Muutamat olivat valmiit heti noudattamaan kehotusta, toiset epäröivät.
Jälkimäisistä huusi silloin yksi:
"Kuka käskee?"
"Yksi 40:stä!"
"Millä oikeudella?"
"Hädänalaisen oikeudella!"
Silloin jakaantui koko joukko kahteen ryhmään ja vilkas sananvaihto
alkoi.
Joku taputti käsiään.
Tuli heti hiljaisuus.
"Tahtovatko hätääntyneen ystävät antautua suurimpaan vaaraan?"
"Kyllä, sen he tahtovat tehdä!"
"Pettämättä 40:ä, jos he eivät onnistu?"
"Sen vannomme!"
"Naamarit pois!"
Se tapahtui melkein silmänräpäyksessä.
Monta tuttavaa siinä tavattiin; toiset näkivät tuntemattomia kasvoja
edessään, mutta hetki oli liian vakava, jotta siihen olisi mitään
erityistä huomiota kiinnitetty.
Mutta erääseen kiintyivät kaikkien katseet. Näytti siltä, että kaikki
tunsivat hänet, ja ne harvat, jotka eivät tunteneet, saivat pian
lähinnäseisovalta tietää, kuka hän oli.
Peder Levers oli ollut eräs kuningas Eerikin monista amiraaleista;
hän näytti olevan 30 ja 40 vuoden välillä, ja hänellä oli terävät
kasvojenpiirteet.
"Huomaan, että olen tunnettu", sanoi hän kumartaen ivallisesti.
"Ehkäpä on tunnettua myöskin, miten kiintynyt olen onnettomaan
herraani?"
Myöntävää muminaa kuului.
"Henkeni tahdon panna alttiiksi pelastaakseni hänet!"
"Minä myös, minä myös", huusivat useat.
"Ah!" huudahti entinen amiraali. "Minä huomaan täällä useita kuningas
Eerikin henkivartijoita; me voimme toivoa menestyvämme!"
Nuori Niilo Pietarinpoika Silfversparre ja Jaakko Bagge, amiraalin
poika, sekä useat muut lausuivat kiihkeästi paheksuvansa sitä
kohtelua, jonka alaiseksi kuningas Eerikin täytyi alistua, ja
sanoivat mitä innokkaimmin haluavansa, että hänet voitaisiin
vapauttaa.
Oltiin yksimielisiä siitä, että hän varmaan lähtisi vankilasta
muuttunein mielin ja että olisi onni, jos ajoissa päästäisiin
vapaaksi katolisesta paavilaiskiihkosta, joka uhkasi saada jalansijaa
maassa.
Tästä olivat kaikki yksimielisiä. Joku ehdotti, että ryhdyttäisiin
kirjeenvaihtoon kuningas Eerikin kanssa, nimiä mainitsematta.
Peder Levers otti sen toimekseen. Hän sanoi kyllä keksivänsä keinoja
ja todistukseksi hän otti esiin erään Eerikin kirjeen, jossa
tämä ilomielin sanoi kuulevansa kaikkia pelastusehdotuksia. Hän
tahtoisi kernaasti valmistaa avoimen kirjeen kaikille uskollisille
alamaisilleen, luvaten kaikkea hyvää, jos he auttaisivat häntä;
mutta kaiken pitäisi tapahtuman joutuisasti, ja nimensä alle hän oli
kirjoittanut latinaksi: _"pian, pian, pian, mitä pikimmin."_
Tämä kirje ynnä amiraalin ominpäinen menettely eivät olleet
laimentamatta osanottoa; kyseltiinpä, joko hän oli tehnyt
suunnitelmia kuninkaan vapauttamiseksi.
Oli, kyllä hän oli tehnyt. Kuningas Juhanalla oli aikomus 20:ntena
päivänä matkustaa etelään päin; silloin oli linna yllätettävä ja
Eerik vapautettava.
Kaikki katselivat hämillään toisiaan; olihan se aivan kuin olisi
vapaaehtoisesti pistänyt päänsä ansaan, ja siihen ei kellään ollut
halua.
Mutta amiraali selitti, että linnan vartijaväkeen oli otettu monta,
jotka ennen olivat olleet hänen palveluksessaan, ja että hän menee
yksin, ellei saa ketään kanssaan, mutta siinä tapauksessa hän myöskin
pitää palkinnon yksin.
Mutta kuninkaan nuoret henkivartijat selittivät yhdestä suusta
tahtovansa ympäröidä Eerikin ja riemusaatossa viedä hänet vankilasta.
Kaikki muut seisoivat hämillään ja neuvottomina; heillä oli hyvin
vähän halua olla osallisina yrityksessä.
Vaihdettiin katkeria ja epäluuloisia silmäyksiä.
Suuremman puolueen puheenjohtaja taputti silloin käsiään pyytäen
puheenvuoroa.
Hiljaisuus syntyi heti.
"Minusta", sanoi hän, "ei eri mielipiteiden tarvitse synnyttää
vastenmielisyyttä."
"Ei, ei!" vastasivat useat.
"Kuinka vahva on puolue, joka tahtoo mennä hädänalaista auttamaan?"
"Kymmenen."
"Pitävätkö he itseään kyllin voimakkaina?"
"Pitävät!" huusivat kaikki yhteen ääneen.
"Emme tahdokkaan, että meitä olisi useampia", lisäsi vielä eräs.
"No hyvä, sitoudummeko me kolmekymmentä ehdottomaan vaitioloon?"
kysyi puhuja.
"Sen teemme! Sitoudumme ehdottomasti vaikenemaan."
"Te kuulette itse; oletteko tyytyväiset, että me puolestamme
seuraamme teitä vain onnitteluillamme?"
Syntyi hetken hiljaisuus.
"Me tyydymme siihen", vastasi amiraali. "Toisin sanoen, minä tyydyn
ja luulen, että muutkin voivat tyytyä."
Kuului hajanaisia suostumushuutoja.
"Tarkempia sopimuksiamme emme tee täällä", lisäsi Peder Levers.
Siihen muut yhdeksän suostuivat.
"Lähtekäämme siis. Minä ilmoitan sitten herroille suunnitelmani."
Senjälkeen meni amiraali ulos koko nuoren joukon seuraamana,
mutta jokainen heistä toisti sanan "vaiti!" kulkiessaan muiden
kolmenkymmenen ohi, jotka vuoroonsa vastasivat saman sanan, kunnes
kaikki kymmenen olivat ulkona.
"Naamarimme, hyvät herrat!"
Kukin peitti heti kasvonsa naamarillaan.
"Tästälähin '30', kokouspaikka Tukholmassa."
Muutamassa silmänräpäyksessä tyhjeni huone ja vieraat olivat
hävinneet.
* * * * *
Elokuun 21 p:nä Juhana kirjoitti herttualle:
"Viime perjantaina kello 8 illalla olemme saaneet selville suuren
kavallushankkeen itseämme vastaan siinä muodossa nimittäin, että
joukko kuningas Eerikin puoluelaisia oli lyöttäytynyt yhteen
valloittaakseen linnan heti kun me olimme lähteneet ja vapauttaakseen
kuningas Eerikin sekä asettaakseen hänet taas valtaistuimelle, kuten
vangitut kavaltajat heti vapaaehtoisesti tunnustivat."
Kuolemaan tuomituista mainitaan Tuomas Jaakonpoika; Peder Levers
pelastui pakenemalla. Niilo Silfversparre ja Jaakko Bagge joutuivat
vangiksi, mutta laskettiin vapaiksi ja tulivat sitten herttuan
palvelukseen.
Juhana oli kuitenkin kauhusta aivan suunniltaan. Yhtenä ainoana
päivänä hän kirjoitti kokonaista seitsemän kirjettä siitä, että
Eerikkiä oli vartioitava ankarammin sekä että pienimmänkin vaaran
uhatessa "kuningas Eerikin elämä oli lopetettava, niinkuin
valtakirjassa siitä mainitaan".
Vastauksessaan sanoivat vartijat, etteivät voineet täydelleen panna
toimeen mitä heidän oli käsketty, "syystä että parturi Antti ei nyt
ole saapuvilla".
Juhana käski parturin viipymättä lähteä Gripsholmaan.
Mutta ilkityö lykkäytyi sentäänkin tuonnemmaksi, joko siitä syystä,
ettei vaaraa enää pidetty uhkaavana, tai siksi, että pelättiin Kaarle
herttuaa, niin kauan kuin vanki oli herttuakunnan alueella.
Ehkäpä tämä olikin syynä siihen, että Eerik v. 1573 siirrettiin
Gripsholmasta Vesteråsiin.
Mutta oli siihen toinenkin syy!
Viime päivinä ennen vangitsemistaan oli Eerik lausunut, että hän
kaivauttaa johonkin 50,000 dukaattia ja sitten pakenee valtakunnasta.
Ja hän oli luvannut tulla rauhallisten aikojen palauduttua takaisin,
ottaa kullat kätköstään, pestata miehiä ja karkoittaa veljensä.
Nuo 50,000 dukaattia häämöttivät aina Juhanan himokkaissa silmissä;
niiden tähden hän uskoi hupsujen näköhairahduksia panettaen monta
kertaa useissa eri paikoissa toimeen tarkkoja etsimisiä luullun
aarteen löytämiseksi.
Erittäinkin luuli Juhana sen olevan Gripsholmassa, ja sentähden
täytyi saada Eerik pois; olipa kuin hän olisi pelännyt, että vanki
voisi puolustaa oikeuksiaan.
Mutta miten kaivettiinkaan ja etsittiin, ei mitään aarteita löydetty.
Ja kuitenkin oli Juhana laskenut ne omikseen.
Rahalliset asiat olivatkin melkein epäilyttävällä kannalla. Juhanan
ja Kaarlen väli oli kaikkea muuta kuin hyvä.
Jo 1571 oli kuningas alentanut rahan arvoa, eikä Kaarle empinyt
käyttää tätä hyväkseen vaihtamalla ja ostamalla vanhaa, joka oli
joltisestikin parempaa.
Mutta Juhana oli jo aikaisemmin laskenut tällaisen kaupan omakseen,
ja nyt tuli veli hänen tiellensä, niin että kuninkaan täytyi kieltää
koko tämä kauppa.
Lisäksi oli merikauppa Narvan kanssa julistettu vapaaksi Stettinin
rauhassa, mutta Juhana tahtoi osoittaa ylivaltaansa merellä ja kielsi
kenenkään käyttämästä tuota vapautta häneltä siihen lupaa saamatta.
Kaarle varusti laivoja ja lähetteli niitä Narvaan varustettuina
passeilla, jotka hän oli itse valmistanut.
Kuningas käski anastaa laivat, ja vasta pitkän kirjeenvaihdon jälkeen
ne laskettiin vapaiksi.
Tärkein riidan aihe oli kuitenkin kuningas Kustaan perinnön jako.
Juhana oli julkisesti osoittanut paheksivansa kaikkia herttuain
vallan rajoituksia, ja niiden syiden joukossa, joiden nojalla Eerik
syöstiin valtaistuimelta, mainittiin Arbogan artikkelit, koska ne
muka olivat "kovia ja sietämättömiä".
Lisäksi mainittiin, että Eerik oli pakottanut veljensä ehtoihin,
jotka olivat aivan isän testamenttia vastaan.
Ei käynyt epäileminenkään, ettei Juhana saanut kiittää veljeänsä
kruunustaan.
Hänen täytyi sentähden tehdä muutamia myönnytyksiä, mutta herttua ei
tyytynyt niihin.
Kaarle vaati vahingonkorvausta koko siltä ajalta, jolta hän ei ollut
saanut tuloja herttuakunnastaan.
Ja kun Juhana kirjeissään nimitti häntä "_meidän_ valtakuntamme
perinnölliseksi ruhtinaaksi", niin Kaarle vastasi, ettei Ruotsi ollut
Juhanan enemmän kuin muidenkaan ruhtinasten yksityisomaisuutta.
Myöskin sotapalveluksen suhteen, niin, melkeinpä kaikissa
kysymyksissä he olivat eri mieltä, mutta enimmin ehkä uskonnollisissa
asioissa.
* * * * *
Enemmän kuin seitsemän kuukautta kului arkkipiispan kuolemasta,
ennenkuin hänen seuraajansa nimitettiin.
Sillä aikaa työskentelivät kuningas ja Pietari Fecht, tehden entisen
arkkipiispan kirkkojärjestykseen niitä muutoksia ja lisäyksiä, joiden
-- kuten sanottiin -- piti antaa sille tarpeellista selvyyttä ja
varmuutta.
