Kustaa Vaasa ja Laurentius Pietarinpoika ovat protestanttisuuden
kaksoistähtiä, jotka loistavat melkein yhtä kirkkaasti.
Me tiedämme, että Kustaan kolmas avioliitto joksikin aikaa häiritsi
heidän ystävyyttään, mutta entistään ehompana se uusiutui, kun
kuningas oli ehtinyt tyynesti ajatella asiaa.
Laurentius olikin nuhteeton mies. Työssään uuttera, neuvova,
rankaiseva ja opettava, sekä yksityisessä että julkisessa elämässään
jumalanpelon, ahkeruuden ja hyväntekeväisyyden perikuva.
Hänen neljäkymmentä kirjallista teostansa ovat todistuksena hänen
laajasta toiminnastaan.
Ruotsinkieli saa kiittää häntä ja hänen veljeänsä kehityksestä, joka
oli siihen aikaan tavaton.
Näistä loistavista ansioista huolimatta hän oli vaatimaton, hiljainen
ja rauhallinen. Ja kuitenkin hän oli, kuten edellisestä tiedämme,
järkähtämätön siinä, mitä piti oikeana.
Kustaa Vaasa koetti monta kertaa saada häntä taipumaan, mutta se ei
onnistunut.
Eerik pelkäsi häntä ja sai usein pitää hyvänään hänen terävät
nuhteensa.
Juhana koetti saada hänen vakaumustaan horjumaan, mutta ennemmin
olisi vuoren siirtänyt.
Hän oli pannut kruunun Kustaan toisen pojan päähän. Hän samoin kuin
monet muutkin olisi kernaasti tahtonut toivoa, että Ruotsille olisi
koittanut levollisempi ja rauhallisempi aika. Mutta se oli hyvin
epäilyksenalaista, tulevaisuus näytti hänestä synkältä ja uhkaavalta.
Nyt hän oli 70-vuotias.
Ruotsin kirkon kaikissa tärkeämmissä viroissa oli miehiä, jotka
olivat saaneet elämänviisautensa ja kirkollisen toimintakantansa
joko hänen omassa koulussaan tai myöskin Wittenbergin ja Rostockin
yliopistoissa niinkuin hän itsekin.
Ilolla hän ajatteli, että viisikymmentä nuorukaista nyt oli Saksassa
opiskelemassa hänen kustannuksellaan.
Kotona hän oli tähän asti menestyksellä taistellut sitä
puritaanisuutta vastaan, joka Ruotsissa niinkuin muuallakin tahtoi
päästä valtaan ollen joko salaisesti tai julkisesti liitossa yhä
enemmän leviävän kalvinilaisuuden kanssa.
Kirkolliset olot Saksassa olivat melkein täydellisessä sekasorron
tilassa.
Miten olikaan Lutherin oppia väännelty ja sotkettu!
Yksinkertaisimmatkin totuudet olivat mitä kiivaimpain kiistain
esineinä.
Protestanttisen kirkon tila Saksassa oli omiansa työntämään luotansa
monta, jotka eivät olleet sen lujemmin kiintyneet ikuisiin totuuksiin.
Taistelu riehui vakavaa tunnustusmuotoa innokkaasti etsittäessä.
Niinkuin ainakin takerruttiin sanansaivarruksiin; kuorta tutkittaessa
heitettiin ydin pois.
Ja tällaisten erimielisyyksien johdosta nousi yliopisto otteluun
toista vastaan.
Ruhtinaat kannattivat eri puolueita useinkin valtiollisista syistä.
Evankelisluterilaiset olivat sotakannalla kalvinilaisia vastaan,
puhtaat luterilaiset melanktonilaisia vastaan!
Ja roomalais-katoliset kiihottivat taistelua minkä voivat. Kuta
yleisempi ja kiivaampi oli eripuraisuus, sitä enemmän oli aihetta
toivoa protestanttisuuden hajaantumista ja kukistumista.
Yhtä selvään käsitti Laurentius olosuhteet omassa maassaan.
Hän tunsi kuningattaren katoliset taipumukset ja suuren vaikutuksen.
Oli luultavaa, että liturgiset ponnistukset vetivät Juhanaa samaan
suuntaan.
Levittääkseen tämänhenkisiä kirjoituksia käytti Juhana tavallisia
keinojaan: imartelua, lupauksia ja virkaylennyksiä, mutta myöskin
uhkauksia ja vainoomisia.
