Tiedämme, että Possevino lähti Roomaan hankkimaan paavin suostumusta
sellaisiin muutoksiin katolisessa opissa, että se sopisi yhteen
liturgian kanssa.
Juhana oli vakaasti päättänyt uudelleen panna luostarilaitoksen
voimaan; mutta siksi, kunnes kansa oli ehtinyt tottua niihin, oli
niitä käytettävä kouluina ja sairashuoneina.
Hän oli sydämestään kiintynyt Roomaan, mutta tien sinne piti käydä
niissä mutkissa, mitä hän määräsi -- niin tai ei ollenkaan.
Hän kirjoitti taas Roomaan, eikä hän mielinyt ensinkään tehdä
myönnytyksiä.
Vihdoin tuli paavin vastaus, mutta kun tämä pysyi melkein täydelleen
katolisen kirkon rituaalin kannalla, suuttui Juhana ja huudahti:
"Ellen saa kaikkea, en voi tehdä mitään; sitten on kaikki loppu."
Samassa kirjeessä oli paavi pyytänyt, että Ruotsiin rakennettaisiin
katolinen kirkko, mutta Juhana vastasi, ettei hän voi tehdä mitään
myönnytyksiä, koska hänenkään toiveisiinsa ei oltu suostuttu.
Possevino palasi Roomasta samaan aikaan kuin Kaarle nuorine
morsiamineen kotiutui.
Hän huomasi tilan maassa kehnommaksi kuin oli luullutkaan ja
kuninkaan olevan perin huonolla tuulella.
Varsinaisena syynä tähän oli, että oppinut tohtori Chytraeus
Rostockista, mainioin Saksan jumaluusoppineista ja innokas
protestantti, oli -- ehkäpä juuri vartavasten -- omistanut
kuninkaalle erään painoksen kirjoittamaansa Augsburgin tunnustuksen
historiaa ja omistuslauseessaan ylistänyt Kustaa Vaasaa, joka
voimakkaasti oli suojellut puhdasta oppia, ja lausunut ilonsa siitä,
että poika astui isänsä jälkiä.
Kirjaa luettiin kaikkialla Ruotsissa ja sitä pidettiin mitä
kiivaimpana moitteena kuningasta vastaan.
Sama kirjailija oli painattanut myöskin esityksen kreikkalaisen
kirkon tilasta, ja tämä herätti huomiota, sentähden ettei mainittu
kirkko käytä messu-uhria eikä pyhimystenpalvelusta ja että pappien
naiminen on sallittu y.m.
Possevino myönsi itse, että tämä mies oli hänen vaarallisin
vastustajansa, ja hän koki kaikin voimin kukistaa häntä. Tällä kertaa
legaatti esiintyi keisarin ja useiden saksalaisten ruhtinasten
lähettiläänä. Hän tarjosi joltisenkin summan käännytystoimen
avustamiseksi Ruotsissa: mutta kun hän ei ollut voinut saada
kuninkaan vaatimuksia hyväksytyksi, joutui hän epäsuosioon.
Tämä ei estänyt jesuiittoja jäämästä Ruotsiin. Olihan siellä suuri
joukko roomalaiseen uskoon kääntyneitä, joita varten tarvittiin
anekirjoja ja jotka täytyi saada käännyttämään muita paavillisen
valtikan alle.
Kuta pienemmäksi kävi toivo kuninkaan kääntymisestä, sitä
innokkaammin työskentelivät jesuiitat kylvääkseen kansan keskuuteen
siemenen tulevaa satoa varten.
Kaiken tämän tapahtuessa oli Juhana neuvotonna ja ymmällä, tietämättä
mitä tehdä.
Toiselta puolen ahdisti häntä kuningatar, joka oli tuskissaan ja
epätoivoissaan hänen epävarmuutensa tähden, toiselta puolen taas
hänen poikansa, jonka jesuiitat olivat vieroittaneet hänestä ja jonka
he hänen tietämättään olivat valmistaneet ensi rippiä varten.
