kai lohduttautua parhaani mukaan."

Kun Anna saapui nuorten parveen, kääntyi hän Sigrid Brahen puoleen.

Hän oli itse vastikään tehnyt niin suuren uhrauksen, että ajatteli

tämänkin pitävän tehdä samoin.

Hänen tullessaan oli keskustelu tauonnut tykkänään, ja hän kysyi

hymyillen, mistä oli ollut puhe.

"Leskikuningattaresta", vastasi Sigrid punastuen.

"Mitä hänestä on sanottavaa?"

"Hän elää niin yksinään", vastasi Anna Roos.

"Joka kerta kun minä olen käynyt siellä, on hänellä ollut hyvästi

vieraita", lausui prinsessa.

"Vieraat eivät aina ole ystäviä", huomautti Sigrid nöyrästi.

"Sinä olet oikeassa, jalo neiti, mutta Katariina Stenbock ei katune,

että antoi Kustaa kuninkaalle kätensä", sanoi Anna jonkun verran

ylhäisesti.

"Kaikki tietävät, että hän sitä ennen oli antanut sydämensä

toiselle", virkkoi Ebba Bielke.

"Sitä lupausta en minä olisi koskaan rikkonut", huudahti kaunis

Gunilla päättävästi.

"Tuskinpa teitä kukaan houkutteleekaan siihen", vastasi Anna jotenkin

terävästi, mutta lisäsi sitten lempeämmin muihin kääntyen: "Sanokaa

minulle toki, jalot neidit, eikö ihmisen pidä unhottaa itseänsä, kun

on kysymyksessä niin korkea päämäärä kuin kuninkaan puolisoksi ja

maan äidiksi tuleminen?"

Kaikki vaikenivat. Sigridin silmät olivat kyynelissä. "Siihen voidaan

pakottaa", kuiskasi hän.

"Armollisin prinsessa", virkkoi Ebba Bielke, "te olette meistä

nuorin, mutta varmaankin viisain. Ettekö luule, että niin tärkeässä

asiassa kuin avioliittoon-menossa sydämen yksin tulee saada

ratkaista?"

Anna punastui vahvasti. "En kiellä, että ajattelen niinkuin tekin",

sanoi hän, "mutta minusta näyttää kuitenkin, että on jalointa

pyhittää elämänsä velvollisuudelle."

Kaikki myönsivät sen. Eikä aineeseen sen enempää syvennytty.

Gunilla ajatteli itsekseen, että hän, jos tahtoisi, voisi kyllä

nöyryyttää neitinsä, niin ettei tämä sitä koskaan unhottaisi, mutta

Pietari Liljensparrelle koituisi siitä paljon surua, ja siksi hän ei

välittänyt siitä.

Niin rukoilevan ilmeen näki Anna Sigridin silmissä ja niin haikea

valitus oli hänen sanoissaan, kun hän lausui: "Siihen voidaan

pakottaa", että Anna toivoi, että isänsä olisi heittänyt hänet

ajatuksistaan. Tuo nenäkäs Gunilla Bielke, mitä hän olikaan

rohjennut... mutta kylläpä hän siitä hyvästä saikin -- Annan täytyi

naurahtaa itsekseen. Mistä syystä oli hänessä niin voittamaton

vastenmielisyys Gunillaa kohtaan?

Pietari Brahe piti kunnianaan tehdä neidin oleskelun Rydboholmassa

niin suloiseksi kuin suinkin vaihtelemalla huvituksia.

Niinpä tehtiin jäälle rekiretki tulisoihtujen valossa. Oltiin varmat

siitä, että Kustaa Brahe sai olla prinsessan ajomiehenä, mutta kun

tämä sen sijaan valitsikin Kustaa Banérin, kummasteltiin suuresti

mitä semmoinen merkitsi.

Seuraavaksi päiväksi oli kuningas määrännyt tulonsa.

Jo aamulla oli saapunut lisää vieraita, niiden joukossa useita

neuvosherroja. Muutamat heistä haastelivat keskenään, pitäisikö

käyttää tilaisuutta ja huomauttaa kuninkaalle sitä suurta

epäjärjestystä, mikä vallitsi kaikissa hallitustoimissa, sekä että

olisi toimitettava niin, että tulot ja menot kävisivät yksiin.

