Itämeren-takaisista taisteluista käännymme taas niihin, joita samaan
aikaan Ruotsissa taisteltiin.
Ei käy kieltäminen, että Katariina oli sieluna niissä. Hellävaroen,
mutta väsymättä hän koetti käännyttää puolisoansa, ja tämä sekä
vankeuden yksinäisyys, tyytymättömyys muuhun maailmaan ynnä lopuksi
Juhanan synkkä, horjuva luonne olivat vaikuttavimmat syyt katolisen
uskon palauttamis-yrityksiin Ruotsissa.
Gripsholmassa oleskellessaan oli Juhana tottunut katselemaan
Katariinan silmillä, ajattelemaan niinkuin hänkin. Se palava usko,
jolla Katariina toimitti hartausharjoituksiaan, veti vähitellen
Juhanan huomion hänen puolisonsa uskontoon.
Katariinan sydän kuului hänen puolisolleen ja lapsilleen.
Hänen elämänsä tarkoitus oli ansaita taivaan autuus heille, ja
viehätyksellä hän suostui kaikkeen, mikä sitä edisti.
Hänen oma hovisaarnaajansa ja rippi-isänsä Herbertus sekä kuninkaan
sihteeri Pietari Fecht tekivät kaikkensa, jotta roomalaiset papit
hänen kauttansa pääsisivät vaikuttamaan kuningas Juhanaan.
Häneen siis roomalainen kirkko perusti toivonsa saada kuningas Juhana
ja Ruotsin kansa palautetuksi paavin alamaisiksi.
Historian opetuksista on tärkeimpiä ja merkitsevimpiä se, että
ylimielisyys ja vallan väärinkäyttö, kaikki, mikä väkivaltaisesti
koskee ihmisen ajatuksenvapautta, kääntyy musertavalla voimalla
takaisin siihen, joka sellaista on harjoittanut.
Roomalainen kirkko oli ponnistellut saadakseen ruhtinaat ja kansat
valtaansa, käyttäen siinä sekä kirkollisia että väkivaltaisia voimia.
Se oli hemmotellen suvainnut, että kirkon palvelijat saastuttivat
itsensä riettaissa paheissa, josta tavattiin hävyttömiä esimerkkejä
pyhimmissäkin paikoissa.
Mutta nyt oli tullut uusi aika; hiippa ja piispansauva eivät enää
tarjonneet varmaa suojaa; tutkimishalu ja luonnontieteiden herääminen
olivat kumoamaisillaan niiden perustuksen.
Luther oli pannut alun. Galilei oli pian tuleva perässä.
Mutta vielä ei aika ollut kypsynyt; roomalainen kirkko luuli
olevansa kukistumaisillaan, mutta pelastui vastaperustetun
jesuiittaveljeskunnan avulla.
Ignatius Loyolan onnistui noudattamalla suurinta hurskautta kirkon
ohjesääntöjen mukaan saada selville sen sisimmät tarkoitukset, ja
tarkoin tajuten olosuhteet hän asetti sen mukaan veljeskuntansa
päämääräksi taivuttaa tieteet kirkon palvelukseen ja ankaralla
kasvatuksella pakottaa nousevat sukupolvet alttiuteen ja
kunnioitukseen kirkkoa kohtaan sekä kieltäymisen ja uhrautumisen
kautta ja kärsimysten määrättömän voiman avulla lannistaa ruhtinaat
ja kansat hengellisen vallan alaisuuteen.
Se kuuliaisuus, jota veljeskunnan jäsenet osoittivat esimiehilleen,
oli opettava maailman tottelemaan kirkkoa.
Jesuiittaveljeskunta sai ensimäisen vahvistuksensa paavilta 1540 --
ja sen jäsenluku määrättiin 60:ksi.
Kolme vuotta myöhemmin poistettiin tämä rajoitus, ja kun Ignatius
kuoli 1555, oli veljeskunnassa tuhansia jäseniä sadoissa
kollegioissa, perheissä ja hallituksissa.
