Suuri ja yleinen oli Ruotsissa tyytymättömyys sodankäyntiin Suomessa.
Se nieli valtion varat tuottamatta voittoa tai kunniaa.
Juhanan mielestä Yrjö Boije vitkasteli aivan liiaksi, ja Horneille
hän ei koskaan voinut leppyä. Nyt piti löytää päällikkö, jolla olisi
kuninkaan luottamus ja joka samalla oli reipas ja pelkäämätön sekä
ennen kaikkea uuras.
Sellaisen hän luuli saaneensa Pontus de la Gardiesta, mutta --
olihan tämäkin ollut petturi. Voisihan hän antautua vihollisten
viekoiteltavaksi... ehkäpä Iivanan... Sentähden oli välttämätöntä
jo edeltäpäin sitoa hänet Ruotsiin niin lujilla siteillä kuin
mahdollista.
Sofia Gyllenhjelm, kuninkaan äpärätytär, oli isänsä suuressa
suosiossa. Hän oli kuningattaren hovineitsyt ja oli päässyt monen
arvoisan perheen tuttavuuteen. Niissä hän oli tavannut tämän urhean
soturin ja rakastunut niinkuin moni muukin hänen reippaaseen
olentoonsa ja täydelliseen, ritarilliseen kohteliaisuuteensa.
Ei ole varmaa, oliko Pontus herra samalla ihastuksella kiintynyt
Sofiaan, mutta hän oli liian hyvä valtiomies jättääkseen huomioon
ottamatta, mitä etuja tämä saattoi hänelle tuottaa, ja sentähden hän
lausui olevansa mitä syvimmästi kiitollinen, kun kuningas hänelle
tarjosi Sofian kättä. Morsian oli ylenmäärin onnellinen, ja molemmat
äskenkihlatut pyysivät, että häät vietettäisiin mahdollisimman pian.
Samalla oli Pontus de la Gardie nimitetty ylipäälliköksi Suomeen, ja
hyvin oivaltaen, miten vaihteleva onni on, hän tahtoi kernaasti saada
vakavan aseman itselleen Ruotsissa.
Sanasta toimeen. Suurella komeudella vietettiin häät Vadstenan
luostarikirkossa luterilaisen käsikirjan mukaan. Saatiinpa paavin
lähettikin sinne saapuville paavilaisten suureksi harmiksi, nämä
kun pitivät sitä kirkon saastutuksena; ja kun juhlamenojen aikana
eräs parvekkeista luhistui maahan, niin he selittivät sen taivaan
rangaistukseksi.
Sulhanen sai useita läänityksiä, tiluksia ja kartanoita, ja hän piti
erittäinkin huolta siitä, että kaikki oli valmiina matkaa varten
Suomeen.
Vähäinen ei ollut suinkaan ällistys, kun hänen nuori puolisonsa
selitti tahtovansa seurata häntä. Turhaa oli kaikki puhe siitä, että
saattoi syntyä meritappelu ja että oleskelu yksin oudossa kaupungissa
ja vieraassa maassa olisi ikävää. Sofia vastasi sietävänsä ennen
mitä tahansa kuin voivansa erota puolisostaan. De la Gardie myöntyi
lopulta, etenkin kun kuningaskin näytti olevan sitä mieltä. Oli
jotenkin selvää, että hän oli kehottanut Sofiaa.
Vaikeata oli kyllä ottaa hänet mukaan, mutta mitä tehdä? Parasta
ottaa asiat niin huolettomalta kannalta kuin suinkin. Pontus de la
Gardie oli jo aikoja sitten tullut siihen kokemukseen, että taakkaa
on kannettava niin kauan kuin on pakko, mutta että se on heitettävä
heti, kun se käy laatuun, ja sitten sopii käyttää vapauttaan miten
haluaa.
Matkalle suoriuduttiin elokuussa 1580. Suunnattiin suoraan
Liivinmaahan. Räävelissä de la Gardie hankki puolisolleen
sopivan asunnon ja seurueen ja jätti hänet sitten rukouksista ja
vastaväitteistä huolimatta.
Muutaman hyvin varustetun aluksen kera hän purjehti itään päin
Viipuriin, Ruotsin äärimäiseen rajalinnoitukseen.
