"Mutta ei halvemmasta kuin neljä kappaletta äyristä", ärähti ukko
taas.
"Ja sitten lähetän tänne herttuan lääkärin tarkastamaan Katri muorin
jalkaa", lisäsi Kaarle.
"Nulikat lupaavat usein enemmän kuin voivat täyttää", väitti ukko
taas; "sellaiset mahtavat eivät välitä hitustakaan meistä köyhistä
raukoista."
Kaarle laski hopearahan Katrin helmaan ja lähti. Poika, joka odotti
ulkona, sai käskyn olla vanhuksien apuna; palkkion vaivoistaan tuli
hän saamaan kysymällä herttuan tallimestaria.
Herttua lähti taas matkaan. Pian oli hän kotona ja oivallisella
tuulella.
Kaikista tuntui, kuin hän olisi kasvanut parin päivän poissaolonsa
aikana, ja varttunut hän olikin henkisessä suhteessa. Sisäiset voimat
kehittyivät hänessä, hän oli nähnyt uusia elämän aloja ja tullut
käsittämään, että niitä on äärettömän paljon, että ne vaihtuvat kuin
kivet kaleidoskoopissa. Voimat ovat samat, mutta pienimmästäkin
liikahduksesta on seurauksena uusia kuvia, yhtä ihmeellisiä, joskin
erilaisia ihanuudeltaan.
Alkoi vuosi 1566, ja koko sielustaan kiintyi Kaarle niihin surkeihin
asioihin, joita maassa tapahtui Eerikin mielenhäiriön kiihtyessä.
Hänen täytyi pysyä toimettomana katselijana. Mitä hän olisi
voinutkaan tuota kuninkaallista hupsua vastaan, jolla yksin oli
kaikki valta käsissään?
Ainoastaan pakosta hän matkusti Tukholmaan palaten sieltä niin pian
kuin suinkin.
Mutta hän näki siellä paljon liehakoimista, paljon petollisuutta, hän
huomasi aateliston yhä kasvavan tyytymättömyyden ja ihmetteli, ettei
se puhjennut teoiksi. Hän olisi ollut heidän mukanaan... mutta he
olivat arkoja raukkoja ja hän halveksi heitä.
Sitten hän itsekseen kummasteli, mitähän Juhana ajatteli. Mitään
kunnioitusta hän ei tuntenut häntä kohtaan... mutta jos hän vielä
pääsisi vapaaksi... niin, voisihan se tapahtua... tällä kannalla
eivät asiat kauan voineet pysyä. Kun Upsalassa tapahtuivat nuo
surkeat tapahtumat, hypähti hän kuin nuori hevonen. Pitäisikö hänen
käydä käsiksi asioihin? Mutta hän oli vain kuudentoista vuotias, ja
aateli, mahtava aateli pysyi rauhassa.
Uskottiin sitten valtakunnan hallinto heidän käsiinsä. Sitäköhän
he tahtoivatkin? Kuningasvaltako pois, aikoiko aateli käydä sitä
vastustamaan?
Hän näki, miten he melkein polvillaan rukoilivat hourupäistä
majesteettia ja miten jättivät kaikki muut huomioon ottamatta,
kunhan vain saivat verivihollisensa Yrjö Pietarinpojan käsiinsä.
Kummallista, etteivät he ottaneet häntä hengiltä.
Vihdoinkin sai Juhana taas vapautensa -- minkälaisen kurjan vapauden
-- mutta hän oli pelkuri hänkin.
Sitten täytyi heidän molempain olla mukana kurjalla sotaretkellä
Rantzowia vastaan. Miten kiehuikaan hänessä, kun täytyi olla
katselijana, vaikka olisi voinut niittää laakereita! Mutta kuningas
pelkäsi, että veljekset, jos saivat päällikkyyden, ensi toimekseen
syöksisivät hänet valtaistuimelta. Niin, he sopivatkin siitä, että
kun sopiva hetki on tullut... he jakavat kuninkuuden; niin lausui
Juhana, tuo kavala, petollinen Juhana.
Tulivat sitten häät. Ne olivat hourupäisyyden huippu. Kuningas voi
tehdä jaloimman, ihanimmankin naisen maailmassa jalkavaimokseen,
mutta jos tämä on halpa huovintytär, ei hän voi naida häntä. Tämä
teko oli sentähden sodanjulistus koko Ruotsin pöyhkeätä aatelia
vastaan; paljon oli annettu anteeksi, nyt oli mitta täynnä, Eerik oli
mahdoton olemaan kuninkaana -- ainaiseksi mahdoton.
Seurasi sitten valtaistuimelta-syökseminen -- vankeus.
Kuinka olikaan Juhana luvannut ja vannonut, että he yhteisesti
hallitsisivat valtakuntaa! Kykeniköhän Juhana yksin sitä tekemään?
Olikohan hän koskaan tietänyt, mitä oli tahtonut, tai oliko hän
tahtonut sitä, minkä tiesi oikeaksi?
Neuvosto ja aateli olivat äänestäneet yksin häntä, vaikka tiesivät
ja olivat itse nähneet, että Kaarlen urheus ja viisaus ratkaisivat
asian. No niin, nyt heillä oli tilaisuus koetella uutta kuningastaan
ja tulla huomaamaan, miten hän oli heidän toiveittensa mukainen.
Mutta perintönsä Kaarle tahtoi saada viimeiseen hiukkaseen asti ja
itse hallita sitä niinkuin parhaaksi katsoi.
Eniten koski häneen Eerikin osaksi tullut kohtelu; tämähän oli
kuitenkin kruunattu kuninkaaksi ja heidän isänsä poika.
Kaarle saattoi kyllä mielipiteensä Juhanan tietoon, mutta asia ei
siitä parantunut.
Merkillistä on kuitenkin, kuinka nuori herttua painoi leimansa moniin
hallitustoimiin. Kun jotakin tärkeämpää oli tekeillä, oli hän aina
osallisena siinä, tavallisesti välillisesti; herttuakuntaansa hän
sitävastoin hallitsi itse, sallimatta kenenkään sekaantua siihen.
Jo nuorena hän alkoi hallituksensa. Isä oli aina hänen esikuvanaan.
Yleinen opetus oli huonolla kannalla, tuskin oli sitä nimeksikään.
Kaarle perusti kouluja, ja jos hän ei ollut tyytyväinen opetuksen
kulkuun, kävi hän joskus itsekin hoitamaan sitä.
Mutta silloin saikin keppi olla virantoimituksessa yhtä hyvin
talonpoikain kuin torpparienkin lasten selässä.
"Koulussa ovat kaikki samanarvoisia", sanoi hän; "ahkerin on siellä
arvokkain."
Joka tutkinnossa hän oli itse läsnä, ja yhtämittaa vaihtelivat siinä
kiitokset ja nuhteet kunkin ansion mukaan.
Opettajat hän kutsui luokseen; kaikki keskustelut siellä koskivat
koulua ja sen edistämistä.
Hän otti itsekin osaa niihin, teki kysymyksiä, joihin piti vastata,
puolusti kiivaasti mielipiteitään, mutta hyväksyi tosisyyt, ja jos
joku oli onnistunut todistamaan, että hän oli väärässä, tunnusti hän
joutuneensa tappiolle, ja hänen kiistakumppalinsa sai senjälkeen
luottaa siihen, että oli erityisessä suosiossa.
Mutta voi sitä koulunopettajaa, joka joutui alakynteen! Hän tuli
säälimättömän ivan esineeksi, saattoipa erittäin raskauttavien
asianhaarain vallitessa menettää virkansakin.
Usein nähtiin herttua kuntakokouksissa; toisinaan hän esiintyi vain
kuuntelijana, mutta toisinaan taas sanoi hänkin sanottavansa.
Siihen hän pani suurta painoa, että evankelis-luterilaista oppia
saarnattiin niinkuin hänen isänsä oli siitä määräyksensä antanut.
Papit saivat pitää hyvänään hänen ankarat varoituksensa, että opin ja
elämän tuli olla mitä lähimmässä sopusoinnussa keskenään, ja jokainen
rikos tässä suhteessa sai melkein säälimättömän rangaistuksen.
Hän vaati ankarasti, että pappien tuli olla naimisissa, ja kaksi
pappia, joille oli luvattu komministerinpaikka kumpaisellekin,
sai käskyn tulla hakemuksineen vasta, kun voivat niihin liittää
naimatodistuksensa.
Maanviljelykseen hän pani suurta huomiota. Mitä hän suinkin voi oppia
sillä alalla, sen hän koki panna käytäntöön ruhtinaskunnassaan.
Uusia auroja hankittiin, ja hän piti itse huolta siitä, että niitä
oikein käytettiin.
"Kyntäkää syvään, muuten tulee hento olki", oli hänen tapa sanoa, ja
talonpoika totteli ankaraa herraansa, ennenkuin edes ymmärsikään,
miten oikeassa tämä oli.
