Vuonna 1565 valmistettiin häitä Janne Eerinpojan talossa
Flodbackassa. Hän oli rikkain talonpoika koko Nyköpingin läänissä, ja
häitä piti kestää kaksi viikkoa.
Vieraita oli kutsuttu penikulmien takaa, ja Janne, joka vastikään
oli palannut eräältä kutsuntamatkalta, puhui jo taas lähteäkseen
kaupunkiin kutsumaan myöskin nuorta herttuaa, jonka hän tiesi ensi
kertaa viettäneen joulua linnassa ja jonka hän luuli tuntevansa,
koska oli valtiopäivillä ollessaan nähnyt hänet Tukholmassa.
Mutta sitä hänen eukkonsa ei tahtonut.
"Älä hänestä huoli", sanoi hän. "Antaa ihmisten olla omissa
oloissaan."
"Jos minä kutsun hänet, niin hän ehkä tekee meille sen kunnian,
että tulee; voineehan olla hauskaa nähdä, miten häitä vietetään
talonpoikaistalossa vanhan tavan mukaan."
"Hauskuus tässä lie niin ja näin", sanoi Stiina, kätensä
selkämyksellä muutamia kertoja pyyhkäisten nenänsä alustaa. "Voi sitä
rakkautta, taikoja siinä on varmaan."
"Eiköhän sitä voisi taikoa poiskin?"
"Enkö ole tänne haettanut eukkoja sekä Toftemyllasta että
Elganåsista; he ovat leikanneet koloja puihin, siunanneet ruuan,
panneet tikkuja ristiin ja polttaneet häntä jalkojen alta... Ja
voitko ajatellakkaan", lisäsi hän kuiskaten, "Loitsu-Leena on ollut
hautuumaallakin; en uskaltanut kysyä mitä hän sieltä otti, mutta
taikajuoman hän keitti Katrille."
"Mitäs tyttö?" kysyi mies uteliaana.
"Hän tappeli vastaan eikä tahtonut ottaa sitä: mutta vaikka sydäntä
kirveli, niin minä sanoin hänelle, että ottaa täytyi, tahtoipa tai
ei."
"No vaikuttiko se?"
"Hän tuli niin kauhean kipeäksi, että luulin saavamme hautajaiset
häiden sijasta."
"Onko hän nyt terve taas?"
"On hän jalkeilla, mutta kyllä hän aamulla sanoi: 'Äiti kulta, sitä
en voi auttaa, mutta renki on niin painunut sydämeeni, ettei hän
suinkaan lähde koskaan sieltä.'"
"Ehkäpä ruoskalla sentään", ähisi Janne osoittaen pöydälle
heittämäänsä hyvin karkeata patukkaa.
"Hyvä ihminen, mitä se kannattaisi, suostuuhan hän vihille milloin
hyvänsä!"
"Ja näyttää aivan kalkitulta."
"Kaaso sanoo voivansa auttaa sen käyttämällä vähän punaväriä, jota
hänellä on aina mukanaan häissä."
"Akkaväellä on konstinsa kaikkeen, mutta mitä sanoo rusthollari, kun
saa nähdä hänet lähempää?"
"Se ei kuulu meihin; me pesemme kätemme. Rusthollari olisi voinut
antaa sen pitää hänet, jolle hänet ensimäeksi oli luvattu."
"Ei kannata puhua menneenvuotisesta lumesta; mutta herttuaa en kutsu."
"Sitä mieltä olen minäkin, hän ehkä vain tahtoisi tunkea nokkansa
asiaan."
"Omassa talossani olen minä herrana eikä kukaan muu!" ärjäisi Janne
Eerinpoika lyöden nyrkkinsä pöytään, jotta kajahti. "Lähetä tyttö
tänne!" lisäsi hän sitten.
Elsa muori katsoi häntä pitkään, mutta Stiina ei sanonut mitään, vaan
lähti heti ulos.
Isäntä tarttui pöydällä olevaan oluthaarikkaan, joi siitä kelpolailla
ja seisoi sitten miettiväisenä, koko naama leveässä hymyssä. Taas hän
joi muutaman kulauksen ja laski sitten haarikan pois.
Samassa ovi äkkiä avautui ja Katri tuli sisään.
Hän oli pitkä, tavattoman kaunis tyttö, jolla oli vaaleanruskea tukka
ja suuret, tummansiniset silmät; mutta niiden ympärillä oli tummat
renkaat, ja posket olivat kalpeat.
"Hyvää päivää, isä", sanoi hän jotenkin reippaasti, "äiti sanoi
teidän tahtovan puhua kanssani."
"Miksi sinä olet niin valkea naamaltasi?"
"Ehkäpä suruni tähden."
"Mitä suremista sinulla on; eikö sinulla ole ruokaa ja juomaa
yllinkyllin?"
"Kyllä sitä on, Herra nähköön."
"Kun isäsi ja äitisi ovat kuolleet, saat sinä koko Flodbackan,
kolmekymmentä lypsävää, yhdeksän härkää, kuusi hevosta, neljäkuudetta
lammasta, seitsemäntoista oinasta ja sitäpaitsi kaikki vasikat, mitä
silloin on. Luettelenko sinulle kaikki, mitä meillä on?"
"Tietänenpä tuon."
"No, eikö ehkä ole mielestäsi tarpeeksi?"
"Enemmänkin kuin yksi ihminen tarvitsee."