Sitä vastassa oli Venäjän puolella Käkisalmi eräällä niemekkeellä
siinä, missä Vuoksenvirta Saimaasta laskee Laatokkaan. Sekä linnan
että kaupungin varustukset olivat pääasiassa puusta, mutta toiselta
puolen oli itse paikka erittäin sopiva ja toiselta puolen taas
piiritystaito siihen aikaan niin vähäinen, että mitkään yritykset
linnoituksen valloittamiseksi eivät olleet tähän asti onnistuneet.
Nyt sen hetki oli lyönyt.
De la Gardie pommitutti kaupunkia hehkuvilla kuulilla. Vaikutus oli
hirveä, monta taloa syttyi palamaan, ja kaikki sammutusyritykset
olivat turhat.
Onnettomilla asukkailla oli valittavanaan kaupungissa riehuva tuli
ja sen ympärillä kolmella taholla meri, neljännellä ruotsalaisten
miekat. Suuri joukko paloi, vielä useammat saivat surmansa aalloissa,
2,000 miestä kaatui taistelussa, ja kaupunki valloitettiin. Linnan
päällikkö antautui saaden itselleen ja miehistölleen luvan lähteä
vapaasti.
Tämä tapahtui marraskuun 1 p:nä 1580. Yrjö Boije ja Kaarle Horn
olivat saapuneet sinne tuoden lisävoimia. De la Gardie asetti Boijen
linnan päälliköksi; Kaarle Hornin hän otti mukaansa.
Nämä molemmat sopivat oivallisesti yhteen. Kaarle Horn, joka oli
paljon nuorempi, näki Pontus herrassa mielikuvituksensa luoman
ihanteen. Hän oli pelkäämätön vaaran hetkellä, päättävä kaikissa
toimissaan, arkailematon, kun hänen tuli lausua mielipiteensä, ankara
velvollisuuksiensa täyttämisessä, mutta lepohetkinä hyvä toveri.
Ystävien kesken hän oli avomielinen ja suora. Hän saattoi mukautua
millaisiin kieltäymyksiin tahansa, kun asiat niin vaativat, mutta
hyvää pöytää hän ei suinkaan halveksinut suhteessa eikä toisessa.
Nuori Horn taas miellytti Pontus herraa. Hänestähän voisi saada
jotakin, saada jonkun, joka ymmärtäisi häntä ja jolle hän voisi
ilmaista ne suunnitelmat, mitä mielessään liikkui.
Talvi näytti käyvän ankaraksi, mutta Pontus herra arveli väen
hyvinkin tarvitsevan lepoa.
Yrjö Boije tuumi kyllä, että muualla olisi voinut olla mukavampaa
ja että täällä oli muonavarain puute. Mutta mitäpä tämä asia häntä
liikutti? Kuinka paljon hän aikoinaan olikaan saanut muistutuksia
vitkasteluistaan, ja nyt kävi ranskalainen talvimajoihin paljon ennen
kuin talvi oli alkanutkaan. Samapa se hänen puolestaan.
Sillävälin käyskenteli Pontus herra joka päivä yltympäri sotamiesten
kesken puhutellen heitä ystävällisesti ja kehotellen heitä, käskien
heitä pitämään hyviä päiviä niin kauan kuin se kävi laatuun; huonot
ajat tulevat kyllä nekin. Hän kiitti kaikkea, mikä ansaitsi kiitosta,
moitti jokaista laiminlyöntiä, mutta teki sen niin, että sellaista
harvoin uudistui. Sotamiehet suorastaan jumaloivat häntä.
Päällystössä kadehdittiin suuresti häntä, ulkomaalaista. Häntä
pidettiin kyllä suuressa arvossa taitavana päällikkönä, mutta...
aina kun hänestä puhuttiin, tuli tuo kiusallinen mutta... Jos hän
sitävastoin oli itse mukana, rupatti hän ja kertoili juttujaan tai
osoittautui niin toverilliseksi ja osaaottavaksi, että kaikki vallan
ihailivat häntä. Jokainen paloi halusta saada hänen lippujensa alla
niittää uusia laakereita.
Hän puolestaan luotti vain Kaarle Horniin. Myöhäiseen yöhön he
saattoivat istua yhdessä juttelemassa ja toisinaan lukemassa,
toisinaan tarkastamassa kompassia. Siitä he eivät puhuneet
kenellekään, mikä heillä oli tarkoituksena.