Tämä luku tuli pian moninkertaiseksi. Uskonpuhdistus, joka oli
voitokkaasti edennyt tähän asti, pysähtyi kulussaan, se heitettiin
takaisin Alpeilta Itämeren rannoille.
Vastavaikutus oli tullut ja voimakkaana se tulikin.
Jesuiittaveljeskunta täytti pian maailman kertomuksilla
jalomielisistä toimista ja urhoollisista uhrautumisista kirkon
pyhässä palveluksessa.
Mikään uskonnollinen yhdyskunta maailmassa ei voi ylpeillä
sellaisista uskonsankareista, jotka ovat uhranneet verensä ja
henkensä vakaumuksensa vuoksi; ei milloinkaan ole nähty niin
täydellistä ajatuksen ja toiminnan yhteyttä.
Ei ollut yhtään maata maailmassa, ei mitään raivaamatonta alaa
yksityisessä, henkisessä eikä käytännöllisessä elämässä, mihin
jesuiittoja ei olisi tunkeutunut.
Tämä mahtava veljeskunta oli hyvin järjestetyn sotajoukon kaltainen.
Sokea kuuliaisuus oli jesuiitan ensimäinen velvollisuus.
Hän ei itse määrännyt oleskelupaikkaansa eikä toiminta-alaansa;
johtiko hänen tiensä napapiirille vai päiväntasaajalle, pitikö hänen
järjestää jalokiviä vai käsikirjoituksia Vatikaanissa, tuliko hänen
taivuttaa Intian raakalaisia jättämään toisensa syömättä, -- ne
olivat muiden tehtäviä ja vastattavia kysymyksiä, hänen tuli vain
totella.
Jos häntä tarvittiin Limassa, niin hän lähti ensimäisessä laivassa,
joka meni Atlantin poikki; jos hänet määrättiin Bagdadiin, matkusti
hän ensi karavaanissa aavikon halki. Jos oli kysymyksessä matkustus
maahan, missä hänen henkensä oli suuremmassa vaarassa kuin
villipetojen, missä pidettiin rikoksena antaa suojaa hänelle ja missä
hänen uskolaistensa päitä oli pantu yleisön katseltavaksi, niin
mitäpä siitä, nurkumatta hän kävi kohden kohtaloansa.
Mutta näin suuriin hyveisiin oli liittynyt vielä suurempia
paheita, ja yhtä vähän kuin mikään munkkikunta on voinut osoittaa
niin loistavia esimerkkejä, mitä tulee erinomaiseen miehuuteen,
tahdonlujuuteen, pettämättömään kestävyyteen ja terävänäköisyyteen,
joka oivalsi ruhtinasten ja kansain samoin kuin yksityistenkin
salaisimmat ajatukset, suunnitelmat ja toiveet, yhtä varmaan ei ole
mikään katolisen kirkon monilukuisista veljeskunnista näyttänyt niin
synkkiä varjopuolia ja synnyttänyt niin yleistä kammoa kuin jesuiitat.
Se uhrautuva veljesrakkaus, joka teki jesuiitan niin
välinpitämättömäksi omasta hengestään, hyvinvoinnistaan ja
vapaudestaan, teki hänet myöskin totuudesta ja oikeudesta
välinpitämättömäksi.
Mikään keino ei ollut häneltä kielletty, kun uskonnolliset edut
olivat kysymyksessä; ja _hänen_ uskontonsa oli ennen kaikkea
veljeskuntansa etujen edistäminen.
Kauheimmissa salaliitoissa, mitä historiassa piilee, voi seurata
jesuiittain jälkiä. Aina järkähtämättömän uskollisena sille
yhdyskunnalle, johon kuului, taisteli hän muutamissa maissa vapauden
puolesta, toisissa taas esiintyi yhteiskunnallisen järjestyksen
vaarallisimpana vihollisena.
Protestanttisen uskon valtaanpääseminen Ruotsissa oli herättänyt
Roomassa tavatonta huomiota.