Samalla pantiin kaikki voimat liikkeelle maaperän valmistamiseksi
uudelle kirkkojärjestykselle.
Pietari Kaarlenpojan toimeksi annettiin uuden liturgian puolustus.
Papeista useat saivat ja toisille luvattiin hyvät kirkkoherranpaikat,
kun he lupasivat kaikin voimin työskennellä siihen suuntaan, että
liturgia tulisi käytäntöön otetuksi.
Vesteråsin äskenvalittu piispa, Erasmus Nikolauksenpoika, sai
edeltäpäin käsikirja-ehdotuksen, ja samalla käski kuningas häntä
vaikuttamaan hiippakunnan papistoon sen hyväksi.
Kuninkaan alamaisina kätyreinä oli ensi sijassa Olavi Sverkerinpoika;
häntä nimitettiin ensin Olaus Potomanderiksi tai Olavi Elfkarliksi,
koska hän oli syntynyt Elfkarlebyssä. Sittemmin nimittivät
protestantit häntä Olavi Perkeleenpojaksi, koska hän kirjoituksissaan
puolusti liturgiaa, sekä lopuksi Olavi Kaavunkääntäjäksi, hän kun
aina horjui puolelta toiselle.
Arvokkaana apumiehenä oli hänellä Henrik Henrikinpoika, joka
sittemmin murhasi kuningas Eerikin.
Kolmantena oli Henrik Matinpoika, naimisissa sen Antti Niilonpojan
sisaren kanssa, joka 1573 sai Eerikiltä tehtäväkseen, surmata herttua
Juhanan.
Tämä arvokas kolmikko kirjoitteli innokkaasti liturgian puolesta ja
koetti kaikin voimin saada sitä käytäntöön.
Lueteltuamme ne voimat, jotka olivat Juhanan apuna lähenevässä
taistelussa, on paikallaan muistella, mitä Kustaa Vaasa sanoi
pojilleen:
"Varatkaa ympärillenne miehiä, jotka ovat kunnollisia ja tunnetut
puhtaasta elämästään. Muistakaa, että teistä ajatellaan sitä, mitä
näistä tiedetään."
Kirkolliskokous sekä samaksi ajaksi määrätyt valtiopäivät avattiin
Tukholmassa kesäkuun 6 p:nä 1574.
Piispat olivat kutsutut saapuville; kunkin tuli tuoda mukanaan
muutamia tuomiokapitulinsa miehiä ja pari hiippakuntansa etevintä
pappia.
Kuningas esiintyi osaksi itse, osaksi Fechtin kautta. Hän puolustihe
sitä epäluuloa vastaan, että hän muka oli taipuvainen roomalaiseen
uskoon: se oli "juutalaisvalhe"; hän muka tahtoi vain puolustaa ja
kehittää vanhan kirkon oppia sekä pitää huolta kirkoista ja kouluista.
Nyt oli monenmoista harhauskoa kaikissa Euroopan maissa, ja
levottomuutta ja erimielisyyttä oli niissäkin jumaluusoppineissa,
jotka nojautuivat Augsburgin tunnustukseen. Epätietoisina omasta
uskonnostaan olivat monet lähettäneet lähettiläitä Konstantinopoliin
koettaakseen yhdistää protestanttisuutta kreikkalaiseen kirkkoon.
Sellaisen erimielisyyden vallitessa uskonnon asioissa oli parasta
-- selitti Juhana -- palautua _ensimäisen kirkon apostoliseen ja
katoliseen uskoon_, jota sekä pyhä raamattu että kirkkoisät opettivat.
Nyt oli monessa suhteessa poikettu siitä, erittäinkin oli
messujärjestys vanhoista liturgioista poikkeava, jonkatähden olisi
alotettava sillä, että messu palautetaan alkuperäiseen puhtauteensa.
Vankeutensa aikana oli kuningas tutkinut niin paljon
jumaluusopillisia kirjoituksia, että katsoi olevansa täysin
oikeutettu lausumaan vakaumuksensa.
Ne kymmenen kohtaa, jotka papistolle esitettiin, koskivat osittain
pappien menettelytapaa jumalanpalveluksessa ja ehtoollisen
jakamisessa, osittain muutamia kirkollisia tapoja.
Muun muassa varoitettiin papistoa valmistautumaan
jumalanpalvelukseen. He eivät saaneet lukea postillasta mitä mieleen
juolahti, vaan sitä mikä oli päivän evankeliumiin soveltuvaa. Heidän
tuli noudattaa ulkonaista puhtautta, hoitaa messupukunsa hyvin, eikä,
kuten muutamilla oli tapaa, "laskea vanhoja hattujansa ja rukkasiansa
alttarille". Pappismies, joka oli ollut päihtyneenä sen päivän
edellisenä iltana, jolloin hänen piti toimittaa alttaripalvelusta,
oli pantava viralta j.n.e.
Nämä kymmenen kohtaa olisivat ennemmin kuuluneet piispan
esitettäväksi pappeinkokoukselle kuin kuninkaan esitettäväksi
valtakunnan papistolle. Ne arveluttivat papistoa siinä määrässä, että
vastauskirjoituksessa, joka sittemmin annettiin kuninkaalle, oli
suostuttu vain yhteen muutokseen kirkkorukouksissa; muut hyljättiin.
Ennenkuin kuningas, _joka oli pidättänyt itselleen päättämisvallan_,
antoi päätöksensä papiston arveluista, kutsuttiin piispat linnaan.
Siellä kuningas sanoi heille, ettei heidän pitänyt ihmetellä,
että hän toimiskeli jumaluusopillisissa kysymyksissä. Se tapahtui
hänen harrastuksestaan Jumalan valtakuntaa kohtaan; hän muka
tahtoi suojella pappeja uusien teologien mielipiteiltä ja antaa
heille aseita paavilaisuutta vastustamaan. Uusien teologien
kirjoituksia pitäisi luettaman varovasti tai ei ollenkaan. Yksi
ainoa sivu kirkkoisäin teoksissa sisälsi enemmän kuin uusien
teologien paksuimmatkin kirjat. Ruotsalaiset eivät enää saa tutkia
jumaluusoppia Saksassa; hän pitää huolen siitä, että he saavat
tarpeellista opetusta Upsalassa.
Itse hän sitten määräsi mitä kokouksen piti päättää.
Heti senjälkeen ryhdyttiin arkkipiispan vaaliin. Piispat, papit ja
opettajat antoivat äänensä; ne jakaantuivat Linköpingin piispan
Martin ja Upsalan akatemian professorin välillä.
Piispa, joka ankarasti riippui protestanttisuudessa, sai enimmät
äänet, mutta kuningas asetti virkaan Laurentius Pietarinpojan
(Gothuksen), joka oli taipuvampi.
Stanislaus Warsewitz, josta Hosius mainitsi kirjeessään
kuningattarelle, saapui kesäkuun 16 p:nä Tukholmaan. Hän
oli erinomaisen liukas ja hienosti sivistynyt mies. Niissä
keskusteluissa, joita hänellä oli kuninkaan ja Fechtin kanssa,
kehittyi näissä molemmissa tieto siitä, että he olivat
jumaluusoppineita ja kirkonopin parantajia, ja kun jesuiitta
elokuussa oli matkustanut pois, kyhäsivät he yhdessä uuden
kirkkokäsikirjansa.
Joulukuussa kutsuttiin uusi arkkipiispa, joka ei vielä ollut
saanut valtakirjaansa, Tukholmaan, ja siellä asetettiin hänen
hyväksyttäväkseen seitsemäntoista artikkelia, jotka muun ohessa
hyväksyivät luostarien palauttamisen, pyhimystenpalveluksen,
esirukoukset vainajain puolesta ja vanhan kirkon juhlamenojen
uudelleen käytäntöön ottamisen.
Uusi piispa antoi houkutella itsensä allekirjoittamaan kaiken tämän,
ja sitten hänet valtuutettiin virkaansa.
Heti senjälkeen kutsuttiin uusi pappeinkokous neuvottelemaan
muutoksista 1571 vuoden kirkkojärjestykseen arkkipiispan hyväksymäin
artikkelien mukaan. Tämän jälkimäisen tuli olla edellisen
selvityksenä ja täydennyksenä.
Virkaan-asettaminen tapahtui sitten Upsalassa Pietari Brahen.
Hogenskild Bielken, Eerik Sparren ja Eerik Stenbockin läsnäollessa.
Siinä noudatettiin kaikkea katolista komeutta piispanhiippoineen,
kaapuineen ja sauvoineen (jotka siitä pitäen ovat säilyneetkin).
Kuningas käski, että öljyllä voitelemistakin olisi käytettävä; kaikki
läsnäolijat olivat sitä vastaan, mutta kuninkaan tahto pääsi kuin
pääsikin voitolle.
Tämän jälkeen oli vähitellen otettava uusi messujärjestys käytäntöön
ja palattava uudelleen latinalaiseen messuun.
Arkkipiispa sitoutui muun muassa pitämään huolta siitä, että papit
tarkoin noudattivat kirkollisia juhlamenoja ja juhlapäiviä (entisiin
lisättiin katolis-aikaiset, poisjätetyt Magdaleenan, Laurentiuksen,
Kristuksen ruumiin, Maarian syntymisen ja taivaaseenastumisen juhlat).
Muuten tuli arkkipiispan noudattaa sitä lakia, joka oli tai
saattoi tulla hyväksytyksi, eikä ottaa käytäntöön mitään, jota
_kirkolliskokous ja kuningas_ eivät olleet hyväksyneet ja
vahvistaneet.
Helmikuun 1 päiväksi 1575 kutsuttiin Tukholmaan arkkipiispa,
Linköpingin, Skaran, Strengnäsin ja Vesteråsin piispat, Tukholman
papisto, Skaran tuomiorovasti Sven Benediktuksenpoika ja Vesteråsin
tuomiorovasti Salomo Birgerinpoika, Strengnäsin kirkkoherra Reinhold
Ragvaldinpoika sekä Skaran koulumestari Olaus Laurentiuksenpoika.
Kokoontuneille esitettiin kaikki ne muutokset ja lisäykset 1571
vuoden kirkkojärjestykseen, jotka olivat sopusoinnussa niiden
artikkelien kanssa, mitkä uusi arkkipiispa jo oli hyväksynyt.
Papit allekirjoittivat ehdotuksen sitoutuen sitä käyttämään ja
noudattamaan, mikäli se olisi mahdollista ja saavuttaisi yleisempää
suostumusta.
Lahjomattomia kuin kallio olivat muutamat harvat, niiden joukossa
suuressa arvossa pidetty Andreas Angermanus. Juhana ei sillä hetkellä
voinut heille mitään, mutta lupasi pitää heidät mielessään.
Kuningas kirjoitti, että luuli herttuan alistuvan hänen uuteen
uskonto- ja jumalanpalvelusjärjestykseensä, mutta sai vastaukseksi,
ettei herttua tullut poikkeamaan hiuskarvan vertaakaan niistä Ruotsin
seurakunnan opin ja kirkonmenojen perusteista, jotka hänen isänsä oli
laskenut Jumalan sanan mukaan, hän joka myöskin oli testamentissaan
tehnyt Ruotsin kuninkaat uskonnon puolustajiksi juuri tässä mielessä.
Neuvosto aikoi välittää veljesten kesken, mutta kaikki keskustelut
olivat turhat.
Kuningas määräsi liturgian noudatettavaksi valtakunnassaan; herttua
kielsi sen ruhtinaskunnassaan.
Herttua antoi suojan ja virkoja kaikille, joita Juhana vainosi ja
pani viralta.
Tammikuun 7 p:nä 1575 herttua kirjoitti Strengnäsin piispalle
Niilolle kehottaen häntä pysymään siinä opissa, jota herttuan isän
aikana oli yleisesti saarnattu, sekä selitti, ettei aikonut hyväksyä
mitään uusia, tarpeettomia muutoksia uskonnossaan, lisäten: "ja tämän
meidän mielipiteemme ilmoittanette kenelle tahdotte, sillä siinä
aiomme pysyä".
Liturgia oli painettu ja alkoi tulla tunnetuksi maassa alkupuolella
vuotta 1576. Siinä olivat useimmat tai varsinaisesti kaikkikin
osat roomalaista messua sekä samoin ne rukoukset ja virret, joita
siinä määrättiin papin virkatehtäviin kuuluviksi hänen messupukuun
pukeutuessaan ja käsiänsä pestessään. Sitävastoin oli ristinmerkit,
kumarrukset ja alttarinsuutelemiset jätetty pois.