Sillä välin pakkanen yhä kiihtyi; järvet ja joet, vieläpä merikin
jäätyivät. Pontus de la Gardie ja Kaarle Horn tekivät pitkiä
retkiä. Joka kerta palatessaan he näyttivät aina iloisemmilta
ja tyytyväisemmiltä, olipa se sitten raitisten tuulien tai muun
vaikutusta.
Saipa arvoitus lopulta ratkaisunsa. Eräänä päivänä ylipäällikkö
antoi käskyn, että koko sotajoukon tuli kuormastoineen kaikkineen
olla lähtökunnossa; ja eräänä aamuna, kun pakkanen oli tavallista
purevampi, komennettiin lähtöön. Matkan määrästä ei tiennyt kukaan,
mutta Pontus herra suuntasi Kaarle Hornin ja lähimpien miestensä
kanssa lahden jäälle, ja sotajoukko seurasi perässä.
Se oli kummaa kulkua: kompassi oli ainoana oppaana. Pureva
pakkanen pakotti kulkemaan nopeasti, lepohetket olivat lyhyet ja
harvalukuiset. Ylipäällikkö oli kaikkialla saapuvilla; toisinaan
hän kiidätti koko penikulman takaisinpäin vain pitääkseen silmällä,
että kaikki olivat mukana. Häntä tervehdittiin eläköönhuudoilla,
ja hän laski leikkiä ja laverteli kuin olisi oltu huviretkellä.
Saavuttiin maihin, ja siellä vihdoinkin saivat sekä ihmiset että
eläimet levähtää, mikä jo oli kylläkin tarpeellista. Mutta taaskin
suoriuduttiin matkaan, Suomenlahdelle, suoraan Inkerinmaata kohden.
Kaikkiaan oli kuljettu 50 penikulmaa, matkan määränä oli Wesenbergin
linnoitus.
Suuri oli siellä hämmästys. Linna, joka oli vanha, lujasti muurattu
rakennus ristiritarien ajoilta, oli vahvasti varustettu, ja sinne
vetäytyivät venäläiset suojaan. Ruotsalaisten hehkuvat kuulat
sytyttivät sen, mutta tuli tukahutettiin ja muurit seisoivat
entisellään.
Sitä ennen oli Pontus herra jo käskenyt lähettää Räävelistä
suuren tykin itselleen. Sen saavuttua alkoi heti pommitus, ja kun
ruotsalaiset maaliskuun 4 p:nä 1581 valmistautuivat rynnäkköön,
antautui linna, kun sen miehistölle myönnettiin vapaa lähtö.
Seuraava hyökkäys tehtiin Tolsborgin linnoitusta vastaan, mutta
siellä antautuivat säikähtyneet venäläiset heti samoilla ehdoilla.
Sekä Wesenbergiin että Tolsborgiin määräsi Pontus herra miehistön ja
päällikön.
Sisä-Venäjälle tehtiin partioretki ja siellä poltettiin Sorinakin
kaupunki. De la Gardie marssi takaisin Suomenlahden poikki Suomeen
maaliskuun lopulla yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja sitten hän
matkusti heti Tukholmaan neuvottelemaan kuninkaan kanssa seuraavasta
sotaretkestä.
Ankarasti ahdistivat venäläisiä tähän aikaan tataarit ja urhea Stefan
Batori, joka arveli, että tilaisuutta oli käytettävä. De la Gardien
ehdotuksesta Juhana varusti joltisenkin sotajoukon, jonka keralla
urhea herra taas purjehti Liivinmaahan.
Sillä aikaa oli Kaarle Horn hoitanut ylipäällikkyyttä. Pienellä
sotajoukollaan hän valloitti linnoituksen toisensa perästä. Lode
valloitettiin heinäkuun 22 p:nä 1581; venäläiset jättivät linnan,
mutta päällikkö, joka ei tahtonut palata isänmaahansa, siirtyi
Ruotsiin vaimoineen ja lapsineen. Wickelissä ei miehistö uskaltanut
edes odottaa vihollisen tuloa, vaan sytytti itse linnan tuleen paeten
Pernauhun. Onni oli kääntynyt. Voitto seurasi ruotsalaisia, mihin
tahansa he kääntyivätkin.