Tuo rakastettu poika, joka oli vastannut, kun hänelle sanottiin, että
hän luterilaisesta kirkosta luopuessaan ehkä menettäisi kruununsa,
mieluummin luopuvansa maallisesta kruunusta kuin uskostaan.
Ja lisäksi rohkeni valtaneuvosto sanoa hänelle, että hän oli
saattanut itsensä niin kotimaassaan kuin ulkomaillakin epäluulon
alaiseksi tahtoessaan otettavaksi käytäntöön vanhoja tai uusia
harhauskoisuuksia. He neuvoivat häntä asettamaan jälleen virkoihinsa
karkoitetut papit, jotka nauttivat kansan luottamusta, ja ajamaan
pois liturgiset, jotka olivat vain silmänpalvelijoita.
Kuningas oli yksin, hänessä syntyi uusia ajatuksia, toisia hävisi
toisten tieltä, ja hänen täytyi seurata niitä kaikkia. Ne eivät
antaneet hänelle mitään rauhaa. Miten suuttunut hän olikaan
Pietari Braheen, Niilo Gyllenstjernaan, Hogenskild Bielkeen ja
Eerik Sparreen; heihin oli hän enimmän luottanut, ja nyt he
yhtyivät muuhun neuvostoon kehottaen häntä pitämään huolta siitä,
että Ruotsin kruununperillinen tulisi kasvatetuksi puhtaaseen
evankelis-luterilaiseen oppiin.
Oliko hän muka tahtonut muuta kuin saattaa kaikki oikealle tolalle?
Eikö hän itse ollut nähnyt tavattoman paljon vaivaa sommitellessaan
opin, johon kaikki muut sisältyivät ja jonka omaksuen kansa olisi
hänessä nähnyt sekä ylimäisen pappinsa että kuninkaansa!
Oh, hän oli yhtä onneton kuin Eerik kuningaskin.
Voi, mistä tulikaan tuo ajatus? Oliko siitä ehkä ollutkin vain vähän
hyötyä, että hän kuoli? Pois semmoiset ajatukset!
Mutta saattoiko tämä nyt ehkä nähdä ja oivaltaa, kuinka onneton
kuningas Juhana oli?
Ei yhtään ystävää koko maailmassa, ei ketään, ei ketään, jota
täydellä luottamuksella voisi lähestyä.
Jesuiitat ovat kyllä auliita lupauksissaan, mutta aneitaan he eivät
itsekään usko. Ne ovat olemassa vain yksinkertaisia varten ja
Pietarin rahaston hyväksi.
Paras kaikista olisi liturgia. Kateudesta vain sitä ei tahdota
tunnustaa.
Senjälkeen oli kreikkalainen oppi paras. Voisivatkohan ehkä hyväksyä
ja omaksua sen?
Eerik piti kiinni luterilaisuudesta, hänellä kun ei ollut paremmasta
tietoa.
Mutta Kaarle on kalvinisti, vaikka ei tahdo sitä julkisesti tunnustaa.
Hän tahtoisi hyvin mielellään saada Ruotsin kruunun, mutta se ei
onnistu.
Sigismund! _Kuningas_ Sigismund! Oikeuden mukaan olisi Puolan kruunun
pitänyt joutua hänelle, kun eno kuoli. Kuinka he kiistelivätkään
siitä kuin koirat luusta, ja nyt... niin, nyt on täti kuningattarena,
eikä hänellä ole lapsia.
Aivan mahdotonta se ei ole, mutta...
Ei, sitä ei kannata ajatellakkaan.
Ruotsin ja Puolan kuningas! Se kuuluu hyvältä, mutta mitenkähän se
kävisi laatuun!
Ruotsalainen ja puolalainen neuvosto; ja itse hän saisi matkustaa
valtakuntain väliä.
Siellä katolinen, täällä luterilainen; sekin käy kyllä laatuun.