Me tiedämme, että jo Eerikin aikana tehtiin laimeita kokeita
vastavaikutuksen aikaansaamiseksi, mutta ne olivat vain kostotuumain
synnyttämiä eivätkä voineet kokonaisuudessaan saada mitään aikaan.
Jo useita vuosia oli kirkon huomio ollut kiintyneenä Juhanaan ja
Katariinaan.
Kardinaali Hosius Puolassa oli jesuiittalaisen hurskauden perikuva.
Hän oli vanhastaan tuttu Ruotsin kuningattaren kanssa ja lähetti
hänelle tämän tuttavuuden nojalla nuorta kruununperillistä varten
opettajan, jota innokkaasti suositteli.
Nikolaus Mylonius otettiin heti mainittuun toimeen, ja hän
teki nöyrällä, hiljaisella olennollaan hyvän vaikutuksen sekä
kuninkaallisiin vanhempiin että nuoreen prinssiin.
Tästä alkaen jatkui kirjeenvaihtoa kuningattaren ja kardinaalin
välillä.
Kardinaali kiittää Katariinan uskon lujuutta ja hänen huolenpitoaan
puolisonsa autuudesta sekä lupaa lähettää muutamia jesuiittoja
Roomasta, joiden avulla _ne_ voidaan palauttaa oikealle tielle, joita
saatanan palvelijat ovat harhaan vieneet.
Katariinan sydän sykki ilosta ja ylpeydestä. Mitä suuria töitä kohta
toimitetaankaan hänen välityksellään! Hän oli varma, että hänen
lopulta onnistuisi käännyttää Juhana.
Mutta oli kuitenkin hetkiä, jolloin hän ei ollut aivan varma
asiastaan.
Juhana oli aina kuin kuumehoureissa. Mielellään hän tahtoi tehdä
puolisolleen mieliksi, sanoi hän, eikä Katariina sitä epäillyt.
Mikä häntä sitten vaivasi?
Juhana mietiskeli uuden opin perustamista, uuden seurakunnan tapaan,
ja hänen kunnianhimoansa hiveli ajatus, että hän ehkä voisi yhdistää
kaikki muut kristilliset tunnustukset.
Tässä suhteessa hän sai vilkasta kannatusta sihteeriltään ja
uskotultaan Pietari Fechtiltä, ja molemmat alkoivat he nyt yhteisesti
työskennellä tutkimalla kirkon ensimäisiä vaiheita ja sen ajan
säädöksiä.
Mutta kaikesta tästä poisti eräs Eerikin kirje hänen ajatuksensa.
Jumala tietää -- kirjoitti Eerik -- kuinka tunnottomasti häntä on
kaksikolmatta viikkoa kohdeltu. Moniin monituisiin kirjeisiinsä
hän ei ole saanut mitään vastausta, mutta hän arveli, että hänen
vihollisensa olivat hävittäneet ne; hän ei voinut koskaan ymmärtää,
että sai kärsiä kaikkea tätä veljensä käskystä, ei päivääkään
kulunut ilman uutta kurjuutta; Jumalan sanastakin hänet oli suljettu
pois, niin ettei hän kahtenatoista sunnuntaina ollut kuullut mitään
saarnaa; hänen raamattunsa ja muut kapineensa oli otettu pois.
Joskin hän oli ansainnut kaiken sen, mitä oli saanut kärsiä, näytti
kuitenkin kuninkaallinen ruumis jo tulleen kyllin rangaistuksi.
Hän rukoili mitä hartaimmin veljeänsä, että pääsisi tästä
kurjuudesta, tai että ainakin saisi tietää, mitä Juhana hänestä
tahtoi; hän lupasi pyhästi täyttää kaikki, mikä ei koskenut hänen
velvollisuuttaan Jumalaa kohtaan tai hänen kunniaansa ja henkeänsä,
tai ei ollut hänen puolisonsa ja lastensa turmioksi. Maailma oli
kyllin suuri -- sanoi hän -- että paikkain ja maitten etäisyys voisi
jäähdyttää veljesvihankin, ilman että rangaistus ja vihoitteleminen
olivat tarpeen.