"Minä pelkään", sanoi Pietari herra vältellen, "että se synnyttäisi

vain närkästystä, kun kuninkaalla on niin kiivas luonne."

"Minä puolestani", huomautti herra Hogenskild, "tahtoisin sanoa

hänelle, että tällainen sodankäynti ympäristön kuningaskunnissa,

ruhtinaskunnissa ja kaupungeissa, jota nyt on kestänyt kaksikolmatta

vuotta ja jonka köyhä maamme on kokonaan saanut maksaa, on

köyhdyttänyt maan putipuhtaaksi. Olisi jotakin pitänyt tehdä haavojen

parantamiseksi, mutta sen sijaan on hallituksemme vain pahentanut

niitä."

"On totta, että kaikki voimat ja ajatukset ovat suunnatut

sotatoimiin", lisäsi Eerik Sparre, "mutta se ei ole minään

syynä sisäisen hallinnon huonoon järjestykseen. Jos tänne tulee

ulkomaalaisia joko omissa asioissaan tai vierasten valtain toimissa,

niin he saavat pitkiä aikoja virua täällä ja maksaa kalliita

kustannuksia, sentähden että kuninkaallisella majesteetilla ei ole

aikaa ottaa heitä vastaan. Liturgia se vie hänen aikansa, niin että

hän yhtämittaisista muistutuksista huolimatta ei ole vielä tehnyt

mitään järjestyssääntöjen aikaansaamiseksi kansliaansa varten, jossa

nyt toinen määräys kumoo toisen."

"Minä puolestani", puuttui kreivi Pietari puheeseen, "olen useita

kertoja huomauttanut, että olisi pantava täytäntöön mitä kerran

on kuninkaallisen majesteetin, Kaarle herttuan ja valtaneuvoston

suostumuksella päätetty, eikä meneteltävä niinkuin nyt, että

käytetään toiseen tarkoitukseen mitä toiseen on määrätty."

"Minun tapani ei ole ottaa puolustaakseni epäjärjestystä", virkkoi

Ture herra, "mutta mitenkähän käy, kun kuninkaallinen majesteetti

jättää neuvostoon ne ehdotukset, joista hän tahtoo kuulla neuvoston

mielipidettä? Saako hän edes vastausta, eikö neuvosto sen sijaan tee

kuninkaalle vallan toisia kysymyksiä ja esityksiä asioista, jotka sen

mielestä ovat epäkunnossa?"

"Mutta ei säästä hänkään sitten haukkumasanoja", huudahti herra

Hogenskild.

"Niin", sanoi kreivi Pietari, "neuvoston asema ei ole niinkään

kadehdittava, kun kuninkaan luonne on niin kärtyinen, ja kun on niin

paljon ja niin painavia syitä muistutuksiin -- esimerkiksi nyt tämä

kysymys läänityksien peruuttamisessa."

"Siihen emme koskaan suostu!" huudahti Sparre. "Rahapula on osaksi

seurauksena melkein uskomattomasta epäjärjestyksestä rahain hoidossa,

osaksi siitä tuhlaavaisuudesta, jolla hän käyttää kertyviä varoja

kaikkeen muuhun paitsi mihin niitä paraiten tarvittaisiin."

"Pelkäänpä", sanoi Ture herra, "että hänen onneton halunsa rakentaa

kalliita rakennuksia nielee ylenmäärin maan varoja."

"Emmekö ole lukemattomia kertoja pyytäneet häntä herkeämään siitä?"

kirkui herra Hogenskild. "Emmekö ole pyytäneet häntä panemaan pois

palveluksestaan tarpeetonta väkeä hovista, kansliasta, keittiöstä

ja kellarista, virkamiestensä luota ja tallista; minkätähden hänen

tarvitsee pitää useampia sellaisia pikkuvirkamiehiä kuin Kustaa

kuninkaan? Mutta tuo on kaikki kuuroille korville. Jos hän jotakin

tekee, niin hän tekee sen hullusti; niinpä hän esimerkiksi pitänee

toisinaan itse rahaston avaimia mukanaan."

"Etenkin lisäävät ylimääräiset verot kurjuutta", lisäsi Eerik herra.