"Eihän se nyt ole tarkoitukseni; kun minä ja äiti olemme
neljäneljättä vuotta tehneet työtä saadaksemme kokoon omaisuutta, ja
kun Jumala on ottanut meiltä neljätoista lasta ja jättänyt ainoastaan
viidennentoista jäljelle, niin tämän pitääkin saada hyvyyttä
kaikkien viidentoista edestä ja tulla niin rikkaaksi, ettei mikään
talonpoikaissuku vedä vertoja hänelle."
"Isä kulta!"
"Kun Erkki Olenpoika tuli tänne palvelukseen, en ollut niin tyhmä,
etten käsittänyt, missä jäniksellä on polkunsa, mutta hän oli
rikkaan rusthollarin veljenpoika, ja rusthollari oli vakuuttanut,
ettei koskaan mene naimisiin... mutta kuulehan, luulen melkein, että
unohdin mainita Flodbackan pikkukarjan."
"Lienenhän minä niistä selvillä."
"Montako hanhea ja ankkaa meillä on yhteensä, siatkin siihen
luettuna?"
"Onhan niitä yli sadan!"
"Oikeinko totta. Sinä pidät hyvää huolta niistä, Katri; olenpa
ajatellut, miten tässä käy, kun sinä lähdet."
"Tehneehän tuon joku toinenkin."
"Riippuu käsialasta, kelpaako siihen. Mutta itseään ei saa ajatella:
rusthollarista meidän piti puhua. Jos hän, sanoin minä ja sanon
vieläkin, jos hän olisi mennyt naimisiin kaksikymmentä vuotta
ennemmin, niin Erkki Olenpoika ei olisi koskaan tullut tänne."
"Me olimme tutut ennestään", vastasi Katri kainosti.
"Kyllä se lie ollut pientä."
"Niinpä kyllä, mutta me pidimme heti toisistamme."
"Lieneepä se sattunut kuin ampumalla."
"Isä kulta, niin se kävikin."
"Nythän on käytetty taikoja sitä vastaan."
"Ei auta, pahemmaksi vai käy."
"Hm, en saa sitä paremmaksi minäkään; minä kävin nyt rusthollarin
luona, enkä ole koskaan missään talonpoikaistalossa nähnyt upeampaa
kuin siellä."
"Eikö ollut ketään, joka olisi huolinut hänestä?"
"Sellaisesta komeasta miehestäkö?... Niin ne hyörivät hänen
ympärillään kuin kärpäset siirapin ympärillä, mutta hän ei edes
katsahtanut heihin; ei ennenkuin tuli tänne. Silloin, sanoi hän,
oli, kuin olisi ammuttu läpi sydämen, kun sinä tulit tupaan ja hän
tuumaili, että saisihan toki veljenpoika väistyä setänsä tieltä."
"Joka ensin myllyyn tulee, se ensin jauhaa."
"Eipä aina niinkään. Vanha Kustaa kuningas työnsi tieltään kaksi
kosijaa, rusthollari tahtoo poistaa vain yhden."
"Voipa kyllä ehtiä sivuuttamaan kaksikin."
"Oo, sinä kyllä elät kauemmin kuin hän ja tulet niin rikkaaksi, niin
rikkaaksi, että... Tiedätkö, hän näytti minulle koreata, ruudullista
patjakangasta ja koruneulottuja päänalustyynyjä."
"Semmoisiahan käytetään vain aatelisissa."
"Aateliskodeista nämäkin ovat, ja samoin lienevät lakanatkin; suuria
nahkalakanoita, kuulehan, lammasnahalla reunustettuja ja kullattu
nappi joka kulmassa."
"Kullattu!" huudahti Katri. "Kunpahan hän vain olisi saanut ne
kunniallisesti!"
"On, siihen voit luottaa."
"Minusta se onkin samantekevää", sanoi tyttö heti senjälkeen.
Muutamia renkejä astui tupaan kysymään isännältä puimisesta; eräs
heistä loi nopean silmäyksen Katriin, ja tämän posket sävähtivät
veripunaisiksi, mutta kävivät heti senjälkeen melkein entistään
kalpeammiksi. Tyttö lähti nopeasti ulos.
Mutta Janne Eerinpoika oli huomannut niin toisen kuin toisenkin. Hän
vastasi kuitenkin ensin voudin kysymykseen, että nyt oli ruvettava
kauroja puimaan, kun ohrista oli päästy, ennenkuin ilmaisi, mitä
hänellä oikein oli sydämellään.
Rengit olivat kääntyneet lähteäkseen, kun isäntä kutsui Erkki
Olenpoikaa. Tämä pysähtyi.
Hän näytti kieltämättä hyvältä uskollisine, rehellisine silmineen,
mutta eihän hänellä ollut mitään, sehän se tässä oli pahinta.
"Erkki Olenpoika, valjasta Polle reen eteen ja lähde pappia
noutamaan. Minä tahdon, että hän on täällä koko hääaaton; voit
lisätä, että minä maksan."
"Kuten käskette, isäntä!" Renki lähti.
"Nyt hän on poissa, ja huomenna tulee pappi; silloin ei tytöllä ole
aikaa ajatella häntä."
Mutta kun Erkki saapui talliin, tapasi hän Katrin hevosen luona.
Nähdessään Erkin tahtoi tämä kätkeytyä ikäänkuin kainostellen.
"Rakas Katri!" sanoi Erkki menemättä lähemmäksi.
"Minä kuulin, että sinä menet pappilaan."
"Isäntä tahtoo, että pappi on ajoissa täällä."
"Emmehän sitten enää saane tavata."
"Se kai on tarkoitus."
"Sentähden tahdoin niin mielelläni sanoa kiitokseni ja jäähyväiseni."
"Etkö edes tahdo pudistaa kättäni?"