Hapsalissa, maan pääkaupungissa, tekivät venäläiset aluksi urheata
vastarintaa, mutta tahrasivat maineensa säälimättömällä julmuudellaan
aseettomia asukkaita kohtaan. Niinpä kerrotaan, että eräs venäläinen
nainen oli murhannut seitsemän liiviläistä lasta. Kiivaan vastarinnan
jälkeen avattiin linnan portit ja se antautui, kun miehistölle
myönnettiin vapaa lähtö.
Samaan aikaan saapui de la Gardie vereksine sotavoimineen Ruotsista.
Tuskin oli hän noussut maihin Räävelissä, kunhan jo riensi Hornin
avuksi. Silloin oli tällä jo linna vallassaan.
Heti senjälkeen kiiruhtivat de la Gardie ja Kaarle Horn Narvaan. Tämä
tärkeä kauppakaupunki oli suureksi osaksi kaikkien Venäjän tarpeiden
varastopaikkana. Lyhyessä ajassa oli se tullut varsinaisen kaupan
pääpaikaksi, ja suuremmaksi varmuudeksi oli se ympäröity kolmen sylen
paksuisella muurilla.
Ruotsalaisille oli erittäin tärkeätä saada tämä kaupunki haltuunsa.
De la Gardie saapui syyskuun 3:ntena, ja seuraavana päivänä alkoi
pommitus, jota kesti taukoamatta 6:nteen päivään asti, jolloin muuri
useissa kohdin oli rauennut. Neljäsataa venäläistä pyssymiestä tuli
kaupungille avuksi, mutta heidät lyötiin ja karkoitettiin.
Klaus Fleming, joka oli tuonut mukanaan piiritystykistön ja osan
sotaväkeä, sulki sataman; ja sen teki tämä ankara herra niin
perusteellisesti, ettei siitä olisi kissakaan päässyt lävitse.
Kun kaupungin miehistö oli hyljännyt de la Gardien ehdotuksen,
että he saisivat lähteä vapaasti, kutsuttiin sotajoukko koolle
ja sotilaille ilmoitettiin, että nyt tehdään heti rynnäkkö ja
että kaupunki jätetään neljäksikolmatta tunniksi vapaasti heidän
ryöstettäväkseen; kuitenkin oli kirkkoja ja naisia säästettävä.
Niiden, jotka halusivat ottaa osaa rynnäkköön, tuli ilmoittautua,
sillä päällikkö ei tahtonut mukaansa muita kuin vapaaehtoisia ja
urheita miehiä. Ainoastaan ne, jotka ottivat osaa rynnäkköön, saivat
olla osallisina ryöstössä. Se, joka muuten anasti jotakin saalista,
sai luovuttaa sen muille.
Silloin huusivat kaikki, ylhäiset ja alhaiset, vanhat ja nuoret,
sotilaat ja kuormarengit, tahtovansa olla mukana. He saivat itse
valita päällikkönsä ja itse kärsiä seuraukset. Venäläiset tekivät
kiivasta vastarintaa; monta kaatui, mutta niin suuri oli hyökkääjäin
into, että he tunkeutuivat kaupunkiin muurin aukoista.
Syntyi kauhea verilöyly; ruotsalaiset saivat suuren saaliin sekä
ruutia ja tykkejä että muita sotatarpeita.
Seurasi sitten Ivangorodin, Jaman, Kaporien ja Savonlinnan valloitus.
Uskollisesti oli Kaarle Horn seurannut de la Gardieta, usein
noudattanut hänen käskyjään ymmärtämättä niitä; nyt sanoi Pontus
herra hänelle: "Pyydä mitä tahdot."
"Pyydän saada aina seurata sinua?"
"Mitä tahansa, mutta älä sitä."
"Miksi en?"
"Se vain lamauttaisi ajatuskykysi ja tekisi sinut epäitsenäiseksi."
"Sinusta opin joka päivä."
"Sinä olet ennen toiminut omin päin; toimi niin vastedeskin."
"Olen menettänyt itseluottamukseni."
"Se palautuu. Asetan sinut päälliköksi Narvaan, siinä saat kyllä
ajattelemista."
