Esi-isäin maineen kajastus loi vielä heijastustansa sukuun, jolla
ei ole ollut ainoastaan loistava, vaan tuntuvasti vaikuttavakin
tehtävä Ruotsin historiassa. Arka pelkuruus, Vaasan suvun perisynti,
oli jo murhaavalla kädellä katkonut puun jaloimpia oksia. Jäljellä
oli ainoastaan muutamia heikkoja, vähäpätöisiä vesoja; vanha runko
oli hautaansa kumartumassa, mutta kuitenkin katsoivat kaikki siihen
kunnioituksella, kuitenkin asetettiin Sture-nimi korkeimmaksi Ruotsin
ylpeän aatelin kesken.
Suru on koukistanut Märta rouvan ja tehnyt hänen hiuksensa valkeiksi,
mutta mieleltään hän oli käynyt ehkäpä entistään ylpeämmäksi.
Suvun kunniassa ei ollut tahraakaan, ja kunnian piti Märta rouva
korkeimpana kaikesta.
Kaksi vielä jotensakin nuorta poikaa oli jäljellä, mutta vävyt
olivat korkea-arvoisia miehiä. Siinä oli Ture Pietarinpoika Bielke,
Salestadin herra, naimisissa vanhimman tyttären Sigridin kanssa;
Hogenskild Bielke, naimisissa lempilapsen Annan kanssa; Ture
Niilonpoika Bielke, Åkerön herra, naimisissa Margareetan kanssa;
ja vielä olivat jäljellä Magdaleena ja Kristiina. Viimemainittu
oli vielä alaikäinen, ja edellinen hylkäsi itsepintaisesti kaikki
naimatarjoukset, joita hänelle tehtiin. Mitään syytä hän ei
maininnut puolestaan, mutta mahdollista oli, että vanha rakkaus
Eerik Stenbockiin vielä kyti, vaikka Märta rouva oli kirjoittanut
arkkipiispalle ja tämä oli kieltänyt niin läheisten sukulaisten
liiton, Senjälkeen oli Märta rouva sanonut "ei!" -- eikä se asia
voinut enää tulla kysymykseen.
Vuodet vierivät, ja katkerat surut olivat karkoittaneet kaikki
itsekkäät pyyteet. Eerik Stenbock kävi Hörningsholmassa yhtä
innokkaasti kuin ennenkin, ja kun suruaika oli ohi ja salit taas
täyttyivät lukuisista vieraista ja ystävistä, silloin sai Eerik
herra monta kertaa toivomansa tilaisuuden kuiskia Magdaleenalle
uskollisesta rakkaudestaan.
Alussa tämä kielsi häntä koskaan puhumasta siitä, mutta hänen ankara
liikutuksensa ilmaisi paremmin kuin sanat, että Eerik oli yhtä
lemmitty kuin ennenkin ja että vain ankaran Märta rouvan tahto sitoi
neidon kielen.
Toisen kerran hän tapasi hänet alhaalla puistossa, jossa he ensi
kerran olivat ilmaisseet toisilleen rakkautensa, ja siellä Magdaleena
tunnusti itkien ja huokaillen, että oli luullut Eerik herran luoneen
silmäyksensä johonkuhun nuorempaan. Hän itse sanoi aina pysyvänsä
uskollisena ensimäiselle ja ainoalle lemmelleen.
Silloin Eerik muistutti, että hän nyt oli 34- ja Magdaleena
33-vuotias. Pitäisikö heidän riutua ja huokailla koko ikänsä saamatta
koskaan toisiaan? Jos Magdaleena sen voisikin tehdä, niin hän ei
sitä kestäisi. Jos Magdaleena oli vakavasti päättänyt olla tulematta
hänelle, niin hän lähtee sotaan tataareja vastaan; mieluisammin hän
kuolee kuin kituu moista elämää. Magdaleena sai nyt ratkaista heidän
kohtalonsa.
Kiihkein rukouksin tahtoi Magdaleena saada Eerikin heittämään
mielestään sellaiset ajatukset, mutta tämä pysyi päätöksessään.
Kun Magdaleena pyysi miettimisaikaa, väitti Eerik, että sitä oli
ollut jo 16 vuotta; nyt hänen täytyi tehdä päätöksensä.
Magdaleena sanoi, että Eerik oli julma hänelle, mutta samalla
kuitenkin hänen kalpeat poskensa alkoivat rusottaa ja silmistä hehkui
nuoruuden tuli.
Eerik vastasi, että kaikki tapahtui vain sentähden, että hän
niin suuresti rakasti Magdaleenaa. Nyt tiesi hän Magdaleenankin
uskollisesti lempivän, ja sentähden täytyi tämän suostua niin pian
kuin mahdollista tulemaan hänen puolisokseen.
Magdaleena kysyi, mitä Eerik aikoi tehdä.
"Vien sinut pois täältä kanssani", vastasi hän.
"Mutta se estetään."
"Kaarle herttua on luvannut auttaa meitä."
"Mitä hän aikoo?"
"Hän lainaa minulle 200 ratsumiestä suojelemaan pakomatkaamme."
"Oi Eerik, mitä sanoo rakas äiti!"
"Sinun täytyy valita hänen ja minun välillä."
"Sinä tiedät, että minä rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta."
"Sitten sinun täytyy antaa minun määrätä."
"Joko se piankin..."
"Niin pian kuin saan kaikki järjestykseen Svärdsbrossa."
"Ihana Svärdsbro!"
"Saa paraan koristuksensa, kun rouva tulee taloon. Joulun tienoissa,
arvelen."
"Ei, ei, Eerik, jouluilo Hörningsholmassa tulisi häirityksi. Mitä
tekisivätkään rakas äiti ja sisaret, sukulaiset ja ystävät, jos
suurta ja riemuisaa juhlaa vanhan tavan mukaan ei saataisi viettää
ilossa ja rauhassa. Ei jouluksi, Eerik, se on mahdotonta!"
"No, heti jälkeen sitten."
"Ei liian pian. Siitä tulee niin suuri levottomuus."
"Sinä vain tahdot viivytellä; älä tee niin, Magdaleena."
Äänessä oli jotakin uhkaavaa, joka säikytti Magdaleenaa. "Minä
ajattelin maaliskuussa", sanoi hän.
"Olkoon menneeksi! Maaliskuussa siis! Sinulla on pitkä valmistusaika,
kokonaista kuusi kuukautta, mutta toimi sitten niin, ettei enää tule
mitään esteitä; minä en olisi siitä hyvilläni."
"Älä ole minulle pahoillasi, rakastettuni; minä en ole koskaan ennen
tehnyt vastoin äidin tahtoa."