Epäröiden Katri ojensi kätensä.
Kaksi voimakasta, työn karaisemaa kättä kohtasi siinä toisensa, ja
ne sopivat yhteen ihan niinkuin ei niitä enää koskaan tässä elämässä
olisi käynyt erottaminen.
"Katri, minä olen hyvin suuresti rakastanut sinua."
"Minä tiedän sen, Erkki", vastasi tyttö nyyhkien.
"Miten tästälähin käy, sitä en tiedä, mutta mielelläni tahtoisin
tietää yhden asian."
"Voinko minä ehkä sanoa sen?"
"Ensin täytyy sinun luvata tarkoin miettiä."
"Sen lupaan."
"Ymmärräthän, että minä muutan täältä pois."
"Miksi niin, Erkki? Isän on vaikea tulla sinutta toimeen."
"Sinä ajattelet vain häntä; etkö käsitä, miltä minusta tuntuu kuulla
joka päivä puhuttavan sinusta, toisinaan nähdä sinut ja silloin
ehkä... ei ei, Katri."
"Sitten lienee parasta, että muutat"
"Mutta sitten kun minä olen poissa etkä sinä saa enää koskaan nähdä
minua... unohdatko sinä minut, Katri?"
"Enpä luule", vastasi tyttö hiljaa.
"Tutki sydämesi ja vastaa, ikäänkuin molemmat seisoisimme Jumalan
edessä."
Katri pani kätensä ristiin ja seisoi muutaman silmänräpäyksen aivan
ääneti; sitten hän kietoi käsivartensa miehen kaulaan ja suuteli
häntä.
"Erkki, minä en koskaan unhota sinua!"
Erkki painoi häntä lujasti rintaansa vasten.
"Nyt on liittomme vahvistettu. Jumalan edessä olet sinä minun;
ihmiset eivät enää voi erottaa meitä!"
Heti senjälkeen kuului kulkusten kilinää.
"Nyt Erkki lähti pappia noutamaan", sanoi Janne Eerinpoika
tyytyväisenä käsiään hieroen.
"Kunpahan se vain olisi ajoissa tapahtunut", sanoi Elsa muori. "Katri
ei näytä onnelliselta morsiamelta."
"Jos en enää koskaan saa nähdä häntä tässä elämässä, niin tapaamme
toisessa" sanoi Katri itsekseen; "ja se toinen on paljon pitempi kuin
tämä."
Oli kirkas ilma ja mainio rekikeli; puut olivat kuurassa, joka
kimalteli kuin timantit auringon paisteessa.
Mutta Erkki ei sitä nähnyt eikä ajatellut sitä; hän ajatteli tyttöä,
jota rakasti enemmän kuin mitään muuta maailmassa ja josta hän nyt
oli ainaiseksi erotettu.
* * * * *
Nuori herttua oli viettänyt joulua Nyköpingin linnassa; hän oli
Tukholmasta tuonut mukanaan pienen hovinsa. Ensi kertaa hän oli omana
herranaan ja hän ylisteli vapauttaan; ja mikä tahansa hullunkurinen
kepponen juolahtikin hänen mieleensä, aina hän pani sen myöskin
toimeen.
Useimmat porvariperheet kaupungissa saattoivat ylvästellä siitä, että
herttua oli ollut heillä vieraana.
Muutamissa hän kävi vain kerran, toisissa useita kertoja.
"Eikös sentään, kun tuo kiltti herttua on auttanut minua lihan
paloittelemisessa", huudahti paksu teurastajan vaimo kerskuvasti,
jättäen viisaasti kyllä mainitsematta, että "tuo kiltti herttua" oli
saanut hänet lähettämään parhaat palat kaupungin köyhille. Sen sijaan
hän sanoi, kun ostajat niitä kysyivät: "Ne on herttua saanut."
Samoin rikkaimman leipurin ja oluenpanijan luona. Molemmissa
paikoissa oli hän avustamassa; leipurissa hän sotki taikinan, leipoi
ja voiteli leipiä, ja kun leipuri selitti, että hän niistä (rumista
ja kömpelösti tehdyistä) leivistä, jotka herttua oli muovaellut,
saisi kaksi kertaa niin suuren hinnan kuin muista, valitsi tämä hyvän
joukon juuri näitä muita sanoen, että ne oli lähetettävä kaupungin
köyhille, jotka myöskin tarvitsivat joululeipää.
Samaten oluenpanijan luona.
Mutta kun joulu joutui jäineen lumineen, teki nuori ruhtinas pitkiä
retkiä, milloin luistimilla, milloin suksilla. Kuka vain tahtoi,
sai olla mukana; kullakin oli tulisoihtu kädessä, ja kun tuo pitkä,
loistava jono lähti liikkeelle, riemuitsivat katsojat ihastuksissaan
ja palelluttivat kernaasti kätensä ja jalkansa kylmässä talviyössä
pysyen ulkona nähdäkseen joukkueen palaavan ja saadakseen tervehtiä
herttuaa.
Ja hän tempasi lakin päästään, hymyillen nyökäten joka puolelle;
kaikki synkät muistot ja ajatukset oli hän heittänyt mielestään. Hän
oli nuori, vain viidentoista, nyt hän tahtoi huvitella.
Uudenvuoden iltana poltettiin tervatynnyreitä, ja hän tahtoi olla
mukana siinäkin. Erään köyhäinhuoneen lähistöön hän toimitti muutamia
tynnyreitä, ja kun ne olivat sytytetyt ja hän näki vanhoja ukkoja ja
akkoja ikkunoissa tätä hauskuutta katsomassa, meni hän itse sisään ja
jakeli ruokavaroja, joita suurimmassa kiireessä oli hankittu.