"Koetan parastani."
Niin he erosivat. De la Gardie palasi sotajoukkoineen Rääveliin,
tullen sinne juhlakulussa Lucian päivänä ratsuväkensä etunenässä
kellojen soidessa ja kansan riemuitessa. Nikolainkirkossa
polvistuivat niin monet kuin sinne suinkin mahtui kiittämään Jumalaa,
joka oli antanut voiton sotaretkellä. Senjälkeen pidettiin saarna ja
veisattiin kiitosvirsi.
Sotilaat ja porvarit syleilivät toisiaan ilokyynelten virtaillessa.
Vihdoinkin rohjettiin toivoa parempia aikoja, jolloin maanviljelys ja
kauppa taas kukoistaisivat. Pontus de la Gardien nimi oli kaikkien
huulilla; hän oli virolaisten pelastaja, venäläisten kauhistus.
Viimemainitut panivat hänen nimensä litaniaan kaiken sen pahan oheen,
josta he rukoilivat Jumalaa heitä varjelemaan.
Herra Pontus oli lähettänyt erityisen pikalähetin ilmoittamaan
rouvalleen Sofialle tulostaan ja pyytänyt häntä tulemaan kirkkoon
tapaamaan häntä, mutta häntä ei näkynyt.
Puolisonsa asunnon portilla hän sanoi kiitellen hyvästit
upseereillensa. Vähälukuinen palvelijakunta seisoi siinä hänen
käskyjään odotellen. Hän meni nopeasti sisään.
Huoneet olivat tyhjät, ei kukaan ollut häntä vastassa. Hän meni
eteenpäin. Silloin hän näki erään naisen seisovan selin häneen
kultapukimissa ja kimaltelevat jalokivet ja helmet päässä.
Tämä kääntyi nopeasti; se oli Sofia. Hänen poskensa olivat kalpeat
hänen silmänsä itkettyneet, mutta ne säkenöivät sittenkin, ja rinta
kohoili väkinäisesti.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Pontus herra hämillään.
"Sitä vielä kysytte!" huudahti Sofia kiihkeästi. "Eikö minua,
kuninkaan tytärtä, ole kohdeltu kuin halveksituinta naista
Räävelissä?" Nyyhkytykset tukahuttivat hänen äänensä.
"Kuka on sellaista uskaltanut?"
"Arvoni vaatisi, että puolisoni olisi juhlallisesti vienyt minut
kirkkoon kiitosjumalanpalvelukseen. Korkealta isältäni olin
saanut tämän puvun tällaisia tilaisuuksia varten. Miten ylpeänä
pukeuduinkaan siihen; ja kun huudettiin 'nyt kulkue tulee', silloin
sykki sydämeni ilosta ja ylpeydestä! Se ei kuitenkaan kääntynyt
tänne, vaan meni suoraan kirkkoon. Päällikön silmät olivat kiintyneet
kaikkiin kauniisiin naisiin, jotka ihastuneina katselivat häntä, ja
noiden kevytmielisten tähden hän unhotti sen, jolle ennen kaikkea oli
velvollinen osoittamaan rakkautta ja kiitollisuutta."
Keskeyttämättä hän olisi saanut jatkaa paljon kauemminkin, niin
hämmästynyt oli Pontus herra. Mutta eräs sana sattui erityisesti
hänen korvaansa, ja hän huudahti: "Kiitollisuuttako?"
"Saathan sinä kiittää juuri minua asemastasi ja nauttimastasi
korkeasta arvosta!"
"Ei, tämä menee liian pitkälle!" tiuskaisi Pontus herra melkein
vihoissaan. "Kokonainen kaupunki riemuitsee minun tänne-tulostani, ja
kotonani kohdellaan minua kuin pahantekijää. Mitä teidän sukuperäänne
tulee, niin siitä kannattaa puhua hyvin vähän. Jääkää tänne tai
menkää Ruotsiin, miten teitä vain huvittaa, mutta minua ette näe
enää."
Hän aikoi lähteä huoneesta, mutta Sofia juoksi hänen eteensä,
heittäytyi maahan ja syleili hänen jalkojaan.
