Juhanasta ei ollut ensinkään vastenmielistä, että katoliset lähtivät
pois; nyt oli hänellä tilaisuus vapaasti hommailla liturgioinensa.
Kuningatar johdettiin mikäli mahdollista harhaan. Kuninkaan tarkoitus
ei kyllä ollut erota kokonaan paavista, mutta hän tahtoi vain
pakottaa hänet erinäisiin myönnytyksiin, ja kun niihin oli suostuttu,
kutsuttaisiin katoliset papit takaisin.
Katariina oli liian heikko ajattelemaan kaukaisempia asioita.
Ne katoliset jäivät jäljelle, jotka kuuluivat hänen lähimpään
ympäristöönsä, ja sentähden hän luuli, että kaikki muukin oli hyvällä
kannalla.
Riitaisuuksia kuninkaan ja herttuan välillä jatkui edelleen; toinen
ei tehnyt toiselle pienimpiäkään myönnytyksiä.
Turhaan Juhana vetosi kuninkaallisiin oikeuksiinsa. Kaarle ei
suostunut siihen, että niitä pienimmässäkään määrässä sovellettiin
herttuakuntaan; se kuului yksinomaan hänelle, ja alamaistensa isänä
hän hoiti sitä.
Mariestadin ja Mariefredin kaupungit perustettiin, ja molemmat saivat
nimensä hänen jumaloidusta Mariastaan.
On merkillistä, miten hänen raudankova tahtonsa taipui pehmeäksi
kuin vaha hänen puolisonsa pienissä kätösissä. Hän koetti arvata ja
jo ennakolta täyttää puolisonsa toiveet, eikä kukaan muu kuin Maria
olisi voinut saada häntä suopeammalle kannalle veljeänsä kohtaan,
jota hän vuosi vuodelta piti yhä pienemmässä arvossa.
Vuonna 1580 Maria synnytti tyttären, jonka Kaarle äitinsä mukaan
nimitti Margareetaksi. Lapsi oli heikko ja kivulloinen sekä eli vain
muutamia vuosia.
Marialleen hän aukaisi sydämensä, Marialleen hän ilmaisi ajatuksensa,
hänen kanssaan hän neuvotteli, mitä piti tehtämän maan tilan
parantamiseksi ja kansan valistamiseksi. Ja Maria koetti katsoa
asioita hänen silmillään ja omaksua hänen ajatustapansa.
Ollen itse kasvatettu evankeliseen uskoon hän hyväksyi sen, että
Kaarle otti vastaan ne protestanttiset papit, jotka etsivät suojaa
herttuakunnasta; hän ei kuitenkaan tahtonut, että herransa kovin
sanoin vastaisi veljensä ankariin määräyksiin, että heidät oli
heti lähetettävä takaisin. Mutta joskaan hän ei voinut estää häntä
kiivaasti vastaamasta, tulivat vastaukset kuitenkin hänen tähtensä
lievemmiksi kuin mitä Kaarle itse oli tahtonut.
Jo alusta pitäen oli Maria ruvennut kirjeenvaihtoon kälynsä
kanssa, ja muutamien vuosien kuluessa olivat molemmat todellisia
rauhanvälittäjiä miestensä kesken.
Sillä aikaa leskikuningatar oleskeli Strömsholmassa. Sukulaisia ja
ystäviä oli enimmäkseen siinä pienessä hovissa, minkä hän oli koonnut
ympärilleen.
Leskikuningatar oli liian viisas sekaantuakseen politiikkaan.
Täydellä vakaumuksella hän riippui puolisonsa uskossa, ollen tässä
suhteessa herttuan puolella. Tämän väkinäistä menettelyä ei hän kyllä
voinut ensinkään hyväksyä, mutta hän toivoi nyt, että Marian vaikutus
lieventäisi hänen kiivaan luonteensa purkauksia.
Elisabet oleskeli enimmäkseen hänen luonansa. Tukholman linnassa oli
elämä liian tahditonta häntä viehättääkseen. Hänellä oli kyllä oma
hovinsa, mutta sekä kuningas että kuningatar tahtoivat toimittaa
sinne suosikkejaan, ja nämä eivät suinkaan olleet henkilöitä, jotka
häntä miellyttivät.
Kaksitoistavuotias Annakaan ei miellyttänyt häntä, tai sanokaamme
suoraan, että tytön vaihteleva luonne kauhistutti Elisabetia.