Hän oli vahva ja uhkarohkea. Eräänä päivänä hän ajoi ohi kapakan,
josta kuului huutoa ja rähinää. Hän ei ollut vallan paraalla
tuulellaan ja hän heitti ohjakset rengille -- hän ajoi aina itse --
ja hyökkäsi sisään ruoska kädessä.
Siellä oli tappelu kuumimmillaan; kaikki, jotka eivät tahtoneet
siihen sekaantua, olivat juosseet ulos. Puukot välkkyivät; silmät
säkenöivät, kuului kirouksia ja sadatuksia, juopumus oli vienyt
järjen kaikilta.
Mutta herttua syöksyi heidän keskelleen, ruoskaniskuja sateli
oikealle ja vasemmalle; siinä kuului ulvontaa ja kirkunaa, johon
sekaantui huuto: "herttua, herttua!" niin että korvia vihloi.
Hän tunnusti itsekin, että oli kumma, miten hän hengissä pääsi sieltä.
Mutta rahvas tuumaili, että se oli kerrassaan ihme, ja monet
pahimmista tappelupukareista sanoivat oikeudessa, että oli kuin joku
olisi pitänyt kiinni heidän kädestään, kun he kuulivat huudettavan
herttuaa Kukaan ei sentähden tahtonut tunnustaa häneen koskeneensa.
Asia jäikin sillensä, mutta kapakka suljettiin ja sellainen säädös
annettiin, että missä tahansa epäjärjestystä syntyi, siellä
suljettiin majalat ainaiseksi.
Vuonna 1573 Kaarle kävi kaikissa lähiseudun aateliskartanoissa. Häntä
oli innokkaasti kutsuttu, ja miksikä hän ei katselisi ympärilleen,
missä tiesi tapaavansa ihanuutta ja ylhäisiä ihmisiä. Kannatti kai
tutustua heihinkin.
Hän käsitti kyllä, että isät ja äidit ajattelivat häntä... mutta
kukaan heistä ei voinut, niin halusta kuin olisi tahtonutkin, saada
hänen sydäntään satimeen.
Miten toisin hän käyttäytyikään näiden kuin talonpoikain ja
halvempisukuisten keskuudessa. Täällä hän oli ylpeä ja ylhäinen,
herttuaa joka hiven.
Jos hän laski leikkiä jonkun pöyhkeän neitosen kanssa, esiintyi hän
aina niin, että huomasi hänen armosta puhuttelevan häntä; mutta
miesten kesken hän neuvotteli aina vuorityön ja muiden elinkeinojen
parantamisesta.
Seurauksena tästä oli, että miehet ihailivat häntä, mutta nuoret
neitoset sanoivat, etteivät ymmärrä häntä.
Eräs talo, johon häntä ei koskaan kutsuttu, oli Skellestad, lähellä
Nyköpingiä. Kartano oli melkein kokonaan suuren ja tiheän lehtimetsän
peitossa.
Siellä asui Pietari Sunnanpoika, vanha, omituinen mies, jota muutamat
sanoivat papiksi, toiset tähtienselittäjäksi; vielä arvelivat jotkut
hänen seurustelevan henkien ja vuoripeikon kanssa.
Eräänä päivänä sanoi Kaarle, kun oli kauan kuullut puhuttavan
hänestä: "Minä menen sinne!"
"Katsomaan metsänneitoa", sanoi eräs pieni neitonen punehtuen.
"Onko siellä semmoinenkin?"
"On, mutta hän ei näyttäydy juuri koskaan", selitti eräs toinen
läsnäolijoista. "Vuorikuningas on mustasukkainen."
"Onko siellä vuorikin?"
"On, Skellestad on rakennettu aivan sen juurelle, ja väitetään sieltä
pääsevän suoraan vuorikuninkaan palatsiin."
"Yhä parempaa!"
"Mutta teidän armonne pitää mennä sinne aivan yksin, muuten portti
pysyy suljettuna."
"Vuorikuningas ei siis ole vieraanvarainen."
"Ne, jotka hän on ottanut vastaan, eivät voi kyllikseen kiittää hänen
vieraanvaraisuuttaan."
Kaarle nauroi koko juttua ja puhui muista asioista. Mutta tahtoen tai
tahtomatta, aina ajatukset suuntausivat Skellestadiin. Hänen täytyi
päästä sinne.
Mutta siitä ei kukaan saanut tietää. Hän ei pitänyt siitä, että tuli
muiden ihmisten puheiden ja naurun esineeksi.
Hän sanoi sitten viipyvänsä poissa muutamia päiviä ja lähti.
Oli ihana kesäpäivä. Hän oli hankkinut tiedon tiestä, ja määrätyssä
paikassa hän poikkesi metsään, joka todellakin oli niin taaja, että
hän toisinaan oli suunnasta epävarma.
Hetkisen vaelluksen jälkeen laajeni näköala. Metsää oli siellä
hakkaeltu, ja Kaarle näki useita aivan vieraita puulajeja.
Kuta pitemmälle hän tuli, sitä enemmän hän hämmästyi istutuksien
ihanuutta, kukkain komeutta ja sitä ääretöntä laululintujen
paljoutta, joka siellä liverteli.
Mutta suurin yllätys oli vielä tulematta.
Jonkun matkan päästä hän kuuli veden loisketta ja heti senjälkeen
nuorta, kaikuvaa naurua.
Hän kiiruhti suoraan sinne ja pysähtyi viehättyneenä ja ihmetellen.
Suuren, aivan pyöreän vesisäiliön keskessä oli suihkulaitos, joka
neljältä eri suunnalta täytti säiliön vedellä. Aivan sen alla seisoi
nuori tyttö, täysin kourin syytäen ryynejä tai jyviä kaloille, jotka
kilvan polskivat säiliössä.
Siinä oli salakkaa, haukea, simppua, ahventa, kampelaa ja muuta
kalaa, kaikki tehden keveitä poukahduksiaan ja roiskuttaen vettä
korkealle.
Kaarle seisoi kuin lumottuna. He olivat puhuneet metsänneidosta,
vedenneito tämä oli; eikö hän seisonut keskellä vettä, eikä se
kuitenkaan näyttänyt koskevan häneen.
Kaarle uskalsi tuskin liikahtaa, ettei häiritsisi ihanaa näkyä.
Mutta neito ei havainnut häntä.
Ruokavarat näyttivät nyt loppuneen. Neitonen tarttui pitkään
palmikkoonsa, joka riippui hänen selällään, ja aukaisi sen nopeasti.
Se oli kuin kultavirta, joka kokonaan ympäröi hänet, kun hän sen
päästi hajalle.
Sattumalta hän katsahti taakseen ja huomasi Kaarlen.
Hän tuijotti häneen silmänräpäyksen, sitten hän taas kietoutui
ihmeelliseen vaippaansa pysyen hetkisen liikahtamatta ikäänkuin
miettien mitä tekisi.
Seuraavassa tuokiossa hän juoksi vastaiseen suuntaan kapeaa siltaa,
joka johti säiliön yli.
Sitten hän kiiti pitkin kaitaa metsätietä ja piiloutui pian tiheään
lehdikköön.
Oliko se vedenneito? Vai oliko Maunu veljen onneton mielenhäiriö
tarttunut häneen?
Pois se! Kaarle lähti neitosen perään ja saapui parin minuutin
rientomarssin jälkeen ällistyksekseen pienen, vaatimattoman
asuinrakennuksen eteen, jonka portailla seisoi -- vedenneito.
Hänen hiuksensa olivat taas palmikolla, ja hän nähtävästi odotti
Kaarlea tulevaksi.
Kauan ei hänen tarvinnutkaan odottaa. Kaarle tuli ja pysähtyi
ihmetellen tuijottamaan häneen.
"Ketä etsitte?" kysyi neitonen hymyillen.
"En ketään, kun olen teidät löytänyt", olisi Kaarlella ollut halu
vastata, mutta se vain olisi ehkä säikyttänyt tytön pois. "Pietari
Sunnanpoikaa", sanoi hän.
Neitonen silmäili häntä päästä jalkoihin asti. "Minä kysyn, ottaako
hän teidät vastaan", sanoi hän rientäen kapeita rappusia ylös.
Herttua hieroi otsaansa ja silmiänsä. "Toivoisinpa, etten olisi
koskaan tullut tänne", sanoi hän itsekseen.
Heti senjälkeen kuului vanha, rämeä ääni:
"Tulkaa tänne ylös, että saan nähdä kuka olette."
Kaarle noudatti kutsua, ja kohta hän seisoi pienessä matalassa
kamarissa, jonka seinät ja katto, vieläpä osa lattiaakin olivat
täynnä eläinten ja kalain luurankoja; siellä-täällä tirkisti muutama
pääkallo. Ikkunan ääressä oli pöytä täynnä purkkeja ja laseja sekä
palava lamppu.