Sitten tulivat kestit linnassa, ja kutsuja lähetettiin kaikkiin
lähiseudun linnoihin, mutta kaupungin asukkaitakaan ei unohdettu, ei
ainakaan teurastajaa, leipuria ja oluenpanijaa.
Herttua noudatti kaikkia hovitapojen vaatimuksia. Hän tanssi ensin
arvokkaimpien kanssa. Oli jotakin jäykkää hänen olemuksessaan
silloin; sitten hän tanssi porvarivierastensa kanssa ja silloin pääsi
poikamaisuus esiin, ja kun hän oli pyörittänyt teurastajan, leipurin
ja oluenpanijan puolisoa, olivat nämä tukehtumaisillaan ja istuivat
kaikki kolme läähättäen tuoleillaan, kun hän tarttui haarikkaan
sanoen tahtovansa esittää maljan, johon jokaisen tuli yhtyä.
Kun kukin oli tarttunut haarikkaansa, sanoi hän juovansa niiden
maljan, jotka olivat ravinneet nälkäisiä, kertoen sitten, mitä
armeliaisuutta teurastaja, oluenpanija ja leipuri olivat osoittaneet,
ja kukin joi heidän maljansa itsekseen ajatellen, että oli parasta
ensi kerralla itse tehdä samoin, ja he taas kiittivät maljasta
hämillään tuumaillen itsekseen, että ensi kerralla tekevät tuon ilman
huomautusta.
Mutta oli myöskin hetkiä, jolloin Kaarle tahtoi olla rauhassa.
Silloin hän sulkeutui makuuhuoneeseensa raamatun ja isänsä
testamentin ääreen.
Olipa ensi vuosina, kuin hän olisi tästä testamentista etsinyt
ohjeita koko elämäänsä varten; tarkoin hän harkitsi sekä sen, mitä
tämän mukaan kuului hänen oikeuksiinsa, että myöskin ja erittäinkin
sen, mihin se häntä velvoitti.
Kirkollisia asioita hän ymmärsi hyvin vähän, mutta ne saattoi
ruhtinaskunnan papisto selvittää hänelle ja heidän tuli se tehdä.
Voisivathan he myöskin paremmin kuin muut tuntea rahvaan tilan.
No niin, mikäpä estäisi häntä käymästä heidän luonaan, tutustumasta
heihin jok'ikiseen.
Ja hän matkusteli yltympäri heidän luonaan udellen kaikenlaista,
kysellen maan viljelysasioita ja kotiteollisuutta.
"Kuulehan", sanoi hän eräälle papille, joka kummasteli sitä, että
hänen armonsa niin suuresti harrasti tällaisia asioita, "minä tahdon,
että herttuakuntani asukkaat kaikki tyynni olisivat varakkaita ja
onnellisia".
Papinrouvat olivat toisinaan huvitetut, toisinaan hämillään hänen
pyytämistään selityksistä. Kaikki eivät olleet niinkään taitavia,
eikä herttua kysellyt ainoastaan sisätaloutta koskevia seikkoja, vaan
myöskin miten pellavia loukutettiin ja häkilöitiin, miten lihoja
suolattiin j.m.s.
Kuumeentapaisella innolla koetettiin joka pappilassa päästä
etukynteen. Täytyihän yrittää, koska herttua pani niin paljon
huomiota siihen; olihan tapahtunut semmoistakin, että hän aivan
julkisesti ylisteli niitä, jotka hänestä olivat paraita, ja
kumma kyllä, kukaan ei voinutkaan kieltää, että juuri ne olivat
edistyneimpien joukossa.
Eräänä päivänä, kun Kaarle oli vanhan kirkkoherra Stormin luona
Flodassa, tuli sisään renki, joka kuiskasi jotakin kirkkoherralle.
"Minä en voi tulla tänään", sanoi tämä, "jos ei mitään erityistä
syytä ole".
"Mistä on kysymys?" tiedusti herttua.
"Janne Eerinpoika Flodbackasta naittaa tyttärensä ensi torstaina,
mutta tahtoo, että minä menisin jo tänään sinne."
"Mikähän siihen on syynä?"
"En käsitä. Kutsu renki sisään."
Tämä tuli. Se oli Erkki Olenpoika.
"Sulhanen", sanoi rovasti nousten ja katellen häntä; "mikä nyt on
hätänä?"
"En minä ole sulhanen", vastasi Erkki hämillään lakkiansa hypistellen.
"Erkki Olenpojanhan minä olen kuuluttanut."
"Setäni, rustitilallinen, on myöskin senniminen."
"Mutta olinhan minä kihlajaisissa."
"Niin, kyllä minä olin sulhanen silloin; setäni oli myöskin siellä.
Hän ei ollut koskaan ennen Katria nähnyt, mutta ihastui häneen niin,
jotta nyt se on hän, joka... joka..."
"Suostuuko Katri siihen?"
"Hänen on pakko."
"Entä sinä, Erkki Olenpoika?"
"Setäni on aina sanonut jättävänsä kaiken omaisuutensa minulle;
sentähden en uskaltanut pitemmälle kosiskella Katria, vaikka tiesin
hänen rakastavan itseäni."
"Tämäpä hauska juttu", huudahti herttua. "Kohtalaisen hauska
sille, joka menettää rakkaimpansa maailmassa", vastasi Erkki
kyynelten valahtaessa hänen kasvoilleen, jotka muuten tuskin
värähtivätkään. Herttua katseli häntä ihmetellen. Rovasti seisoi
hetkisen miettiväisenä. "Sanoppas", virkkoi hän Erkille, "eikö
rustitilallisella ole naikkonen talossaan?"