"Mutta nyt olet valinnut itsellesi herran."
"Hän ei ole vielä herrani, ja sentähden täytyy hänen olla
kärsivällinen minua kohtaan", vastasi Magdaleena, katsoen häntä
rukoilevin, lempivin silmäyksin.
"Jos vain olisin oikein varma."
"Minustako?" kysyi Magdaleena hämmästyneenä.
"Niin, minä melkein pelkään, että sinä rakastat äitiä ja sisaria,
sukulaisia ja ystäviä enemmän kuin minua."
"Olisinko sitten suostunut seuraamaan sinua?"
"Mutta sinä et saa rakastaa heitä yhtä paljon."
"Enkö minä lähde kaikkien heidän luotaan? Mitä voit vielä pyytää?"
sanoi hän kirkasten kyynelten vieriessä kalvenneita poskia alas.
"Anteeksi, lemmittyni! Rakkaus on itsekästä, se tahtoo saada kaikki
yksin, ja minä olen kaikille omaisillesi, koko sinun suvullesi
mustasukkainen sentähden, että he saavat pitää omanaan sen, jonka
pitäisi kuuluman yksinomaan minulle."
"Puhukaamme nyt järjellisesti. Mistä tiedän..."
"Milloin päivä ja hetki on tullutko? Minä annan sinulle tiedon siitä.
Tästäpuolin en tule niin usein Hörningsholmaan; se vain herättäisi
epäluuloa."
"Päinvastoin täytyy sinun tulla useammin sekä valloittaa ja anastaa
kaikkien sydämet, niinkuin minun sydämeni jo olet voittanut."
"Miksi niin?" kysyi Eerik hymyillen.
"Jos he oppivat tuntemaan ja rakastamaan sinua, niin he puhuvat
puolestamme, kun me olemme poissa, ja sinun tähtesi rakas äiti ehkä
taipuu."
"Minä tulen", sanoi Eerik. "Sinä tiedät kyllä, kuinka mielelläni sen
teen."
Kului siitä syksy suurissa jouluhommissa. Eerik herra kävi usein
vierailemassa. Magdaleenan siskoille ja palvelijoille hän jakeli
runsaita lahjoja, ja Märta rouva sai muutamia kallisarvoisia
päähineitä, jotka häntä suuresti miellyttivät.
Magdaleena oli melkein ainoa, joka ei saanut mitään, ja kun muut
ilveilivät siitä, sanoi hän, että Eerik aikoi lahjoittaa hänelle
harvinaisen kauniin hevosen, jota joka päivä totutettiin valjaisiin.
Joulua vietettiin siihen aikaan toisin kuin nykyään. Rikkaisiin
perheisiin kokoontui vieraita satamäärin, pöydät olivat aina ruokia
ja juomia niin täynnä kuin kestivät, eikä ainoastaan ylhäisiä
herrassukuisia, vaan myöskin omia ja vierasten lukuisia palvelijoita
varten. Saadaksemme käsityksen siitä, miten paljon sellaisissa
tilaisuuksissa tarvittiin, mainittakoon tässä luettelo eräissä
Hörningsholman kesteissä käytetyistä aineista:
30 aarnia viiniä, 4 tynnyriä simaa, 12 tynnyriä kirsikkajuomaa, 1 1/2
tynnyriä mehua, 20 lästiä olutta, 45 härkää, 200 lammasta, 21 sikaa,
17 vasikkaa, 453 kannua hunajaa, sitäpaitsi kanoja, kalkkunoita,
sokerileivoksia, rusinoita, manteleita, makeita viinejä y.m. y.m.
Sellaisissa tilaisuuksissa elettiin yhtä suurellisesti "suuren surun"
jälkeen kuin sitä ennenkin. Märta rouva arveli, että nuorten tulisi
huvitella ja haihduttaa suruansa; se oli heidän ikänsä mukaista.
Mitä häneen itseensä tuli, niin hän kantoi surupukuansa niin hyvin
vierashuoneessa kuin herransa salakamarissakin, jossa hän aina
oleskeli jonkun ajan päivästä.
Hän oli iloissaan, että Magdaleena oli virkistymään päin; hän ei
ollut enää niin kalpea eikä niin suruissaan kuin ennen. Kuuliainen ja
tottelevainen tytär hän oli aina ollut; nyt hän näytti koettavan jos
suinkin olla vieläkin kuuliaisempi.
Mielihyväkseen Märta rouva huomasi, että hänen rakas lapsensa puhui
vähemmän kuin ennen Eerik Stenbockin kanssa, näyttipä vielä käyvän
aivan hämilleenkin, kun tämä läheni häntä, näytti toivovan, että tämä
jättäisi hänet rauhaan. Märta rouva tuumiskeli itsekseen, kukapa
hänen jalosukuisista vieraistaan oli voittanut ihanan neidon sydämen,
ja saisiko kohta valmistaa häitä neljännelle tyttärelleen.
Tammikuun keskipalkoilla lähtivät useimmat vieraat. Ensimäisten
joukossa matkusti herra Eerik Stenbock, mutta hän oli maininnut, että
hänen sisarensa, rouva Cecilia Roos, halusi käydä Hörningsholmassa,
ja vierasvarainen emäntä toivotti hänet tervetulleeksi milloin
tahansa.
Tällä kertaa oli Eerik herra miellyttänyt häntä paljon enemmän kuin
ennen, ja hyvästeltäessä sanoi Märta rouva, että Eerik sai tehdä
seuraa sisarelleen, jos tahtoi.
Kutsu näytti hyvin ilahuttavan nuorta herraa, ja hän näytti
hilpeämmältä kuin oli ollut moneen vuoteen.
Naiduista tyttäristä ei jäänyt jäljelle ketään muita kuin rouva
Sigrid. Hänen herransa oli matkoilla, ja Hörningsholman vaihteleva
elämä miellytti häntä paremmin kuin Salestadin hiljaisuus.
Märta rouva palasi tavallisiin toimiinsa, joita pitkät pyhät olivat
jonkun verran keskeyttäneet.
Itse hän piti huolta tiluksistaan, vouti sai joka päivä tehdä tilin
sekä kaikesta, mitä kului, että kaikesta, mitä toimittiin. Jos
joku kartanon väestä niskoitteli, tapahtui usein, että Märta rouva
rankaisi häntä omin käsin, ja jos niskoittelua jatkui, annettiin
syylliselle vesileipä-vankeutta.
Olipa menty niinkin pitkälle, että vouti Märta rouvan käskystä ruoski
kuoliaaksi erään talonpojan, joka oli varastanut kartanosta.