Ei ainoastaan hänen ulkomuotonsa muistuttanut Ceciliaa, vaan
myöskin nuo yhtäkkiset vaihdokset ilosta suruun, mitä vilkkaimmasta
hilpeydestä vakavuuteen ja jäykkyyteen. Onneksi eleli nuori neiti
vallan toisissa olosuhteissa, ja hänen ehdoton luottamuksensa veljeen
saattoi olla hänelle hyvänä suojana kaikkia kiusauksia vastaan.
Strömsholmassa, hänelle nykyään niin rakkaan Katariinan luona, hän
sai olla vapaana tällaisista vastenmielisyyksistä.
Katariinan kanssa hän saattoi keskustella tuosta tärkeästä
kysymyksestä, mennäkkö naimisiin vai eikö.
Sydämessään hän tunsi taipumusta herttua Kristofferiin, mutta Sofian
onneton avioliitto väikkyi aina aaveen tavoin hänen mielessään.
Katariinan neuvosta oli hän kuitenkin tehnyt päätöksensä.
Mecklenburgiin oli lähetetty kirje, ja kesällä oli vietettävä
häät Tukholman linnassa, mutta herttuaa kehotettiin tulemaan
leskikuningattaren luo Strömsholmaan morsiantansa tapaamaan. Sieltä
heidän oli määrä matkustaa yhdessä pääkaupunkiin.
Sitä ennen täytyi hänen kuitenkin vielä saada kerran nähdä rakas
sisarensa, joka nykyään, kun miehensä oli karkoitettu valtakunnasta,
alati oleskeli Ekolmsundissa jumaloidun poikansa kanssa.
Sinne matkusti Elisabet, ja hänet otettiin avosylin vastaan.
Sofia oli virkeämpi kuin pitkään aikaan, ja ilo siitä, että hän sai
nähdä rakkaan sisarensa, oli ainakin hetkiseksi tehnyt hänet melkein
terveeksi.
Miten paljon heillä olikaan toisilleen kertomista! Pöyhkeästä,
ylpeästä Sofiasta oli tullut nöyrä nainen, joka ei elämältä mitään
vaatinut.
"Vain yksi rukous minulla on", sanoi hän, "että rakkaan poikani
kävisi hyvin elämässään; hänen tähtensä tahdon mielelläni kärsiä
vaikka mitä."
Kun Elisabet sitten rohkeni väittää, että hän hemmotteli poikansa
piloille, vastasi sokaistu äiti:
"Hän on ainoa aarteeni maan päällä. Voisinko kieltää häneltä mitään?"
Nuori Kustaa oli tavattoman kaunis lapsi. Vaaleat kiharat ympäröivät
hänen päätään, ja hänen sinisilmissään oli toisinaan lempeä ilme,
mutta olipa toisinaan rajuuttakin sekä katseessa että kasvojen
eleissä, ja silloin hän muistutti suuresti isäänsä. Silloin hän
kohteli pahoin sekä palvelijoita että eläimiä, ja kun äiti ei
suvainnut häntä kuritettavan, pakenivat kaikki häntä.
Turhaan Elisabet tästä huomautti. Sofia ei tahtonut kuullakkaan
mitään semmoista.
Eräänä päivänä kuulivat sisarukset huutoa ja melua linnanpihalta, ja
kun he kiiruhtivat ikkunaan, näkivät he, että tallimestari esteli
tuota yksitoistavuotiasta poikaa nousemasta hurjan hevosen selkään.
Vimmoissaan siitä, ettei saanut mitä tahtoi, tempasi pikku riiviö
miekan tupestaan ja iski kerran toisensa perästä palvelijaa kohden,
joka väisteli nopeasti.
Herttuatar huusi, tempasi ikkunan auki ja käski tallimestarin antaa
hevosen.
Poika hyppäsi heti selkään, mutta kun pikku herra ei voinutkaan
hillitä hevosta, heitti se hänet melkein heti maahan, jossa hän
makasi tajutonna, liikahtamatta.
Herttuatar huudahti kauhusta ja hyökkäsi rappusia alas.
Ei kukaan ollut uskaltanut mennä poikaa lähelle. Kaikki seisoivat
hämillään ja säikähdyksissään.
Herttuatar kumartui alas ja kuunteli, sitten hän otti hänet syliinsä
ja kantoi linnaan.