Lopuksi hän pyysi taas saada nähdä lapsensa, sitten kun viha oli
sammunut ja hänen rakas veljensä Jumalan vaikutuksesta oli tullut
paremmin ajatelleeksi onnettoman veljensä kohtaloa. Siinä synkässä
vankilassa, jossa hän nyt istui, sai hän kärsiä pilkkaa, nälkää,
kylmää, löyhkää ja pimeyttä, lyöntejä ja iskuja.
Mitä lienee Juhana tuntenut mielessään lukiessaan sellaista
kirjettä? Työskentelikö hän ehkä uuden uskonnon muodostelemisessa
karkoittaakseen tämän ajatuksistaan? Työ tuli mestarinsa arvoiseksi.
Vai pakottiko tuskan jäytävä mato hänet rakennuttamaan komeita ja
koristeltuja rakennuksia ja tekemään muuta rojutyötä?
Vaiko syventymään matemaattisiin ja teologisiin tieteilemisiin
kuitenkaan löytämättä siruakaan viisasten kivestä?
Vaiko neuvostossa pauhaamaan sellaisella kiihkeydellä, että sanottiin:
"Kuninkaallinen majesteetti tahtoo usein laatia oikeutta moukarilla,
kun asia voitaisiin ratkaista sävyisästi."
Vai tuskistaan päästäkseenkö hän vuosi vuodelta antoi uusia
ohjesääntöjä, miten vanki oli toimitettava päiviltä pois, "jos
jotakin melskettä kuuluisi, josta Jumala varjelkoon".
Siinäpä se; arkuus, sovituksen pelko. Saattaa olla epävarmaa, kumpi
näistä veljeksistä kärsi kovempia sieluntuskia.
Minkä arvoista Juhanan usko oli, osoittaa se seikka, että hän, kun
oli kysymyksessä hänen poikansa perimysoikeus Puolan kruunuun, varasi
tälle oikeuden vanhemmaksi tultuaan itse valita, minkä uskonnon
tahtoi.
Nikolaus Mylonius ei ollut opetuksessaan, jota hän antoi
kahdeksanvuotiaalle prinssille, eikä lausunnoissaan toimialansa
ulkopuolella ollut kyllin varova. Tuli yleisesti tunnetuksi, että hän
oli jesuiittain lähettämä, ellei vaan itsekin jesuiitta, ja säätyjen
kokouksessa kehotettiin kuningasta hankkimaan prinssi Sigismundille
luterilainen opettaja.
Juhana pani heti pois Myloniuksen ja väitti "juutalaisvalheeksi"
sitä, että hän muka kallistui roomalais-katoliseen uskoon.
Suurissa juhlissa, joita usein pantiin toimeen linnassa, oli
päässyt kiihtymys valloille. Katariina ei koettanutkaan peitellä
taipumuksiaan ja otti seurapiiriinsä ainoastaan samoin-ajattelevia,
niin herroja kuin naisiakin.
Niinä harvoina kertoina, jolloin leskikuningatar otti osaa näihin
juhlallisuuksiin, oli hänen ja prinsessa Elisabetin ympärillä
ainoastaan vanhoja, koeteltuja ystäviä, jotka olivat uudessa hovissa
yhtä vieraat kuin hekin.
Puhuivathan he entisistä ajoista, Kustaa kuninkaasta ja siitä ilosta,
jota hän levitti ympärilleen.
Ja ihanain tytärten piiri, miten se olikaan hajaantunut -- raastettu.
Cecilia, ihanin heistä?
Hän oli eronnut miehestään. Kerrottiin, että tämä oli kohdellut häntä
pahoin.
Sattumalta oli hän nyt Ruotsissa -- vieläpä Tukholmassakin, mutta
hänen maineensa ei ollut paraita, kuningatar ei kutsunut häntä.
Ja prinsessa Sofia?
