Hän lankesi taas. "Pyhimykset auttakoot, jalkani!"

"Loukkaantuiko se?"

"Pelkään, että se on katkennut."

Kaarle nosti hänet heti maasta ja kantoi rekeen asettaen hänet siihen.

"Missä on kotinne?"

"Vaivaistalossa."

"Minä vien teidät sinne."

"En minä voi mennä luudaksittani, joku tulisi ja veisi ne."

"Pitäkää ohjaksista, minä noudan ne."

Hän pani kaikki rekeen.

"Enpä olisi uskonut niitä noin paljon olevan", sanoi eukko

tyytyväisenä aarrettaan katsellen.

"Polttopuiksiko ne ovat?"

"Eihän toki, niistä tehdään luutia, joita lauvantaisin käyn myymässä

kaupungissa."

"Onko se hyvääkin ansiota?"

"Eipä voi valittaa. Riittää tuosta ukko-rukalle sekä vaatteiksi että

rohdoiksi."

"Oletteko naimisissa?"

"Olen, Herra nähköön, onhan siitä jo kaksikuudetta vuotta ensi

Mikonpäivänä."

"No mitä ukko tekee!"

"Hän vuolee tikkuja jäljelläolevalla kädellään."

"Hän on siis ollut sotilas, vai miten?"

"Niin, hän menetti Suomessa molemmat jalkansa. Jumalan ihme, että hän

vielä palasi."

"Parempihan olisi teille ollut, jollei hän olisi tullut."

"Enhän minä toki mikään pakana ole; nyt hänellä ei ole mitään hätää."

"Mutta teillä sitä enemmän", sanoi herttua katsellen hänen perin

laihoja kasvojaan ja luisia, vapisevia käsiään.

"Enpä valita", vastasi eukko; "me haastelemme menneistä ajoista ja

lapsistamme."

"Eivätkö he voi tehdä mitään teidän hyväksenne?"

"Luulemme, että he valmistavat meille sijaa tuolla ylhäällä; he ovat

kuolleet jok'ainoa."

"Millä tavalla?"

"Kaksi reipasta poikaa kaatui Svarterån luona, yksi Skånessa ja yksi

Turun lähellä. Oli meillä kaksi tyttöäkin, mutta he kuolivat molemmat

ruttoon. Ne olivat katkeria aikoja, sen voitte arvata, hyvä herra;

mutta kuka tietää mitä olisi voinut tapahtua. Sentähden sanomme nyt

niinkuin vanha arkkipiispa, kun hän menetti neljä poikaansa: Herra

antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!"

Vanhus oli pannut kätensä ristiin ja loi niin kauniin silmäyksen

taivaaseen päin, että herttua ehdottomasti kysäisi:

"Mikä on nimenne?"

"Katri", vastasi hän, "vanha Katri".

Kaarle hytkähti, mutta sanoi sitten:

"Jospa kaikki Katrit olisivat yhtä tyytyväisiä loppuun asti!"

He saapuivat vaivaistaloon, ja herttua käski erään pojan pitämään

hevosta sen aikaa, kun hän kantoi eukon hänen osoittamaansa pimeään,

ikävään kamariin.

"Miten on laitasi, Katri?" kuului ääni vuoteesta.

"Eipä vaaraa", vastasi tämä, "astuin harhaan ja lankesin. Tämä

siunattu nuori herra on ollut kuin oikea isä minulle, enkä tiedä

miten palkita sitä, jos hän ei ehkä tahdo tyytyä luutiini, niin

moneen kuin niitä tulee, koska hän on tuonut kotiin kaikki

luudaksetkin."

"Mitä hän niin monella tekee?" murisi ukko. "Riittäneväthän

puoletkin; jostakin täytyy meidänkin elää."

"Olkoon niinkuin hän tahtoo", oikaisi Katri.

"Voin ajatella asiaa", sanoi Kaarle. "Kun olen herttuan tallimestari,

ostan tästälähin kaikki Katri muorin luudat, jos hän niin tahtoo."

Eerik XIV ja Juhana III: II. Pimeys Historiallis-romanttinen kuvaus · 第 20 / 39 题