Kun se ensin levisi, ei annettu mitään määräyksiä sen käyttämisestä.
Tiedettiin, että sen piti kussakin hiippakunnassa tapahtuman
piispain toimesta, ennenkuin se otettaisiin seurakunnissa yleisesti
käytettäväksi juhlallisen päätöksen nojalla. Mutta näillä oli siihen
niin vähän halua, että tarvittiin todellakin Juhanan itsepäisyyttä
pysymään päätöksessä, joka oli aivan kansan yleistä mielipidettä
vastaan.
Ruotsin aateli oli tunnettu korkeasta sivistyksestään.
Saarnakokoelmat ja paimenkirjeet niiltä ajoilta todistavat, että
papit kammosivat paavilaisuutta. Rahvaan lähettiläät olivat
myötävaikuttaneet parannuksiin, joita oli päätetty Vesteråsissa 1527
ja 1544. Kuningas Juhana lausuu kyllä, että kansa ei tiennyt muuta
kuin olevansa katolinen, mutta se oli kyllin valveilla huomaamaan,
mitä ympärillä tapahtui, ja sillä oli kyllin älyä tutkimaan, mitä
sille tarjottiin, sekä omaksumaan mitä se itse piti hyvänä.
Tällöin heräsi Juhanassa uudestaan ajatus Roomaan yhdistymisestä. On
luultavaa, että kuningattaren rukoukset vaikuttivat paljon tähän.
Kuinka paljon hänen olikaan täytynyt kärsiä velvollisuuksiensa
ristiriidassa! Hänen oma vapahduksensa oli riippuvainen kuninkaan ja
maan palautumisesta ainoan autuaaksitekevän kirkon helmaan; hänellä
oli huoli siitä, että lapsensa säilyisivät harhauskon saastasta, ja
lopuksi, eikä suinkaan vähimmin, jäyti häntä yhä yltyvä sairaus sekä
uupumus, joka aika-ajoin kokonaan valtasi hänet.
Sigismundilla oli alunpitäen taipuisa luonne, johon kuitenkin joskus
liittyi suuri määrä itsepäisyyttä. Hän näki äitinsä kärsivän, kuuli
hänen usein valittavan, ettei voinut täyttää sitä lähetystointa, joka
oli hänelle uskottu, ja hän teki sydämessään lupauksen, ettei koskaan
petä äitiään, jota hän yli kaiken rakasti.
Hän huomasi, että äiti oli onnellisin hänen läheisyydessään; ja heti
kun oli lopettanut lukunsa, hän kiiruhti äitinsä luo. He viettivät
joka päivä useita tunteja toistensa seurassa lukien ja keskustellen,
ja äiti onnistui tässä nuoressa sielussa herättämään samaa kiihkoa
paavilaisuuteen ja pyhimystenpalvelukseen, mikä hänen omankin
sielunsa täytti.
Mutta kerran oli hänkin tuleva kuninkaaksi maahan, jossa uskonlamppu
oli sammunut eikä kukaan tiennyt, milloin se taas syttyisi.
Mitä vaivoja ja taisteluja olikaan häntä odottamassa, ja erittäinkin
mitä viisautta ja huolenpitoa tarvittiinkaan vastahakoisten
voittamiseksi!
Ehkäpä hän oli pakotettu sanomaan itsensä kerettiläiseksi
voittaakseen kerettiläiset.
Ehkäpä pakotettu muka kunnioittamaan heidän epäjumalanpalvelustaan ja
istumaan kussa pilkkaajat istuvat.
Mutta silloin -- niin opetti äiti häntä -- tuli hänen vain
ajatuksissaan lausua päinvastoin kuin mitä huulensa puhuivat, ja
vaikkapa hän siten tekisi pyhimmänkin ja sitovimmankin valan, niin
luettaisiin hänelle vain ansioksi, jos hän sen rikkoi.
Poika kuunteli tarkkaavasti; hän lupasi painaa kaikki mieleensä ja
ottaa äidin neuvot tekojensa ohjeiksi.
Niin suuri oli Katariinan huoli pojastaan, että hän kuvaili tälle
kaikki mahdolliset elämänkohtalot, joihin hän voi joutua, ja
neuvotteli hänen kanssaan, miten hänen pitäisi menetellä kussakin eri
tapauksessa.
Luonnollinen seuraus tästä oli, että Annan kasvatus lyötiin laimin;
on myöskin mahdollista, ettei katsottu tarpeelliseksi antaa hänelle
samanlaista opetusta. Miten olikaan, hän sai kasvaa tietämättä niistä
taisteluista, jotka raatelevat maailmaa.
Hänen imettäjänsä, eräs protestanttinen vaimo, jonka leskikuningatar
lähetti herttuattarelle prinsessan syntyessä ja johon tämä silloin
katsoi olevansa pakotettu tyytymään, oli sitten jäänyt sinne joko
unohduksissa tai sentähden, ettei Anna tahtonut luopua hänestä. Tämä
tuli nyt kaikessa halpuudessaan nuoren ruhtinattaren salaiseksi
omantunnon neuvojaksi.
On kummallista, että luonnon helmasta lähteneen ihmisen on niin
helppo erottaa, mikä on oikein, mikä väärin; mutta sepä olikin ainoa,
mitä Briitta taisi.
Lukea hän ei osannut, kirjoittaminen ei tullut kysymykseenkään;
neulomaan hän oli ahkerampi kuin kukaan muu, mutta se johtui siitä,
ettei kukaan -- kun hän oli melkein kuuro -- kuluttanut hänen
aikaansa lörpöttelemällä hänelle uutisia.
Mutta kun prinsessa pani pienen suunsa hänen korvaansa, kuuli
hän jok'ikisen sanan. Ehkäpä Anna piti siitä, että hänellä oli
ystävä, johon voi oikein luottaa, sillä joka päivä hän tuli hänen
luokseen pikku asioissaan, ja Briitan kasvojen ilme lausui hänelle
sanoittakin, mitä tämä ajatteli asiasta, hyväksyikö vai hylkäsikö.
Mutta mykkä ei Briitta ollut; tapahtuipa toisinaan, kun hän oli
kauan miettinyt tuonne-tänne, että hän oikein pontevasti lausui
mielipiteensä, ja ihmeellistä oli, miten se aina oli sopusoinnussa
Annan oman sydämen sisimpien ajatusten kanssa.
Niin alhaista alkuperää oli se perustus, jolle lapsen omintakeisuus
rakentui, mutta sitä ei hänen saamansa opetus millään tavalla
horjuttanut. Se päinvastoin täydensi sitä, ja monasti oli hänen
ympäristönsä aivan ymmällä siitä, että hän aina tiesi, miksi hän
tahtoi tuota eikä ensinkään huolinut tästä.
Sydämellinen rakkaus yhdisti molempia siskoksia. He luottivat melkein
rajattomasti toisiinsa. Annan paljoa lujempi tahdonvoima vahvisti
ja piti pystyssä Sigismundin hempeää mieltä, ja kun Anna lausui
ajatuksensa kiivaasti, tarvittiin vain silmäys Sigismundilta, ja
kohta hänen äänenpainonsa muuttui hellemmäksi.
Isä, äiti ja sisko melkein jumaloivat häntä; tarvittiinkin
sellainen luonne kuin Sigismundilla oli, jottei tulisi perinpohjin
hemmotelluksi.
Ne henkilöt, joille Sigismundin kasvatus uskottiin, olivat kaikki
tyynni salaisia katolisia; ja tuo suitsutuksista tuoksuva,
salaperäinen, aistillinen uskonto, jolla hänen ymmärrystään
lapsuudesta pitäen sumennettiin, painoi leimansa koko hänen elämäänsä.
Hän se sai isän usein olemaan saapuvilla äidin ja pojan yhteisissä
hartausharjoituksissa; ja luultavaa on, että nämä sellaisissa
tilaisuuksissa saivat tavallista vaikuttavamman luonteen.
Kumma kyllä, Sigismund ei tehnyt mitään vaikuttaaksensa sisareensa.
Ehkäpä hän piti luonnollisena, että hänen sisarensa ajatteli samoin
kuin hän itsekin ja että tällä muuten tuli olla vapaus pitää
hartausharjoituksiaan milloin itse tahtoi.
* * * * *
Sillä välin oli Warsewitz kirjoittanut Roomaan Ruotsin oloista,
ja pian senjälkeen sai jesuiittakenraali paavilta käskyn heti
lähettää Ruotsiin jonkun ruotsintaitoisen veljeskunnan jäsenen. Arpa
lankesi norjalaisen Laurentius Nikolauksenpojan osalle, joka saapui
Tukholmaan huhtikuun lopulla 1576.
Hän sai toimekseen "lohduttaa kuningatarta ja varovasti aukaista
ovet katoliselle kirkolle". Hän toi myöskin mukanaan ennenmainitut
kirjeet. Herbstin kehotuksesta pyysi kuningatar häntä noudattamaan
mitä suurinta varovaisuutta eikä millään tavalla ilmaisemaan, että
oli jesuiitta.
Kuningas meni askeleen pitemmälle. Hän neuvoi Laurentiusta pyrkimään
Tukholmassa asuvain saksalaisten sekä pappien suosioon, jotta hän
saisi näiden puoltolauseen tuekseen, kun tuli kysymykseen sopivan
viran antaminen hänelle.
Luostari-Lassi, tällä pilkkanimellä häntä yleisesti mainittiin,
seurasi neuvoa, sai vaikeudetta saksalaisten puoltolauseen ja
puikkelehti sukkelasti pappien suosioon kertomalla harjoittaneensa
opintoja Löwenissä, Douayssa ja Kölnissä; hän oli muka kuullut
puhuttavan, että kuninkaalla oli aikomus perustaa Tukholmaan
kollegio, ja hän oli tullut tarjoamaan palvelustaan. Siihen hän
tarvitsi pappien puoltolauseen ja oli tullut sitä pyytämään.
Papit, joita erittäinkin viehätti hänen sujuva ja sointuva latinansa,
jota he itse osasivat hyvin huonosti, ehdottivat häntä kysymyksessä
olevan kollegion johtajaksi.
Päätettiin, että hän esittäisi jumaluusoppia, ja Pietari Brahe sai
käskyn panna Gråmunkeholman luostarin ja luostarikirkon kuntoon uutta
laitosta varten.
Keskustelemalla tavantakaa kuninkaan kanssa sai Luostari-Lassi
tämän monessa kohden muuttumaan suopeammaksi paavia ja roomalaista
kirkkoa kohtaan, ja Juhana puhui yhä vilkkaammin sen ja liturgian
yhdistämisestä.
Useat valtakunnan etevimmistä miehistä kannattivat hovin kirkollista
politiikkaa, ja Luostari-Lassi ilmoitti 1577 käännyttäneensä
kolmekymmentä heistä roomalaiseen uskoon. Nyt hän saattoi myöskin
lähettää ensimäiset nuorukaiset Ruotsista Roomaan papeiksi
kasvatettaviksi.
Kuningas itse antoi matkarahat, ja kuusi nuorukaista lähti
_salaa_ Brask piispan yhdeksäntoistavuotiaan veljenpojan johdolla
isänmaastaan mennäkseen Rooman saksalaiseen kollegioon.
Juhana oli sitäpaitsi saanut koko joukon nuorempia pappeja ja
papinkokelaita käymään Luostari-Lassin luennoilla jakelemalla heille
apurahoja.
Mutta tämä oli liian avomielinen oppilaitaan kohtaan; hän luotti
heihin liian paljon, ja he alkoivat huomata mitä asioita hän ajeli.
Luostari-Lassi oli välttänyt joutumasta yhteen Tukholman kirkkoherran
Martti Olavin ja rehtori Angermanuksen kanssa; molemmat pääsivät
kuitenkin pian selville siitä, minkä hengen lapsia hän oli, ja
asettuivat jyrkästi häntä vastaan.
Kuninkaan liturgia oli saanut "punakirjan" nimen, osittain punaisista
kansistaan, osittain sentähden, että pyhimysten nimet olivat painetut
punaisilla kirjaimilla.
Se oli painettu osittain latinaksi, osittain ruotsiksi, määräykset
pappeja varten vain latinaksi.
Sillä välin rupesi tyytyväisyys "kirjaan" yhä enemmän laimenemaan.