"Miten uupunut onkaan kansa näistä yhtämittaa uudistuvista ajo- ja

päivätöistä sekä rahaveroista, ja sitä jatkuu vuodesta toiseen."

"Eikö näistä ole ensin kysytty neuvoston mielipidettä?" kysyi Ture

herra.

"On kyllä, mutta ei aina", vastasi herra Hogenskild; "sen sijaan on

kehotettu vouteja sopivimmalla tavalla toimimaan rahvaan keskuudessa."

"Minä voin todistaa, ettei aina ole niin tapahtunut", väitti Ture

herra. "Se annetaan toisinaan nurkkasihteerien ja semmoisten

tehtäväksi. Rahvas valittelee raskaan verotaakan alla, eikä nykyään

uskalleta enää toimia useammassa kihlakunnassa yhtaikaa, vaan

pidetään paraana ottaa yksi kerrassaan."

"On kovin onnetonta, ettei hän voi löytää sitä aarretta, jonka Eerik

kaivoi maahan", sanoi kreivi Pietari ivallisesti hymyillen.

"Hän koettaa nyt alentaa rahan arvoa", vastasi Eerik herra. "Sitä

tietä olemme jo kulkeneet koko pitkälle."

Nyt kuului ulkoa kulkusten kilinää.

"Kuningas tulee, kuningas tulee!" huusivat kaikki ja hyökkäsivät

ovelle.

"Hyvät herrat!" huusi kreivi Pietari. "Olemmeko yksimielisiä,

miettikäähän tarkoin!"

Kaikki pysähtyivät ja katselivat toisiaan.

"Isäntänä on minun vaikea..."

"Luonnollisesti, luonnollisesti!"

"Mutta meidän, vieraina", sanoi herra Hogenskild.

"Etenkin jos hän tulee kosimishommissa."

"Luulenpa, ettemme puhu mitään."

"Olemmeko yksimielisiä siitä?" kysäisi isäntä.

"Olemme, olemme!"

"Emme ole tietääksemmekään."

"Emme ensinkään."

"Hyvä, hyvä, herrat! Nyt ajavat reet pihaan. Me otamme hänet vastaan

kuin läheisen sukulaisen; ehkäpä hän tuleekin siksi pian, ja silloin

opetamme hänet pitämään meidän asiamme omanaan."

He juoksivat alas ja tulivat pihalle, juuri kun kuninkaan reki

pysähtyi rappusten luo.

Hän näytti synkältä; he eivät olleet seisoneet odottamassa häntä.

Mutta heidän kunnioittavat kumarruksensa ja alamaiset vakuutuksensa

siitä, miten suuresti he olivat iloissaan ja syvästi kiitollisia

hänen armollisesta tervehdyskäynnistään, saivat hänet pian hyvälle

tuulelle, ja hän tervehti kaikkia erittäin ystävällisesti.

Ehkäpä hän oli hieman hämilläänkin sen johdosta, mitä hänellä oli

mielessä, niin ettei hän senkään tähden kiirehtinyt tervehtimään

talon naisia; hän istui kreivi Pietarin kirjoitushuoneeseen sanoen

siellä tahtovansa kuumennetun viinin ja uhkean tammivalkean ääressä

mielellään jutella hetkisen hyväin herrain, Ruotsin miesten kanssa.

Omasta ja muiden puolesta lausui kreivi Pietari julki heidän suuren

kiitollisuutensa sen johdosta, että kuningas oli suvainnut käydä

heidän seuraansa, ja pyysi häntä olemaan vakuutettu siitä, että he

olivat hänen uskollisia alamaisiaan, jotka mielellään tahtoivat hänen

puolestaan antaa verensä ja henkensä.

Siitä sanoi kuningas olevansa täysin vakuutettu; ja hän olikin

tullut pannakseen heidän sydämelleen surunsa ja huolensa, jotka nyt

raskaasti painoivat häntä.

Syvä osanotto kuvastui kaikkien läsnäolijain kasvoissa. Kuninkaan

huolet olivat heidänkin huoliaan, ja he olivat nyt kaikki hyvin

huolissaan.

"Te tiedätte kaikki", alkoi kuningas, "että olen yksinäinen, sureva."

Kaikki huokailivat syvään.