Asia tuli kuninkaan korviin, ja ankara rouva pantiin syytteeseen,
mutta hän vastasi olevansa itse omain talonpoikainsa herra.
Oli pitkällinen ja hyvä rekikeli 1573, ja vieraita tuli
Hörningsholmaan, toisia meni.
Maaliskuun alussa tulivat Eerik herra ja Cecilia rouva. Märta rouva
lausui molemmat tervetulleiksi sanoen leikillisesti, ettei ollut
Hörningsholmassa ollut vieraita muutamaan päivään, ja että hän
odotti, että heidän mukanansa saapuisi muitakin.
Rouvat Sigrid ja Cecilia olivat lapsuudenystäviä ja iloitsivat
toisensa tavatessaan. Jälkimäinen oli kuitenkin hyvin liikutettu ja
levoton, ja kun kysyttiin syytä siihen, vastasi hän, että he olivat
nähneet paljon susia ja että hän oli pelännyt niiden hyökkäävän
heidän kimppuunsa.
Eerik herra oli melkein heti lähtenyt etsimään nuoria Stureja, mutta
Magdaleena viivytteli kauan, ennenkuin tuli vieraita tervehtimään, ja
kun hän vihdoinkin tuli, oli hän kalmankalpea. Kysyttiin, oliko hän
sairas.
"Kyllä", vastasi hän, "minä en voi hyvin."
Sigrid ja Cecilia tahtoivat, että hän olisi käynyt vuoteeseen.
Melkein samassa tuli Eerik herra sisään ja synkistyi nähdessään
Magdaleenan.
"Pahoinvointini ei ole niin vaarallista", sanoi Magdaleena, "minä
olen mieluummin ylhäällä."
Sitten hän ponnisti kaikki voimansa näyttääkseen iloiselta ja joutui
pian vilkkaaseen keskusteluun Cecilia rouvan kanssa, samanmielisiä
kun tuntuivat olevan. Vaikeammaksi kävi saada Eerik herra hilpeälle
tuulelle, mutta Magdaleena näytti pitävän sitä niin tärkeänä, että se
synnytti kummastusta sekä Märta rouvassa että Sigridissä. He eivät
voineet ymmärtää, miksi Eerik herran huono mieliala vaikutti häneen.
Haihtuipa toki sekin, ja nyt kertoili Eerik herra Märta rouvalle
hoviuutisia, ja kun hän kokonaan asettui Märta rouvan kannalle,
unohti tämä pian kaikki muut.
Mutta illalla hyvää yötä toivoteltaessa pisti Eerik herra salaa
pienen kirjeen Magdaleenan käteen.
Neidosta tuntui, kuin se olisi polttanut häntä, ja kauan kesti,
ennenkuin hän uskalsi aukaista sen.
Hän katseli ympärilleen pienessä kamarissaan. Jättäisikö hän sen
ainiaaksi... pakenisiko äitinsä huoneesta kuin karkuri, pakolainen?
Mutta jos hän kieltäytyisi seuraamasta Eerik Stenbockia, eikö hän
tulisi ainaiseksi erotetuksi hänestä, eikö vielä lisäksi syypääksi
hänen kuolemaansakin...? Jospa hän vain tietäisi, että saisi kuolla
samalla kertaa kuin hänkin, elää sen jälkeen kuin hän oli mennyt pois
ja sellaisissa tunnon tuskissa... sitä hän ei voisi. Ja hän lankesi
polvilleen ja rukoili, rukoili voimia, rukoili sääliä, rukoili valoa
pimeydessä, joka häntä ympäröi. Hän ei tiennyt, mikä oli oikein, mikä
väärin, ei nähnyt mitään polkua edessään.
Turhaan hän koetti nukahtaa, uni pakeni häntä.
Päivän koittaessa hän kiiruhti ylös, pukeutui hätäisesti, lankesi
polvilleen ikkunansa ääreen ja rukoili koko sielustaan kyynelten
tulvaillessa.
Silloin tuli Sigrid rouva huoneeseen. "Jumala teitä siunatkoon, rakas
sisko", sanoi hän lempeästi. "Teillä on hyvä työ tekeillä."
"Suokoon Jumala, että se olisi hyvä!" vastasi Magdaleena syvästi
liikutettuna.
"Miksikä niin puhutte? Onhan oikein rukoilla kyynelsilmin hyvää
Jumalaa."
Magdaleena oli noussut. Vavisten hän seisoi sisarensa edessä ja
ojensi rukoilevasti kätensä häntä kohden sanoen: "Joskin kaikki
omaiseni hylkäisivät minut, niin ettehän toki te luovuta uskollista
sydäntänne minusta." Sitten hän lankesi sisarensa kaulaan.
"Minkätähden puhutte semmoisia sanoja?" vastasi Sigrid rouva hyvin
hämmästyneenä. "Ei kukaan Sture-suvun jäsenistä ole tehnyt mitään
semmoista, että meidän sentähden olisi tarvinnut luovuttaa sydämiämme
hänestä."
Märta rouvan ääni kuului ulkopuolelta. Hän huusi tytärtään Sigridiä.
Tämä suuteli Magdaleenaa ja riensi ulos.
Heti senjälkeen tuli Eerik herra. Hän lausui kohteliaasti hyvää
huomenta Märta rouvalle ja Sigrid rouvalle, eikä häneltä jäänyt
huomaamatta, että edellinen heistä katseli häntä terävästi ja
epäluuloisesti.
Peli oli sekä rohkeata että vaarallista, mutta nyt piti voittaa tai
kadottaa.
Magdaleena tuli kamarista.
"Rakas sisar", sanoi hän kevyesti ja vapaasti Magdaleenalle,
"tahdotteko nähdä hevosen, jonka olen teille kasvattanut? Se seisoo
alhaalla linnanpihalla."
Magdaleena nyökäytti vain päätänsä, puhua hän ei voinut. Eerik
tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet alas. Kun he menivät
etehisen lävitse, istuivat siellä vanha uskottu palvelija Niilo ja
Anna Sturen imettäjä, Lucia eukko, joka nousi ja niiasi.
"Seuraa minua!" käski Magdaleena.
Alhaalla porttiholvissa oli hevonen reen eteen valjastettuna. Eerik
asetti neidin istumaan siihen, imettäjä sai istua hänen viereensä,
itse hän asettui taakse ja ajoi linnan pihan poikki.
Useat palvelijat seisoivat siinä ympärillä katselemassa. Kaikki
luulivat lähdettävän metsästysretkelle.
Mutta kun imettäjä huomasi, että Eerik herra käänsi alas merelle päin
ja ajoi niin kiivaasti, aavisti hän pahaa ja rupesi huutamaan ja
valittamaan.