Vesteråsin piispa Erasmus kävi asiata ajattelemaan; mutta jyrkemmän
vastarinnan merkkejä rupesi näkymään Tukholmassa. Nekin papit, jotka
olivat kirjoittaneet nimensä kirkkokäsikirjan alle; kieltäytyivät
panemasta sen määräyksiä toimeen heti, kun liturgian käyttämisestä
ruvettiin huomaamaan, mihin tultaisiin, jos näin alotettua suuntaa
jatkettaisiin.
"Nyt pitäisi kirjoittaa jotakin, joka tyynnyttäisi heitä", huudahti
kuningas.
Fecht rohkeni ehdottaa, että arkkipiispa kirjoittaisi punakirjaan
esipuheen.
Kuningas rypisti kulmiaan; kernaammin tahtoi hän itse tehdä sen.
Mutta tarkemmin mietittyään hän myöntyi Fechtin ehdotukseen, ja
arkkipiispaa lähetettiin kutsumaan.
Tämä tuli ja kirjoitti heti esipuheen kuninkaan ja Fechtin määräysten
mukaan; niihin selityksiin, joita edellinen antoi sen sisällyksestä,
hän vastasi vain kumartaen, ja heti työnsä lopetettuaan hän sanoi
jäähyväiset ja lähti.
"Mitä on tapahtunut? Hän ei ole entisellään", sanoi Juhana.
"Hänen rouvansa..."
"Onko hän sairas?"
"Hän on muuttanut äitinsä luo."
"Miksi hän ei toimita häntä takaisin?"
"En tiedä."
Mutta me, jotka voimme nähdä suljettujen ovien läpi, tiedämme, että
ylpeä, mutta ylevämielinen Margareeta todella kauhistui, kun sai
kuulla, että miehensä oli rikkonut hänen isälleen antamansa lupaukset.
Turhaan piispa sanoi hänelle, että tarkoitus ei ollut paha. Hän
ei uskonut miestänsä, mutta lupasi kuitenkin, kun tämä hartaasti
rukoili, jäädä odottavalle kannalle.
Mutta joka kerran on joutunut kaltevalle pinnalle, hän luisuu aina
alaspäin. Johdattaakseen puolisoansa harhaan oli piispa valehdellut
ja pettänyt; tämä tuli pian ilmi, ja jäähyväisiä sanomatta, ilman
melua Margareeta palasi äitinsä luo.
Elisabet käsitti hänen katkeran surunsa ja otti osaa hänen
kohtaloonsa; hän myönsi, ettei mikään voinut paremmin osoittaa
Laurentiukselle hänen tekemäänsä rikosta kuin se, että hän menetti
niin suuresti rakastetun puolisonsa.
"Miten onnellinen olisinkaan", huudahti Margareeta, "jos voisin tulla
välikappaleeksi hänen parannuksekseen!"
"Herran tiet ovat tutkimattomat."
Luopuisiko Ruotsin valtakunnan arkkipiispa vakaumuksestaan muutamien
uhittelevien naisten tähden?
Eikö hän ollut muistuttanut Margareetaa, mitenkä monet monituiset
luterilaisen kirkon puutteet eivät suinkaan olleet jääneet hänen
isältään huomaamatta? Ja eikö voinut tapahtua, että kuninkaan
määräämässä kirkkokäsikirjassa oli paljon hyvää?
Mutta Margareeta oli vain katsonut häntä hymyillen, ikäänkuin sanoen:
"Sitä sinä et itsekään usko."
Sitten hän oli mennyt.
No, kernaasti hänen puolestaan. Nyt hän ainakin oli vapaa toimimaan,
ja nythän saattoi kyllä tapahtua, että hän meni askeleen pitemmälle
kuin olisi mennyt, jos olisi saanut itse vallita.
Senjälkeen hän ei enää salannutkaan liturgisia taipumuksiaan; häntä
oli kiihotettu siihen, sanoi hän.
Sillä välin kasvoi tyytymättömyys Tukholmassa yhä enemmän.
Useat papit kieltäytyivät pyhittämästä liturgian määräämiä
juhlapäiviä.
Näiden joukossa oli Maarian syntymisen muistojuhla, jota piti
vietettämän syyskuun 8 p:nä ja jossa tilaisuudessa ensi kerran piti
noudatettaman "punakirjan" määräyksiä.
Mutta sekä Angermanus että Pietari Eerikinpoika kieltäytyivät
pitämästä jumalanpalvelusta sinä päivänä.
Molemmat suljettiin vartioituina huoneisiinsa ja lähetettiin sitten
Tukholmasta pois.
Angermanuksella oli lukuisia ystäviä ja puoluelaisia. Olisi voinut
olla vaarallista antaa niin vaikuttavan miehen jäädä paikalleen.
Hänet lähetettiin Öregrundiin, mutta asetettiin sitäpaitsi
arkkipiispan erityisen valvonnan alaiseksi.
Pietari Eerikinpoika lähetettiin Upsalaan; häntä pidettiin kaikin
puolin vähemmin vaarallisena.
Kaikkien mieli oli kovasti jännitetty.
Itse joulupäivänä 1576 oli arkkipiispa päättänyt ryhtyä asiaan
käsiksi.
Hän tahtoi nyt näyttää toimivansa vapaasti ja varmasta
vakaumuksestaan.
Ja niin hän messusi aamujumalanpalveluksessa latinaksi ja uuden
liturgian mukaan.
Paheksumismutina kuului kautta kirkon, ja hän huomasi samaa kaikkien
katseessa.
Ja tyhjänä oli se penkki, josta hän ennen oli saanut lemmekkäitä,
rohkaisevia silmäyksiä.
Nyt se oli pimeänä ja ammottavana.
Mitä se häneen kuului? Hän oli tehnyt velvollisuutensa, ja jos
uskallettaisiin itse Upsalassakin uhitella häntä vastaan, niin hän
kyllä osaisi rangaista uhmaajia.
Toisena joulupäivänä esiintyi tuomiokirkossa oppinut ja pelkäämätön
professori Pietari Joonaanpoika.
Hän puhui ankarasti ja vakavasti hurskasten opettajien vainoomisista.
Neljäntenä joulupäivänä saarnasi Tukholmasta karkoitettu Pietari
Eerikinpoika Betlehemin lastenmurhasta ja tyrannien julmuudesta.
Kumpaisessakaan näistä saarnoista ei tehty viittaustakaan viime
tapahtumiin; mutta kuulijat pitivät itse huolen siitä, ja
arkkipiispaa moitittiin yleisesti.
Tieto tästä tuli pian hänenkin korviinsa, ja hänessä kehittyi nyt
semmoinen periaatteiden varmuus, jommoista hänellä ei ennen ollut.
Molemmat saarnaajat pantiin heti viralta, ja seuraavana sunnuntaina
hän itse saarnasi kiihtyen ankarasti ja vihamielisesti arvostelemaan
heitä.
Pian senjälkeen kutsuttiin Pietari Joonaanpoika ja Olavi Luth
uskonnolliseen väittelyyn Tukholmaan.
Pietari Brahe oli antautunut kuninkaan vaikutuksen alaiseksi
ja tehdäkseen hänelle mieliksi jättänyt talonsa pienemmän
pappeinkokouksen käytettäväksi.
Hänen ollessaan puheenjohtajana ja kuninkaan sihteerin sekä
hovisaarnaajien läsnäollessa käsiteltiin liturgista kysymystä useissa
toisiaan seuraavissa keskusteluissa.
Kuten tavallista oli sellaisissa tilaisuuksissa, jäi täälläkin kukin
omaan vakaumukseensa; evankeliset pysyivät Lutherin opissa ja sen
yksinkertaisissa juhlamenoissa: liturgiset puolustivat messu-uhria,
pyhimystenpalvelusta y.m., ja ainoana tuloksena oli, että Upsalassa
pian senjälkeen ilmestyi voimakas vastalause liturgiaa vastaan.
Niiden pappien joukossa, jotka olivat kutsutut kuulijoiksi kreivi
Brahen luo, oli myöskin Vesteråsin tuomiorovasti Salomo Birgerinpoika.
Tämä oli oppinut ja voimakas mies, joka aina oli vakavasti torjunut
luotaan kaikki houkutukset, joilla häntä koetettiin saada liturgian
puolustajaksi.
Kerran, kun hän Vesteråsin tuomiokirkossa astui alttarille messua
pitämään, lähetti piispa hänen jälkeensä "punakirjan" käskien hänen
tarkkaan noudattamaan sitä.
Mutta tuomiorovasti otti kirjan ja heitti sen seurakunnan nähden
kauas alas kirkkoon.
Se oli kauhea rikos, jota oli sen mukaan rangaistava; ja
tuomiorovasti kutsuttiin piispan luo.
Ankara varoitus annettiin. Hän ei ollut osoittanut kunnioituksen
puutetta ainoastaan Jumalan sanaa ja Hänen palvelijaansa kohtaan,
vaan myöskin Ruotsin valtakunnan kuningasta kohtaan, joka, kuten
hyvin tiedettiin, oli enimmän työskennellyt liturgian hyväksi.
Lievin rangaistus, mikä saattoi tulla kysymykseen, oli papinviran
menettäminen.
Tuomiorovasti purskahti itkuun; hänellä oli suuri perhe, ja hän oli
jo ikämies.
Hurskas piispa näytti tulevan liikutetuksi, mutta ainoa keino,
minkä hän tiesi, oli se, että tuomiorovasti täydelleen muuttaisi
mielipidettään ja tulisi liturgian voimakkaimmaksi puolustajaksi.
Silloin saataisiin nähdä, että totinen valkeus oli valaissut hänet,
samoinkuin Pietarin, joka myöskin ensin kielsi Herransa.
Salomo Birgerinpoika kamppaili kovan kamppailun, mutta hänen
puolisonsa oli usein sanonut hänelle, että hänen kiivautensa
liturgiaa vastaan tulisi heidän onnettomuudekseen, ja olihan
mahdollista, että hän oli erehtynyt.
Mihinpä hän ryhtyisi, jos hänet ajettaisiin pois... vaimoineen,
lapsineen?
Mutta kun hän aikoi lausua myöntyvänsä, oli kuin sanat olisivat
tahtoneet tukehuttaa hänet.
Posket kalpeina, huulet vaaleina hän tuijotti eteensä.
Piispasta tuntui viimein, että tämä oli jo liikaa hänelle, ja hän
sanoi laskien kätensä hänen olalleen:
"Te suostutte siis?"
"Niin!" kuiskasi tuo raukka,
"Te matkustatte heti Tukholmaan."
"Tukholmaanko?"
"Ja esiinnytte ensin siellä. Se on teidän oman itsenne tähden."
Birgerinpoika kumarsi syvään ja kiiruhti pois.
Se riemu, jota hänen puolisonsa ja lapsensa osoittivat, lienee kyllä
ollut hänelle lohdutuksena, mutta kuitenkin hän ikäänkuin häpesi
heitä ja lähti matkalle hyvin pian.
Tukholmassa hänellä oli lanko, joka oli nauttinut suurta
vieraanvaraisuutta tuomiorovastin luona ja oli nyt iloinen saadessaan
hänet kotiinsa.
Kirkkoja ei puuttunut, missä saarnata, ja nyt hänen tuli esiintyä
liturgisena.
Mutta epäröiminen ja tunnonvaivat seurasivat häntä; hänellä ei ollut
hetkenkään lepoa.
Hänet kutsuttiin kuulemaan väittelyjä kreivi Brahen luo. Senjälkeen
puhkesi myrsky riehumaan hänen rinnassaan. Eikö hän ollut Kristuksen
kieltäjä, joka puhui uskoaan ja vakaumustaan vastaan?
Juudas petti herransa suutelemalla; tekisikö hänkin samoin?
Eräänä sunnuntaiaamuna, kun nämä mietteet tavallista voimakkaammin
virtailivat hänessä, pukeutui hän melkein tietämättään mennäkseen
kirkkoon. Kun hän tuli kadulle, loisti kevätaurinko kirkkaana häntä
vastaan, linnut lauloivat iloista aamuvirttään, ja siihen yhtyi
kirkonkellojen soitto.
Niin kutsuvana ja kehottavana se kaikui.
Ei ollut milloinkaan tuntunut niiden vaikutus niin voimakkaalta: se
uhkasi särkeä hänen rintansa, ja vähällä oli, ettei hän heittäytynyt
maahan huudahtaen: "Armahda minua, syntistä!"