Isäntä oli kummallinen vanha ukko; hänen piirteissään kuvastui suurta
hyväntahtoisuutta, mutta oli jotain harhailevaakin hänen kirkkaissa
silmissään, jotka ikäänkuin säteilivät hänen vanhasta, kurttuisesta
naamastaan.
"Pietari Sunnanpoikako?" kysyi herttua.
Tämä vavahti, loi vieraaseensa surullisen silmäyksen ja kumarsi
sanoen: "Kaarle, Södermanlannin herttua."
"Tunnetteko minut?"
"Minä tiesin teidän tulevan."
"Mutta minä en ole sitä sanonut kellekään."
"Ei sitä tarvinnutkaan sanoa."
"Oletteko siis ennustaja?"
"Kun on erillään maailmasta, niin lukee ja tutkii luonnon suurta
kirjaa, ja minä olen oppinut sekä tavaamaan että liittämään tavut
sanoiksi."
"Tahdotteko sillä väittää, että kaikki on edeltäpäin määrättyä?"
"Säännönmukaisesti on kyllä niin, vaikka monia ja suuria
poikkeuksiakin on olemassa", vastasi vanhus.
"Te siis voitte ennustaa kohtaloni?"
"Se olisi vain omien ajatuksienne toistamista."
"Oletteko kalvinilainen?"
"Olen."
"Ehkäpä minäkin tulen siksi?"
"Aivan varmaan, teidän armonne, teidän täytyy."
"Täytyy?"
"Asianhaarat pakottavat teidät toimiin, jotka ovat vastoin sydämenne
taipumuksia."
"Velvollisuuden vaatimukset ennen kaikkea."
"Niin lienee surmanenkelikin ajatellut lähtiessään liikkeelle
säkenöivine miekkoineen."
"Tarkoitatteko, että minä...?"
"Että olette valittu ruoskaksi Herran mahtavassa kädessä. Niin,
armollinen herra, sitä tarkoitan."
"Miksi juuri minä?" Hän kääntyi kauhistuen poispäin.
"Saako salama, saako myrsky kysyä: 'Miksi pitää juuri minun olla
aseena mahtavassa kädessäsi?' Herra tahtoo niin, siinä syy."
Kaarle ei kysellyt enää; hän oli kohdannut silmäparin, joka
osaaottavasti katseli häntä.
"Onko hän tyttärenne?" kysyi hän hämillään.
"Hän on, eikä ole. Birgitta Silfversparre, kättelehän herttuaa."
"Kas tuossa", sanoi tyttö hilpeästi, epäröimättä ojentaen kätensä
hänelle.
Herttua piti sitä kauan kädessään, niin kauan, että tytön hienoille
kasvoille levisi vahva puna; hän veti hiljaa kätensä pois hiipien
kainosti ja hämillään kasvatusisänsä luo.
Surullisen vakavana oli tämä silmäillyt heitä kumpaistakin. "Minä
tiesin sen, minä tiesin sen", mutisi hän itsekseen, "sen piti, sen
täytyi niin tapahtua."
Mutta hän näki, miten hämillään nuoret olivat, ja alkoi itsestään
puhua istutuksistaan. Hän oli niitä tehnyt, sanoi hän, osaksi
kokoelmainsa, mutta ehkäpä enimmäkseen kasvattityttärensä vuoksi,
jonka ainoana huvituksena ne olivat.
Herttua lausui toivovansa saada lähempää tarkastella niitä ja kysyi
rohkeasti, eikö neitonen tahtoisi tulla hänen oppaakseen.
Taaskin vanhus katseli häntä surullisin, puhuvin silmäyksin; sitten
hän kääntyi aivan kuin koneellisesti tyttöön, joka melkein peloissaan
oli vetäynyt hänen taakseen.
"Birgitta", sanoi hän lempeästi, "ainahan sinun on tapana olla
opastajana."
"Niin, isä. Koska herttua tahtoo, niin..."
Emme tiedä, mitä tai minkä verran Kaarle näki Pietarin istutuksista
Skellestadissa, mutta kun hän muutamia tunteja käveltyään sanoi
jäähyväiset Birgittalle, kysyi hän, saiko tulla vastakin.
"Jos teidän armonne matkat sopivat tännepäin", vastasi tyttö hieman
hämillään.
Ja ne sopivat, vieläpä hyvin piankin.
Heidän lemmentarinansa oli kesäauringon synnyttämä ja elähyttämä
idylli. Pian ohimeneviin seikkailuihin oli Kaarle kyllä joutunut
ennenkin, mutta nyt hän oli ensi kerran rakastunut puhtaaseen,
viattomaan tyttöön, joka vastasi lempeen lemmellä ja melkein
vaistomaisesti antautui hänelle.
Mitkään uteliaat silmäykset, mitkään panettelevat kielet eivät heitä
häirinneet. He saivat olla aivan kahden.
Täysin siemauksin nautti nuori herttua ihanasta onnestaan, jota
kyyneleet ja kysymykset eivät vähentäneet.
Birgitta ei pyytänyt mitään; aina oli hän kuin kirkas kevätpäivä.
Joskin nuorteat värit vähitellen häipyivät pois, ilmeni niiden sijaan
vain uutta, vielä lumoavampaa ihanuutta.
Mutta joskin neitonen eli vain päivästä huomiseen, nauttien nuoresta
onnestaan, mietiskeli herttua sitäkin enemmän.
Birgittan kanssa hän ei voinut mennä naimisiin, mutta ei kenenkään
muunkaan kanssa, kun hänen sydämensä kuului tälle. Eikö Birgitta
ensinkään ajatellut tulevaisuutta? Kaarle ei uskaltanut sitä häneltä
kysyä.
Monta kertaa hän tahtoi neuvotella Pietari Sunnanpojan kanssa. Eihän
tämä ollut ensinkään estellyt häntä kohtaamasta Birgittaa, mutta kun
herttua silloin tällöin oli kohdannut hänet, oli hän aina nähnyt
tuon surullisen katseen, joka tuntui kuin omantunnon pisto hänen
rinnassaan.
Voisihan hän kyllä sanoa vanhukselle: "Miksi et paremmin pitänyt
vaaria hänestä?" Mutta hän voisi vastata:
"Sinä olet korkea herra, minä luotin sinun kunnian- ja
oikeudentuntoosi; kun olet yhdessä suhteessa ollut petollinen, voit
olla useammassakin."
Niin kuluivat viikot ja kuukaudet, päivä päivältä jäi puhuminen
tuonnemmaksi.
Luonnollisesti olivat herttuan seikkailut tunnetut laajalti
ympäristössä. Kuinka monet pikkukestit ja illatsut olivatkaan saaneet
niistä keskusteluaineensa!
Ruskeat, mustat ja harmaat päät olivat toisiinsa nojautuen kuiskineet
siitä; monen äidin toiveet hälvenivät, mutta pojat tuumailivat, että
herttualla oli ollut aivan tavaton onni.
Koko kesän oli Kaarle elänyt kuin humalassa ja ottanut tavattoman
vähän osaa valtakunnan yleisiin asioihin. Sitten saapui huhu, että
kuningasta vastaan oli tehty salaliitto itse pääkaupungissa.
De Mornay, joka oli lähetetty Skotlantiin ja Englantiin sotamiehiä
värväämään, oli sieltä palattuaan pyytänyt saada hovissa esittää
miekkatanssin. Juhana oli suostunut siihen, mutta tanssin aikana hän
oli kahdesti ollut vähällä saada samalta de Mornaylta surmansa.
Tämä oli paennut, ja luultiin hänen olevan matkalla herttuan luo.
"Jos hän luulee minulta suojaa saavansa, niin hän pettyy", sanoi
Kaarle julmistuneena.
Aivan oikein tapahtuikin muutamia päiviä senjälkeen, että eräs
naamioitu henkilö pyysi hänen puheilleen.
Siihen suostuttiin, ja de Mornay heittäytyi herttuan jalkoihin.
Hän oli syvästi säälien onnetonta kuningas Eerikkiä ja kuningatar
Elisabetin kehotuksesta päättänyt surmata julman ja sydämettömän
Juhana kuninkaan.
"Minulle on sanottu, että te kahdesti hätyytitte häntä paljastetulla
miekalla."
"Niin tein, teidän armonne."
"Kumpaisellakin kerralla kätenne vaipui?"
"Niin, kumpaisellakin kerralla", voihki de Mornay melkein ähkyen.
"Miksi ette täyttänyt aikomustanne?"
"En voinut."
"Mikä esti?"
"Oli kuin joku olisi pidättänyt kättäni."
"Ehkäpä pelkäsitte saavanne itse surmanne?"