Se oli vain mustasukkaisuutta! sanoi Sofia. Kaikki naiset kilpailivat
hänen miehensä suosiosta... Hän oli epäluuloinen, koska luuli, ettei
Pontus herra rakastanut häntä... Jos tämä nyt menisi, niin hän
surmaisi itsensä.
Ei ole niin varmaa, olisiko herra Pontus joka suhteessa ollut yhtä
taipuvainen, mutta riitaantuminen Sofian kanssa synnyttäisi ehkä
selkkauksia ja herättäisi kuninkaassa epäluuloja. Se voisi katkaista
hänen loistavan uransa, ja kunnianhimoansa tyydyttääkseen Pontus
de la Gardie alistui kaikkeen; sentähden hän syleili Sofiaansa,
tyynnytti hänen mieltänsä ja koetti saada hänet palaamaan Ruotsiin.
Siinä suhteessa oli Sofia kuitenkin taipumaton. Hänen täytyi saada
olla miehensä läheisyydessä, ero tästä olisi hänen kuolemansa.
Sen sijaan hän lupasi, ettei vastedes enää tule tapahtumaan mitään
tällaista ja että hän tahtoi tästälähin kärsiä ja salata tuskansa,
olivatpa ne miten katkeria hyvänsä.
Pontus herra ajatteli itsekseen, että avioliitto oli sentään hyvin
kiusallinen ies; onneksi hänen ei tarvinnut jäädä Rääveliin, ja hän
päätti vakaasti, ettei sinne vallan pian palaja.
Ruotsissa herättivät de la Gardien voitot melkein yhtä suurta iloa
kuin Räävelissäkin, etenkin kuninkaassa. Hän lähetti hänelle sekä
rahoja että kunniamerkkejä jaettavaksi palkintoina sotaväelle.
Mutta turhamainen kun oli, liitti hän arvonimeensä heti valloitetut
maakunnat eikä tahtonut suostua rauhaan, ellei saisi pitää näitä
maita hallussaan.
Pontus herra kirjoitti hänelle, että hänen rauhan tähden pitäisi
luopua niin vähäpätöisistä valloituksista; mutta se oli turhaa.
Venäjällä synnytti ruotsalaisten menestys yleistä pelkoa, Puolassa
kateutta. Stefan Batori sanoi, että ruotsalaiset eivät olisi
valloittaneet mitään, ellei hän olisi antanut Venäjän pääarmeijalle
tekemistä toisaalla. "Minä lasken verkot", sanoi hän, "mutta Juhana
korjaa saaliin."
Tsaari Iivana halusi nyt rauhaa, mutta ei semmoisilla ehdoilla,
jommoisia Juhana asetti. Hän turvautui silloin juoneen, kirjoitti
paaville kääntyneensä katoliseen uskoon ja pyysi hänen välitystään.
Se onnistui. Possevino pantiin lähettilääksi; Juhana kutsuttiin
ottamaan osaa rauhankeskusteluihin. Mutta ylvästellen saamistaan
voitoista hän esitti niin suuria vaatimuksia, että Stefan ja Iivana
tekivät keskenään sopimuksen, jonka mukaan kumpainenkin saisi pitää
omanaan mitä voisi ruotsalaisilta Virossa anastaa.
Juhana suuttui sekä lankoonsa että Possevinoon, ja kun hänellä ei
ollut tilaisuutta lähettää lisävoimia Ruotsista, käski hän käymään
alituista hävityssotaa Venäjää vastaan.
De la Gardiella oli useimmiten menestys, mutta hänen mielensä
katkeroitui, kun ei otettu ollenkaan huomioon hänen kehotuksiaan,
että tehtäisiin rauha eikä luotettaisi epävarmaan sotaonneen.
Tämä meni niin pitkälle, että hänen saksalaisia ja skottilaisia
palkkasotureita tyydyttääkseen täytyi omalla vastuullaan lainata
rahoja sekä pantata vitjoja ja koristeita.
Horjuvaisena kuten ainakin antoi Juhana toisella kertaa käskyjä,
jotka hän toisella kertaa peruutti, mutta silloinpa ei Pontus herra
häikäillytkään sanoa hänelle purevia totuuksia. Kerran hän huomautti:
"Liivinmaan aatelisto ei ole kuninkaalle oikein suosiollinen";
toisella kertaa taas: "Teidän kuninkaalliselle majesteetillenne on
suureksi häpeäksi ja häväistykseksi, että ensin käsketään ottaa
jotakin ja sitten kohta hämäräin kulkupuheiden nojalla antaa
se takaisin; sentähden minä suuresti kummastelen, kuka teidän
majesteetillenne antaa sellaisia neuvoja", j.n.e.