"Mitä te teette, rakas neiti? Ajatelkaa, kuinka vihaiseksi äitinne
tulee, kun matkustatte näin yksin."
Silloin otti Eerik herra esiin lyhyen pyssyn sanoen: "Vaiti, tai
olette puhunut viimeisen kerran!"
Heti kun he olivat ehtineet alas jäälle, tuli ratsumiehiä joka
puolelta. He ympäröivät reen, ja niin mentiin huimaa vauhtia aina
Svärdsbrohon asti.
Siellä oli jo räätäleitä ja ompelijoita. Kalliita kankaita oli
odottamassa, mittaa otettiin ja ruvettiin heti morsiamelle pukuja
neulomaan.
Juuri kun Eerik ajoi alas merelle, seisoi Kristiina Sture ikkunassa
katsellen lähtöä.
"Herra Eerik vie varmaankin pois Magdaleena siskon", huudahti hän.
"Katsokaa, miten hurjasti hän ajaa!"
Rouvat Märta ja Sigrid kiiruhtivat ikkunaan, mutta kohta senjälkeen
alas pihalle.
Kun äiti epätoivoissaan huomasi, että he jo olivat kaukana, kaatui
hän tainnoksiin ympärillä-olevain syliin. Hän toipui kuitenkin pian
ja nousi kiivaasti. Hänen tuijottava katseensa suuntausi Sigridiin.
"Lähde heti jälkeen", käski hän, "ja koeta saada onneton lapsi
takaisin luokseni."
Sigrid rouva totteli raskain mielin.
Sillä välin istui Märta rouva rappusilla katsellen merelle päin
ikäänkuin odottaen, että tyttärensä katuisi ja kääntyisi takaisin.
Hän ei itkenyt, mutta hän valitteli, kuin olisi kärsinyt kovia
ruumiin tuskia. Hän ei kuunnellut ensinkään mitä Kristiina neiti ja
palvelijattaret sanoivat.
Tuli silloin siihen kreivitär Cecilia. Hän näytti hyvin liikutetulta
ja valitti, että Eerik herra oli saattanut Märta rouvalle niin paljon
surua, vakuuttaen samalla, että hän itse ei tiennyt mitään siitä.
"Kuitenkaan", lisäsi hän jotenkin terävästi, "en olisi koskaan
uskonut, että panette sen niin pahaksenne."
Pää käsien varassa istui Märta rouva rappusilla. Ei tietty, oliko
hän kuullut vai eikö, mitä toinen sanoi, mutta nyt hän äkkiä nosti
päätänsä vastaten tuikeasti:
"Jumala rangaiskoon teitä ja teidän veljeänne, joka on ryöstänyt
minulta lapseni! Lähtekää nyt toki jälkeen ja olkaa hänen luonaan,
niin ettei mitään häpeällistä tapahdu."
Rouva Cecilian silmät säkenöivät. Ajettu pois, hän, Stenbock! Hän
oli vähällä antaa kiivaan vastauksen, mutta ehkäpä hän muisti, että
Märta rouva osasi antaa sanan sanasta ja ettei hänen kanssaan ollut
hyvä käydä sananvaihtoon, ja niin hän kääntyi ympäri kiiruhtaen pois.
Muutama tunti senjälkeen hän ajoi tiehensä.
Kun Sigrid rouva tuli Svärdsbrohon, näki hän sen aseellisen joukon
ympäröimäksi. Vain vaivoin hän pääsi sisarensa luo.
Magdaleena oli kalmankalpea; Sigrid rouvan nähdessään hän vetäytyi
takaisin ja näytti melkein pelkäävän häntä.
Tämä kertoi äidin valituksista ja surusta sekä rukoili ja pyyteli
häntä palaamaan. Märta rouva oli luvannut siinä tapauksessa antaa
anteeksi eikä koskaan puhua siitä, mitä oli tapahtunut. Magdaleena
olisi hänelle yhtä rakas kuin ennenkin.
Mutta Magdaleena ei vastannut sanaakaan.
Silloin Sigrid rouva huudahti: "Mutta ajatelkaahan toki sitä surua
ja häväistystä, jota saatatte hänelle! Jos olisitte kuullut hänen
valituksensa, nähnyt hänen pelästyksensä, niin ymmärtäisitte, että
teidän jatkuva kieltäytymisenne voi olla syynä äitimme kuolemaan, ja
sitä ette toki tahtone!"
"Jos voisitte vakuuttaa minulle, että äitimme antaa meidät
toisillemme, tahtoisin kernaasti palata", vastasi Magdaleena
kyynelten tukahuttamalla äänellä.
Jos Sigrid rouva olisi rohjennut kuulla sydämensä ääntä, niin hän
varmaan olisi vastannut: "Kaikkien meidän rukoukset ja kyyneleet
saavat hänet taipumaan, seuratkaa vain minua kotiin." Mutta hän
tunsi tuon ankaran, taipumattoman tahdon, ja hänen täytyi sentähden
vakaumuksensa mukaan vastata: "Sitä en voi."
"Siinä tapauksessa", sanoi Magdaleena, "on ensimäinen villitys yhtä
hyvä kuin viimeinenkin." Hän purskahti itkuun, niin katkeraan, kuin
olisi hänen sydämensä pakahtua. Sisaret vaipuivat toistensa syliin,
he lupasivat toisilleen uskollista ystävyyttä koko elinajakseen, ja
niin he erosivat. Sigrid rouva palasi Hörningsholmaan.
Märta rouva oli vuoteessa. Hän oli sekä ruumiillisesti että
henkisesti sairaana, mutta kun Sigrid palasi yksin, tuli hän vielä
huonommaksi.
Suruja ja tuskaa oli hän kokenut, mitä katkerimpia vaurioita
kärsinyt; nyt oli häpeäkin kohdannut häntä, ja se uhkasi musertaa
hänet. Nyt valitteli tuo monta kovaa kokenut nainen suuressa
tuskassaan.
Mutta monta vaivaa kestettyään, monta yötä valvottuaan nousi taaskin
tuo lannistumaton jäykkyys, joka pani kovan kovaa vastaan.
Hän puhui kyllä, että hän oli hyljätty leski, jonka molemmat
jäljelläolevat pojat vielä olivat melkein lapsia. Ei tullut kukaan
hänen luokseen lohduttamaan eikä auttamaan; vielä vähemmin hän
saattoi toivoa kostoa.