"Nykyään se kyllä lienee poissa sieltä."
"Hänellä on useita lapsia, ellen erehdy?"
"Kaksi poikaa ja kolme tyttöä."
"Mihin hän on lähettänyt heidät?"
"Forssaan, eräälle ulkotilalleen muutaman penikulman päähän."
"Tietääkö Janne Eerinpoika siitä?"
"Kun naikkonen on poissa, ei se merkitse mitään, sanoo hän."
"Voithan sinä jäädä tänne yöksi, jos minä määrään, että matkustamme
huomenna?"
"Enköhän."
"No, mene sitten ja sano, että antavat jotakin syödäksesi."
Erkki kumarsi ja läksi.
"Kuva talonpoikaiselämästä, teidän armonne", sanoi pappi.
"Mutta kun tyttö kerran on luvattu hänelle", virkkoi herttua, "miksi
hän ei valvo oikeuksiaan?"
"Sentähden että hänellä ei ole mitään."
"Tiedättekö, haluaisinpa käydä osalliseksi leikkiin."
"Sitten se ehkä päättyisi toisin."
"Eikö rustitilallista voida pakottaa naimaan naikkostaan ja ottamaan
lapsia omikseen?"
"Riippuu siitä, miten ne ovat merkityt kirkonkirjaan."
Seuraavana aamuna, kun Erkki ajoi rekensä esiin, hämmästyi hän vallan
huomatessaan, että se nuori herra, joka pappilassa oli sanottu
herttuaksi, asettui reen kannaksille.
Kysyvänä hän katsoi rovastiin, mutta tämä sanoi: "Me menemme Forssan
kautta, pysäytä ulkotilan luona."
"Niin mutta..." Ja hän katsoi herttuaan.
"Olenko Pollellesi liian raskas?" kysyi tämä nauraen.
"Ettepä suinkaan, mutta..."
"Katsos, poikani", sanoi rovasti, "herttua tahtoo seisoa tuolla, ja
sentähden tulee meidän istua niinkuin hän on tahtonut."
Erkki ei vastannut sanaakaan. Hän asettui rovastin viereen, ja sitten
lähdettiin huimaa vauhtia.
Forssassa, aivan kylän ulkopuolella, ne pysähtyivät erään
pahanpäiväisen hökkelin eteen.
Vaimo, joka tuli sieltä ulos, näytti melkein hurjalta. Erkin
nähdessään hän huusi:
"Tuletko sinä ajamaan minua täältä pois; olenko minä aina tiellä,
missä tahansa olenkin?"
"Ettekö tunne minua, Briita muori?"
"Arvoisa herra rovasti, minä olen viheliäisin olento maan päällä!"
Samassa kun reki pysähtyi, hyppäsi herttua kannaksilta, ja kun vaimo
tuli ulos, meni hän sisälle mökkirähjään.
Siinä oli yksi ainoa huone, jossa oli kurja maalattia. Toiselle
äärelle oli sytytetty tuli, ja pieni osa savua meni ulos seinään
hakatusta savureiästä, mutta suurin osa jäi huoneeseen leijumaan
paksuna pilvenä.
Viisi suurempaa ja pienempää lasta liikkui siellä. Vanhin tyttö oli
ehkä noin kahdentoista, muut olivat nuorempia. Nähdessään vieraan he
rupesivat täyttä kurkkua kirkumaan tunkeutuen yhteen kohti.
"Mitä te luikkaatte, senkin vekarat?" kysyi herttua. "En minä aio
teitä tappaa."
"Äiti, äiti!" ulvoivat he vielä enemmän.
"Jos ette tahdo hyvällä, niin..." Hän juoksi huoneeseen, mutta
samassa kun ovi jäi avoimeksi, hyökkäsi joukko hänen ohitsensa,
mutta ei kuitenkaan niin nopeasti, että kaikki olisivat päässeet
pakoon. Hän sai kiinni pienimmän, joka pyristeli hänen käsissään kuin
pelästynyt lintu kirkuen samalla kauheasti.
"Millaisia villejä!" huusi hän työntäen pojan luotaan. Tämä livahti
kuin nuoli tuvasta ulos.
Ovella herttua kohtasi vaimon.
"Jos olette tullut tänne surmaamaan heitä", huusi tämä, "niin
tappakaa minut ensin!"
"Te olette järjiltänne", ärähti herttua, "kaikki hulluja, joiden
pitäisi olla salpain takana."
"Tiedättekö, että se on herttua?" sanoi rovasti, joka nyt myöskin
saapui siihen.
"Herttua!" Vaimo lankesi hänen jalkoihinsa.
"Vapauttakaa minut hänestä", lausui Kaarle, kun vaimo syleili hänen
polviaan.
Rovasti puhutteli vaimoa, tämän kädet irtaantuivat, ja hän vaipui
maahan katkerasti itkien.
"Teidän armonne, kaikkine lapsineen karkoitettiin hänet eilen
kodista, jonka hän itse oli järjestänyt, ja häntä uhattiin
kuolemalla, jos hän valittaisi."
"Tuo roisto, minä menen heti..."
"Hänen täytyy huomenna mennä naimisiin tämän vaimon kanssa."
"Mutta jos hän kieltää?"
"Hän ei voi, hän on omistanut lapset."
"No, mitä me nyt teemme?"
"Jatkamme matkaa, jos teidän armonne suvaitsee."