"Olihan ympärilläni vain uskollisiani."
"Ettekö käsitä, että Jumala ei sallinut murhaa. Ja luuletteko nyt,
että minä suojelisin sitä, jonka Hän on hyljännyt? Te olette rikkonut
kuningasta vastaan, hän yksin olkoon teidän tuomarinne."
Vahti kutsuttiin sisään, ja rukouksistaan, vastaväitteistään
huolimatta de Mornay lähetettiin takaisin Tukholmaan, kärsimään
kuninkaan tuomitseman kuolemanrangaistuksen.
Kirkolliset seikat alkoivat kehittyä yhä pitemmälle. Valtiopäivillä
1573 oli kuningas suostunut siihen kirkkojärjestykseen, jonka
arkkipiispa oli säätänyt ja joka oli lähimmiten sopusoinnussa heidän
isänsä tahdon ja määräysten kanssa: ja nyt muutamia kuukausia piispan
kuoleman jälkeen hän julkaisee tähän hyväksyttyyn kirkkojärjestykseen
selityksen, joka kokonaan kumoaa sen ja panee sen sijaan jotakin
aivan uutta.
Se ei tulisi voimaan ainakaan herttuakunnassa, _siitä_ tahtoi Kaarle
vastata.
Ja niin annettiin mitä ankarin määräys, ettei mitään poikkeusta saa
herttuakunnassa tapahtua kuningas Kustaa Vaasan hyväksymästä ja
valallaan vahvistamasta evankelisluterilaisesta uskontunnustuksesta.
Mutta kaikista yleisistä toimista palautuivat hänen ajatuksensa ja
sydämensä Skellestadiin.
Hän oli päättänyt puhutella vanhusta ja panikin toimeen, mitä oli
päättänyt, niin vaikeata kuin se olikin.
"Olenko menettänyt teidän kunnioituksenne, isä?" kysyi hän, kun he
vihdoinkin olivat kahden.
"Hm, minä tiesin, että näin kävisi."
"Mutta te ette estänyt sitä."
"Ettekö te olisi poistanut esteitä?"
"Olisin, tietysti, jos se olisi ollut mahdollista. Voimme olettaa,
että se oli kohtalon määräyksestä."
"Te ette ollut poikkeus säännöstä."
"Älkäämme enää puhuko siitä, vaan sanokaa minulle, mitä voin tehdä
Birgittan hyväksi?"
"Ette mitään."
"Minä käsitän, että te tahdotte pitää hänet luonanne, ja kun hän on
synnyttänyt, tahdon minä hankkia hänelle niin paljon huvitusta ja
sulostusta kuin voin. Mutta hän ei kaikeksi onnettomuudeksi pyydä
mitään, hänellä ei ole mitään toiveita."
"Ei mitään."
"Sentähden täytyy meidän ajatella hänen puolestaan."
"Ei tarvitse."
"Mutta ymmärrättehän, hänen tulevaisuutensa."
"Birgittalla ei ole mitään tulevaisuutta."
"Kuinka niin rohkenette sanoa?"
"Olen rohjennut paljon muutakin."
"Selittäkää tarkoituksenne, sen olette velvollinen tekemään, muuten
vien hänet heti täältä."
"Siten vain jouduttaisitte sitä, mitä tahdotte estää. Selityksen
kyllä saatte. -- Kun tähdistä tiedustelin kasvattityttäreni vaiheita,
näin niiden liittyvän teihin, mutta vain hyvin lyhyeksi ajaksi.
Toinen tähti oli sitten siinä, missä hänen tähtensä oli ollut, ja sen
kirkkaus kasvoi kasvamistaan. Silloin minä ymmärsin", sanoi vanhus
kyynelten tulviessa hänen silmistään.
"Kuoleeko Birgitta?"
"Luuletteko, että olisin muuten antanut hänen käydä kohden
kohtaloaan? Millainen on häväistyn naisen tulevaisuus? Mutta mitkään
pilkalliset silmäniskut, mitkään halveksivat sanat eivät tule
loukkaamaan häntä; hän menee täältä hiljaiseen hautaansa?"
"Ei, ei!" huudahti Kaarle. "Minä tahdon taistella kuoleman kanssa
hänestä, minä en voi, en tahdo menettää häntä!"
"Hupsu, uhkamielinen nuorukainen... anteeksi, herra herttua!"
"Minä kutsun heti lääkärin tänne."
"Ei hän ole sairas, ei hän valita; se vain säikyttäisi häntä,
saattaisi hänet levottomaksi."
"Mutta se on vain mielikuvituksen tuotetta; te olette tullut
sellaiseen uskoon."
"Niin, minä myönnän sen. Minä toivoisin sitä, soisin sen sydämeni
pohjasta, sillä miten voin minä kestää sen, että hän menee pois...
mutta hänen tähtensä..."
"Oh, tiesinhän sen", sanoi Kaarle keveämmällä mielellä. "Sallikaa
minun pitää huolta hänestä, ja voi sitä, joka sanallakaan,
katseellaankaan rohkenee loukata häntä!"
"Uneksikaa ihanaa unelmaanne niin kauan kuin voitte, minä en enää
häiritse teitä."
Kun Kaarle sitten sulki suloisen Birgittan syliinsä ja tämä
säteilevin silmin näytteli hänelle valmistamiansa pikku esineitä,
sanoi Kaarle: "Sinä ajattelet vain muita, mutta odotahan, että joulu
on lähellä, silloin saat nähdä, että muut muistelevat sinua."
"Ei, Kaarle", sanoi hän vakavasti. "Uskollisen rakkautemme tähden ei
mitään lahjoja, minä en tahdo niitä."
"Tähän asti et ole ottanut vastaan sormustakaan. Mikä on syynä
siihen?"
"En tiedä. Mitäpä siinä enää muuta tarvitaan, kunhan kuulumme
toisillemme?"
"Pitäisihän sinulla olla jotakin muistuttamassa minusta, kun olen
poissa."
"Katso silmiini, Kaarle, ja sano, luuletko, että koskaan voisin
unhottaa."
Nuo ihmeelliset silmät, ne saivat hänen silmänsä kyyneltymään, ja hän
suostui noudattamaan tytön toivomuksia, joskin apein mielin.
Yhden ainoan päivän hän vietti hovinsa seurassa joulun aikana. Monia
lahjoja jaeltiin siellä, mutta herttua näytti niin ärtyneeltä ja
oli niin vaitelias, ettei sinä päivänä kuulunut Nyköpingin linnassa
ainoatakaan leikkipuhetta.
Seuraavana aamuna hän oli poissa, ja senjälkeen sai kukin huvitella
mielensä mukaan.
Tähän aikaan olisi Kaarlen voinut käydä samoin kuin Eerikin.
Monta kertaa tuli Kaarina Maununtytär väkisinkin hänen mieleensä, ja
häntä huvitti kertoa hänestä Birgittalle.
"Etkö voi tehdä mitään heidän surullisen kohtalonsa lieventämiseksi?"
kysyi Birgitta.
"He ovat kokonaan riippuvaiset kuninkaasta ja hänen katolisesta
puolisostaan."
"Eikö kuningatar voi mitään kuninkaaseen."
"Voi kyllä, paljonkin, mutta hän käyttää kaiken vaikutusvaltansa
saadakseen hänet ja koko maan pyhän roomalaisen istuimen valtaan."
Birgitta oli hetkisen vaiti ja sanoi sitten: "Lupaa minulle yksi
asia, Kaarle."
"Minä lupaan mitä vain tahdot."
"Ei, asia on vakavaa laatua; lupauksesi tulee osoittaa, että lujasti
ja varmasti luotat minuun."
"Lupaanhan tietenkin, rakkaani! Annappa nyt kuulua mitä minulta
pyydät."
"Ettet koskaan valitse puolisoa, joka ei ole samaa uskoa kuin sinä
itse."
Birgitta oli sanonut sen aivan yksinkertaisesti, ja kuitenkin tuntui
Kaarlesta tuskalliselta.
"Rakkaani, kun sinä olet omani, kuinka luulet minun voivan naimista
ajatella."
"Et nyt, mutta sitten."
"Minä toivon, että saamme kauan elää onnellisina yhdessä."
"Mutta lupaustasi en ole vielä saanut."
"Ota se, jos tahdot."
Mutta siitä alkaen ei hänellä ollut mitään rauhaa. Skellestad oli
kaikkien hänen ajatustensa ja matkojensa määränä.
Maaliskuussa Birgitta synnytti pojan.
Sanomaton oli Kaarlen ilo. "Katsoppa tuollaista suurta ja komeata
poikaa", sanoi hän. "Nyt puuttuu vain, että sinä tulet terveeksi,
sitten on onneni täydellinen."
"Anna hänet tänne", sanoi Birgitta. "Me lepäämme molemmat
voimistuaksemme ja tullaksemme terveiksi."