Mutta hänen täytyi saada kostaa. Väkivallantekijä oli kyllä mahtava
mies, leskikuningattaren veli, herttuan suojatti ja kuninkaan
suuressa suosiossa, mutta Märta rouva oli valtakunnan mahtavimpia
rouvia. Hänen tyttärensä oli ryöstetty häneltä, ja hän tahtoi saada
selville, vieläkö oli maassa lakia ja oikeutta.
Taas oli hän jalkeilla pitäen entistä ankarampaa kotikomentoa.
Pienimmätkin hairahdukset rangaistiin kovasti, eikä rikollisen
tyttären nimeä saanut mainita hänen läsnäollessaan.
Omin käsin hän kyhäsi valituskirjeen, joka lähetettiin kuninkaalle ja
valtakunnan neuvoksille. Hän vaati ankaraa rangaistusta tyttärensä
ryöstäjälle sekä että tytär heti oli palautettava hänen luokseen.
Siitä asti kuin Sigrid rouva oli lähtenyt Svärdsbrosta, seurasi
Magdaleena tahdottomasti mihin tahansa hänet vietiinkin. Ehkäpä
tieto siitä, ettei hänellä nyt ollut ketään muuta herraa maailmassa
kuin Eerik, oli saattanut hänet niin nöyräksi sekä sai hänet
teeskentelemään hilpeyttä, joka ei mitenkään voinut olla luonnollista
ja joka sentähden kävi melkein kiusalliseksi.
Kreivitär Cecilian seurassa vei Eerik herra hänet lankonsa
Pietari Brahen luo Rydboholmaan. Hänet otettiin vastaan erittäin
ystävällisesti ja rakkaasti, ja kreivi Pietari arveli, että hänen
pitäisi jäädä heidän luokseen häihin asti.
Eerik herran täytyi heti matkustaa Tukholmaan naimalupaa hankkimaan.
Niin täydelleen oli kreivitär Cecilia noudattanut Märta rouvan
tahtoa, ettei ollut jättänyt Eerikille ainoatakaan tilaisuutta
kahdenkeskiseen keskusteluun morsiamensa kanssa, eikä Magdaleenakaan
ollut sitä etsinyt, oli vain aivan yksinkertaisesti mukautunut
kreivitär Cecilian valvonnan alaisuuteen. Nyt, kun heidän piti erota,
vei Eerik Magdaleenan toiseen huoneeseen.
"Oletko pahoillasi, että lähden?" kysyi hän.
"Sehän on välttämätöntä, jotta... jotta..."
"Jotta saisimme naimaluvan", jatkoi Eerik. "Kuitenkin pelkään, että
nyt tahtoisit mieluimmin, ettei olisi koskaan jouduttu näin pitkälle."
"Silloinhan sinä..."
"Olisin mennyt sotaan; niin, aivan varmaan."
"Ja ehkä kaatunut."
"Toivottavasti; sinutta en voi elää."
Magdaleena loi häneen silmäyksen, joka ilmaisi samalla arkuutta ja
kiitollisuutta. "Sitten ei ole minullakaan mitään katumista", sanoi
hän nöyrästi.
"Mutta sinä et puhu itsestäsi."
"Sinä tiedät, että olen rakastanut sinua hyvin kauan ja etten koskaan
voi lempiä ketään muuta."
"Mikähän sitten estää meitä, rakkaimpani?"
"Äitini viha."
"Se on julmaa ja kohtuutonta."
"Sinä tiedät, Eerik, että hän pitää sinusta; onhan sukusi yhtä
ylhäinen kuin hänenkin. Mutta läheinen sukulaisuutemme..."
"Minä kirjoitan luterilaiselle akatemialle Rostockiin, ja jos se
antaa suostumuksensa..."
"Niin on kuitenkin hänen tyttärensä karannut hänen luotansa."
"Magdaleena!"
"Anteeksi, Eerik, sinun läsnäollessasi tahdon näyttää iloiselta",
sanoi hän kuivaten nopeasti kyyneleensä.
Eerik katsoi häntä kauan. "Tahdotko, että vien sinut takaisin?" kysyi
hän. "Mitä sinä sitten teet?"
"En tiedä."
"Ei, sitä en tahdo", sanoi Magdaleena tuskaisesti ja tarttui Eerikin
käteen. "Mitä on tapahtunut, sitä ei käy muuttaminen. Minä rukoilen
joka päivä Jumalalta anteeksi, että olen rikkonut hänen käskyjänsä
vastaan."
"Ja minä tahdon hankkia niin monta puhumaan puolestamme, että ankaran
äitisi lopultakin täytyy antaa suostumuksensa", huudahti Eerik
hilpeästi.
"Mutta siihen asti minä tahdon elää hiljaista ja yksinäistä elämää",
sanoi Magdaleena. "Olisi pahasti, jos viettäisin päiväni ilossa ja
riemussa, kun äitini istuu tuhassa ja säkissä vuodattaen katkeria
kyyneleitä minun tähteni."
"Miten kauan sitä kestää?"
"Sitä en tiedä, mutta se on katumusharjoitus, jonka olen velkapää
ilomielin suorittamaan."
"Entä puvut ja jalokivet?"
"Ne pidän kalliina todistuksina sinun rakkaudestasi; mutta siihen
päivään asti, jona äitini anteeksiantavaisena sulkee minut syliinsä,
tahdon käydä mustiin puettuna niinkuin nyt, etkä sinä saa olla siitä
pahoillasi, rakkahin Eerik. Sinä tiedät kyllä, ettei tule hyvää
vaimoa kenestäkään, joka ei ole ollut tottelevainen ja kuuliainen
tytär, ja minä tahdon niin mielelläni, että toimieni vuoksi ansaitsen
sinun kunnioituksesi, samoin kuin olen ilman mitään ansiota
saavuttanut lempesi."
"Minä tiedän, että sinä olet paras, puhdassydämisin naisista", sanoi
Eerik; "tee kaikessa niinkuin tahdot."
He erosivat hellästi syleillen; Eerik herra lupasi pian kirjoittaa.
Mutta kun hän tuli Tukholmaan, odotti häntä siellä kuninkaan
ankara käsky. Märta rouvan kirje oli jo saapunut, Eerik herralta
peruutettiin kaikki hänen läänityksensä ja virkansa ja hänet
tuomittiin arestiin omiin huoneisiinsa. Tämä ei kuitenkaan estänyt
häntä ottamasta vieraita vastaan, ja sekä lukuisat että mahtavat
sukulaiset rupesivat toimimaan hänen puolestaan.
Sillä välin eleli Magdaleena hiljaista elämää Rydboholmassa. Hän
vetäytyi erilleen kaikista suuremmista kesteistä, kuuluen ainoastaan
yksityiseen, tuttavallisempaan seurapiiriin, ja tutustui tällöin
olosuhteisiin, jotka olivat hänelle tuntemattomia.