"Entä nämä?"
"He tulevat jäljestä huomenna."
"Olkoon niin."
Kaarle ei ollut oikein hyvällä tuulella. Hänestä tuntui, kuin hän
ei olisi itse tässä määrännyt toimintaa, mutta tämä olikin hänen
oppiaikaansa; se tulisi kyllä paremmaksi, kun hän itse pääsisi
ohjaksiin.
Tällä välin oli Flodbackassa ihmetelty, missä Erkki niin kauan
viipyi; vaikka hän olisikin aamuun asti odotellut rovastia, olisi
hänen kuitenkin pitänyt olla kotona jo kymmenen ajoissa, ja nyt oli
jo hämärä, kello lähes neljä.
Vihdoinkin kuuli Janne Eerinpoika tutun kulkusenkilinän. "Nyt he ovat
täällä", sanoi hän ja nousi.
"Mutta kukahan siinä lie kolmantena?" sanoi Elsa.
"Ehkäpä herttua tulee kutsumatta", vastasi Janne nauraen ja kiiruhti
ulos.
Pieni ei ollutkaan hänen hämmästyksensä ja ällistyksensä, kun hän
huomasi, että se todellakin oli herttua.
Kaarle koetti kaikin mokomin olla hilpeällä tuulella; hän tervehti
jokaista kuin vanhaa tuttua ja kysyi heti morsianta.
Tämän nähdessään hän hämmästyi huomattavasti; katseltuaan häntä
muutaman silmänräpäyksen hän kuiskasi hänen korvaansa jotakin, joka
nostatti veret tytön poskille ja sai hänet ihmetellen tuijottamaan
herttuaan.
"Katsokaa, nyt hän on vielä kauniimpi", sanoi herttua ja lisäsi
sitten Katriin kääntyen:
"Siitä hyvästä, mitä nyt olen tehnyt sinulle, antanet suukkosen
minulle?"
"Jos teidän armonne niin tahtoo", vastasi Katri heti.
Kaarle painoi kajahtavan suutelon hänen huulilleen. "Älä nyt virka
kenellekään, mitä olen sinulle sanonut."
"En kenellekään, teidän armonne", vastasi Katri.
Sekä isä että äiti olivat mielihyvällä katselleet heitä. Nyt
tarjottiin hänen armolleen ruokaa, ja senjälkeen tapaamme hänet ja
rovastin vilkkaassa keskustelussa Janne Eerinpojan kanssa.
Tämä viekoiteltiin puhumaan rikkauksistaan, kuinka paljon rahoja
hänellä oli lainassa, minkä arvoiset hänen talonsa olivat j.n.e.
"Ja nyt menee kaikki tyttärellenne", sanoi rovasti.
"Ei, se menee rusthollarille ja hänen sikiöilleen", huomautti herttua.
"Ne ovat toimitetut tieltä pois?" selitti Janne Eerinpoika.
"Minä olen tänään puhunut vaimon kanssa", kertoi rovasti. "Hän tulee
tänne huomenna estämään vihkimistä."
"Tulee tänne?" änkytti Janne hämmästyksissään. "Kaikkine lapsineen.
Siitä tulee kauhea kohtaus; olen katsonut velvollisuudekseni
valmistaa teitä siihen."
"Minä usutan koirat hänen kimppuunsa."
"Se tulisi teille kalliiksi", virkkoi Kaarle ankarasti, "hänellä on
oikeus puolellaan."
"Kuinka paljon hänellä on oikeutta?"
"Koko rustitilallisen omaisuus ei riitä hyvittämään häntä; saatte
kelpolailla antaa lisäksi."
"Sitäpä en tee", tiuskaisi Janne Eerinpoika. "Pitäisikö minun ottaa
hänet vävykseni ja vielä maksaa siitä; olisihan samantekevää antaa
tyttö rengille, vaikkei hänellä olekkaan mitään."
"Oletteko varma siitä, että renki suostuisi?"
"Muu ei tule kysymykseenkään!"
"Ettekö kerran ole katkaissut hänen tuumiansa?"
"Olen, mutta sitä hän ei ajattele."
"Asianlaita on niin", sanoi rovasti, "että minä, jos herttua suostuu
läänittämään Erkille rustitilan, otan omalle vastuulleni nuorten
vihkimisen sen kuulutuksen nojalla, joka tässä on toimitettu, kun
ensin olen vihkinyt rustitilallisen ja hänen naikkosensa."
"Siihen hän ei suostu", sanoi Janne. "Jättäkää se minun huolekseni",
lausui herttua, "ja mitä rustitilaan tulee, suostun siihenkin. Kaikki
riippuu nyt siitä, suostuuko Erkki."
"Siitä ei kysymystäkään!" Janne juoksi heti ulos hakemaan uutta
vävyään.
Hetkisen kuluttua hän palasi kalmankalpeana. "Hän on poissa!" sanoi
hän.
"No, koska täällä ei tule häistä mitään, niin voimme lähteä heti",
sanoi herttua ja nousi.
"Armollisin herra, jääkää yöksi; minä etsin hänet."
"Mutta hän ei suostu."
"Oi minua onnetonta, mutta ei hän kiellä... Minä juoksen heti...
tällä hetkellä..."
Hän lähti heti ulos.
"Nyt hän on vallassamme", sanoi Kaarle tyytyväisenä.