Koko päivän Kaarle viipyi Skellestadissa; hän huomasi yhä enemmän
viehättyvänsä vanhuksen kalvinilaisiin mielipiteisiin, ja tämä asia
oli heidän kesken yhtämittaisena keskustelu- ja mietiskelyaineena.
Silloin kuului sydäntävihlova ääni sairashuoneesta. Molemmat
syöksyivät sinne.
Birgitta istui vuoteessaan. "Minä olen tukehuttanut hänet!" huusi hän.
Hoitajatar, joka piti pienokaista käsivarrellaan, näytti häntä
äidille.
"Hän nukkuu, ei häntä mikään vaivaa", sanoi hän.
Mutta nuori äiti ei ottanut uskoakseen unta nähneensä; säikähdyksestä
oli seurauksena kuume, ja kuume heitti vasta -- kuolemassa.
Synkän synkkä oli suru.
Kaarle ei palannut Nyköpingiin, ennenkuin oli haudannut Birgittansa.
Poika sai kasteessa nimen Kaarle, ja hänet jätettiin kasvatettavaksi
Skellestadiin, jotta Pietari Sunnanpoika aina voisi pitää häntä
silmällä ja antaa silloin-tällöin hänestä tietoja herttualle.
Kun poika oli muutaman vuoden ikäinen, siirtyi Pietari Sunnanpoika
isiensä luo, ja pikku Kaarle jätettiin Kaarina Niilontyttärelle, joka
oli naimisissa herttuan kamaripalvelijan Kustaa Antinpojan kanssa.
Tämä nainen piti hänestä mitä hellintä huolta vaalien ja rakastaen
häntä kuin äiti. Kustaa Antinpojan kuoltua Kaarina Niilontytär joutui
naimisiin Pietari Sjöbladin kanssa.
* * * * *
Kaksinkertaisin voimin tarttui Kaarle tehtäviinsä voittaakseen
takaisin menetetyn aikansa, sanoivat monet, haihduttaakseen suruansa,
tuumivat toiset.
Totta on, että vielä vähemmän kuin ennen jäi hänen tarkalta
silmältään huomaamatta. Nimismiehet maalla samoin kuin virkamiehet
kaupungeissa pelkäsivät, sillä hänen kanssaan ei ollut hyvä joutua
sanakiistaan.
Kurtut hänen otsallaan osoittivat joka päivä, ettei hän ollut
parhaalla tuulellaan, ja sen saivat kyllä kokea ne, jotka joutuivat
hänen lähistöönsä.
Katolisuus edistyi hovissa, ja tiedot siitä sekä yhä kasvava
tyytymättömyys maassa saattoivat hänelle heti selväksi, mihin toimiin
hänen oli ryhtyminen isänsä työtä tukeakseen ja suojellakseen.
Ja hän teki sen arkailematta, keinoja kaiheksumatta. Kuninkaan
uskonsa tähden rankaisemat tai rangaistuksella uhkaamat papit
tulivat melkein aina herttuakunnassa hyvin vastaanotetuiksi saaden
tavallisesti viran siellä.
Alituisena kiistanaiheena oli veljesten kesken kysymys
ratsupalveluksesta, josta Kaarle tahtoi päästä vapaaksi, koska siitä
ei ollut testamentissa mitään mainittu.
Kaarlen suuret henkiset kyvyt ja hänen ylpeä luonteensa herättivät
hänessä hänen synnynnäisen vallanhimonsa.
Kuta enemmän hänelle selvisi, että Juhanan hyödytön sodankäynti ja
nurinpäinen valtiovarain hoito uhkasivat perin-pohjin köyhdyttää maan
ja saattaa sen samalla aatelisten käsiin, sitä enemmän hän halveksi
veljeään, jolla ei ollut rahtuakaan itsenäisyyttä.
Pelkkää petosta ja hupsuutta oli se, että hän tahtoi luopua isänsä
uskosta puolisonsa mieliksi ja että hän liturgiassaan kuvitteli
luoneensa uuden, itsekeksimänsä opin, ja sentähden hän ansaitsi vain
halveksimista.
Tätä veljeä Kaarle päätti totella -- vain siinä tapauksessa, että oli
pakko.
Juhana ei voinut koskaan unohtaa että Eerik oli puhunut johonkin
kaivaneensa kätköön 50,000 dukaattia, jotka hän taas sopivaan aikaan
ottaisi esille.
Vähänväliä saapui herttualle viesti, että taaskin ryhdyttiin
kaivamiseen Gripsholmassa, missä kuningas luuli aarteen olevan
jossakin.
Herttua salli sen, mutta mitään aarteita ei löytynyt, siksi ettei
luultavasti ollut mitään kätkettykään.
Suuremmat oikeudet hän luuli itsellänsä olevan Strömsholmaan,
kuningattaren leskitilukseen.
Hänelle oli kyllä annettu ja hän oli ottanut vastaan korvauksen
siitä, mutta testamentissa sanottiin, että hänen piti saada
Strömsholma, ja siitä hän ei poikennut.
Kerran ollessaan pahalla tuulella hän kirjoitti leskikuningattarelle
muistuttaen oikeuksistaan.
Leskikuningatar vastasi huomauttaen, että kuningas kuolinvuoteellaan
oli lausunut tahtonsa näin olevan, sekä mainitsi muutamia vielä
elossaolevia todistajia.
Tämä suututti Kaarlea vielä enemmän, ja hän vastasi panettavansa
takavarikkoon kaikki Strömsholman alustatilat ja kihlakunnat, jos
häneltä kielletään mitä hänen oikeuksiinsa kuului.
Hän sai vastauksen Juhanalta. Jos herttua tahtoi supistaa
kuningattaren laillisia oikeuksia, niin kuningas lupasi asevoimin
suojella niitä.
Sitä hän ei ollut odottanut. Tekisiköhän Juhana todellakin sen? Itse
hän ehkä olisi hänenä tehnyt samoin -- mutta uhata häntä...
Silloin hän sai kirjeen prinsessa Elisabetilta. Tämä pyysi ja
rukoili herttuaa, ettei hän enää lisäisi maassa jo muutenkin yleistä
sekasortoa alottamalla semmoista riitaa kuin nyt heidän rakkaan
äitipuolensa, rouva Katariina Stenbockin kanssa. Oliko Kaarle jo
unhottanut, mitä leskikuningatar oli ollut heidän rakastetulle
isä-vainajalleen, ja voiko hän saattaa hänelle vielä surua lisäksi?
Eikö hänellä jo ollut kannettavanaan kuorma, joka painosti heitä
kaikkia?
Elisabet oleskeli tähän aikaan Strömsholmassa tuon hyvän ystävän
luona. Jos Kaarle tahtoi tulla sinne heitä tervehtimään -- kirjoitti
Elisabet -- niin hän kyllä pian myöntäisi, että Strömsholma
kadottaisi suojelusenkelinsä, jos Katariina ainaiseksi sieltä
karkoitettaisiin. Elisabet oli äskeisin palannut Kungsbrosta, jossa
oli oleskellut useita päiviä huvittamassa ja lohduttamassa heidän
onnetonta veljeään Maunua.
Kirjeen lopussa mainittiin, ettei Tukholmassa koskaan kuule
puhuttavan muusta kuin liturgiasta ja katolisuudesta, ja kun hän ei
pitänyt toisesta enempää kuin toisestakaan, ei hän aikonut piakkoin
palata sinne.
Ei ole tietoa, vastasiko Kaarle kirjeeseen, mutta senjälkeen jäi koko
asia, ja hän oli taas yhtä kuuliainen poikapuoli kuin aina ennenkin.
Mutta Juhanalle hän aikoi tehdä myönnytyksiä vasta viime tingassa.
Kaarle tunsi aivan hyvin, että hänellä kirkollisissa
riitakysymyksissä oli koko Ruotsin kansa takanaan, ja hän olikin
vakaasti päättänyt kohta alkavassa kamppailussa kestää tai kaatua sen
keralla.
Mutta tässä keskeymättömässä toimiskelussa ei jäänyt aikaa
tulevaisuuden suunnitteluun. Nykyisyyteen oli hänen suunnattava koko
toimintansa; herttuakunnassa oli paljon tehtävää, ja hän tahtoi missä
suinkin avustaa yksityistä yritteliäisyyttä.
Muutamia vuosia Birgittan kuoleman jälkeen, kun ensimäinen ja
katkerin suru oli helpottanut, kohtaamme hänet taas matkoilla
herttuakunnassaan.