Vihdoin hän tuli kirkkoon; se oli täynnä väkeä. Ihmiset kuuntelivat
häntä mielellään, sen hän tiesi.
Johtaisiko hän nyt heitä harhatielle? Jumala auttakoon häntä, sitä
hän ei tahtonut.
Hän pukeutui messupukuun.
Sitten hän meni alttarille.
Siellä oli "punakirja".
Hän hätkähti sen nähdessään.
Mitä hänellä oli tekemistä sen kanssa?
Oli kuin kaikki olisi hänessä ollut sekaisin.
Miksi hän oli tullut tänne?
Oliko hän sairas, oliko hän kadottanut muistinsa?
Pois kaikki haaveilut ja mielikuvitelmat! Hän seisoi alttarin
ääressä, hänen piti toimittaa messu.
Nyt kaikui laulu urkuparvelta.
Hän aikoi tarttua kirjaan avatakseen sen.
Katso, katso, siitä kohosi liekki, ja monet hyvin tunnetut kasvot
loistivat häntä vastaan.
Ensin arkkipiispan, sitten melkein kaikkien piispain ja monen, monen
muun.
Saipa hän lopuksi nähdä omatkin kasvonsa kauhun väänteleminä.
Äkkiä hän juoksi alttarilta sakaristoon.
Ihmetellen, kysellen ympäröivät papit ja palvelijat hänet.
"Minun täytyy poistua täältä heti", sanoi hän.
Ja hän kiiruhti kirkosta heti, kun oli riisunut messupukunsa.
Kyynelsilmin hän palasi lankonsa luo.
Sydämellinen osanotto tuli siellä hänen osakseen.
Kun hän kertoi mitä oli kärsinyt, mitä koettelemuksia kestänyt, sai
hän tietää, että oli ihmetelty, miten hän saattoi tulla liturgiseksi,
ja että monen usko nyt vahvistuisi, kun he saisivat kuulla hänen
katuneen ja palanneen evankeliseen uskoon.
"Niin", sanoi hän, "nyt alotan kuin alhaisin Kristuksen apostoleista;
minä olin pahojen henkien vallassa ja kärsin helvetin tuskia. Nyt
olen päässyt niistä ja voin täydellä vakaumuksella sanoa Herra, kun
sinä minulla olet, en huoli mitään taivaasta enkä maasta."
Seuraavana päivänä hän ilmoitti kuninkaalle luopuvansa virastaan.
Monia puutteita sai hän senjälkeen kärsiä, mutta hän kesti ne
tosikristityn miehuudella: hänen vakaumuksensa vahvistui ja varmeni.
ja Salomo Birgerinpojasta tuli liturgian voimakkaimpia vastustajia.
Useampiakin esimerkkejä voitaisiin mainita.
Kun kaikki mahdolliset lahjomis-, houkuttelu- ja uhkauskeinot olivat
käytetyt, kutsuttiin säädyt valtiopäiville Tukholmaan helmikuussa
1577.
Sitä ennen oli kuningas koettanut valmistaa liturgialle suosiollista
vastaanottoa lähettämällä ympäri maata lähettiläitään.
Arkkipiispa puolestaan oli puhunut rahvaalle Upsalan markkinoilla.
Angermanukselta ja tuomiorovastilta kysyttiin vielä kerran,
tahtoivatko he hyväksyä liturgian, ja kun he edelleen kieltäytyivät,
pantiin edellinen vankeuteen Pietari Brahen luo Rydboholmaan ja
jälkimäinen lähetettiin kaupungista pois.
Valtiopäivillä meni kaikki toivomusten mukaan. Säädyt hyväksyivät
liturgian ja päättivät ottaa sen käytäntöön.
Seuraavana päivänä pidettiin kirkolliskokous, jossa kuningas itse
esiintyi puheenjohtajana.
Hän määräsi heti, että äänestyksen piti tapahtuman siten, että
liturgian puolustajat asettuivat oikealle ja vastustajat vasemmalle
puolelle.
Useimmat menivät luonnollisesti oikealle, ainoastaan muutamat harvat,
Martti piispa etunenässä, vasemmalle.
Koetettiin kaikki keinot, jotta hänet olisi saatu taipumaan, mutta
turhaan. "Sanoa sanansa ja pysyä siinä", lausui hän saaden Juhanan
luomaan silmänsä maahan.
Heti senjälkeen julisti kuningas, että jokainen, joka vastustelullaan
herättää levottomuutta ja tyytymättömyyttä maassa, joutuu siitä
vastaamaan hänelle ja valtaneuvostolle.
Seuraavana päivänä, kun papit olivat kutsutut linnaan kuninkaan luo,
seisoi piispa yksin vasemmalla puolella.
Mutta ne muutamat sanat, mitä hän lausui, ja hänen arvokas
esiintymisensä vaikuttivat läsnäolijoihin niin, että kun liturgia
sitten allekirjoitettiin, siihen otettiin ne huomautukset, joita tämä
oikeutta harrastava ja arvossapidetty mies oli sitä vastaan tehnyt.
Pian senjälkeen saivat molemmat vangit tulla takaisin, ja vielä
kerran koetettiin kaikkia mahdollisia keinoja, jotta heidät
saataisiin kirjoittamaan nimensä liturgian alle, mutta kun ne
huomattiin turhiksi, lähetettiin Angermanus kirkkoherraksi
Ahvenanmaalle, ja Salomo sai pitkät ajat olla vankeudessa, ennenkuin
sai palata Vesteråsiin.
Linköpingin piispanistuimen sai Pietari Kaarlenpoika arvokkaaksi
palkkiokseen, ja Kaarle herttua kutsui viraltapannun Martti piispan
Nyköpingin kirkkoherraksi.
Jo maaliskuussa 1576 lähetti Juhana muutamia uskottujaan Kaarlen
luo ja heidän mukanaan kappaleen liturgiaa pyytäen, että sitä
käytettäisiin jumalanpalveluksessa herttuakunnassa niinkuin
muuallakin valtakunnassa.
Herttua vastasi, että sekä häntä itseään että hänen siskojaan oli
isän testamentissa neuvottu ja kehotettu välttämään inhimillisiä
tekeleitä; sentähden hän ei voinut niin pian mukautua uusiin
ehdotettuihin kirkonmenoihin.
Sellaisella vastauksella saivat lähettiläät palata; ja kaikki
kuninkaan myöhemmätkin samansuuntaiset yritykset raukesivat Kaarlen
lujaan tahtoon pystymättä.
Herttua, joka kaikissa yrityksissään oli viisas ja miettivä, kokoili
ja otti otteita kaikista asiakirjoista, joihin hän perusti sekä
hengellisen että maallisen tuomitsemisoikeutensa herttuakunnassaan.
Syyskuussa samana vuonna hän oli kutsunut kokoon kaikki käskyläisensä
Nyköpingiin, ja siellä hän velvoitti heidät vakavasti riippumaan
oikeassa uskossa ja opissa hylkäämällä muut juhlamenot, paitsi
mitä Kustaa kuninkaan ajoilta oli ollut siihen asti käytännössä,
liturgiasta ei mainittu mitään, mutta jokainen ymmärsi asian.
Tämä vastahakoisuus oli liian suuri kuningas Juhanan siedettäväksi.
Siitä saattoi talla vaarallinen esimerkki niiden henkilöiden korkean
arvon vuoksi jotka asettuivat uutta järjestystä vastaan.
Useimmat papit olivat kieltäytyneet viettämästä Kristuksen ruumiin
juhlaa kesäkuun 1 p:nä. Se oli liian läheisessä yhteydessä katolisten
tapojen ja menojen kanssa, sanoivat he.
Kuningas syytti heitä sekä kirkkojärjestyksen rikkomisesta että
tottelemattomuudesta esivaltaa vastaan.
Varsinainen rahvas oli vakaumukseltaan täydelleen katolista oppia
vastaan.
Vanhan kuninkaan opetukset olivat jo juurtuneet. Missä hän oli
kehottanut heitä pysymään, siitä heillä ei ollut halua luopua hänen
poikansa vuoksi, johon ei kukaan oikein luottanut.
Ehkäpä useimmat ajattelivat sitäkin, mitä siitä seuraisi. Katolisen
papiston mukana tulisi uusia veroja, ja niistä tahdottiin mieluimmin
pysyä vapaina.
Kaiken tämän suhteen Juhana osoitti itsenäisyyden puutetta ja
horjuvaisuutta. Ei kukaan ole ollut sellainen mestari kuin hän
tinkimään vakaumuksestaan, etsimään perusteita yhdeltä taholta ja
vetämään johtopäätöksiä toiselta.
Kokonaan vailla sisäistä suuruutta kun oli, täytyi hänen turvautua
mahtavaan asemaansa.
Mutta tyytymättömyys oli kasvamassa; joka osassa maata saattoi
huomata sen. Aatelisto pelkäsi, että paavi kävisi vaatimaan
kirkontiluksia, talonpojat valittelivat liturgisten pappien
itsekkäisyyttä ja kevytmielisyyttä; he tahtoivat mieluimmin päästä
heistä.
Eräs erityinen tapaus kiihotti tyytymättömyyttä.
Kuninkaan sihteeri Juhana Henrikinpoika oli rakastunut rikkaaseen
porvarivaimoon.
Mies oli matkoilla, ja toivottiin, että hän ei palaisi. Hän tuli
kuitenkin aivan odottamatta, ja rikollinen vaimo ilmoitti siitä
rakastajalleen.
Tämä olisi voinut vetäytyä erilleen, mutta suuri omaisuus houkutteli
häntä, ja hän kuristi miehen, kun tämä makasi sikeässä unessa.
Sitten hän ripusti hänet hirteen ja uskotteli hänen itse päättäneen
päivänsä.
Esiintyi kuitenkin niin sitovia seikkoja, ettei hän voinut
puhdistautua, joskaan todistukset eivät olleet niin selviä, että
hänet olisi voitu tuomita. On luultavaa, että hänen asemansakin
suojeli häntä.
Vähän senjälkeen Juhana Henrikinpoika nai murhatun porvarin lesken.
Silloin lesken sukuiset syyttivät häntä vaatien avioeroa.
Henrikinpoika kääntyi Luostari-Lassiin, ja tämä antoi hänelle
erikoisvapautuksen.
Mutta ei siinä kyllin. Luostari-Lassi kirjoitti kardinaali
Hosiukselle Roomaan sanoen, että mies oli kuninkaan uskottuja ja että
asiassa sentähden oli katsottava läpi sormien. Asia toimitettiin
arkkipiispan tietoon, ja tämä suuttui niin, että kielsi jesuiitan
hoitamasta virkaansa kollegiossa.
Kuningas vapautti hänet kuitenkin. Mutta yleinen mielipide ei
vapauttanut: se kuohui harmia ja kiihotti tyytymättömyyttä
katolisuuteen.
Juhana ei enää pitänyt itseään kyllin voimakkaana saamaan
liturgiaansa käytäntöön ilman ulkoapäin tulevaa apua.
Luostari-Lassi oli kyllä luvannut auttaa häntä, mutta voimakkaampi
tapa oli tarpeen.
Jos paavi antaisi vahvistuksensa hänen liturgialleen, silloin
olisi reformaattori, Ruotsin kuningas, tullut vanhan testamentin
profeettain arvoiseksi. Mutta tämän ajatuksen hän piti omanaan ja
muka vain kuningattaren ja Fechtin kehotuksista suostui lopultakin
ryhtymään välittömään neuvotteluun Rooman kanssa.
Pontus de la Gardien ja Fechtin piti yhdessä matkustaman Italiaan.
Matkan tarkoituksena oli muka pyytää paavin välitystä liittoon
keisarin kanssa Venäjää ja, jos niin tarvittaisiin, myöskin
Tanskaa vastaan, sekä samalla koettaa saada Ruotsin kuningattaren
äidinperintöä espanjalaisen varakuninkaan Ignatius Mendozan kautta,
joka oleskeli Neapelissa.
Mutta lähettiläillä oli myöskin salainen tehtävänsä: neuvotella
Roomassa kirkollisesta yhdistymisestä, jota Juhana esitteli
määrätyillä ehdoilla.
Piispain tulisi olla sekä paaville että kuninkaalle kuuliaisia,
ja liturgiaan suostuminen olisi ehtona kaikkiin virkaylennyksiin
hengellisellä alalla.