Juhana oli kyllä monta kertaa sitä koettanut.
Mutta Sigismund on itsepäinen; kaunis, pulska Sigismundini, miten hän
onkaan minulle rakas!
Pitääköhän hänkin minusta? Pitää, pitää kyllä, kun hän vain saa olla
rauhassa.
Naisetkin alkoivat jo luoda silmäyksiään häneen. Se on melkein liian
aikaista.
Tuo pikku Gunilla... oikea ruusunnuppu... hän tahtoo, luulemma,
tekeytyä suloiseksi.
Odotahan, kunnes kohtaamme kahdenkesken. Äh! Mitä minä hänestä
välitän. Mutta jos minä vaivaan itseäni ja suutelen häntä, niin se on
suuri kunnia hänelle, sen hän voinee käsittää.
Haluaisinpa tietää, onko puolisollani mitään epäilyksiä Sofia
Gyllenhjelmin suhteen? Hän on hyvin näköiseni.
Parasta olla puhumatta mitään. Sellaiset tunnustukset ovat aina
vastenmielisiä.
Sofia on rakastunut de la Gardiehen. Niin he ovat muuten kaikkikin.
Tätä näytti pieni Ebba Horn eniten viehättävän, ja Ebba Horniahan se
Sigismundkin tähysteli.
Mutta ei tule toisesta enempää kuin toisestakaan; mutta mitä Sofiaan
tuli, niin se ei ehkä olisi niinkään tuhmasti.
Olisihan hyvä saada tuo herra jonkinlaisiin siteisiin, muuten ei voi
tietää mitä tapahtuu.
Sofia pitäisi häntä silmällä ja varoittaisi minua, kun niin
tarvittaisiin.
Puhuupa Sofialle.
Ja myöskin de la Gardielle.
Oi, kuinka paljon kuninkaalla toki on huolta kaikesta ja kaikista!
Kaikki muut saavat rauhassa nauttia elämästään, hänellä ei ole mitään
rauhaa.
Ja sota sitten, tuo onneton sota! Sanovat minun tahtovan sitä.
Minä tahdon kunniallista rauhaa. Maani suuruuden ja onnen puolesta
uhraan elämäni.
Menisinkö Katariinan luo? Hänellä on kai pappinsa siellä, ja he
alkavat taas niinkuin tavallisesti.
Katariina ei ymmärrä, että minä tarvitsen lepoa ja rauhaa päivän
jännittävän ajatustyön jälkeen, ja paras lepo on iloinen leikinlasku
nuorien kanssa. Hän voisi kernaasti pitää useampia hovineitsyitä.
Minä pidän siitä, että ympärilläni on nuoruutta ja kauneutta.
Katariina raukka, miten hän on muuttunut! Hän on todellakin ollut
kaunis, mutta nyt -- ei rahtuakaan -- mies säilyy paremmin, etenkin
jos hänen asemansa elämässä antaa jotakin loistoa hänen persoonalleen.
Niin, ehkäpä menen Katariinan luo.
Jos seuraamme häntä, niin tapaamme Katariinan sohvalla lepäämässä.
Hänen kalpeat, raukeat piirteensä osoittavat sairauden hävityksiä,
mutta kun hän näkee kuninkaan, kuvastuu hymyily hänen kasvoillaan;
hän viittaa rippi-isäänsä herkeämään lukemasta ja tuottaa kuninkaalle
mukavan tuolin.
"Kiitos että tulit, Juhana! Olen halunnut saada puhua kanssasi,
mutta en rohjennut kuluttaa kallista aikaasi. Sinulla on niin paljon
miettimistä."
"Se on totta, mutta nyt olen heittänyt kaikki sikseen viettääkseni
muutaman hetken --"
"Naiseni, jättäkää meidät! Kuningas tahtoo olla yksin", lausui
kuningatar kiihkeästi.
Nuori joukko kumarsi syvään ja kiiruhti iloisesti pois.