Monin paikoin oli suuri puute asukkaista; talonpoika ei voinut
viljellä maatansa työväen puutteen tähden, mutta Kaarle keksi
keinon. Hän käski suomalaisia muuttamaan maahan niin paljon kuin
vain halullisia oli. Suureksi osaksi asettuivat nämä Vermlantiin, ja
muutamia vuosia myöhemmin hän kirjoitti heille:
"Koska kaikkivaltias Jumala on Vermlannin vuoriin kätkenyt
kaikenlaista malmia, niin tietäkööt kaikki, että kuka tahansa
löytääkin malmivuoren, hän saa sitä vapaasti käyttää kymmenykset
suorittamalla."
Samoja periaatteita hän seurasi metsien suhteen kirjoittaen, että
jokainen, joka tahtoi raivata uudistalon Vermlannin salomaille, sai
pitää sen omana perintötilanaan.
Mutta ei näissä hyvissä säädöksissä kylliksi. Hän matkusteli
laajalti yltympäri tarkastamassa, noudatettiinko niitä oikein. Vanha
sananlasku: "Isännän askeleet pellon höystävät", tuli tässä paraiten
sovelletuksi.
Herttuan nuhteet saivat aina aikaan parannusta, ja hänen kiitoksensa
olivat kuin kiihottimena uusiin ponnistuksiin. Mihin tahansa hän
saapuikin, siellä tuli juhla; missä hän ennen oli käynyt, siellä
tiettiin, ettei hän pannut arvoa herkkujen paljouteen ja hienouteen,
vaan yksinkertaiseen talonpoikaisruokaan, hyvin leivottuun leipään ja
hyvään, kotonapantuun olueen.
Sitten hän kertoili, miten oli matkustellut yltympäri isänsä
kanssa ja nähnyt, kuinka humalat otettiin alas seipäistä ja kuinka
halukkaita he olivat kertomaan kuninkaan palatessa, suuriko sato oli
ollut.
Ja sitten hän vielä kertoi, kuinka hän oli kehottanut heitä hoitamaan
suuria mehiläistarhoja, ei ainoastaan hunajan saannin vuoksi, vaan
myöskin sentähden, että se edisti puiden hedelmöittymistä.
Miehet ja naiset kuuntelivat hänen ympärillään tarkkaavasti seuraten
hänen puhettaan ja nyökäyttivät sitten hyväksyvästi päätään
toisilleen. Mitä niin oppinut herra oli sanonut, sen saattoi toki
uskoa ja ottaa varteen.
Sattuipa hän toisinaan matkoillansa ajamaan ohi talon, jossa
vietettiin häitä tai jossa oli jotkin muut kestit.
Silloin hän saattoi sanoa: "Tähän jäämme yöksi", tai myöskin:
"Riisuppa hevonen muutamaksi tunniksi."
Suuri oli hämmästys ja ilo, kun herttua tuli sisään; mutta
niin nopeasti hän mukautui oloihin, että hämmästys hävisi kuin
puhallettu, ennenkuin se oikein oli ehtinyt päästä valtaankaan.
Tanssitilaisuuksissa hän pyöritteli morsianta ja, jos oli hyvällä
tuulella, myöskin morsiamen äitiä ja morsiustyttöjä. Sitten
hän asettui juomapöytään miesten seuraan, tarttui ensimäiseen
oluthaarikkaan, minkä käsiinsä sai, joi heidän maljansa, otti aluksi
osaa keskusteluun ja käänsi sen sitten sellaisiin kysymyksiin, mitä
hän milloinkin tahtoi pohdittavaksi.
Jos hän sattui johonkin porvariperheeseen, jossa huomasi tavat
yksinkertaisiksi, ahkeruuden ja järjestyksen hyväksi, oli hänen
puheensa hyvin kevyttä ja teeskentelemätöntä. Hän tahtoi antaa
muillekin tilaisuuden tuntea samaa tyytyväisyyttä kuin hän itsekin;
ja jos hän sai siellä oppia joitakin talousaskareita tai muuta,
mikä oli hyödyllistä painaa mieleensä, niin se tuli sitten hänelle
puheenaineeksi, jota riitti kauan aikaa.
Mutta voi sitä emäntää, jonka perheessä koreileminen ja turhuus
vallitsivat! Tapahtui toisinaan, että hän asteli pyntättyjen akkojen
ympäri katsellen vain heitä, mutta hänen silmäyksensä puhuivatkin
enemmän, kuin sanat olisivat vaikuttaneet, eivätkä he koskaan
unohtaneet saamaansa läksytystä.
Mutta rahvas rakasti, melkeinpä jumaloi häntä, ja tapahtuipa
toisinaan tuollaisissa tilaisuuksissa, että yksi tai toinen rohkeni
kysyä:
"No, eikö armollinen herttuamme mene pian naimisiin?"
Alussa kävivät vain kulmat kurttuun eikä hän vastannut mitään, mutta
sitten hän sanoi:
"Saanen tuota tuumia."
Ja hän tuumikin sitä; hän oli 27-vuotias, kruununperimys täytyi saada
varmalle kannalle. Sigismund oli katolinen, eikä kukaan tiennyt mitä
voi tapahtua.
Hänellä ei ollut ketään erityisesti mielessään, mutta voisihan hän
ainakin käydä tutustumassa ulkomaisiin ruhtinattariin.
Hän tiesi, että sitä lajia rihkamaa oli Saksassa paljon; ja siellä
oli hänen rakas siskonsakin, olisihan hauska tavata häntäkin.
Aikomuksensa hän ilmaisi vain Elisabetille lopettaen kirjeensä: "Pysy
vahvana isämme uskossa, pidä se johtotähtenä kautta elämäsi."
Sitten hän matkusti meritse.
Syyskuun 5 p:nä 1577 hän nousi maalle Greifswaldissa ja kävi sitten
useissa pienissä ruhtinaskunnissa Pommerissa ja Mecklenburgissa
saaden osakseen sydämellisen vastaanoton.
Nuori, voimakas ruotsalainen herttua teki kaikkialla mitä parhaan
vaikutuksen. Metsästysretkiä ja aseleikkejä pantiin toimeen hänen
huvikseen ja kilpailtiin siitä, että saataisiin hänen siellä-olonsa
niin hauskaksi kuin suinkin.
Matkan varsinainen tarkoitus ei ollut mikään salaisuus, ja sekä
suoraan että kiertoteitse tehtiin tarjouksia ja ehdotuksia. Kaarle
ottikin esineet tarkastettavikseen, mutta ne eivät miellyttäneet
häntä, ja kun hänestä tuntui, että häntä hänniteltiin liiaksi,
matkusti hän kokonaan pois lokakuun lopulla.
Hän läksi Itä-Friislantiin, jossa hänen vanhin sisarensa Katariina
oli.
He eivät olleet nähneet toisiaan 17 vuoteen. Ulkonäöltään he olivat
vieraat, mutta verensiteet... ja sitäpaitsi, miten paljon heillä
olikaan yhteisiä muistoja ja harrastuksia...
Ja rakas oli tuo kohtaus. Nuoresta naisesta oli tullut rouva, pojasta
nuori mies, mutta he itkivät kuin lapset toistensa sylissä, eikä
kysymyksistä ja vastauksista tullut ollenkaan loppua.
Katariina esitti veljensä langolleen, kreivi Juhanalle.
Cecilian onneton rakastaja oleskeli edelleen veljensä luona, ja
Kaarle viehättyi heti hänen yksinkertaiseen ja moitteettomaan
olemukseensa ja valistuneeseen puhetapaansa.
Kreivi omisti koko elämänsä armeliaisuudelle, jota hän aina harjoitti
hiljaisuudessa.
Katariina kertoi, ettei hän koskaan puhunut menneistä ajoista, että
hän karttoi kaikkea seuraelämää ja melkein kammosi naisia. Kun
Cecilia kohta naimisiin mentyään kävi sisarensa luona, pysyi hän
huoneisiinsa sulkeutuneena ja kieltäytyi päättävästi näyttäymästä
hänelle, "vaikka", lisäsi Katariina, "luulen Cecilian melkein
toivoneen sitä".
"Kuinka voi nainen vaipua niin syvälle kuin hän?" kysyi Kaarle
harmissaan.
"Ehkäpä sentähden, että maailma piti häntä liian suuressa arvossa."
"Vaasa-suvun tytärtä!"
"Heikkoa naista, Kaarle. Tiedätkö, että hän on miehensä kuoltua
kääntynyt katoliseksi?"
"Se vielä puuttui! Hänellä on poika?"
"Se on vierasten ihmisten hoidossa, en tiedä missä. Se oli hänelle
rasitukseksi."
"Tiedätkö missä hän nykyään oleksii?"
"En, hän ei kirjoita koskaan. Ainoa, joka luultavasti tietää hänestä
jotakin, on Juhana, joka vuosittain antaa hänelle pienen eläkkeen."
"Eerik on veljensä murhaama, Maunu heikkomielinen, Cecilia on portto,
ja Sofia..."
"Miten on hänen laitansa?"
"Ei ole järjissään hänkään."