Tulemme käsittelemään niitä erikseen ja seuraamme ensin ensimäiseen
päätöskohtaan asti hänen vaiheitaan.
Sture- ja Stenbock-sukujen välillä oli syntynyt vilkas välittely ja
kiista. Lopulta olivat viimeksimainitut päässeet niin pitkälle, että
Eerik herra pääsi vapaaksi. Hän käytti tilaisuutta kiiruhtaakseen
kohta Rydboholmaan.
Hänen Magdaleenansa oli entisellään, sellaisena kuin hän puoli vuotta
sitten oli hänestä eronnut. Kun Eerik puhui vankeusajastaan, vastasi
Magdaleena: "Pitäkäämme sitä sovitusaikana ja kiittäkäämme Jumalaa
kaikesta semmoisesta!"
Sitten he sopivat siitä, että Eerik herra kävisi kaikkien Magdaleenan
sukulaisten luona koettamassa voittaa heitä puolelleen. Se kävi kuin
itsestään. Kaikki arvelivat, että niin uskollisen rakkauden piti
saaman palkkansa, mutta niin suuresti kunnioitettiin siihen aikaan
vanhuksia, ettei kukaan puhjennut moitteisiin Märta rouvaa vastaan;
he lupasivat vain innokkain rukouksin koettaa taivuttaa hänen
sydäntänsä.
Mutta Märta rouva oli taipumaton. Kun hänelle puhuttiin tyttären
surusta ja kaipauksesta, vastasi hän: "Sitä hänen olisi pitänyt ennen
ajatteleman."
Eerik herra lähetti hänelle Rostockin jumaluusoppineiden suosiollisen
mietinnön, mutta sitä hän ei viitsinyt edes lukea. "Minä pidän
kiinni arkkipiispan kirjeestä", sanoi hän, "enkä välitä siitä, mitä
saksalaiset kasteen-uudistajat keksivät."
Kun Eerik herra tämän jälkeen tuli Rydboholmaan, oli hän synkkä ja
alakuloinen. Viisitoista kuukautta oli nyt kulunut heidän paostaan
Hörningsholmasta, ja vielä oli kaikki samalla kannalla. Eerik herra
oli kyllä saanut takaisin kaikki läänityksensä ja virkansa, mutta hän
oli sittenkin kuin eksyksissä, ilman kotia, ilman rauhaa.
Ajatuksiaan hän ei ilmaissut, mutta Magdaleena arvasi ne ja
kääntyi Pietari herraan kysyen: "Mitä meidän nyt on tehtävä, rakas
sukulaiseni?"
"Menkää naimisiin, ja tehkää se heti."
"Mutta entä äitini?"
"Ei kukaan voi palvella kahta herraa; teidän tulee etukädessä
ajatella häntä, jonka olette valinnut."
"Sanonko tämän Eerikille?"
"Jättäkää se minun huolekseni!"
Eerik herra tuli hyvin iloiseksi ja ihmeisiinsä, etenkin kun kuuli,
että Magdaleena suostui epäröimättä. Ja niin päätettiin, että he
menisivät rajan yli Hallantiin tanskalaisen papin vihittäviksi, jonka
jälkeen he voisivat matkustaa Torpaan, Eerik herran sukutilalle, ja
siellä viettää häänsä kaikessa yksinkertaisuudessa.
"Minä tiedän mitä teen", sanoi herra Pietari. "Me mairittelemme Märta
rouvaa, jotta hän kyllä taipuu. Koko kuninkaallinen perhe ja kaikki,
jotka kantavat Stenbockin nimeä, pommittavat häntä kirjeillään
rukoillen häntä säälimään vastanaineita."
"Minä pelkään, että se vain enemmän kiihottaa häntä", sanoi
Magdaleena säikähtyneenä.
"Eipä vaaraa, minä tunnen naiset", väitti Pietari herra.
Sydämelliset jäähyväiset, monet onnentoivotukset ja monet kiitokset
vielä, ja sitten kihlatut lähtivät aivan yksin rajan taakse sekä
vihittiin pienessä maakirkossa. Ainoastaan muutamia akkoja ja lapsia
oli saapuvilla, mutta heistä se oli yhdentekevää.
Molemmat olivat onnelliset saadessaan toisensa. Eerik oli saavuttanut
mitä niin kauan, kauan oli tavoitellut: Magdaleena oli hänen
puolisonsa; hänen ei tarvinnut pyytää kenenkään lupaa saadakseen
puhua hänen kanssaan, ei nähdä vierasten silmäysten olevan uteliaasti
luotuina heihin eikä kuulla omaansa ja Magdaleenan nimeä salaisin
kuiskein toisteltavana ympärillään.
Ja Magdaleena sitten? Monessa suhteessa olivat nuo viisitoista
kuukautta olleet hänelle raskaat; ennen kaikkea rakkauden ja
velvollisuuden ristiriita, sitten se ikävä asema, mikä kaikkina
aikoina tulee sen naisen osalle, jonka entisyydelle on langennut
hänen nykyistä elämäänsä himmentävä varjo. Oli useita, jotka
moittivat häntä. Etenkin oli hän omissa silmissään moitteenalainen.
Mutta nyt oli tuo kaikki voitettua; he kuuluivat toisilleen, tuli
mitä tulikin.
Ainoastaan alustalaiset kukkineen, seppeleineen olivat Torpassa
herrasväkeään vastassa, mutta Magdaleena luuli kaikkien heidän
katseissaan näkevänsä suopeutta ja hyväntahtoisuutta; ja mitä
saattoivatkaan hän ja Eerik enempää pyytää.
Jätämme heidät nauttimaan nuoresta onnestaan palataksemme Märta
rouvaan.
Saatiin pian nähdä, ettei Pietari herra täysin tuntenut ylpeätä
rouvaa, sillä sekä kuninkaan että herttuan ja leskikuningattaren
kirjeet eivät tehneet pienintäkään vaikutusta häneen.
"Mitä he semmoisia ymmärtävät", sanoi hän. "Tahtovatko he ehkä
sekaantua minun perheseikkoihini? Mieluimmin hoidan ne itse, ja ken
tulee kutsumatta tänne, saa lähteä kiittämättä pois."
Mitä Stenbockien kirjeisiin tulee, on epävarmaa, tokko hän niitä edes
luki.
Mutta kun hän sai kuulla, että vihkiäiset ja häät oli vietetty hänen
tietämättään, liekehti hänessä mielipaha kiivaammin kuin koskaan
ennen, ja hän selitti päättävästi, ettei tahtonut tietää siitä
tyttärestä eikä vävystä, mitään.