Aikaisin seuraavana aamuna tuli Janne nöyränä, mutta iloisena. Erkki
ei ollut ollutkaan kaukana, hän oli kyllä aluksi ollut taipumaton,
mutta kyllä hän oli niin ihastunut Katriinsa, ettei kauan voinut olla
hänen isälleen vihoissaan. Nyt he olivat siellä sisällä ja katselivat
vain toisiaan, vaikka morsiustytöt ja pukijat sekä koko väkijoukko
kirkui, että morsiamen tuli kiirehtiä valmistaumaan juhlaan.
Kaarle kuunteli, mutta sitten hän kyllä luki lakia talonpojalle.
Hän oli ollut julma ainoalle lapselleen, jonka Jumala oli jättänyt
hänelle, ja jos tämä olisi elämässään saanut osalleen suruja ja
murheita, niin se olisi ollut isän kovasydämisyyden hyvin ansaittu
rangaistus. Nyt oli herttuan neuvo, että hän kohtelisi vävyänsä
sellaisella luottamuksella ja rakkaudella, että he molemmat
unohtaisivat ja antaisivat anteeksi kärsimänsä häväistyksen.
Talonpoika itki ja, nyyhkytti; sitten hän sanoi, että herttua oli
parempi saarnaamaan kuin itse rovasti.
Kyydillä tuli Forssasta vaimo koko lapsijoukkoineen.
Muori puki hänet oikeaan morsiuskomeuteen, ja siinä hän reipastui
niin, että kun hän sitten tuli sisään kiittämään herttuaa, tämä ei
voinut tuntea eilistä akkaa, vaan kysyi pari kertaa läsnäolijoilta,
oliko se todellakin hän.
Mutta lapset pelkäsivät edelleenkin herttuaa, ja kaksi nuorinta
rupesi hänet nähdessään kirkumaan.
"Etkö sinä kykene pitämään heitä komennossa?" kysäisi herttua.
"Sekä heidät että ukkoni, jahka saan heidät neljän seinän sisään",
vastasi vaimo hymyillen.
"Ajoipa hän sentään sinut pois!"
"Sentähden ettei minulla ollut mitään oikeuksia; tästälähin minä
kyllä pidän valtani."
Muutamia tunteja myöhemmin ajoi rustitilallinen loistavasti ja
komeasti häätalon pihaan.
Ei kukaan ollut ilmoittanut hänelle mitään edeltäpäin; hän tuli
iloisena ja tyytyväisenä.
Kaikki oli ennakolta valmistettua, ja herttua oli käskenyt hänet heti
luokseen.
Kukin, tallirengistä isäntään saakka, soi hänelle sen nöyryytyksen,
joka häntä odotti; sentähden ei kukaan ollut varoittanut häntä. Ja
kun Janne Eerinpoika sanoi herttuan odottavan häntä, luuli ylpeä
talonpoikamme heti, että tämä oli jotakin erityistä kunnianosoitusta
juuri häntä varten.
Niin se olikin, tuumi herttua; mutta tervetuliaiset olivat kaikkea
muuta, kuin mitä hän oli odottanut.
Ankarin, säkenöivin sanoin luki Kaarle lakia hänelle. Ensi kerran hän
tunsi, miten isän henki täytti hänen sielunsa ja puki sanoiksi hänen
ajatuksensa.
Hän oli lapsena useita kertoja ollut saapuvilla sellaisissa
tilaisuuksissa ja kuullut Kustaa kuninkaan terottavan lakia
niskoittelevain alamaistensa mieliin. Melkein tietämättään hän käytti
samoja sanoja, teki samoja liikkeitä, sai ääneensä saman sävyn kuin
isänsäkin; ja talonpoika lankesi hämillään ja pelästyneenä hänen
jalkoihinsa huudahtaen:
"Vanha kuningas, vanha kuningas!"
Nämä sanat eivät häirinneet, vaan päinvastoin kiihottivat herttuaa.
Suuren vainajan tavoin tahtoi hänkin tulla kansansa isäksi, käyttää
lakia ja oikeutta alamaistensa kesken. Samalla kuin nämä ajatukset
ja mietteet liikkuivat hänessä, kuvaili hän talonpojalle hänen
menettelyään sanoen, että hän oli rikkonut sekä jumalallista että
inhimillistä lakia vastaan ja sentähden ansaitsi rangaistuksen.
"Minä maksan sakkoja!" vaikeroi rikollinen.
"Niillä sinä et sovita mitään", virkkoi herttua taipumattomana. "Hän,
joka Jumalan edessä on sinun vaimosi, ei ole tullut oikeaan arvoonsa,
eivätkä lapsesi ole saaneet isää."
"Minä voin hankkia hänelle miehen."
"Joka halveksii häntä. Sekö olisi hyvitystä? Ja lapset kasvaisivat
kuin villipedot erämaassa."
"Ottaisinko heidät kotiin luokseni?"
"Ja pakottaisit myöhemmän vaimosi sietämään heitä. Luuletko hänen
sitä mielellään tekevän?"
"Hän saisi sen tehdä."
"Ja sinä tekisit kotisi helvetiksi; ei käy. Mieti parempi ratkaisu
tai pääset hengestäsi."
"Hengestäni", ulisi talonpoika kauhistuneena.
"Parempi niinkin, kuin että useat tulisivat onnettomiksi sinun
tähtesi."
Mutta nyt talonpoika rohkaisihe; hän nousi lattiasta ja silmäillen
herttuaa sanoi korskasti:
"Eipä vaan niin helposti käy ottaa ihmisiä hengiltä."
"Luuletko sinä, etten minä ole herra herttuakunnassani", kysyi Kaarle
koettaen pysyä levollisena.
"Voihan vedota kuninkaaseen."
"Ennenkuin ehdit sinne, on pääsi jalkojesi välissä." Näin sanottuaan
hän helisti kelloa.