Tajunta palasi muutaman tunnin kuluttua.
Ei kukaan muu kuin äiti saanut pitää huolta hänestä, ja kun tämä
tahtoi estää häntä liian aikaisin nousemasta jalkeille, löi hän
äitiään, ja tämä sieti sen kärsivällisesti.
Hänellä ei ollut enää aikaa seurustella Elisabetin kanssa, ja suru
sydämessä matkusti tämä pois.
Herttua Kristoffer oli jo ehtinyt saapumaan Strömsholmaan ja oli itse
häntä vastaanottamassa.
"Niin, vie minut täältä", sanoi Elisabet, "minä olen kärsinyt liian
paljon tahtoakseni kauemmaksi aikaa jäädä tänne."
Katariina seurasi äskenkihlattuja, ja Tukholmassa vietettiin häät
kaikessa yksinkertaisuudessa, ehkäpä osittain kuningattaren sairauden
tähden, mutta enimmän ehkä sentähden, että prinsessa Elisabet halusi
niin.
Senjälkeen kävivät vastanaineet tervehdyksellä herttuan luona, josta
ei ollut saavuttu häihin.
Komeasti otti Kaarle heidät vastaan. Hän oli tähän aikaan itse niin
onnellinen, että mielellään tahtoi valmistaa iloa muillekin.
Ja hänen hyvä enkelinsä, niinkuin hän Mariaansa nimitti, eli niin
yksinomaan häntä varten, että saattoi aivan kirjaimellisesti sanoa
hänen lukevan miehensä silmistä tämän ajatukset ja arvaavan hänen
toiveensa.
Molemmat herttuat sopivat hyvin keskenään. Kummankin luonteessa oli
rehellistä vakavuutta, ja molemmille hymyili tulevaisuus loistavan
värisenä.
Vain muutamia harvoja, mutta suloisia päiviä he saivat viettää
yhdessä.
Eron hetkellä sanoi herttua Kristoffer: "En voi teille toivoa
suurempaa onnea kuin teillä jo on, olkoon se vain pysyväinen."
"Ole lujana uskossasi, kunnioita ja rakasta herraasi, niin elämäsi on
vankalla pohjalla", virkkoi Kaarle jäähyväishetkellä sisarelleen.
Nuorten saapuessa Tukholmaan tahtoi Juhana tietää, mitä uutta
Kaarleen kuului.
Mutta he tiesivät kertoa vain niin suuresta perheonnesta, että hän
pian väsyi siihen ja antoi heidän heti senjälkeen matkustaa.
Viisi komeata laivaa oli varattu viemään nuorta paria Wismariin,
ja tykkien jyskyessä sekä kaikin puolin juhlallisesti tapahtui
Tukholmasta lähtö.
* * * * *
"Kaikki ovat onnellisia, kaikki saavat mitä heidän sydämensä halajaa,
minä vain olen yksin ja hyljättynä, ilman ystäviä, voimatta luottaa
kehenkään!"
Näin valitteli kuningas ja syystä kylläkin. Mitään ystäviä ei hänellä
ollut, ja hänen uskottujansa, Juhana Henrikinpoikaa y.m., saattoi
pikemmin pitää hänen kätyreinään ja palvelusjuhtinaan.
Miten olikaan hän koetteeksi mukautunut muiden toiveita noudattamaan!
Kun katolinen kirkko velvoitti häntä paastoomaan keskiviikkoisin,
sentähden että hän sennimisenä päivänä oli murhauttanut veljensä,
niin hän oli vuosi vuodelta noudattanut sitä, mutta vapaaksi hän
ei ollut päässyt siitä tuskasta, joka aina tuontuostakin yhtäkkiä
ahdisti häntä hänen ajatellessaan Eerikkiä. Mistä johtui, että hän
suureksi kauhistuksekseen näki hänet ilmielävänä edessään aivan
aiheettomasti? _Siitä_ olisi toki rukouksien ja paastoomisien
pitänyt vapauttaa hänet; mutta sitä ne eivät ensinkään tehneet. Ei,
hän ei luottanut ensinkään katolisuuteen. Eikö hän ollut pitänyt
varmana sitä, että saisi paavin välityksellä haltuunsa neapelilaiset
herttuakunnat, joihin hänen puolisollaan oli pätevät oikeudet? Sitä
oli tapahtunut yhtä vähän kuin sitäkin, että paavi lupauksensa mukaan
olisi vaikuttanut Ruotsin hyväksi rauhanteossa Puolan ja Venäjän
välillä.