"Mikä on syynä siihen?"
"Lyönnit ja säälimätön kohtelu."
"Ovathan he eronneet?"
"Aivan äskeisin lähetettiin mies pois Ruotsista, jossa hän oli
ruoskalla suominut talonpoikiamme, ja minua hyvin ihmetyttää,
etteivät nämä jo aikoja sitten olleet antaneet hänen maistaa sitä
niin, että hän olisi kuollut."
"Missä Sofia on?"
"Ekolmsundissa, jonka hän on saanut läänityksekseen."
"Entä poika? Oletko nähnyt häntä?"
"Hänessä on samat elkeet kuin isässäkin; toivoisin, ettei hän
tuottaisi surua äidilleen."
"Tämä kaikki ehkä vaikuttanee, että Elisabet on kahdenvaiheella,
mennäkkö naimisiin."
"Niinpä luulen. Hän sanoo aina: 'Meidän tulee ensin oppia oikein
tuntemaan toisemme.'"
"Entä sinä itse, veliseni?"
"Minä olen etsimismatkalla, mutta kuka tietää, löydänkö?"
"Sinä olet ehkä hyvin vaativainen?"
"Niin olen, Katariina." Ja hän kuvaili hänelle Birgittaansa niin
lämpimästi, että Katariina ihmetteli ja sanoi lopuksi:
"Hänen vertaisensa voinet ehkä löytää Ruotsista, mutta et koskaan
täältä Saksasta."
"Sitä pelkään itsekin. Nämä saksalaiset ovat minusta liian
lättäjalkaisia, liian mitättömiä."
"Mutta jos et löydä ketään, joka vastaisi vaatimuksiasi, etkö voisi
tyytyä vähempään?"
"En, Katariina. Ellen löydä ketään, joka himmentäisi hänen kuvansa
sydämessäni, niin pysyn naimattomana ainakin kunnes olen ehtinyt
unhottamaan."
"Kyllä minä koetan minkä voin."
Ja Katariina piti lupauksensa. Idästä ja lännestä hän kokoili
prinsessoja, ja niitä tuli joukoittain.
Ei ollut Euroopassa mitään maata, jonka historia olisi ollut niin
romanttinen kuin Ruotsin, ja se sädekehys, johon Kustaa I oli
kietoutunut, heijasti valoaan myöskin hänen poikiinsa.
Mielellään Kaarle kertoili heille tästä isästään, jota hän niin
suuresti rakasti ja ihaili, mutta kaikki heidän hämmästys- ja
kummastushuudahduksensa eivät voineet sulattaa jääkuorta hänen
sydämeltään.
Sukulaistensa väsymättömien rukousten vuoksi hän jäi heidän luokseen
jouluksi.
"Saas nähdä, eivätköhän meidän tanssimme ajane sydäntäsi kurkkuusi",
sanoi Katariina.
Mutta saksalaiset ruhtinattaret tahtoivat mieluummin oppia
ruotsalaisia joulutansseja; ja kun herttua lauloi, piti heidänkin
laulaa, ja siitä sukeutui "kudo kangast'" sekä huimaava polska,
kunnes he kaikki väsyneinä ja hengästyksissään vaipuivat lähimmälle
penkille.
"Ei se menesty, huomaan minä", sanoi Katariina; "en enää voi
toivoakkaan sinusta mitään."
"Itse en ole enää pitkään aikaan toivonut", vastasi Kaarle, "ja
lieneehän hyvä niinkin. Vaikeaksi käynee sittenkin erota teistä,
rakkaat ystävät."
Ja raskaaksi kävikin jäähyväishetki. Hän oli nyt lähdössä toisen
lankonsa, rajakreivi Yrjö Juhanan luo, joka oli naimisissa prinsessa
Annan kanssa.
Mutta juuri ennen lähtöä hän sai kutsut Pfalzin vaaliruhtinaan hoviin
Heidelbergiin.
"Menenkö, Katariina?" kysyi hän.
"Vaaliruhtinaalla on vain yksi tytär, ja hän on vielä lapsi."
Kaarle oli kahdenvaiheella. "Olkoon menneeksi, eihän tuo ole suuri
mutka; voin minä tehdä yhden matkan sivutarkoituksittakin."
Siitä tuli kuitenkin ratkaiseva retki.
Jo ensi näkemältä valloitti ja voitti viisitoistavuotias Maria hänet.
Mutta hän ei rohjennut ilmaista tunteitaan.
Sen sijaan esiintyi hän niin rakastettavasti kuin suinkin.
Maria oli ensimäinen ja ainoa nainen, johon Kaarle katsoi
kunnioituksella. Hän oli hänen silmissään enemmän kuin kaikki muut,
eikä Kaarle voinut toivoa suurempaa onnea, kuin että saisi hänet
puolisokseen.
Kun tuollainen ajatus täyttää mielen sellaisen kuin Kaarlen, on
nöyryys sen luonnollisena seurauksena; ja Kaarle oli nöyrä hänelle,
tuolle vaatimattomalle tytölle, eikä rohjennut ilmaista hänelle
lempeään, jonka Maria saattoi lukea hänen silmistään ja huomata hänen
hiljaisesta, kunnioittavasta puhetavastaan.
Isä ja äiti huomasivat sen; koko hovi puhui siitä, ja Maria, hän
kuunteli suurella ihastuksella kertomuksia tuosta satujen maasta,
jota hän usein oli ajatellut ja aina halunnut nähdä.
Kaarle tunsi, että hänen oli mahdotonta ajan pitkään pysyä siinä
vaiteliaisuudessa, jonka hän katsoi velvollisuudekseen, ja hän päätti
sentähden lähteä heti.
"Vastedes", sanoi vaaliruhtinas, kun hän jäähyväishetkellä kysyi,
saisiko tulla takaisin. Tämä, sekä vaaliruhtinattaren kyyneleiset
silmät ja ystävälliset sanat, mutta ennen kaikkea Marian kaino
punastuminen, kun hän hiljaa rohkeni puristaa hänen kättään,
täyttivät hänen mielensä iloisilla toiveilla, mutta heti seurasi mitä
kiihkein pelko siitä, että ilmenisi joitakin esteitä.
Niinkuin kaikkialla otettiin hänet rajakreivinkin hovissa avosylin
vastaan. Vaitelias, varova Kaarle ei suonut itselleen hetkenkään
rauhaa, ennenkuin sai uskoa lemmensalaisuutensa sisarelleen ja
langolleen sekä pyytää viimemainitun välitystä tässä tärkeässä
asiassa.
Onneksi oli kreivi hyvin ystävällisissä väleissä vaaliruhtinaan
kanssa, ja hän lupasi koettaa parastaan.
Mutta tässä ei myönnetty mitään viivyttelyä. Vaasa-luonne vaati nyt
oikeutensa; hänen täytyi saada vastaus heti, tai ainakin niin pian
kuin mahdollista.
Lanko puisteli päätään ja kirjoitti sekä vaaliruhtinaalle että
myöskin eräälle ystävälleen, joka oli hovissa hyvin läheinen henkilö
ja nautti korkean herrasväen luottamusta.
Ystävä vastasi, että asiassa täytyi odottaa. Prinsessa oli vielä
liian nuori, mutta hän rohkeni toki toivoa, että asia saisi suotuisan
ratkaisun, kun vain maltettaisiin odottaa.
"Mutta siihen juuri minulla ei ole malttia", sanoi Kaarle.
Turhaan koetettiin häntä huvittaa ja tyynnyttää; häntä ei haluttanut
mikään.
Vain silloin, kun tuli puhe Mariasta ja hän yhä uudelleen ja
uudelleen kertoi hänen ihanuudestaan ja hänen olemuksensa suloudesta
tai toisteli sanoja, joita Maria oli sanonut, tuli hän hilpeäksi ja
iloiseksi.
"Ei", sanoi hän muutamia päiviä myöhemmin, "tämä ei käy laatuun;
minähän tulen täällä kuihtuvaksi rakkauden narriksi. Vastausta
odotellessani teen pienen matkan Reiniä ylös, se huvittaa minua."
Sanottu ja tehty; mutta sitä ennen hän teki matkasuunnitelman ja
jätti sen sisarelleen, joka lupasi kohta, kun vastaus tulisi,
ilmoittaa siitä hänelle johonkin määrättyyn paikkaan.
Hän matkusti Bodenjärvelle Sveitsiin, ja kun hänellä oli luja
tahdonvoima, onnistui hän niin hyvin voittamaan malttamattomuutensa,
että hän kahden viikon sijasta viipyi matkallaan koko kuukauden.
Sillä välin oli hän kuitenkin lähettänyt omakätisen kosimiskirjeen
vaaliruhtinaalle pyytäen, että vastaus lähetettäisiin hänen
langolleen.