Sukulaiset sopivat keskenään, etteivät virka heistä mitään hänelle.
Oli parasta antaa ajan tehdä tehtävänsä.
Jonkun ajan kuluttua heräsi äidin ja sisarten ikävöinti uudella
voimalla Magdaleena rouvan sydämessä. Hän ei ollut koskaan herennyt
heille kirjoittamasta, mutta nyt olivat kirjeet vielä rukoilevampia
kuin ennen, ja Jumalan tähden hän pyysi sisarten välitystä; kahden
elämä riippui siitä.
Anna rouva se vihdoinkin keksi keinon.
"Äitimme syntymäpäiväksi", sanoi hän, "kokoonnumme kaikki
Hörningsholmaan ja silloin me rukouksin ja polvillemme langeten
taivutamme hänet antamaan anteeksi sisarellemme."
Kaikki pitivät ehdotusta hyvänä; ja juhlapäivän edellisenä päivänä
Märta rouva huomasi, että matkue toisensa perästä saapui, ja se
tuntui hänestä hyvältä, sillä hän arvasi syyn.
Oli marraskuu. Suuri sali oli koristettu puilla, pensailla ja
kaukaa tuoduilla harvinaisilla kukilla. Mutta eniten ilahutti Märta
rouvaa se, että hän näki ympärillään kaikki lastensa lapset ja
vävynsä koolla. Erittäin näytti hän tyytyväiseltä niihin runsaisiin
ja kallisarvoisiin lahjoihin, joita hänelle lahjoitettiin, ja hän
virkahtikin vihdoin hyvin hilpeästi:
"Mitä minun pitäisi antaa teille, kun te annatte minulle näin paljon?"
"Anna meille Magdaleena sisko!" huudahtivat kaikki tyttäret langeten
hänen jalkoihinsa.
Pikkulapset tarttuivat kiinni hänen hameisiinsa huutaen äitiensä
jäljessä: "Magdaleena!"
Vanhuksen piirteet jäykistyivät. Hän katseli vakavasti ja ankarasti
läsnäolijoihin, mutta sitten vieri kaksi suurta kyyneltä hänen
sisäänpainuneille poskilleen ja hän sanoi liikutustaan tukahdutellen:
"No, ottakaa hänet!"
Syntyi riemu semmoinen, ettei Hörningsholmassa ollut moista ollut
moneen vuoteen. Kunnioituskin unohdettiin tunteiden vallassa, ja
Märta rouva salli kaikkien vävyjensä syleillä ja tyttäriensä suudella
itseään, jota he eivät muistaneet tapahtuneen siitä pitäen, kuin
olivat olleet lapsia.
Mutta kun ensimäinen mielenliikutus oli ohi, sanoi hän: "Te olette
yllättäneet minut, mutta sanassani pysyn. Kuitenkaan eivät rikolliset
saa asua linnassa, vaan vastaiseksi tuolla alhaalla saunassa."
Läsnäolijoista tuntui tuomio kovalta, mutta kukaan ei uskaltanut
huomauttaa siitä. Kun Magdaleena rouva sai tiedon tästä, vastasi hän,
ettei mikään kuninkaanasuntokaan tuntunut hänestä houkuttelevammalta
kuin Hörningsholman halveksittu sauna.
Monta päivää ei viipynytkään, ennenkuin hän ja Eerik herra asettuivat
sikäläiseen uuteen asuntoonsa, ja niin yksinkertaista kuin
vastaanotto olikin, huomasi kyllä, että rakkaus oli painanut leimansa
siihen.
Eerik herra alistui nöyryytykseen rakkaan puolisonsa tähden,
mutta lisäksi vielä senkin tähden, että hänellä todellakin oli
sovitettavaa. Yhteiskunnallinen laki oli saanut tyydytyksensä;
kotirauhan häiritseminen ja loukattu äidinkunnia oli nyt sovitettava.
Ei kukaan sisarista uskaltanut ottaa vastaan rakkaita vieraita, mutta
eräs uskollinen palvelija välitti sananvaihtoa heidän kesken, ja
siitä Märta rouva ei saanut tietää mitään.
Vanha Nisse oli nähnyt neitosten kasvavan ja usein kantanut heitä
käsivarsillaan. Monta luottamustointa hän oli saanut, eikä hän
koskaan ollut pettänyt. Kun Anna rouva jätti hänelle tehtäväksi pitää
huolta äskentulleista, vastasi hän epäröimättä, että he saivat mitä
heidän tuli saada, vaikkapa hänen pitäisikin varastaa se Märta rouvan
omasta ruokakomerosta.
Mutta Nisse osasi myöskin olla juonikas, ja heidän tulonsa jälkeisenä
aamuna hän sovitti niin, että kohtasi Märta rouvan ennenkuin tämä
tiesi heidän saapuneen.
"He ovat täällä nyt, tuolla alhaalla", sanoi hän.
"Ketkä?" kysyi Märta rouva ankarasti.
"Saunassa, tiedämmä. Siellä on kylmää ja ikävää."
"Käyneehän sitä lämmittäminen."
"Se savuaa niin pahasti; he antavat sen mieluummin olla kylmänä."
"Mitä se minuun kuuluu?"
"Ei minuunkaan."
"Mitä te rohkenette?" ja vankka korvapuusti läjähti vanhuksen
poskelle.
"Minä vain sanon niinkuin teidän armonnekin", vastasi Nisse nöyrästi,
mutta hymyili itsekseen.
"Se ei kuulu teihin; onko teillä muuta asiaa, muuten menkää tiehenne."
"Tahtoisin vain kysyä", hän vetäytyi sivulle päin, ettei ollut
yhtä helppoa antaa hänelle korvapuustia, "annetaanko heille
ulkopalvelijain vai sisäpalvelijain ruokaa?"
Märta rouva kasvoi tuuman korkeammaksi, ja hänen silmänsä salamoivat.
"Minun tyttärellenikö, leskikuningattaren veljellekö?"
"Kyllä minä sen tiedän, mutta minkä kylvää, sen saa niittääkin."
"Menkää, älkääkä tulko silmieni eteen ennenkuin käsken!"
Vanha Nisse kumarsi maahan asti ja lynkytti pois. Tiellä hän
kohtasi Anna rouvan; hän sulki toisen silmänsä ja vilkutteli toista
sanoessaan tälle: "Olkaa huoleti, jalo rouva, herrasväen pöydällä on
tuskin niin hyviä paloja kuin saunassa."