"Luonteeni kärsii siitä; minä käyn ärtyisäksi, kiivaaksi."

Läsnäolijat nyökyttelivät osaaottavasti päätään. Se tuntui niin

luonnolliselta; jotkut iskivät merkitsevästi silmää toisilleen tai

pyyhkäisivät kiireimmiten kyyneleen.

"Tätä välttääkseni ja monesta muustakin syystä, etenkin sairautta ja

raihnautta väistääkseni..." Kuningas huokasi syvään.

Kaikki näyttivät hyvin miettiväisiltä.

"Lisäksi tulee monta surunaihetta, suuria, syvämietteisiä ajatuksia

ja paljon muuta huolta, jotka kaikki ovat yksinäisyyden seurauksia

ja vaikuttamia, niin että minä olen päättänyt valita itselleni uuden

puolison."

"Hoo!"

"Alamaisimmasti iloitsemme siitä kaikki!"

"Mikä iloinen uutinen!"

"Uusi aurinko nousee yli Ruotsin!"

"Koko valtakunta on riemuitseva!"

"Maan aatelisto on sitä juhlallisesti viettävä!"

"Kansa on sytyttävä viimeisenkin kynttilänsä!"

Näin he huudahtelivat kuin kilpaa, ja Juhana hymyili tyytyväisesti

näin makeita sanoja kuullessaan.

Kreivi Pietari kumarsi syvään. "Rohkenemmeko syvimmässä

alamaisuudessa pyytää saada tietää sen korkeasukuisen ruhtinattaren

nimen, jonka teidän armonne on valinnut?"

"Jalot herrat", huudahti kuningas hilpeästi (pahin oli nyt voitettu),

"minä en ole valinnut ketään Euroopan ruhtinattarista, vaikka luulen,

että vaalimme olisi heitä miellyttänyt. Korkean isäni esimerkin

mukaan tahdon minä Ruotsin ylevästä aatelistosta valita neitosen,

joka on tuleva puolisokseni ja Ruotsin kuningattareksi."

Uutinen oli luonnollisesti aivan odottamaton; sentähden oli ihastus

rajaton. Huudettiin ja ihmeteltiin kilpaa. Juhana kuningas seisoi

kuin epäjumala onnellisten alamaistensa keskessä.

"Sentähden olen nyt vieraananne tänään, kreivi Pietari."

Tämä suuteli kuninkaan kättä. "Koko parvi nuoria neitosia on

prinsessan ympärillä", vastasi hän.

"Tahdonpa heti nähdä heitä."

Kuumennetun viinin lämmittämänä astui kuningas koko seurueineen

nuorten keskelle. Rakkaasti hän tervehti prinsessaa, ojentaen sitten

muutamin ystävällisin sanoin kätensä talon ihanalle tyttärelle. Tämä

kalpeni tällöin niin vahvasti, ettei se voinut jäädä kuninkaalta

huomaamatta, ja keveästi kumartaen hän laskikin irti kätösen luoden

häneen pitkän, kaipaavan silmäyksen.

Annalta, joka seisoi lähellä, pääsi helpotuksen huokaus. Sigrid oli

pelastettu.

Sitten kuningas siirtyi toisesta toiseen. Jokaisen kanssa hän

puhui, kauimmin ehkä Ebba Bielken kanssa, jonka sukkelat vastaukset

näyttivät hyvin huvittavan häntä. Useita kertoja oli hän mennyt

Gunilla Bielken ohi olematta häntä huomaavinaan; vihdoin hän

pysähtyi aivan tuon kauniin tytön eteen sanoen melkein houkutellen:

"Sukkelaan, neitoseni, tänne kätenne!"

"En!" vastasi tämä pöyhkeästi, katsoen häneen.

Viini ja ällistys ehkä ajoivat veren kuninkaan päähän; vimmoissaan

hän viskasi hansikkaansa vasten tytön kasvoja ja lähti ulos.

Syntyi hälinä. Kaikki herrat kiiruhtivat kuninkaan jälkeen.

Neitoset, paitsi Anna, juoksivat itkevän Gunillan ympärille.

"Se oli hänen oma syynsä", sanoi prinsessa; "Gunilla sai itse aikaan

loukkauksen."

Kiihkeänä asteli kuningas edestakaisin. Bielket seisoivat erillään

keskustellen.