Lisäksi kuningas pyysi, että hänen pyhyytensä suvaitsisi määrätä koko
maailmassa pidettäväksi esirukouksia katolisen uskon palauttamiseksi
pohjoismaihin, mainitsematta kuitenkaan Ruotsia; että messut
osittain pidettäisiin ruotsiksi; että piispat hengenasioissa olivat
kuninkaan tuomiovallan alaisia; ettei mitään vaatimuksia saisi
tehdä kirkon peruutetun omaisuuden suhteen; että Tukholmaan jo
perustettu kollegio, jossa salaa opetettiin katolista oppia, saisi
paavin vahvistuksen ja sen opettajat vapautettaisiin munkkipuvun
käyttämisestä; että pappien sallittaisiin mennä naimisiin, mutta
naimattomuutta sen sijaan terotettaisiin heidän mieliinsä: että
papit toistaiseksi katolisessa messussa saisivat aivan hiljaa
mumista pyhimysrukoukset ja rukoukset kuolleiden puolesta; että
kuningas Kustaa, kuningas Eerik ja kaikki ne aateliset, jotka olivat
kuolleet kirkon luopioina, saisivat häiritsemättä levätä haudoissaan;
että kuningas saisi, ilman että se tulisi synniksi, ottaa osaa
kerettiläiseen jumalanpalvelukseen, kunnes vähitellen katolinen usko
tulisi vallitsevaksi maassa.
Valmistuksia siihen suuntaan oli jo tehty -- sanottiin lisäksi --
siten, että jumalanpalvelus oli palautettu entiseen arvoonsa ja
loistoonsa; että useampia juhlapäiviä oli pyhitetty; että salarippi
ja paastot olivat otetut käytäntöön; että luostareita oli alotettu
uudelleen panna kuntoon; että useita jalosukuisia nuorukaisia
kasvatettiin Roomassa ja Wienissä j.n.e.
Sitäpaitsi pyydettiin, että Fecht vihittäisiin piispaksi Roomassa,
jotta hän sitten kotimaassaan kasvattaisi puhtaampaa piispautta.
Mutta Korkeimman neuvoskamarissa oli päätetty toisin. Alus, jossa de
la Gardie ja Fecht marraskuussa 1576 olivat matkalla Saksaan, joutui
haaksirikkoon Bornholman luona. Fecht, joka luotti uimataitoonsa,
heittäytyi mereen uidakseen maihin, mutta hukkui aaltoihin.
De la Gardie pelastui ja jatkoi matkaansa Roomaan, jossa esitti
asiansa.
Juhana kuningas joutui aivan suunniltaan kuullessaan Fechtin
odottamattoman kuoleman juuri kun hän oli matkalla täydentämään
heidän yhdessä tuumimiansa suunnitelmia.
De la Gardien lähetystoimi herätti suurta liikettä Rooman kirkon
miehissä. Heidän ei juolahtanut mieleensäkään suostua sellaisiin
ehtoihin. Fecht oli sotkenut yhteen teologisia seikkoja jättäen ajat
ja olosuhteet huomioon ottamatta. Olivathan asianhaarain mukaan
muutamat seikat, kuten pappien naiminen esimerkiksi, toisinaan
olleet sallitut, toisinaan siedetyt tai kielletyt aina sen mukaan,
miten kirkko milloinkin oli selittänyt _Pyhän Hengen tarkoituksia_;
lisäksi oli hän käynyt toimittamaan messukirjoja y.m., joka ei
ollut maallikkojen, vaan ainoastaan paavien tehtävä; ja lopuksi oli
hän, vaikka oli nainut mies, kuvitellut voivansa hänen pyhyydeltään
paavilta saada papin- tai piispanviran.
Käännytystoimeen Ruotsissa luvattiin tietysti kuitenkin ryhtyä, ja
sitä varten lähetettiin jesuiitta Antonio Possevino sinne.
Mutta ennen hänen tuloansa sattui tapaus, joka on rumin tahra Juhanan
historiassa.
Se kohtelu, joka tuli Eerikin osalle hänen vankeudessaan, oli
kyllä vain ikäänkuin valmistuksena siihen, mitä piti tapahtuman,
ja sentähden sisältyy tuo yhdeksänvuotinen vankeuskin yleisessä
arvostelussa veljesmurhaan.
Veljesviha, arkuus ja pelko pakottivat Juhanan askel askeleelta
pitemmälle.
"Punakirjan" seuraukset häämöttivät nyt hänen silmissään.
Ajattelehan, että olisi kapina uhkaamassa!
Silloin Eerik saisi vapautensa, ja mikä olisikaan Juhanan kohtalo?
Hän ei uskaltanut ajatella loppuun.
Yhäti Eerikkiä ajatellessaan hän oli ollut kuin jalkaraudoissa. Tuo
ajatus oli riistänyt häneltä kaiken elämänilon; nyt hän tahtoi,
hänen täytyi päästä siitä. Syynä tähän oli lisäksi, että pelättiin
Eerikin vartijoita lahjoeltavan. Luultavasti Juhanan tietämättä
saivat nämä kärsiä sekä kylmää että nälkää ja heitä kohdeltiin
yleensä niin huonosti, että heidän keskuudessaan oli kysymys vangin
vapauttamisesta.
Vihjauskin tähän suuntaan oli kylliksi poistamaan Juhanasta kaikki
epäröimiset. Joskin ne herrat, joiden toimeksi hän oli jättänyt
ilkityön, epäröivät panettaa sitä täytäntöön, niin _hän_ ei
epäröinyt, ja onneksi oli hänellä palvelijoita, joihin voi luottaa.
Näiden joukossa oli ensimäisenä Juhana Henrikinpoika. Koska kuningas
oli ottanut hänet, murhamiehen, suojaansa, niin olihan se korvattava
vastaavilla palveluksilla.
* * * * *
Olemme ennen puhuneet tästä. Tuntuiko Juhanasta 1577 vuoden helmikuun
26 päivän jälkeen rauhallisemmalta kuin ennen, tietänee ainoastaan se,
joka tutkii sydämet.
Samana vuonna, mutta vasta joulukuussa, saapui jesuiitta Antonio
Possevino Tukholmaan.
Hän esiintyi keisarillisena lähettiläänä ja meni linnaan
maallikkopuvussa, miekka vyöllään.
Kuningas otti hänet vastaan suurella juhlallisuudella ja
tavanmukaisia muodollisuuksia noudattaen.
Ovelalla jesuiitalla oli useita salaisia keskusteluja sekä
kuningattaren että Luostari-Lassin kanssa.
Katariinan kaikki ajatukset ja toiveet olivat kiintyneet yhteen
ainoaan seikkaan, kuninkaan käännytykseen. Hän pyysi, hän rukoili
Antoniota tekemään kaikki tässä suhteessa. Hänen oma ikuinen
autuutensa riippui siitä ja samoin hänen elinaikansa täällä maan
päällä, sillä semmoista tuskaa kuin nyt hän ei voinut kauan kärsiä.
Ja kun hän oli poissa, kukapa sitten työskentelisi kirkon puolesta,
kuka hänen puolisonsa ja lastensa vapahduksen ja autuuden puolesta,
kuka koko kansan puolesta?
Ja itkien hän virui jesuiitan jalkain juuressa kostuttaen hänen
käsiään kyynelillään.
Tämä lupasi tehdä kaiken voitavansa eikä epäillyt onnistuvansa.
Kuningatar oli antanut niin suuria lahjoja luostareihin ja
hurskaisiin tarkoituksiin, että hän ansaitsi vastaavan palkan, eikä
tämä voinut olla mikään muu kuin se, jota hän eniten halusi.
Sitten hän keskusteli useita kertoja Luostari-Lassin kanssa. Tämä
kertoi niistä monista käännytyksistä, joita oli tehnyt, ja arveli,
ettei ruotsalaisten kanssa ole ensinkään vaikea tulla toimeen, heidät
kun sai uskomaan melkein mitä tahansa. Joskin yksi ja toinen heistä
oli vähäsen yltiöpää, niin siitä ei mitään huolta; koko suuri joukko
seurasi talutusnuorassa, ja se oli pääasia.
Mitä kuninkaaseen tuli, niin oli koko vaikeus siinä, että hän
kuvitteli voivansa tulla uudeksi uskonpuhdistajaksi, paremmaksi kuin
kukaan entisistä. Mitä oli hänen liturgiansa muuta kuin sotkua? Hän
tahtoi pysyttää katoliset juhlamenot sentähden, että oli heikko
vastustamaan kaikkea, mikä hurmasi silmää; kerettiläisyyksiä hän
säilytti sentähden, että pelkäsi pappejaan.
Possevino tuli tästä siihen käsitykseen, että Juhanalla oli vahvat
taipumukset katolisuuteen; oli vain vaikeampaa voittaa hänen
ennakkoluulojaan.
Tämän jälkeen alkoivat neuvottelut. Paavin lähetti käsitteli
enimmäkseen kirkollisia oppikysymyksiä, ja kun hän osoittautui
erittäin kyvykkääksi mieheksi, voitti hän pian kuninkaan luottamuksen.
Eräänä päivänä, kun Juhana innokkaasti puhui uskollisesta ystävästään
Pietari Fechtistä sekä lausui katkerasti kaipaavansa häntä, käytti
jesuiitta tilaisuutta osoittaakseen hänelle, miten suuri oli erotus
meren päällä käyneen, Herran käden pelastaman Pietarin ja tämän
Pietarin, kuninkaan ystävän, välillä, joka hukkui aaltoihin, koska ei
ollut Herran kutsuma.
"Mistä sen tiedätte?" huudahti Juhana kiihkeästi.
"Hänen kirjeistään ja papereistaan. Voiko oppimaton maallikko määrätä
Kristuksen sijaiselle, miten hänen olisi meneteltävä ja toimittava
pimeyteen ja harhauskoon vaipuneen kansan suhteen?"
"Hän on uskollisin ystäväni."
"Petollinen ja oppimaton ystävä, joka piti itseänsä pyhää isää
viisaampana."
Mahtipontisesti kehotettiin sitten kuningasta kieltäymiseen sekä
ottamaan ristinsä ja seuraamaan Kristusta Silloin hän pelastaisi
eksyneen kansansa siitä pimeyden syvyydestä, johon se oli vaipunut.
Uskon kirkas tähti loistaisi taas pohjolassa, ja Juhana kolmas tulisi
mainioimmaksi kuninkaaksi Ruotsin historiassa.
Miten kauniilta, miten luonnollisilta kuuluivatkaan nämä korulauseet!
Juhana purskahti itkuun.
Nyt oli Possevino saanut hänet siihen, mihin tahtoi. Ja voimakkain
sanoin hän kuvaili hänelle, että se, joka tunsi oikean tien eikä
vaeltanut sitä, oli ulkokullattu. Isiin ei kuitenkaan voinut olla
Juhana kuninkaan laita, ja sentähden kehotettiin häntä heti luopumaan
kaikesta kerettiläisyydestä, käymään ripillä ja saamaan synninpäästön
sekä antautumaan sitten pyhän isän johdettavaksi, hänen, joka oli
Kristuksen sijaisena maan päällä.
Kuningas oli kiihkeän uskoninnon valtaamana. Hän loi silmänsä
taivaaseen päin ja painoi kätensä rintaansa vasten; hän oli tukehtua
omiin tunteisiinsa ja aivan kiihkoissaan hän huudahti: "Minä tahdon!"
Silloin Possevino jätti hänelle kappaleen katolista uskontunnustusta
ja pyysi häntä tarkastamaan ja hyväksymään sen. Vasta kolmen päivän
kuluttua tulivat rippi ja synninpäästö tapahtumaan.
Näinä päivinä hän oli läsnä kuningattaren huoneissa hänen ja
pikku prinssin hartausharjoituksissa. Tehtiin mitä voitiin,
jotta hänet saataisiin pysymään hengellisessä huumauksessaan ja
jotta mitkään ulkonaiset seikat eivät vaikuttaisi häiritsevästi
häneen, houkuteltiin hänet itse ehdottamaan Possevinolle, että he
matkustaisivat Vadstenaan sen vanhaa kirkkoa katsomaan.
Matka tapahtui toukokuun alkupuolella, ja viekas jesuiitta ymmärsi
varmaankin viisaasti käyttää tätä yhdessäoloa tarkoituksiaan varten.
Mutta kuninkaallakin oli tarkoituksensa. Vadstenan linna oli kyllin
arvokas ruhtinaan asunnoksi, ja sen ihmeenkaunis asema ansaitsi hyvin
vieraan huomiota.