Kun sitten rauhasta lopultakin sovittiin Possevinon
myötävaikutuksella, vahvistettiin sen sijaan Puolan vaatimukset
Ruotsin alueisiin Liivinmaassa.
Ja hänen, kuninkaan, piti muka tulla katoliseksi. Ei, hän oli nyt
oppinut tuntemaan heidät, hän tiesi minkä arvoisia he olivat.
Sanokoon Katariina mitä tahansa, omatunto kielsi häntä noudattamasta
hänen toivomuksiaan.
Mutta kun hän tuli puolisonsa luo ja näki hänen tuskaisen katseensa,
tunsi hän sydämessään kipeän piston ja väänteli käsiään katkerassa
epätoivossa.
Tapahtuu toisinaan, kun elonlamppu on sammumaisillaan, että tajunta
tarkistuu; ja eräänä sellaisena hetkenä Warsewitz tunnusti, kun
Katariina kiihkeästi sitä uteli, että katolinen oppi ei ollut tähän
asti saavuttanut minkäänlaista menestystä Ruotsissa, mutta että
kaikkien uskovaisten toiveet olivat kiintyneet kruununperilliseen.
Silloin Katariina muisteli, miten hän oli iloinnut kuninkaan
yksityisestä kääntymisestä. Nyt hänen sydäntänsä ahdisti. Nainen
sietää vähimmin sitä, että hänen miehensä on heikko ja epäröivä,
ja Katariinan synnynnäinen ylpeys ja hänen oikeudentuntonsa, joka
halveksi kaikenmoista häilymistä puolelle ja toiselle, oli syvästi
loukkaantunut kuninkaan käytöksestä.
Ruotsalaisten sukulaistensa keskuudessa ei Katariinalla ollut
varsinaisesti yhtään ystävää. Kaikki osoittivat kyllä hänelle sitä
kunnioitusta, jota hänen asemansa ja persoonallinen arvonsa vaati,
mutta luottamusta, ystävyyttä... Saattoiko hän odottaa ja vaatia
muilta, mitä hän itse ei heille antanut?
Etenkin naisten kesken muodostaa uskonnon-eroavaisuus muurin tai
aukaisee kuilun. Leskikuningatar oli hyvin hänen mieleisensä, mutta
Kustaa Vaasan puoliso ei tuntenut mitään myötätuntoisuutta sitä
naista kohtaan, joka koetti saada pojan kavaltamaan isänsä uskon.
Katariina Jagellotar ymmärsi sen ja vetäytyi erilleen.
Eerik Brahe, kreivi Pietarin poika, oli kyllä katolinen.
Hän oli nainut ruhtinatar Elisabetin Lüneburgista, turhamaisen
höperön, joka koreilla puvuillaan, joiden vertaisia, ei Ruotsissa
koskaan oltu nähty, pani kaikkien naissukulaistensa päät pyörälle,
mutta joka ei voinut lausua ainoatakaan järjellistä sanaa.
Katariina oli siis jäänyt yksinomaan lastensa ja rippi-isänsä
seuraan. Viimemainittu koetti hänessä ylläpitää rohkeutta, ja toivoen
voivansa sovittaa muiden syntejä antautui hän mitä kiihkeimpiin
katumusharjoituksiin, joita ainoastaan yhä yltyvä sairaus voi
keskeyttää.
Katariina koetti viimeisiin asti salata sitä sekä itseltään että
muilta; ja uskonkiihko elähyttikin häntä viimeisiin asti. Hänen
vuoteensa yläpuolelle ripustettiin ristiinnaulitun kuva, jonka edessä
hän yhtämittaa oli palavissa rukouksissa.
Viimeisiin asti hän kehotti puolisoansa julkisesti ja kunniallisesti
kääntymään katoliseen uskoon ja voimakkaasti saattamaan sen
valtakunnan uskonnoksi.
Juhana itki ja vaikeroi sanoen tahtovansa tehdä kaiken voitavansa
noudattaakseen hänen toivomuksiaan ja pyysi häntä vain olemaan
kärsivällinen.
Katariina määräsi testamentissaan 10,000 taaleria koulun
perustamiseksi Braunsbergiin, jossa jesuiitat kasvattaisivat
ruotsalaisia nuorukaisia katoliseen oppiin.