Ruotsin kirkon asema riippui nyt erittäinkin sen papistosta. Jos se
olisi vankkana, ei Juhana voisi mitään.
Kaksi Laurentiuksen tytärtä oli naimisissa, vanhin, Margareeta,
Upsalan professorin Laurentius Pietarinpojan kanssa, jota erotukseksi
appi-isästään nimitettiin Gothukseksi.
Hän oli tunnettu erinomaisesta sukkeluudestaan ja suuresta
työkyvystään. Hän oli jonkun aikaa ollut Eerik XIV:n hovisaarnaajana,
ja tämä oli lähettänyt hänet Wittenbergiin.
Toinen tytär, Magdaleena, oli naimisissa liturgian voimakkaan
vastustajan, tukholmalaisen rehtorin Andreas Angermanuksen kanssa.
"Tahdotteko molemmat auttaa Ruotsin kirkon voimassapysymistä, kun
minä lähden täältä?" kysyi vanha arkkipiispa.
"Teidän työnne on oleva minulle pyhä, viimeiseen hengenvetooni asti
tahdon taistella sen puolesta", huudahti nuori Laurentius.
"Entä sinä, poikani Andreas?"
"Toimeni vastatkoot puolestani."
"Minä olen valmistanut evankelisen kirkkojärjestyksen", sanoi vanha
piispa, "ja soisin, että se tulisi hyväksytyksi koko valtakunnassa."
"Siinä tapauksessa pitänee kirkolliskokous kutsuttaman kokoon."
"Eikö siihen tarvita kuninkaan suostumusta?" kysyi Andreas.
"Tietysti", vastasi piispa, "mutta minä en epäile, ettei sitä
saataisi."
"Mahdollista kyllä, ellei vaan kuninkaalla ole oma liturgiansa
ajatuksissaan."
"Andreas epäilee häntä syyttä", huudahti professori.
"Minä en luota siihen, joka ottaa Pietari Kaarlenpojan uudelleen
armoihinsa", vastasi tämä.
"Onko kuningas tehnyt sen?"
"Kaarlenpoika on vakuuttanut olevansa viaton Sturein murhaan",
jatkoi professori; "ei ole oikein tuomita häntä pelkkien epäluulojen
perusteella."
"Se on totta", huomautti piispa, "mutta minun täytyy tunnustaa
toivoneeni, ettei kuningas olisi sitä tehnyt."
"Hänestä tulee innokas liturgian puolustaja."
"Pitäisitkö hänestä enemmän, jos hän ei olisi liturgialainen?" kysyi
professori.
"En, tosiaankaan, sitä en tekisi."
"Ethän sinä, Andreas, tule liturgialaiseksi?"
"Ennen annan heidän tallata itseni jalkoihinsa."
"Kun kuninkaalla on niin kiivas luonne, ei voi tietää mitä tapahtuu",
vastasi vilkas professori. "Mutta eihän se niin pitkälle menne,
papisto on oleva yhtenä miehenä!"
"Se on oikein, yhtenä miehenä", jatkoi piispa, "ja siihen minä sanon
amen!"
Kirkolliskokous pidettiin Upsalassa kesällä 1572. Päätettiin pysyä
puhtaassa kristillisessä opissa sellaisena kuin se oli profeettain ja
apostolien kirjoituksissa, harrastaa kunniallisuutta, kuria ja hyviä
tapoja sekä estää kaikkea, mikä sitä vastaan soti.
Lopuksi päätettiin noudattaa niitä kirkkotapoja ja sitä järjestystä,
mitä nyt käytäntöön otetussa ja hyväksytyssä kirkkokäsikirjassa oli
säädetty.
Samana päivänä, jolloin kokous loppui, tunsi Laurentius viimeisen
tautinsa ensimäiset oireet, mutta iloisella uskalluksella hän katseli
kokoontuneita, joista suurin osa oli hänelle hyvin tuttuja.
Useimmat heistä kuuluivat nuorempaan sukupolveen; monet olivat
olleet hänen oppilaitaan, ja kunnioituksella ja luottamuksella he
kuuntelivat hänen sanojaan.
Ja hän kehotti heitä pysymään lujina, niin ettei mikään maailmassa
voisi viekoitella heitä pois tuolta ainoalta totuuden ja oikeuden
tieltä. Herra oli asettanut heidät kansalle tietä osoittamaan;
seisokoot he uskollisina kukin paikallaan älköötkä antako muiden
herrojen siitä vetää pois itseänsä; heillä oli vain yksi Herra, Häntä
heidän tuli uskollisesti palvella.