Nyt hän palasi sinne vakaasti päättäen lähteä heti kotimatkalle,
ellei mitään vastausta ollut saapunut.
Hänen tullessaan huudahti prinsessa Anna:
"Tänään on kirje lähetetty sinulle!"
"Mihin sitten?" kysäisi Kaarle hätäisesti.
"Ei, ei!" lausui kreivi hymyillen. "Sinä tulit ennen kuin
sanansaattaja ehti lähtemään; tässä on kirje."
Muutamia silmänräpäyksiä piti Kaarle sitä epäröiden kädessään; veri
nousi hänen päähänsä; sitten hän äkkiä mursi sinetin.
Hänen pyyntöönsä oli suostuttu ja häntä kutsuttiin tulemaan
Heidelbergiin.
Ääretön oli hänen riemunsa. Maria oli hänen omansa! Oliko se
mahdollista? Näkikö hän unta?
Seuraavana päivänä hän lähti ja saapui keskellä yötä Heidelbergiin.
Aikaisin aamulla ilmoitettiin vaaliruhtinaalle, että hän oli
saapunut, ja kello kahdeksan samana päivänä kutsuttiin herttua
saapumaan vaaliruhtinaan rukouskamariin.
Hän tuli muutamia minuutteja aikaisemmin.
Siellä seisoi hän, tuo lempeä, suloinen olento, vanhempiensa välissä.
Nähdessään herttuan hän kätki punehtuen kasvonsa äitinsä helmaan.
Mutta vaaliruhtinas tarttui hänen käteensä ja laski sen Kaarlen
käteen. "Tee hänet onnelliseksi!" sanoi hän.
Silloin notkisti ylpeä ruotsalainen polvensa sanoen: "Jumala minua
rangaiskoon, jos nyt saamani kallisarvoinen lahja joskus on minun
tähteni pakotettu murehtimaan."
Äiti itse antoi tyttärensä hänen syliinsä. "Jumala teitä molempia
siunatkoon!" sanoi hän.
Hän piti Mariaa sylissään, onneaan tuskin uskoa rohjeten: "Mariani",
sanoi hän, "oma Mariani!"
"Kaarle!" kuiskasi tyttö kainosti.
Kaksi päivää hän sai nauttia nuorta onneaan. Vasta vuoden kuluttua
oli määrä viettää häät. Marian tarvitsi valmistautua, kun hän joutui
niin uusiin oloihin.
Ah, hän olisi mielellään tahtonut viedä hänet heti mukanaan,
käsivarsillaan kantaa hänet tuohon rakkaaseen maahan, joka nyt, kun
Maria sinne tulisi, muuttuisi todelliseksi paratiisiksi.
Mutta hän ei uskaltanut tehdä vastaväitteitä; tahtoihan Maria niin,
ja siinä tapauksessa oli hän velvollinen alistumaan kaikessa.
Nyt hän sai jäähyväishetkellä sulkea hänet syliinsä ja painaa
suutelon hänen huulilleen ja hän oli tyytymätön, tuo kiittämätön,
tyytymättömämpi kuin edellisellä kerralla, jolloin hänen täytyi
tyytyä antamaan jäähyväisiksi kädenpuristuksen ja saamaan
vastaukseksi punastumisen.
Mutta Maria oli luvannut vastata hänen kirjeisiinsä. Nyt hän sai
esteettömästi kirjoittaa hänelle, kuinka hellästi hän häntä lempi,
tarvitsematta pitää lukua siitä, kuka kirjeet luki.
Hän lähti kotimatkalle.
Ilomielin hän kiiruhti antamaan tiedon pian tapahtuvasta naimisestaan.
Hänen ensi tehtäviään oli Nyköpingin linnan paneminen sellaiseen
kuntoon, että se oli kyllin arvokas ottamaan suojiinsa hänen suloisen
morsiamensa.
Ja sitten oli varustettava laiva, millä tuoda hänet kotiin.
Ah, hänellä oli niin paljon, paljon järjestettävää; ja toisinaan
hän itsekseen pysähtyi kummastellen, oliko hän todellakin hän itse,
vai oliko hänen luonteensa ehkä kokonaan muuttunut, ja oliko hän
menettänyt kaiken tarmonsa ja halunsa ottaa osaa valtion asioihin.
Ei, niin ei ollut. Hänen appensa, joka itse oli innokas protestantti,
oli puhunut hänelle, miten paljon Juhanan liittyminen katolisiin oli
synnyttänyt paheksumista Saksan protestanteissa, sekä lisännyt, että
Kaarlessa oli katsottu olevan kyllin vastustuskykyä estämään tätä.
Kaarle oli vain kiittänyt luottamuksesta; hänen toimintansa oli oleva
hänen vastauksensa.
Tähän aikaan hän sai kirjeen Angermanukselta, joka kiihkeästi
halusi päästä kotiin. Ystäviltään oli hän saanut tietää, millainen
asema oli; hänen lankonsa, arkkipiispa, oli katkerasti katunut
luopumistaan, mutta heikkoja ja epäröiviä oli paljon. Näitä hän
tahtoi vahvistaa ja lohduttaa. Jos hän vain kerrankin saisi saarnata
Upsalassa, niin hän kyllä ottaisi seuraukset vastuulleen.
Kaarle tiedusteli asioita; hän sai kuulla, että useat papit jo olivat
luopuneet liturgiasta, ja nyt hän itse kehotti Angermanusta tulemaan.
Tämä ei viivytellyt, ja perille päästyään hän piti Upsalan
tuomiokirkossa "sellaisen saarnan, että kyyneleet kyllä virtailivat,
ellei ollut sydän harmaasta kivestä ja teräksestä".
Hän puhui paavilaisten ja luterilaisten jumalanpalveluksesta ja
todisti, että edelliset olivat rakentaneet väärälle ja petolliselle
pohjalle.
Palavassa rukouksessa, että Jumalan sanaa oikein saarnattaisiin, hän
selitti sitten pelkäämättä, että Luostari-Lassi ja hänen miehensä
olivat sielun murhaajia, sekä pyysi Jumalaa pelastamaan maan ja
kansan näiden raatelevien susien kynsistä.
Vaikutus oli ääretön, huomattiin suunnanmuutoksen olevan lähenemässä.
Monet aatelisista, jotka olivat hyväksyneet liturgian päästäkseen
Juhanan suosioon, hankkiutuivat menemään herttuan puolelle, ja kaikki
papit, joilla oli todellista kykyä, siirtyivät herttuakuntaan. Näiden
joukossa oli Angermanuskin.
Kaarle huomasi pilvien kokoontuvan. Hän huomasi ukkosen olevan
puhkeamassa, mutta sitä ennen viedään katon alle kaikki mitä
kalliinta on, ja huhtikuun keskivaiheilla Kaarle matkusti Saksaan
morsiantansa noutamaan.
Vihkiäiset vietettiin toukokuun 11 p:nä 1577 Heidelbergin linnassa.
Sanottiin, että herttua oli huomattavasti muuttunut vuoden kuluessa.
Oli enemmän vakavuutta hänen olennossaan, mutta ei silti vähemmän
ihastusta ja lempeä niissä silmäyksissä, joita hän loi Mariaansa.
"Nyt tunnen sinut paremmin", sanoi rajakreivitär Anna, ainoa herttuan
omaisista, joka puolisoineen oli läsnä juhlallisuudessa.
"Omistusoikeus synnyttää varmuutta", vastasi Kaarle.
Morsian sai huomenlahjakseen Gripsholman, Strengnäsin, Tynnelsön ja
Räfsnäsin sekä kuningas Juhanalta kirjallisen vahvistuksen niihin.
Kolme päivää jatkui juhlallisuuksia; senjälkeen Kaarle herttua palasi
puolisoineen Ruotsiin.
Uneksimaansa onnea hän saikin nauttia mitä suurimmassa määrässä.
Vastenmielisesti hän vei Mariansa Tukholmaan esittääkseen hänet
kuninkaalle ja kuningattarelle.
Niin uskomattomalta kuin se näyttääkin, syntyi kuitenkin
kuningattaren ja Marian kesken hyvä suhde. Ollen kahdenkesken
he solmivat muutamassa tunnissa ystävyyden, jonka pääasiallinen
tarkoitus oli hyvän suhteen aikaansaaminen veljesten välillä.
Katariina oli turhaan koettanut poistaa Juhanasta hänen epäluulonsa
veljeä kohtaan.
Kaarle oli useinkin syystä tyytymätön Juhanaan, ja sitä kävi Marian
vielä vaikeammaksi tasoittaa. Hän ei koettanutkaan tehdä sitä syihin
ja todistelmiin nojautuen, mutta hän sanoi Kaarlelle, että rauhaa oli
Jumalan tähden ylläpidettävä, ja Kaarlen oli mahdoton vastustaa hänen
hurskaita, rukoilevia silmäyksiään.
11.