Hän vannotti lapsiansa pysymään äitinsä uskossa, ja Sigismund
vakuutti hänelle, ettei koskaan ole sille uskoton.
Kun hänen tuskansa kävivät ylen koviksi, heitti hän vielä kerran
heille hellät jäähyväiset ja käski sitten kaikkien poistua paitsi
rippi-isänsä, jonka piti jäädä sinne viime hetkeen asti.
Sigismund talutti itkevän isänsä pois huoneesta. Katoliset papit
ja palvelijat, jotka olivat saaneet olla saapuvilla, seurasivat
jäljessä, eikä kukaan huomannut, että neljätoistavuotias Anna, joka
oli vaipunut äitinsä vuoteen viereen, jäi huoneeseen.
Siihen aikaan oli lääkintätaito hyvin vähäinen. Kuningatar-raukan oli
täytynyt kärsiä paljon, sillä hän kysyi tuskissaan rippi-isältään,
eivätkö ne kauheat vaivat, joita hän sairautensa aikana oli kärsinyt,
tuottaneet mitään lyhennystä niille tuskille, jotka kiirastulessa
odottivat häntä.
Rippi-isä pudisti epäillen päätänsä. "Se antaisi minulle voimaa
paremmin kestämään niitä", vaikeroi kuningatar.
"Jospa uskaltaisin", änkytti pappi. "Sanokaa, puhukaa! Oi kuinka
hirveästi minä kärsin!"
"Armollisin kuningatar..."
"Ei, hyljätty naisraukka, joka pyytää lievitystä suuressa tuskassaan."
Pappi pyyhki hikeä otsaltaan ja sanoi kuiskaten, melkeinpä peläten
omia sanojaan: "Minun ja kaikkien uskollisten vakaumus on, ettei
mitään kiirastulta olekkaan. Se on vain tekaistu juttu, jotta sen
avulla saataisiin yksinkertainen kansa pysymään aisoissa."
Kuningatar oli noussut vuoteessaan. Hän tuijotti pappiin, ikäänkuin
ei olisi uskonut korviaan; sitten hän huudahti voimakkaasti ja
käskevästi: "Menkää!"
"Armollisin kuningatar!"
"Menkää, tai huudan apua!"
Samassa pappi huomasi prinsessa Annan, joka oli noussut
polvistuneesta asennostaan, ja syöksyi suin-päin ulos.
Kuningatar vaipui vuoteelleen. Silmänräpäyksen ajan luuli Anna,
että hän oli kuollut, mutta silmät aukenivat taas ja ne kohtasivat
tyttären kyyneleisen katseen.
Sairas tahtoi puhua, mutta kyky oli poissa. Silloin tytär nojautui
häneen, ja herpaantuneet kädet nousivat siunaten. Tuskat näyttivät
tauonneen, ja hymy jähmettyi hänen huulilleen.
Katariina Jagellotar oli kuollut.
Hän oli ollut köyhien hyväntekijä, ja suuri oli sentähden suru.
Ylen kiihkeä oli Juhana surussaan niinkuin kaikessa muussakin.
Hänen silmissään oli vainaja nyt enkeli; tuskat olivat tehneet
kuningattaresta marttyyrin, eikä kukaan tiedä, mihin Juhanan
olisi voinut taivuttaa, jos paavi tällä hetkellä olisi tahtonut
julistaa kuningatar-vainajan pyhimykseksi. Katoliset kiihkoilemiset
leimahtivat hänessä uudelleen. Hän kutsui luokseen uuden arkkipiispan
Andreas Björnramin ja kehotti tätä ruumissaarnassaan kiittämään
Katariinan alttiutta isiensä uskolle.
Ja Ruotsin kirkon päämies suvaitsi tosiaankin lausua sellaiset sanat
kuin "että kuningatar aina oli pysynyt katolisessa uskossa, jota
ilman ei kukaan tule autuaaksi".
Kuningas lahjoitti hänelle kahdet kultavitjat hänen myöntyväisyytensä
tähden ja lupasi aina olla hänelle suopea ja armollinen herra.
Suurella komeudella toimitettiin hautaus Upsalan tuomiokirkossa.
Katariinan hautaholvi koristettiin mitä upeimmin. Toiselle puolen
kohotettiin kuningattarelle kaunis muistopatsas ja toiselle puolelle
määrättiin paikka kuningas Juhanan muistoksi pystytettävälle
samanlaiselle patsaalle.