Monet kokouksen jäsenistä puhuivat hänen kanssaan niistä myrskyistä,
joita hänen kuolemansa jälkeen tuli puhkeamaan.
"Työ on Herran!" huudahti piispa. "Sentähden se myös varmana seisoo!"
Uupuneena ja vaipunein voimin hän palasi kotiin.
Siellä ottivat hänet vastaan puoliso ja tyttäret, jotka pitivät
hänestä mitä hellintä huolta.
Mutta vielä kerran hän tahtoi nähdä koko papiston ympärillään.
Heitä kokoontui hänen sairasvuoteelleen niin monta kuin mahtua voi.
Hän sanoi heille jäähyväisensä kehottaen heitä isällisellä
sydämellisyydellä ja vakavuudella ahkeruuteen ja kestävyyteen uskossa.
Syvästi liikutettuina hänen virkaveljensä erosivat hänestä.
Ja kun he olivat kaikki menneet, huudahti hän:
"Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään, sillä hän on
nähnyt sinun autuutesi!"
Riitaisuuksien aikana vetosivat evankeliset usein jälkeenpäin häneen
kuin apostoliin, eivätkä heidän vastustajansa koskaan uskaltaneet
lausua mitään tuota yleisesti kunnioitettua miestä vastaan.
Kokouksen vielä kestäessä puhuttiin paljon eräästä
riitakirjoituksesta, jonka kuningattaren hovisaarnaaja, Juhana
Herbst, oli kyhännyt ja suunnannut arkkipiispaa vastaan.
Tarkoituksena oli todistaa, että ainoastaan katolisessa kirkossa oli
todellinen papisto ja autuaaksitekevät armonvälikappaleet sekä että
pyhimystenpalvelus oli luvallista.
Arkkipiispan mieli kuohahti: hän sanoi tahtovansa itse vastata
kirjoitukseen ja kumota sen.
Sen hän tekikin, ja valtiopäivillä Tukholmassa seuraavana vuonna
luki Vesteråsin tuomiorovasti Erasmus Nikolauksenpoika julki hänen
kirjoituksensa.
Samassa tilaisuudessa tapahtui kuninkaan käskystä Herbstin ja
Linköpingin piispan kesken väittely kirkollisista kysymyksistä, ja
kuningas asettui silloin ehdottomasti piispan puolelle.
Tieto tästä ilahutti suuresti vanhaa arkkipiispaa.
Senjälkeen vähenivät hänen voimansa yhä enemmän, ja syyspuoleen
saattoi havaita, ettei hänellä enää ollut pitkää aikaa jäljellä.
Silloin hän kutsui vielä kerran Erasmus Nikolauksenpojan luokseen ja
pyysi häntä kiittämään kuningas Juhanaa siitä, että tämä piti huolta
kirkon asioista.
Samalla hän pyysi ja vannotti kuningasta sen katoomattoman kruunun
kautta, jonka hän toivoi saavuttavansa tulevassa elämässä,
suojelemaan kirkkoa, jotta se säilyttäisi nykyisen puhtautensa ja
nykyiset laitoksensa.
Tämä pyyntö esitettiin, ja kuninkaan tervehdykset sekä kiitos
hänen kehotuksestaan ynnä lupaus sen noudattamisesta ehtivät vielä
arkkipiispalle, ennenkuin hän kuoli.
Laurentius Pietarinpoika kuoli lokakuun 26 p:nä 1573 lähes
74-vuotiaana, oltuaan arkkipiispana enemmän kuin 42 vuotta.
Hän oli elänyt suurta, vaiherikasta elämää, mutta ihmeellisintä
kaikesta oli se, ettei hän koskaan ollut uskoton velvollisuudelleen,
ei koskaan tehnyt mitään, jota hänen olisi tarvinnut toivoa
poispyyhityksi elämänsä suuresta muistikirjasta.
Hänen asemansa asetti hänet kaikkien arvosteltavaksi, mutta ei ketään
eikä mitään hänen tarvinnut hävetä.
Sentähden on hän kaikkina aikoina oleva todellisen kirkonpäämiehen
esikuvana.
Hänet haudattiin Upsalan tuomiokirkon pääkuoriin, missä hänen
hautakivensä vielä on.