Juhana peitti kasvonsa käsiliinalla.
"Sinä arvaat mitä minulla on sanottavaa", kuiskasi kuningatar laskien
laihan, valkean kätensä hänen käsivarrelleen.
Säälien, joskin hieman hämillään, kuningas kumartui hänen puoleensa
sanoen: "Katariinani!"
"Minä tunnen voimieni vähenevän."
"Älä puhu niin ikäviä sanoja; ne repivät rikki ennestäänkin raadellun
sydämeni."
"Oi, jospa tahtoisit heittää kaikki maalliset huolet ja murheet kauas
luotasi!"
"Mahdotonta, Katariina, koko hallitustaakka lepää hartioillani."
"Anna se muiden kannettavaksi."
"Kukapa sitten valvoisi Sigismundin perintöoikeuksia maalliseen
kruunuun? Sinä, Katariinaseni, olet jo ansainnut hänelle
taivaallisen."
"Oi, jospa voisin antaa sen sinulle!"
"Taivas ei voi kieltää mitä sinä pyydät; olen varma siitä, että
sinun tähtesi minulle kaikki luetaan hyväksi. Sinä olet varmaan
suojelusenkelini."
"Joka pian korkeudesta valvoo toimiasi."
"Minä seuraan sinua pian!"
"Sitä ennen täytyy sinun langeta pyhän kirkon helmaan."
Kuningas taivutti nöyrästi päätänsä.
"Sanohan, Juhana, sallitko isä Johanneksen jatkaa kertomusta pyhästä
Antoniuksesta?"
"Aioin juuri pyytää sinulta sitä."
Mutta nukuttavan lukemisen kestäessä istui kuningas pehmeässä
nojatuolissaan taaksepäin nojautuneena.
Lukemisen loputtua sanoi kuningatar hiljaa:
"Kertomus on vaikuttanut häneen, hän istuu syvissä mietteissä. Älkää
häiritkö häntä!"
"Syvissä mietteissä!" toisti pappi kumartaen. "Liturgisti nukkuu",
ajatteli hän.
* * * * *
Tavattomalla kestävyydellä oli Luostari-Lassi jatkanut
käännytystyötään.
Monta hänen onnistuikin käännyttää. Etenkin naisia, vanhempia ja
nuorempia, juoksenteli hänen jäljessään.
Mutta hän teki sen suuren virheen, että antoi huomattavan etusijan
nuorille.
Vanhempia hän ripitti koko tusinan lyhyemmässä ajassa kuin nuorempia
yhden ainoan.
Tällainen herätti huomiota ja paheksumista. Sitäpaitsi ei rippi ollut
sallittu, ja pian hän ei uskaltanut Salassakaan jatkaa menettelyään.
Ollen vilkas ja huvittava luennoissaan hän viehätti alussa
oppilaitaan, mutta kun protestanttiset papit saarnoissaan kumosivat
hänen opetuksensa, kävi hän sellaisella kiihkolla mieskohtaisuuksiin,
että siitä yleensä loukkaannuttiin.
On jo sanottu, että arkkipiispa kielsi häntä julkisesti esiintymästä.
Mutta hän jatkoi luennoitsemistaan kuninkaan suojaamana osoittaen
julkisesti, miten vähän hän välitti Ruotsin kirkon päämiehestä.
Ruotsalaiset kärsivät paljon ja sietävät kauan, mutta se tapahtuu
useimmiten heidän luontaisesta ujoudestaan. Jos heitä liian syvästi
loukataan, saattaa tapahtua, että kärsivällisyys loppuu, ja sitten on
myöskin ystävyys ainaiseksi mennyttä.
Niin kävi Luostari-Lassinkin. Tyytymättömyys häneen oli yhä
nousemassa.
Tähän aikaan puhkesi rutto raivoamaan Tukholmassa.
Silloin odotti Possevino, että Luostari-Lassin vaikutus tuottaisi
runsaita hedelmiä.