* * * * *
Suru väistyi kuitenkin pian muiden aatosten tieltä. Juhana tunsi
olevansa vapaampi toimissaan kuin ennen, ja joskin hän juhlallisesti
aina vakuutti lohdutonta suruansa ja syvää kaipaustansa, kehittyi
kuitenkin hänen häilyvässä mielessään pian ajatuksia ja suunnitelmia,
jotka hänen toistaiseksi täytyi pitää omana salaisuutenaan.
Mutta lempilapsensa, liturgiansa puolesta hän tahtoi nyt
työskennellä; ja nyt, kun ei ollut mitään esteitä, sen _täytyi_ tulla
tunnustetuksi.
Kaikkien katolisten täytyi poistua valtakunnasta. Warsewitz matkusti
kohta kuningattaren kuoleman jälkeen, mutta Tukholman kirkkoherra
Laurentius Forsius oli katolinen.
On totta, että hän oli saanut kuninkaalta tämän hyvän papinviran
sillä ehdolla, että tulisi katoliseksi, mutta nyt kuului asiain
kulkuun, että kuningas karkoitti hänet virastaan, kun katolisia ei
enää suvaittu.
Pääalttarin edessä riisuttiin häneltä senjälkeen julkisesti papinpuku
ja hänet ajettiin häpeällisesti pois.
Uudelleen alkoivat kuninkaan aivoissa kummitella ajatukset
yhtymisestä kreikkalaiseen kirkkoon, mutta hän hylkäsi ne jotenkin
pian palatakseen omaan uskontojärjestelmäänsä, joka sentäänkin, hänen
mielestään, oli paras kaikista.
Sillä välin oli vastustajain luku tuntuvasti lisääntynyt. Eräs pappi
Skaran hiippakunnassa oli kiihottanut mieliä kuningasta vastaan,
ja kuiskailtiinpa, että joukko aatelismiehiä, joka nimitti itseään
"kolmeksikymmeneksi", oli aikeessa panna toimeen suuren mellakan.
Ryhdyttiin voimakkaisiin toimenpiteisiin. Pappi joutui kiduttavaan
kuulusteluun ja tuomittiin useine puoluelaisineen kuolemaan, mutta
varsinaiset alkuunpanijat jäivät vapaiksi.
Sitten määrättiin, että niiltä papeilta, jotka eivät noudattaneet
liturgiaa, oli pidätettävä palkat.
Juhanalle oli käynyt elinkysymykseksi saada liturgiansa käytäntöön,
ja pieninkin vastarinta kiihotti häntä melkeinpä hourupäiseen vihaan.
Vuonna 1582 säädettiin liturgia vielä ankarammin noudatettavaksi
ja hyväksyttäväksi. Ne papit, jotka eivät tahtoneet taipua siihen,
pantiin viralta, vangittiin ja ajettiin maanpakoon.
Menipä Juhana kuningas niinkin pitkälle, että omin käsin tarttui
erääseen vangittuun pappismieheen ja tallasi hänet jalkoihinsa
huudahtaen:
"Jalopeurain ja kyykäärmeiden päällä on sinun käyminen!"
Tämä mies, mestari Eerik Skepperus, rehtori Tukholmassa, oli luvannut
hyväksyä liturgian. Mutta tarkemmin mietittyään hän sanoi, ettei
voinutkaan omantuntonsa tähden tehdä sitä. Väkivaltaisen kohtelun
johdosta hän sai sisäisen vamman, ja vastenmielisyys vain kiihtyi.
Koko valtakunta oli täynnä vainoa, sekasortoa ja levottomuutta;
syytöksiä tuli maan joka osasta. Papit olivat heittäneet "punakirjan"
maahan ja tallanneet sitä, sanoen sitä perkeleen keksinnöksi, mutta
kun rikollinen sitten piti vangittaman ja saatettaman syytteeseen
majesteettirikoksesta, oli hän paennut herttuakuntaan.
Kaiken tämän ohessa kasvoi eripuraisuus Juhanan ja Kaarlen välillä.
Jälkimäinen oli ottanut Angermanuksen ja Pietari Joonaanpojan
suojaansa, "sentähden", sanoi hän, "että me tunnustamme sitä
uskontoa, josta he pitävät kiinni".