Ovi aukeni, ja muutamia aseellisia miehiä tuli sisään.
"Armoa, armoa!" huusi talonpoika nähdessään, että leikissä oli totta.
"Sinä tiedät ehdot."
"Mitä minun pitää tekemän? Menisin naimisiin hänen kanssaan, mutta
nyt se on mahdotonta."
"Yhtä mahdotonta kuin henkesi säilyttäminenkin."
"Sallikaa minun puhua rovastin ja Janne Eerinpojan kanssa."
"He eivät voine mitään."
"Armollisin herra, olkaa sääliväinen niinkuin isännekin; minä tahdon
sovittaa kaiken pahan, mitä olen tehnyt."
"Kutsukaa heidät sisään", sanoi Kaarle myöntyen.
Nähdessään rovastin ja Janne Eerinpojan syöksyi rustitilallinen heitä
vastaan. Katkerasti itkien hän pyysi ja rukoili heitä purkamaan
kihlauksen Katrin kanssa; hän ei voinut eikä tahtonut mennä naimisiin
kenenkään muun kuin lastensa äidin kanssa.
Janne raapi korvallistaan vastaten, ettei hän puolestaan tahtonut
estellä.
Sitten rupesi rovasti puhumaan; hän oli jo ajatellut, että niin
kävisi, lausui hän, ja sentähden järjestänyt niin, että siihen
oltaisiin molemmin puolin tyytyväisiä; jos rustitilallisella oli
korkean esivallan lupa, niin hän lupasi heti vihkiä hänet ja hänen
naikkosensa.
Kaarle seisoi käsivarret ristissä ja kulmat rypyssä, ja kun
rustitilallinen läheni häntä nöyrästi, rukoillen häneltä armoa,
vastasi hän:
"Siitä, etten käytä valtaani ja oikeuttani, saat kiittää muiden
esirukouksia. Mutta ole vastedes varoillasi; sinä olet minun
erityisen valvontani alaisena."
"Salliiko teidän armonne, että vihkiminen toimitetaan heti?" kysyi
rovasti.
"Kuta pikemmin, sitä parempi!"
Rovasti viittasi sulhasta seuraamaan, ja Janne Eerinpoika hänen
toisella puolellaan suuntasivat kaikki kolme kulkunsa talon
paraimpaan huoneeseen.
Herttua seurasi heti perässä ja huvikseen sai hän nähdä, miten
rustitilallinen ällistyi huomatessaan vaimon ja lapset, jotka
odottivat häntä komeain vihkipallien ääressä muhkeasti valaistussa
juhlasalissa.
Koko talon väki oli koottu sinne, ja rovasti piti puheen, joka sopi
niin hyvästi tilaisuuteen, että kun vihkiminen toimitettiin kohta
senjälkeen, jokaisesta tuntui, kuin olisi rikos nyt sovitettu niin
hyvin kuin sen sovittaa voi.
Sekä ennen että jälkeen juhlamenojen oli miehemme aivan muuttunut;
hänen kerskuvasta pöyhkeydestään ei ollut rahtuakaan jäljellä.
Hän veti lapset lähemmä itseään ikäänkuin suojakseen, ja hänen
silmäyksensä seurasivat herttuaa.
Nyt kuului kellojen kilinää ja laukauksia; läheltä ja kaukaa tuli
vieraita häätaloon. Silloin Kaarle sanoi Elsa muorille:
"Haluaisinpa nähdä Katria, ennenkuin lähden."
"Saanko kutsua hänet tänne?"
"Ette, minä tulen kanssanne."
He menivät hänen kamariinsa.
Sinne oli kokoontunut useita, ja kukin heistä sai ystävällisen
nyökkäyksen; ihaillen Kaarle pysähtyi Katrin eteen. Tämä näytti
sanomattoman onnelliselta, mutta samalla oli nöyryyttä hänen
olemuksessaan.
Nähdessään herttuan hän tahtoi heittäytyä hänen jalkoihinsa, mutta
tämä esti sen ja piti kiinni hänen käsistään katsellessaan häntä.
"Oletko onnellinen nyt?" kysyi hän lempeästi.
"Lähinnä Jumalaa saan siitä kiittää teidän armoanne", vastasi Katri
katsoen herttuaa kirkkailla silmillään, joissa kimalteli kyyneleitä.
"Sano Erkille terveisiä minulta."
"Eikö hän itse saa...?"
"Muutaman kuukauden kuluttua hän saa tulla luokseni Nyköpingiin, niin
saan kuulla miten voitte. Hyvästi!"
Hän suuteli kevyesti Katria otsalle ja lähti.
Huimaa vauhtia kuljettiin Nyköpingiä kohden. Ehkäpä hänellä olisi
ollut halua jäädä vielä hetkiseksi, mutta hän tiesi jo, että
näyttäytymällä ja kohta taas poistumalla vaikuttaa enemmän kuin
viipymällä.
"Ruhtinaan täytyy olla monia varten", sanoi hän itsekseen, "ja
joskaan läänini eivät ole suuret, ovat ne toki kyllin laajat antamaan
minulle työtä niin paljon kuin ehdin tekemäänkin."
Vanha eukko, joka kantoi suurta luudaskimppua selässään, väistyi
nopeasti sivulle, jottei olisi huimasti kiitävän reen tiellä.
Hän luiskahti ja lankesi huudahtaen tuskasta.
Oitis seisoi Kaarle hänen vieressään.
"Loukkaannuitteko?"
"En tiedä", vastasi eukko koettaen nousta.