Sairaat halusivat yksinomaan luterilaisia pappejaan, ja kun hän
tuosta vimmastuneena puhkesi lausumaan heistä sellaista, että he
olivat helvetin lapsia, jotka Jumala ainiaaksi oli hyljännyt,
leiskahti tyytymättömyys ilmituleen.
Hänen kollegioonsa tehtiin ankara hyökkäys. Rakennukset sytytettiin
palamaan, mutta tuli saatiin sammumaan; kaikki sisällä-olijat
ajettiin kuitenkin ulos.
Järjestys palautettiin ja väkivallantekijät saivat rangaistuksensa,
mutta kuningas kielsi Luostari-Lassilta kaiken toiminnan koulussa
sekä karkoitti hänet Tukholmasta. Hän sai oleksia Torfvesundissa
(Drottningholmassa), kunnes toisin määrättäisiin.
Hän kosti siten, että puheissaan ja kirjoituksissaan moitti Juhana
kuninkaan liturgiaa, jota ennen oli puolustanut.
Pian senjälkeen hänet kutsuttiin esimiestensä luo.
"Te olette repinyt maahan, sen sijaan että olisitte rakentanut",
sanoi Warsewitz hänelle; "me luulimme olevamme lähellä päämäärää ja
nyt olemme kauempana siitä kuin koskaan ennen."
"Se on kokonaan kuninkaan syy", vastasi Luostari-Lassi; "hän ei tiedä
mitä tahtoo."
"Minä luulin asian onnistuvan ilman häntäkin", sanoi Possevino
lempeästi tapansa mukaan. "Lukuisa nuoriso, joka on lähetetty
kasvatettavaksi kollegioihimme..."
"Entä hovin jäsenet? Joskaan he eivät vielä ole kokonaan
heittäytyneet kirkon helmaan, niin se on vain ajan kysymys."
"Se oli, veliseni, se oli... ajat ovat muuttuneet siitä kuin tuo
sihteerijuttu tapahtui."
"Armollinen herra", huudahti Luostari-Lassi, "ei ole koskaan
todistettu, että hän olisi ottanut tuon miehen hengiltä. Lisäksi
huomattakoon, että Henrikinpoika on kuninkaan oikea käsi, hänen
uskottunsa. Kun pyrki hyviin väleihin hänen kanssaan, oli se samaa
kuin olisi hyväillyt lasta voittaakseen imettäjän suosion."
"En ole koskaan epäillyt teidän harrastavan kirkon parasta, mutta
varovaisuutta ette ole noudattanut."
"Kun tulin tänne Ruotsiin", sanoi Warsewitz, "luulin kaiken käyvän
kuin itsestään."
"Niin minäkin", jatkoi Luostari-Lassi. "Käsillään he tahtoivat kantaa
minua."
"Miehetkö?"
"Etenkin naiset, ymmärrättehän; minun sanojani toisteltiin, ja he
iskivät silmää minulle."
"Hyi, hyi!"
"Mutta se loppui niinkuin oli alkanutkin; kauniit laulut eivät ole
koskaan pitkiä, huomaan minä."
"Eivätkö he enää välitä teistä?"
"He haukkuvat kuin kahlekoirat."
"Mistä syystä?"
"He sanovat, että me tahdomme pettää heitä ja katsomme omaa
parastamme."
"Käsittämätöntä! Voiko ajatellakkaan, että tämä kansa viisikymmentä
vuotta sitten tunnusti roomalais-katolista oppia!"
"Niin, täällä on vanhoja ihmisiä, jotka puhuvat juhlakulkueista ja
kirkkojuhlista."
"No, mitä he ajattelevat?"
"He vain kertovat, ja muut kuuntelevat."
"Entä sitten? Mitä tuloksia tuosta lähtee?"
"Ei mitään!"
"Eikö mitään?"
"Ne ovat menneitä aikoja, joiden kanssa heillä kai ei ole mitään
tekemistä, mikäli minä ymmärrän."