Mutta ei mikään auttanut; heidät haastettiin Tukholmaan.
Sinne he eivät uskaltaneet lähteä, vaan pakenivat ensin Vikeniin
ja sitten Mecklenburgiin, jossa herttuatar Elisabet ilomielin otti
heidät vastaan.
Rohkean Magdaleenan oli pakko jäädä kotiin hoitamaan sairaita
lapsiaan.
Hänelle, sanottiin, että kuninkaan lähetit olivat saapuneet
Nyköpingiin vangitsemaan häntä.
Luultavasti toivottiin, että hänen miehensä saataisiin palaamaan.
Silloin hän jätti pienokaisensa erään uskollisen ystävän haltuun ja
lähti valepuvussa Tukholmaan.
Hän kiiruhti heti linnaan ja pyysi päästä prinsessa Annan puheille.
Tämä tunsi hänet entuudesta ja oli iloinen saadessaan taas nähdä
hänet.
Silloin Magdaleena kertoi tulevansa pakolaisena pyytämään häneltä
suojaa itselleen ja pienille, sairaille lapsilleen.
"Mieheni on pelastunut vainosta", sanoi hän, "kosto on kohtaava
meitä."
"Mitä pahaa hän on tehnyt?" kysyi Anna.
"Saarnannut puhdasta evankelista oppia."
"Onko se rikos?"
"On, armollinen neiti. Kuningas on määrännyt liturgiansa
noudatettavaksi; ja se, jonka omatunto kieltää sitä hyväksymästä
ja saarnaamasta, joutuu pyövelin käsiin tai ainakin ankarimpaan
vankeuteen."
"Minulla ei ole mitään tekemistä liturgian kanssa."
"Eihän laki lienekkään teitä varten."
"Pitäisihän sen ulottua kaikkiin."
"Niinpä luulisi, armollinen neiti."
"Minä puhun kuninkaan kanssa, mutta ehkäpä pyydän kruununprinssin
apua?"
"Hänhän on katolinen?"
"Hän pitää kunniassa minun uskoani ja sentähden kai myöskin teidän.
Olkaa nyt täällä kuin kotonanne, sillä tänään ette voi täältä lähteä."
"Armollinen neiti, minä en lähde täältä ennenkuin olette auttanut
minua."
Anna riensi isänsä luo, mutta tämä oli taipumaton. Vaimo saa kärsiä
miehensä puolesta, sanoi hän, sehän on aivan oikein, ja hänet on heti
vangittava.
"Linnassako, minun suojissaniko?" huudahti prinsessa kauhistuneena.
"Tai silloin kun hän lähtee sieltä", vastasi Juhana. "Muutamia
tunteja ennemmin tai myöhemmin, se ei merkitse mitään."
Anna meni kuninkaan luota kruununprinssin luo ja pyysi hänen apuansa.
Sigismund mietti asiaa. "Minä en voi enempää kuin sinäkään", sanoi
hän, "mutta anna neitiesi illalla polvistua hänen eteensä."
"Mielelläni, jos sillä jotakin saavutetaan. Puhunpa heille heti."
Kohta senjälkeen sanoi kaunis Gunilla Bielke Ebba Hornille:
"Lyödäänpä vetoa, että minä hankin kuninkaan suostumuksen
polvistumatta."
"Kauniimman solkeni panen vetoon!"
"Sitten on asia ratkaistu!"
Kun kuningas illalla tapansa mukaan tuli prinsessan luo, kohtasi
hän ensimäisessä huoneessa neiti Gunillan, joka tuli ruusu kädessä
häntä vastaan. "Antakaa anteeksi Magdaleena raukalle", pyyteli hän
hymyillen suloisinta hymyään.
Kuningas katsahti ympärilleen. He olivat kahden. "Mitä saan minä
puolestani?" kysyi hän.
Gunilla ojensi hänelle ruusun.
Kuningas sovitti sen hänen kaularöyhelöönsä ja suuteli häntä; sitten
hän meni reippaasti sisään ja sanoi Annalle:
"Anna minulle paperia ja kynä, niin kirjoitan Angermanuksen vaimolle
vapautuskirjan."
Prinsessa syleili isäänsä; hän oli ihastunut hänen hyvyyteensä.
"Miten sinä menettelit?" kysyi Ebba.
"Ss, se on minun salaisuuteni. Solki tänne!"
14.