Tämän mieli oli kuitenkin enimmän kiintynyt nunnaluostariin, ja
hän meni melkein heti sinne kuninkaan seuraamana. Heitä odotti
juhlallinen vastaanotto, ja legaatti piti hehkuvan puheen, jossa
hän kehotti hurskaita nunnia pysymään uskossaan ja kärsivällisesti
kestämään häväistystä ja nöyryytyksiä; pelastuksen hetki oli lähellä.
Heidän kurja ulkomuotonsa, heidän kyyneleensä ja valituksensa
liikuttivat kuningasta suuresti.
Hän tarttui Possevinoa käteen huudahtaen vilkkaasti: "Tulkaa,
menkäämme kirkkoon!" Jesuiitta seurasi heti, yksin. Tultuaan kirkkoon
Juhana huudahti: "Nyt olen valmis!"
"Tahdotteko ripittäytyä?"
"Tahdon!" Hän lankesi polvilleen ja ripitti koko entisen elämänsä,
ja kun hän sitten oli luvannut olla kuuliainen kaikessa, sai hän
synninpäästön.
Senjälkeen paavin lähetti meni alttarin ääreen, lankesi polvilleen
ja kiitti suurella äänellä Jumalaa kuninkaan kääntymisen johdosta
sekä rukoili, että se, mitä näin oli pantu alulle, myöskin tulisi
tuottamaan hedelmiä.
Legaatti poistui alttarilta, ja liikutettuna kuningas sulki hänet
syliinsä huudahtaen:
"Minä syleilen sinua ja katolista kirkkoa!" Tämä tapahtui toukokuun
5 p:nä 1578. Seuraavana päivänä Possevino piti kuninkaan pyynnöstä
messun hänelle hänen huoneessaan, ja Juhana itse ynnä kaksi hänen
sihteeriään nauttivat ehtoollista. Täten oli Juhanasta tullut
katolinen. Hänen ensi tekojaan senjälkeen oli uusien hopea-arkkujen
hankkiminen pyhäinjäännöksille.
Onneksi oli Maunu silloin Kungsbrossa, joten hän pääsi häntä
näkemästä.
Hänen palattuaan Tukholmaan kesti huumausta vielä muutamia päiviä;
ja kuningatar riemuitsi ylistellen Possevinoa antaen hänelle
kallisarvoisia lahjoja.
Nyt alkoi todellinen nuotanveto; ensin haalittiin oppilaita
seminaareihin, mieluimmin arvossapidetyistä perheistä.
Juhana oli avannut useita oppilaitoksia, ja kaikissa näissä
oli jesuiittoja opettajina. Mutta sittenkin lähetettiin taas
viisikymmentä nuorukaista Roomaan kirkkoa varten kasvatettaviksi.
Muutamat näistä palasivat jesuiittaveljeskunnan suostumuksella
kivulloisuuden tähden, toiset mukautuivat uusiin oloihin. Suuri osa
menetti ainaiseksi isänmaansa.
Muuan niistä, jotka kuuluivat ensimäiseen, Luostari-Lassin
toimittamaan lähetykseen, Lauri Eerikinpoika, palasi vuoden kuluttua
ja asettui niin julkisesti roomalaisen kirkon harhauskoa ja
saksalaisten kollegioiden menettelyä vastaan, että Possevino ja hänen
apulaisensa turhaan koettivat saada hänet vaikenemaan.
Possevinon erityisen huolenpidon esineenä oli Vadstenan luostari,
"tuo kukoistava, suljettu yrttitarha kerettiläisyyden erämaassa".
"Ihmeellistä", sanoi hän, "tätä laitosta on Jumala suojellut kuin
Noakin arkkia -- ainoana laatuaan pohjoismaissa -- jotta katolisuuden
siemen taas elpyisi, kun kerettiläisyyden vedenpaisumus kerran on
lakannut."
Hän kehotti abbedissaa ottamaan nuoria tyttöjä opetettaviksi ja
juurruttamaan heihin roomalaista uskoa. Se olisi siunattu kylvö
tulevaisuutta varten.
Nunnain lukua olisi lisättävä niin paljon kuin suinkin, ja Possevino
vihki itse muutamia vastoin vanhempain tietoa ja tahtoa.
Vadstenan piti tulla käännytystoimen kehdoksi maassa etenkin
sentähden, että laitos oli kuninkaan ja kuningattaren erityisessä
suosiossa.
Mutta ennen kaikkea oli roomalaiselle lähetystoimelle tärkeätä
vahvistaa katolisia ja niiden joukossa kuningatar Katariinaa.
Hän oli nykyään yksinomaan jesuiittain ympäröimänä ja työskenteli
väsymättömästi, vaikka hänen riutuneet elinvoimansa ilmaisivat,
että hänen elämänsä läheni loppuaan. Mutta hänen poikansa,
kruununperillinen!
Possevinon onnistui kokonaan haihduttaa tuosta kolmentoistavuotiaasta
pojasta se uskonnollinen epäröiminen, johon kuningas oli
kasvatuttanut hänet.
Kun isä vaati häntä olemaan saapuvilla liturgisessa
jumalanpalveluksessa, kieltäytyi Sigismund siitä niin jyrkästi, että
Juhana melkein vimmastui.
"Etkö tahdo totella!" kivahti hän, silmät vihasta säkenöivinä.
"Omatuntoni kieltää sen", vastasi poika.
"Omatuntosiko? Niinkuin minä en muka ymmärtäisi sitä asiaa paremmin
kuin sinä."
"Jokaisen täytyy toimia vakaumuksensa mukaan."
"Ei sinulla ole mitään vakaumusta."
"Sitä ei voikkaan järkyttää, isäni."
Nyt loppui hänen niukka kärsivällisyytensä, ja hän tarttui keppiin
lyöden poikaa.
Tämä kärsi iskut paikaltaan hievahtamatta.
Silloin kuningas heitti kepin ja juoksi pois.
Mutta sitten kääntyi hänen vihansa jesuiittoja vastaan. Eivätkö juuri
he olleet sanoneet, että hänen poikansa olisi kasvatettava ilman
uskonnollista vakaumusta, jotta hän aikoinaan, tultuaan vanhemmaksi,
saisi itse määrätä uskontonsa.
Kävi pian selville, että Juhana pysyi mielipiteessään yrittäen saada
aikaan yhteyttä liturgisen ja roomalaisen kirkon välillä.
Heti kääntymisensä jälkeen kuningas alkoi puhua Possevinolle niistä
myönnytyksistä, joihin paavin tuli suostua saadakseen Ruotsin kirkon
valtaansa.
Kun legaatti vastasi, ettei hän suinkaan luullut paavin
suostuvan mihinkään semmoisiin, tuli kuningas hyvin hämilleen ja
tyytymättömäksi.
Pian senjälkeen Possevino matkusti Roomaan viiden ruotsalaisen
nuorukaisen seuraamana.
Eivät olleet Ruotsin papitkaan tähän aikaan toimettomina. Etenkin oli
Angermanus väsymätön.
Juhana kuningas luuli erottaneensa hänet muun maailman yhteydestä,
kun oli siirtänyt hänet Ahvenanmaalle, mutta sieltä hän lähetti koko
valtakunnan papistolle leimuavan kirjoituksen liturgiaa vastaan.
Tämä tuli monen epäröivän tueksi, ja kun Juhana huomasi, ettei sitä
voitu kumota, lähetti hän Ahvenanmaalle huoveja vangitsemaan tuon
ylen suorapuheisen Angermanuksen.
Mutta tämän puoliso oli yhtä viisas kuin rohkeakin. Hän huomasi
vaaran ja uskotellen, että kirkkoherra oli sairaskäynnillä ja että
häntä pian odotettiin kotiin, hän viivytteli huoveja, jollaikaa
Angermanus toista tietä hiipi pois, astui avonaiseen veneeseen ja
pakeni meren yli Kaarle herttuan luo.
Kun venettä ei enää näkynyt, sanoi Magdaleena huoveille, että he nyt
saivat joko jäädä sinne tai lähteä tiehensä, miten itse tahtoivat;
kirkkoherra oli kaukana poissa, ja hän aikoi nyt lähteä perässä.
Hänen arvokas ja tyyni esiintymisensä herätti sellaista kunnioitusta,
ettei kukaan loukannut häntä, ja päällikkö tarjosi hänelle paikan
siinä veneessä, jonka piti viedä heidät mantereelle.
Magdaleena epäröi. Miehet alkoivat arvella, että hän veti heitä
nenästä, ja sentähden hän suostui heidän tarjoukseensa.
Eikä hänellä ollutkaan syytä katua sitä.
Raa'at huovit osoittivat hänelle melkein kunnioittavaa huomiota ja
sanoivat, että pastori Angermanus oli paljon enemmän arvoinen kuin
kaikki munkit ja katoliset papit, joiden edessä nyt täytyi notkistaa
selkänsä.
"Eihän siihen kukaan voine teitä pakottaa", tuumaili nuori, rohkea
nainen.
"Ei ole helppoa asettua korkeaa esivaltaa vastaan", vastasi eräs
miehistä.
"Toisin oli vanhan arkkipiispan aikana", lisäsi toinen. "Silloin
eivät katoliset rohjenneet."
"Tämä piispa on raukka."
"Joka juoksee hovin rappusia."
Magdaleenan poskia poltti. Sellaista piti kuulla sisarensa herrasta
ja miehestä.
"Nyt arvostelette häntä väärin", sanoi hän. "Hän on helposti
johdettava ja hyväntahtoinen, mutta halveksittava ihminen hän ei
suinkaan ole."
"Miksi lähti sitten hänen oma vaimonsa pois hänen luotansa?"
"Sentähden, että hän ei hyväksynyt hänen tekojaan ja toivoi
hänen paremmin huomaavan erehdyksensä, kun hän huomautti siitä
menettelemällä niin."
"Eikö hän ole vanhan arkkipiispan tytär?"
"On."
"Hyvä alku, sen kyllä näkee."
"Eikö hänellä ollut useampia tyttäriä?"
"Oli, kaksi vielä."
"Eikö jompikumpi keistä ole naimisissa papin kanssa?"
"On", vastasi Magdaleena hämillään.
"Mikä on hänen nimensä sitten?"
"Angermanus."
"An--ger--ma--nus: sehän olette siis te."
"Niin, hyvät ystävät, minä olen vanhan arkkipiispan tytär, ja se on
suurin kunniani", sanoi Magdaleena, ja kirkkaat kyyneleet valahtivat
hänen poskilleen. "Kunnianani pidän myös, että mieheni kaikessa astuu
jalon isäni jälkiä."
"Olisipa oikein halu kohentaa heitä hieman", tuumi eräs huoveista.
"Kun vain tietäisi miten!"
"Lyödä läjään koko paavilaispyykki."
"Ehkäpä se kävisi laatuun."
Huovien päällikkö läheni Magdaleenaa. "Teidän tähtenne he olisivat
valmiit tekemään tuhoja", sanoi hän, "ja sitä ette tahtone?"
"Jumala siitä varjelkoon!" vastasi hän.
"Rakkaat ystävät", lisäsi hän kohta senjälkeen, "seisokaamme pahaa
vastaan itse kuitenkaan sentähden mitään rikosta tekemättä. Miksipä
kävisitte katolisten kimppuun, onhan omassa vallassanne kuunnella
heitä tai olla kuulematta."
Kaikki myönsivät hänen olevan oikeassa. Kun vene laski rantaan,
pudistivat huovit miltei kaipausta tuntien jäähyväisiksi tuon
suloisen naisen kättä.
Magdaleena ei tiennyt, mihin miehensä oli mennyt. Tämä ei ollut
ehtinyt sitä hänelle sanomaan, mutta paraiten hän saisi tietää sen
Upsalassa, ja hän lähti heti sinne äitinsä luo.
Monta kummaa uutista hän sai siellä melkein heti kuulla.
Rutto raivosi Upsalassa ja sen ympäristössä. Hänen äitinsä ja
sisarensa olivat muuttaneet jonkun matkaa kaupungin ulkopuolelle
eläen siellä yksinäistä elämää.
Samana päivänä, kun he saivat sulkea Magdaleenan hellään syleilyynsä,
saapui viesti, että arkkipiispa oli sairastunut ruttoon.
"Minä lähden heti hänen luokseen!" huudahti Margareeta, ja äsken
kalpeille kasvoille ilmaantui eloa.