Kaikki tämä ei ennustanut mitään hyvää.

Pietari herra läheni kuningasta syvään kumartaen.

Kuningas tarttui hänen käsivarteensa. "Tuo lutka suututti minua",

sanoi hän. "Hän tietää, että minä rakastan häntä."

"Hänkö se...?"

"Niin, hän."

"Suvaitsetteko, teidän majesteettinne, että ilmoitan...?"

"Tehkää niin!"

Tuo iloinen uutinen sai Bielkein kasvot heti kirkastumaan, ja he

pyysivät alamaisimmasti kuningasta suomaan anteeksi lapselliselle

tytölle. He kyllä heti... Ja sedät veivät Gunilla neidin toiseen

huoneeseen, jossa luettiin sekä lait että evankeliumit, jotta hänet

saataisiin ajattelemaan mitä hän oli velvollinen tekemään omaistensa

tähden. Pietari Liljensparre saisi kiittää häntä onnestaan, niinkuin

Svante Sture kuningatar Margareetaa ja Kustaa Roos Katariina

Stenbockia.

Vihdoin hän pyyhki silmänsä ja lupasi tehdä niinkuin he tahtoivat. Se

ilmoitettiin kuninkaalle. Hän meni hänen luokseen, ja he tulivat ulos

käsikädessä, jolloin kuningas esitti hänet läsnäolijoille tulevana

puolisonaan.

Ei kukaan ällistynyt niinkuin Anna. Hän oli jo tottunut ajattelemaan

Sigridiä äitipuolenaan, mutta Gunilla -- hänen äitinsä ja hänen oma

hovineitinsä! Jagellolais-veri kuohahti. Nyt hän tiesi, miksi hän ei

ollut koskaan pitänyt Gunillasta.

Kun kuningas tahtoi viedä hänet tulevan kuningattaren luo, ei häntä

löydetty. Sanottiin, että hän oli tuntenut pahoinvointia ja mennyt

huoneisiinsa; ja siihen kuningas tyytyi.

Hogenskild Bielke oli saanut Pietari Liljensparren lähtemään heti

pois. Se raivo, joka alussa ilmeni hänessä, asettui pian, kun

hänelle sanottiin, että hän pani alttiiksi sekä omansa että Gunillan

hengen, jos nyt näyttäytyi kuninkaalle. Jos hän sitävastoin tahtoi

alistua siihen, mitä ei käynyt muuttaminen, niin Gunilla vastedes,

kuningattarena, tuli auttamaan häntä onneen.

Kainona ja hämillään Gunilla otti vastaan kaikki ne onnentoivotukset,

joita hänelle runsaasti tulvi. Oli kuin tuo laverteleva ja

ajattelematon tyttö olisi hävinnyt; Gunilla melkein pelkäsi

kuningasta ja oli ymmällä ajatellessaan tulevaa asemaansa.

Usein oli hän ihastuneena katsellut kuningatarta, kun tämä oli ollut

puettuna kuninkaalliseen komeuteensa. Nyt hän tuli itse samaan

asemaan. Häntä melkein huimasi.

Herra Hogenskild Bielke esitti, että hänen veljentyttärensä pitäisi

nyt matkustaa kotiin vanhempiensa luo ja jäädä sinne häihin asti.

Kuningas tahtoi, että Gunilla itse määräisi, ja kun tämä alamaisesti

vastasi: "Jos kuningas sen sallii", antoi hän suostumuksensa lisäten,

ettei kulu pitkää aikaa, ennenkuin hän oli valmistanut kaikki häitä

varten ja tuli noutamaan hänet takaisin.

Ilossa ja riemussa vietettiin ilta. Myöhään yöllä lähti kuningas,

seuraavana päivänä Anna neiti ja muut vieraat. Juhlasaatossa veivät

Bielket tulevan kuningattaren mukanaan kreivi Brahen huokaillessa

syvään ajatellessaan, että toiveet Ruotsin kruunusta olivat

häipyneet. Kustaa oli ääneti, prinsessa oli varmaankin hyljännyt

hänet. Mutta naisoikut saattavat vaihdella, ja joka tapauksessa oli

onni, että tuleva kuningatar oli ruotsalainen aatelisneito.

15.