"Mutta kun te esitätte heille asioita?"
"Niin he sanovat, että kaikki on hyvin niinkuin asiat nyt ovat.
Vanhat ihmiset ovat lörpötelleet, että luostarit kuluttavat paljon
rahaa, että munkkeja täytyy elättää ja muuta semmoista."
"Onko se säikyttänyt heitä?"
"On, heillä on täysi työ omassa toimeentulossaan."
"Mutta heidän ikuinen autuutensa?"
"He luulevat sen saavansa halvemmastakin."
"Tietämättömiä ihmisparkoja!"
"He seuraavat johtajiansa", huomautti Warsewitz. "Suurin syy on
Kustaa Vaasassa."
"Oli vahinko, että Brask myöntyi."
"Hänellä olisi ollut koko kansa takanaan."
"Ja hän hylkäsi heidät kaikki."
"Se oli kurjaa!" huudahti Luostari-Lassi.
"Siltä tuntuu minustakin", lisäsi Warsewitz.
"Kiusaus voitti hänet."
"Hänen oma sisarensa moitti hänen heikkouttaan."
"Minä en tee sitä; minä valitan hänen huonouttaan."
"Me saamme tuntea seuraukset", mutisi Luostari Lassi.
"Sain äskettäin kirjeen Brasiliasta", sanoi Possevino.
"Jesuiittalähetystö, joka on nyt ollut vuoden siellä, on sillä aikaa
käännyttänyt viisituhatta henkeä, ja tuskitellen, häveten olen
itsekseni ajatellut, mitä me olemme sillä aikaa saaneet toimeen."
"Olosuhteet ovat toiset."
"Kuningas, joka tietää mitä hän tahtoo."
"Kyllä sen tietää Katariina rouvakin, ja hänellä on suuri vaikutus
puolisoonsa."
"Siitä voivat useatkin kerskua."
"Mutta tuo onneton liturgia!"
"Kirottu liturgia!"
"Hän, jolla ei ole mitään perusteellisempia jumaluusopillisia tietoja
ja joka ei ole edes papiksi vihitty, luulee voivansa luoda uuden
uskonnon."
"Sanotaan, että suvussa on heikkomielisyyttä."
"Sellaista ei saa ääneen puhua."
Possevino oli ollut syvissä mietteissä, pää käsien varassa; nyt hän
oikaisihe.
"Ei käy kieltäminen", sanoi hän, "että kaikki työmme täällä näyttää
melkeinpä hukkaan menneeltä. Kuningas on itse sanonut minulle, että
aatelisto ei tahdo tietää katolisuudesta mitään kirkontilusten
tähden."
"Heidät pakotettaisiin antamaan ne takaisin."
"Sigismund saa tehdä sen."
"Hän on meidän miehiämme."
"Ehdottomasti."
"Sentähden täytyy hänen valtaansa sekä vahvistaa että laajentaa."
"Liittämällä Puola siihen."
"Veljemme ovat kirjoittaneet sieltä, että kuningas Stefan on
parantumattomasti sairaana, joten hänen aikansa ei ole pitkä. Sekä
aatelistossa että kansassa on sentähden yleinen mielipide saatava
Sigismundille suosiolliseksi."
"Siitä tulee kova taistelu", väitti Warsewitz.
"Kuningatar Anna tulee kaikin voimin toimimaan sisarenpoikansa
hyväksi."
"Me voimme tehdä vieläkin enemmän."
"Saako täällä Ruotsissa kaikki jäädä tuuli-ajolle?" huudahti
Luostari-Lassi.
"Tapausten täytyy saada kehittyä luonnollisesti", vastasi Possevino.
"Vadstenan luostaria pitää avustettaman tarmokkaasti... minä toivoin
Pietari Brahen apua, mutta häneenkään ei ole luottamista."
"Olisinpa luullut", sanoi Warsewitz, "että Pontus de la Gardie..."