"Tahdotko lähteä?" kysyi Elisabet.
"Rakas äiti, minä olen joka päivä rukoillut Jumalaa, että tapahtuisi
jotakin, joka antaisi minulle aihetta tähän. Rukoukseni on kuultu,
minä en voi enkä saa viipyä."
"Mene sitten. Jumala olkoon kanssasi, Hän suojelkoon ja varjelkoon
sinua!"
Tartuntaa pelkäämättä Margareeta kiiruhti puolisonsa sairasvuoteen
ääreen.
Siellä ei ollut ketään, joka olisi tahtonut asettua hänen sijaansa.
Useimmat palvelijoista olivat paenneet.
Vanha pariskunta, joka hoiti portinvartijan tehtäviä ja piti huolta
järjestyksestä tuossa suuressa talossa, oli yksin jäljellä.
Kyynelsilmin he ottivat vastaan nuoren emäntänsä. Heitä ei hänen
tulonsa ihmetyttänyt; kristittynä naisena hän ei voinut muuta. Mutta
siitä hän sai olla varma, ettei piispa enää toipunut.
Hän tukahutti kyyneleensä ja riensi ylös tuttuja rappusia, raskain
askelin.
Hiljaa hän hiipi makuuhuoneeseen.
Piispa oli vaipunut levottomaan horrostilaan ja heittelehti
vuoteessaan.
Hyvä Jumala, oliko tämä hänen Laurinsa?
Kun hän hänet viimeksi näki, seisoi hän vahvana ja voimakkaana hänen
edessään; loukattua ylpeyttä, harmia ja vastenmielisyyttä kuvastui
katseessa, jonka hän loi häneen. Margareetan oli täytynyt koota
kaikki rohkeutensa voidakseen sanoa piispalle, että tämä oli rikkonut
lupauksensa, että hän ei hyväksynyt hänen tekojaan ja että hän
poistui hänen talostaan.
Piispa oli silloin hillinnyt itsensä ja sanonut, ettei Margareeta
niitä asioita ymmärtänyt; hän, piispa, tiesi kyllä mitä teki, ja
jos hän nyt olikin antanut myöten kuninkaalle, oli hän tehnyt sen
esiintyäksensä vastaisuudessa sitä pontevammin.
Kun Margareeta silloin sanoi, että hän tinki omantuntonsa
vaatimuksista, miten olikaan hän suuttunut; ja niin he erosivat.
Piispa kulki tietänsä eteenpäin yhä uhkamielisempänä ja pöyhkeämpänä,
ja kerran toisensa perästä hän toimi vastoin omaatuntoansa ja
vakaumustansa.
Margareeta tiesi että piispa salaa katui ja tuskitteli; sen hän
päätti piispan sisäänpainuneista poskista ja harhailevasta katseesta,
sillä hän oli monta kertaa hankkinut itselleen tilaisuuden nähdä
hänet hänen tietämättään.
Neljästi oli piispa kirjoittanut hänelle. Ensi kerran kolme kuukautta
heidän eroamisensa jälkeen. Hän _käski_ silloin puolisoansa tulemaan
takaisin; hänellä ei muka ollut halua kärsiä solvauksia hänen
tähtensä, ja jos vaimo ei tahtonut hyvällä taipua, niin hän uhkasi
käyttää lain apua; Margareetan _täytyi_ tulla kotiin.
Margareeta oli silloin vastannut, että paha siitä vain pahenisi,
sillä jos hän lausuisi julkisesti, mitä oli yksityisesti sanonut
miehelleen, niin yleinen mielipide kallistuisi hänen puolelleen ja
piispa kokoaisi tulisia hiiliä oman päänsä päälle.
Koko vuosi oli sitten kulunut piispan kirjoittamatta kertaakaan.
Sitten saapui kirje, suuri ja paksu kirje.
Kummastellen Margareeta aukaisi sen. Siinä oli hyvin monta kirjettä
hänen isä-vainajaltaan, ja näissä osittain käsiteltiin papillisia
kysymyksiä, osittain lausuttiin kunnioitusta ja tunnustusta nuorelle
Upsalan professorille.
Omasta puolestaan oli piispa lisännyt, että nämä kirjeet olivat
niin jyrkkänä vastakohtana hänen puolisonsa menettelylle, ettei hän
tahtonut niiden kuolemansa jälkeen joutuvan vieraisiin käsiin, koska
hän muka piti enemmän huolta puolisonsa hyvästä nimestä ja maineesta
kuin tämä hänen. Siinä syy, miksi hän nyt lähetti nämä hänelle.
Margareeta kiitti kallisarvoisesta lahjasta. Sellaisena, miksi hänen
isänsä oli oppinut piispan tuntemaan, sellaisena tahtoi hänkin aina
muistella isänsä hänelle antamaa puolisoa, ja hän rukoili joka päivä
Jumalaa, että piispa huomaisi hairahduksensa ja kääntyisi takaisin
ainoalle oikealle tielle.
Senjälkeen hän näki miehensä vielä useammin ja tapasikin hänet kerran.
Jos piispa olisi silloin ollut yksin, olisi hän varmaan rientänyt
puolisonsa luo.
Ja kuka tietää, eikö hänkin piispan rukouksista heltyneenä olisi
palannut takaisin.
Hän ei voinut unohtaa sitä katsetta, jonka miehensä loi häneen: siitä
saattoi lukea koko hänen tarinansa.
Ankara kirje seurasi tätä kohtausta. Margareeta ei saanut asua
samassa kaupungissa, ja virkansa tähden tuli piispan asua Upsalassa.
Margareetalle oli koko maailma avoinna; seuraavalla kerralla kun
piispa tapaisi hänet, saisi hän syytä katua kaikkea sitä pahaa, mitä
oli saanut aikaan.
Mutta hän ei tavannut enää vaimoansa, eikä tämä myöskään vastannut
kirjeeseen. Jos piispa kärsi, ei kärsinyt hänen puolisonsakaan
vähempää. Oli kysymyksessä piispan tunnonrauha, että hän tulisi
huomaamaan, miten hän kuninkaan tahtoon mukautumalla ei ollut
ainoastaan saanut aikaan häiriöitä kaikissa kirkollisissa asioissa,
vaan myöskin työskenteli kaiken sen maahan-repimiseksi, mitä hänen
suuri kaimansa, hänen appensa, oli saanut rakennetuksi.
Margareeta olisi ollut miehensä kavaltaja, jos olisi suostunut
sellaiseen; siihen mukautuminen olisi vakaumuksensa heittämistä, ja
sitä ei hän koskaan tullut tekemään.
Viimeinen kirje oli saapunut vain muutamia kuukausia sitten ja
sisälsi, että paraimpienkin aikeiden suhteen voidaan erehtyä. Piispa
myönsi kuninkaan menneen liian pitkälle sekaantuessaan asioihin,
joita ei ymmärtänyt. Lopuksi hän mainitsi, ettei nykyistä tilaa
voinut kestää kauan.
Kun Margareeta siinä seisoi vuoteen ääressä kyynelsilmin katsellen
miehensä kellastuneita ja näivettyneitä kasvoja, kulkivat kuluneet
vuodet suruisine, vaihtelevine muistoineen hiljalleen hänen sielunsa
silmien editse.
Hänen mieleensä ei juolahtanut mitä uhrauksia hän itse oli tehnyt;
uskollinen rakkaus ei käy tinkimään velvollisuuksistaan.
Piispa liikahti, ja Margareeta laski hiljaa kätensä hänen kädelleen
kuiskaten: "Laurentius!"
Tämä aukaisi silmänsä ja tuijotti häneen; sitten hän sulki ne taas,
ja kaksi kirkasta kyyneltä valahti hänen kalpeille poskilleen.
"Margareeta, minä tiesin, että sinä tulet."
"Ja nyt jään tänne; sinä olet sairas, ja minä hoidan sinua, minä
yksin."
"Tiedätkö mikä tauti minussa on?"
"Siitä en huoli; minun hoidossani sinä pian taas tulet terveeksi."
"Älä rukoile sitä Jumalalta, Margareeta", sanoi piispa hyvin
vakavasti.
"Miksi en?" kysyi tämä pelästyneenä.
"Sentähden, että minä olen ollut uskoton Herran palvelija ja että
tarvitaan puhtaampia käsiä kuin minun ohjaamaan oikealle sitä, mikä
on joutunut epäkuntoon."
"Mutta jos sinä käännyt taas?"
"Niin minua ei kukaan uskoisi. Jos tietäisit, Margareeta, miten olen
halveksinut itseäni, kuinka tuska ja tunnonvaivat voivat heikontaa
ihmisen elinvoimat."
"Minun olisi pitänyt tulla ennemmin."
"Kiitos siitä, ettet sitä tehnyt; sinun lujuutesi on minun
pelastukseni. Sinuun olen koko ajan kohottanut katseeni kuin hyvään
enkeliini; sinä et taipunut pahaan, ja minä pidin sinua rakkaimpana
kaikesta maailmassa, ja nyt ovat nämä seikat minulle portaina
taivaaseen; nyt sinä saavuit minun viime hetkenäni, ja sen minä pidän
todistuksena siitä, ettei Herra ole ottanut kättänsä minulta, sillä
sitä olen yöt-päivät rukoillut Häneltä, ja nyt on rukoukseni kuultu."
Uskollisesti istui Margareeta hänen vuoteensa ääressä, ja piispa
hellitti tuskin ollenkaan hänen kädestään.
Kun tuskat kovasti ahdistivat häntä, tahtoi hän, että Margareeta
olisi poistunut, mutta kun tämä kielsi, hymyili hän hänelle sanoen:
"Kiitos!"
Neljäntenä päivänä hän oli loppunut.
Tiedotonna kannettiin Margareeta pois, ja useita päiviä pelättiin
hänen kuolevan, mutta nuoruuden voimat voittivat, ja hän toipui
vähitellen äidin ja sisaren häntä hellästi hoitaessa.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin saapui tieto, että Angermanus oli
paennut herttuan luo, joka oli hyväntahtoisesti ottanut hänet vastaan.
Piispa Martti ja Pietari Joonaanpoika arvelivat nyt jo olevansa
kyllin voimakkaat kamppailemaan Possevinoa ja koko hänen
jesuiittakollegiotansa vastaan.
Tieto näistä tapahtumista sai kuninkaan aivan vimmoihinsa. Angermanus
täytyi saada takaisin, vaikkapa asevoimalla. Tämä oli kuninkaan
valtaa ja oikeuksia vastaan tähdätty loukkaus, joka herttuan tuli
saada kalliisti maksaa.
De la Gardie teki kaiken voitavansa tyynnyttääkseen vimmastunutta
hallitsijaa, joka ei olisi kammoksunut sisällistä sotaakaan
kostaakseen kunniansa loukkaamisen, kuten hän sanoi.
Onneksi oli Kaarle liian viisas jännittääkseen jousta viimeiseen
asti: hän kehotti Angermanusta pakenemaan Norjan kautta Lyypekkiin.
Tämä oli heti valmis ja kiiruhti ilmoittamaan siitä puolisolleen.
Herttua ja lukuisat ystävät lupasivat hänelle kannatusta, ja hän
puolestaan sanoi heille viime hengenvetoonsa asti tahtovansa olla
liturgian voimakas ja uupumaton vastustaja.
Reipas ja päättäväinen kun oli kaikissa toimissaan, lähti hän kohta
senjälkeen tapaamatta ennenkuin Lyypekissä uskollista Magdaleenaansa.
Nyt täytyi Juhanan heittää sotatuumat mielestään. Eihän Angermanus
voinut olla vaarallinen, kun hän kerran oli maasta poissa.
Mutta siinä hän suuresti pettyi. Lyypekissä Angermanus työskenteli
niinkuin muuallakin ainoastaan Ruotsin kirkon asioissa.
Heti kun Juhana lähetti liikkeelle jonkun uuden kirjoituksen
liturgian puolesta, kyhäsi herttuakunnan papisto heti vastauksen
siihen. Mutta kun he eivät uskaltaneet kirjoittaa niin ankarasti
valtakunnan kuningasta vastaan, kuin asia olisi vaatinut, lähetettiin
kirjoitus Angermanukselle, ja tämä, jonka vertaista heissä ei
ollut mitä loogilliseen terävyyteen ja todistelukykyyn tuli, tämä
kirjoitti, painatti ja lähetti pelkäämättä, säälimättä vastauksen
korkealle riitaveljelleen.
10.