"Siskokulta ehkä tarvitsee jotakin apua. Käyttehän usein siellä
alhaalla?"
"Minä muutan sinne pihakamariin, minut on nyt ajettu pois linnasta."
"Heidän tähtensäkö?"
"Hänen armonsa tiesi kyllä mitä teki."
Kova levottomuus oli vallannut Märta rouvan; hän oli aina liikkeessä,
eivätkä tyttäret olleet huomaavinaankaan, että hän seisoi pitkiä
aikoja ikkunassa, josta näki ulkohuonerakennuksiin päin. Itse hän
piti huolta siitä, että ruuat olivat parasta laatua, ja Anna rouva
sai käskyn pitää huolta siitä, "että he saivat mitä tarvitsivat
siellä saunassa".
Mutta kun pakkanen kiihtyi, kävi hän yhä levottomammaksi. Kyllä siinä
äidinrakkaus kamppaili kovaa taistelua ylpeyttä vastaan, ennenkuin
hän eräänä päivänä sanoi Sigrid rouvalle: "Oletteko olleet heidän
luonaan siellä alhaalla?"
"Me odotamme rakkaan äidin lupaa."
"Olisittehan voineet pyytää enemmänkin. Menkää heti sisartanne
katsomaan; se, mitä hän rikkoi teitä vastaan, on vähäpätöistä
siihen verraten, mitä hän rikkoi minua vastaan." Miten iloisina he
riensivätkään sinne ja miten tervetulleita he olivatkaan!
Magdaleena rouva tahtoi langeta heidän jalkoihinsa, mutta he sulkivat
hänet syliinsä hyväillen häntä hyväilemistään. Niin paljon oli heillä
kertomista toisilleen, niin monta luottamustointa uskottavana!
Magdaleena ei koskaan väsynyt kyselemästä Märta rouvaa, oliko hän
paljon vanhentunut, mitä mieltä hän oli ollut hänen suhteensa ja mitä
hän nyt ajatteli, luulivatko he hänen koskaan voivan antaa täydelleen
anteeksi ja kuinka kauan tätä vielä kestäisi.
Eerik herra olisi tahtonut, että hän olisi mennyt ulos, mutta hän
oli pelännyt kohtaavansa Märta rouvan ja että tämä hänet nähdessään
kääntyisi takaisin tai menisi ohitse ollen olevinaan häntä
huomaamatta. Se olisi särkenyt hänen sydämensä, ja hän huomasi nyt
olevansa velvoitettu elämään; Eerik herra oli niin hyvä hänelle ja
piti hänet niin rakkaana.
Töin-tuskin oli Eerik saanut hänet houkutelluksi lähtemään
metsästysretkelle; jos Magdaleena olisi niin halunnut, olisi hän aina
istunut kotona hänen luonaan.
Sisarukset erosivat toisistaan monta sydämellistä sanaa vaihdettuaan,
mutta paluumatkalla Sigrid ja Anna keskustelivat siitä, miten
kalpealta ja kärsivältä Magdaleena näytti ja miten heidän tuli
yhdessä kaikin voimin työskennellä siihen suuntaan, että Märta
rouva täydelleen antaisi anteeksi. Tämä ei kysellyt mitään, mutta
kuunteli tarkkaavasti, kun tyttäret kertoilivat, miten Magdaleena oli
muuttunut ja kuinka syvästi hän katui tekemäänsä rikosta.
Mutta pakkanen kiihtyi. Magdaleena rouva sairastui ja hänen täytyi
maata useita päiviä vuoteessa.
Silloin täytyi Sigridin ja Annan uudestaan rohkaista itsensä ja
rukoilla äitiä, että Magdaleena saisi muuttaa linnaan ja saisi
sopivaa hoitoa.
Ankara oli taistelu, mutta lopulta määrättiin muutto tapahtuvaksi
seuraavana aamuna.
Karkoitus oli tapahtunut julkisesti, julkisesti piti sovinnonkin
tapahtuman.
Lapset ja palvelusväki kutsuttiin koolle suureen saliin, jossa Märta
rouva itse ylpeänä ja juhlallisena istui kunniaistuimella.
Ovet aukaistiin, ja ulkopuolella seisoi Magdaleena mustassa
puvussaan, pää kumarassa. Hän hoippui sisään; silloin nousi Märta
rouva lausuen liikutuksen valtaamana: "Oi sinua, onneton lapsi!"
Kun Magdaleena kuuli tuon rakkaan, joskin pelätyn äänen, lankesi hän
polvilleen: "Äiti, äiti, armahda minua!" Polvillaan hän ryömi hänen
luokseen ja kätki päänsä hänen helmaansa sanoen: "Minä olen syntiä
tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäsi enkä ole mahdollinen sinun
tyttäreksesi kutsuttaa."
Kaikki läsnäolijat itkivät.
Eipä voinut Märta rouvakaan pidättää kyyneliään; hän nosti tyttärensä
lattialta ja sulki hänet syliinsä lausuen: "Rukoilkaamme Jumalaa
antamaan anteeksi syntisi, lapsi raukkani; minä olen jo antanut
anteeksi." Sitten hän suuteli tytärtään.
Suuri ja yleinen oli ilo. Märta rouva määräsi, että herrasväen
niinkuin palvelijainkin piti viettämän päivää juhlapäivänä.
Muutama tunti myöhemmin laskettiin myöskin Eerik herra sisään, ja
kun hän kohteliaasti pyysi, että unohdettaisiin mitä oli tapahtunut,
sulki ankara rouva leppyneenä hänetkin syliinsä, ja päivällispöydässä
hän istui molempain taas löydettyjen lastensa välissä ollen heille
lempeä äiti ja huolellinen emäntä.
Muutamia viikkoja senjälkeen Magdaleena synnytti pojan. Silloin pani
Märta rouva toimeen suuret ristiäiset, kutsui kummeiksi kuningas
Juhanan, herttua Kaarlen, leskikuningattaren ja prinsessat sekä
määräsi tällöin Magdaleenalle yhtä suuret myötäjäiset kuin muillekin
tyttärilleen.
Pitkät ajat painosti rikos Magdaleenan mieltä, ja vain äitinsä
käskystä hän luopui mustasta puvustaan pukeutuen iloisempiin väreihin.
Sellainen oli rouva Märta Sture, kova ja taipumaton äärimäisyyteen
asti, kovimmissakin koettelemuksissa, katkerimmissakin suruissa. Lain
ja velvollisuuden vaatimukset hän tunsi perin-pohjin ja noudatti
niitä tarkoin. Äidintunteet opettivat hänet rakastamaan, ja rakkaus
oli hänen viimeisten elinvuosiensa valo.
8.