"Hän purjehtii aina myötätuuleen", lisäsi Possevino.
"Niinpä kyllä, sen voin vakuuttaa. Kun hän oli kuninkaan lähettiläänä
Roomassa, kävi hän ripillä katolisen rituaalin mukaan, ja kun häntä
siitä moitittiin, vastasi hän tekevänsä sen vaikkapa neljällätoista
eri tavalla, jos vaan kuningas niin tahtoisi."
"Niin, hän laskee aina kelkkansa myötämäkeen."
"Sitten tulee hänestäkin protestantti jonakin päivänä."
"Miksipä ei, jos siitä on etua."
"Minusta tuntuu", sanoi Warsewitz, "kuin olisi kuningas viime aikoina
ruvennut suorastaan vastustamaan meitä."
"Vai niin, vai on veli tullut siihen käsitykseen", vastasi Possevino.
"Hän pelkää, että käännytystoimi käy päinsä, vaikkei hän saisikaan
niitä myönnytyksiä, joita on pyhältä isältä pyytänyt, ja jos hän on
tuskissaan jostakin, niin hän tuskittelee juuri sitä, että meidän
asiamme mahdollisesti menestyy liian hyvin."
"Luulenpa", huomautti Luostari-Lassi, "että hän peläten meidän saavan
aikaan koko Pohjois-Ruotsissa jotakin meteleitä on ehdottanut, että
Vadstenassa on pidettävä tarkastus."
"Oli miten oli, mutta siitä emme saa vetäytyä pois; senjälkeen on
viisainta lähteä täältä."
"Ruotsistako?" huudahti Luostari-Lassi.
"Hän on hyvin selvästi antanut minun ymmärtää toivovansa sitä, emmekä
me, totta puhuen, voikkaan nykyään vaikuttaa täällä mitään."
"Minä en niin hevin väisty."
Näissä sanoissa oli uhkaa, ja Luostari-Lassin kädet puristuivat
nyrkkiin.
"On sattunut asianhaaroja, jotka pakottavat teidät siihen." Näin
sanottuaan Possevino ojensi hänelle suuren, veljeskunnan kenraalin
sinetillä varustetun kirjeen.
Jesuiitta kalpeni ja otti sen kumartaen. Hänen molemmat esimiehensä
loivat silmäyksen toisiinsa nähdessään, miten hänen kätensä vapisivat
hänen aukaistessaan kirjettä.
Siinä mainittiin, että hänen sekä paavillisen legaatin piti palata
Roomaan tekemään tiliä siitä, että olivat niin epäviisaasti ja
huolimattomasti hoitaneet sitä tärkeätä tointa, jonka heidän
esimiehensä olivat heille uskoneet.
Verkalleen hän kääri kirjeen kokoon ja jätti sen takaisin
Possevinolle.
Yhtä kevyesti ja suosiollisesti kuin ennenkin sanoi tämä:
"Maailman silmissä näyttäytykäämme samanlaisilta kuin ennenkin.
Tarkastuksen jälkeen matkustamme Stegeborgiin."
Kumarrus oli Luostari-Lassin ainoa vastaus; oli helppo huomata, että
hän oli hämmästyksissään.
"Jäätkö sinä, veliseni, tänne?" kysyi Possevino Warsewitzilta.
"Jään, kuningattaren muiden hovisaarnaajain kera. Vähäinen lienee
toki vaikutuksemme täällä."
"Voipa olla suurikin, jos ylläpidätte sitä uskoa, joka nyt elähyttää
nuorta kruununprinssiä."
"Hän on ihmeteltävän lujamielinen."
"Siihen ainoastaan voin perustaa toivoni täältä lähtiessäni."
He erosivat.
Myttyyn oli mennyt yritys Ruotsin kirkon saattamiseksi Rooman vallan
alaisuuteen. Pettynein toivein läksi paavin lähetti ainaiseksi
Ruotsista, suuri joukko katolisia pappeja mukanaan.
12.