De la Gardie piti sotaa nyt jo liian epäkunniallisena, jonkatähden
se hänestä myöskin oli kadottanut kaiken viehätysvoimansa. Tulipa
sitten vielä lisäksi, että hän tunsi olevansa onneton avioliitossaan.
Hänen puolisonsa sietämätön mustasukkaisuus kiusoitti häntä. Vastoin
hänen tahtoansa pakottivat olosuhteet hänet viipymään pitkän ajan
Räävelissä, ja se vakoilu, jota Sofia harjoitti, vei useinkin
tuloksiin, jotka antoivat aihetta hyvin kiusallisiin perhekohtauksiin.
Vihdoin hän sanoi puolisolleen ankaran vakavasti jättävänsä sekä
hänet että kuningas Juhanan, ellei saanut nauttia vapauttaan; täällä
ei nyt enää ollut mitään häntä pidättämässä. Sofia rouva lupasi
alistua kaikkeen. Viettikö hänen herransa sen jälkeen ehkä vieläkin
vapaampaa elämää, jota hän suri, vai oliko hänen terveytensä ehkä jo
ennemmin murtunut, se jääköön ratkaisematta, mutta Sofia kuoli alussa
vuotta 1583, synnytettyään pojan, sittemmin kuuluisan Jaakko de la
Gardien.
Suriko Pontus herra häntä, on epätietoista; paljon luultavampaa on,
että hän oli iloinen päästessään vapaaksi hänestä. Poika jätettiin
naisten hoivaan; nyt Pontus herra taas sai nauttia vapaudestaan.
Sekä sotaa että rauhanhieromista jatkettiin. Hyökkäys Pähkinälinnaa
vastaan, jossa de la Gardie ei ollut osallisena, ei onnistunut;
lisäksi tuli Puolan uhkaava käytös, joka kaikki sai kuningas Juhanan
rauhallisempaan ajatustapaan. Tataarit uhkailivat Venäjää, ja siellä
pyrittiin sentähden sopuun Ruotsin kanssa.
Vihdoinkin määrättiin rauha tehtäväksi Pliusassa, puolitoista
penikulmaa Narvasta, toukokuun 9 p:nä 1583. Mutta ei sovittu siitä,
kuka ottaisi ensi askeleen rauhankeskustelujen alkamiseksi, ja
sitten keksittiin semmoinen temppu, että asetettiin venäläisten ja
ruotsalaisten teltat lähekkäin, ovet vastakkain ja niiden väliin
pöytä, jonka ääressä lähettiläät istuivat kukin teltassaan.
Siinä tehtiin välirauha kolmeksi kuukaudeksi.
Toinen kokous pidettiin elokuun 10 p:nä 1583. Silloin pitennettiin
välirauha kolmeksi vuodeksi. Kolmas kokous oli marraskuun 5 p:nä
1583; siinä tarjosivat venäläiset Ruotsille Vironmaan ja Narvan sekä
kauppaoikeuden koko Venäjällä. Nämä olivat Ruotsin lähettilästen
mielestä hyvät ehdot, mutta Juhana vaati paljon enemmän. Sovittiin
kahden viikon miettimisajasta, ja Ruotsin lähettiläät palasivat
veneessä Velika-jokea myöten Narvaan. Vanhassa aluksessa oli kaksi
tykkiä, jotka laukaistiin matkustajain kunniaksi; tällöin särkyi yksi
pohjalauta ja siihen syntyi joltinenkin reikä. Sen päällä oli joukko
matkatavaroita, joten sitä ei huomattu heti. Kun vesi syöksyi sisään,
heittäytyivät soutajat veneen laidalle ja vene kaatui. Useat uivat
maihin, toisia pelastettiin, mutta kahdeksantoista hukkui, niiden
joukossa Pontus de la Gardie.
Hänet haudattiin Räävelin Nikolainkirkkoon ja hänelle pystytettiin
marmoripatsas.
13.