Hän oli seurannut herraansa, Maunu herttuata, Sonnenburgiin
Liivinmaahan, jonka herttua oli saanut läänitykseksi Juhana
kuninkaalta. Mutta siellä eli Maunu niin hurjasti ja kohteli kansaa
niin säälimättömästi, että mieliala oli liian kiihottunut, jotta hän
uskaltaisi kauan oleskella siellä.
Prinsessa oli saanut pojan, joka oli hänen ainoa lohdutuksensa ja
ilonsa, mutta jonka tähden hän usein sai kärsiä lyöntejä ankaralta
herraltaan.
Näin kuiskailtiin ja kerrottiin mies mieheltä. Kaikki arvelivat, että
se oli surkeata elämää, ja toivoivat Elisabetille parempaa onnea.
Kristoffer, Mecklenburgin herttua, oli juuri nykyään keskusteluissa
hänen kanssaan; kaikki tiesivät hänen tavoittelevan Elisabetin kättä,
mutta tämä sanoi vakaasti päättäneensä jäädä naimattomaksi.
Hänen sydämeensä koski etenkin prinsessa Sofian kohtalo.
Kun herttua kysyi neuvoa leskikuningattarelta, neuvoi tämä häntä
kärsivällisyyteen. Voisihan tapahtua, että prinsessa vastedes tulisi
toisiin ajatuksiin.
Mutta kuningas oli kaikille vierailleen yhtä kohtelias ja
huomaavainen. Hänellä oli erityinen kyky osoittautua viehättyneeksi
kaikesta ja kaikista.
Ei ole kaikilla kykyä pitää vireillä keskustelua tyhjästä, mutta
Juhanalla sitä oli suuressa määrässä. Hän laverteli ja nauroi
oikealle ja vasemmalle, teki kysymyksiä vastausta odottamatta ja
vastasi, vaikka kukaan ei kysynytkään.
Sodasta, jota paraikaa käytiin, hän puhui semmoisella
asiantuntemuksella, kuin olisi hän ollut itse mukana. Hän ei kyllä
kieltänyt, että Henrik Horn oli hyvä päällikkö, mutta kun hänellä oli
useita semmoisia, ei ollut mitään syytä käyttää sitä, johon vähimmin
luotti.
Hän tiesi kyllä, että tämän pitkällisen sodan tähden nuristiin
valtakunnassa, eikä hän itse puolestaankaan toivonut mitään
hartaammin kuin saada sen pikaiseen päätökseen, mutta kuninkaan
kunnia oli myöskin valtakunnan, ja hän saattoi suostua ainoastaan
kaikissa suhteissa kunnialliseen rauhaan.
Hogenskild Bielke oli näissä juhlissa usein ja kernaasti nähty vieras.
Hän oli jonkun kerran lausunut suosivansa katolisia juhlamenoja ja
sillä voittanut Katariinan suosion.
Juhlamenotpa juuri erityisesti vetivät Juhanaa katoliseen kirkkoon,
ja nyt hän selitteli Hogenskildille, mitenkä hän liturgiassaan tahtoi
säilyttää ne ja miten hänen uusi oppinsa tuli sisältämään kaiken,
mitä kaikissa muissa uskonnoissa oli parasta.
Hovimies kumarsi ja oli samaa mieltä. Hän sanoi jo aikoja sitten
kuninkaan miettivästä muodosta arvanneensa, että hän ajatteli suuria
asioita, ja kiitteli nyt näin suuresta ja tärkeästä luottamuksesta.
Mutta Katariina tulkitsi Juhanan kuumeentapaisen levottomuuden toisin.
Hänestä oli kuninkaan liturgia turhuutta ja hulluutta; mutta kun hän
huomasi, ettei Juhanaa saanut taivutetuksi siitä luopumaan, toivoi
hän sen onnistuvan "pyhän juonen" avulla.
Jos hän heittäytyisi kokonaan katolisen kirkon helmaan, palaisi
rauha hänen sieluunsa. Hän tiesi, että kuningas ajatteli Eerikkiä ja
että se jäytävänä omantunnontuskana poltti hänen sielussaan, mutta
jos hän saisi anekirjan ja kirkon anteeksiannon, niin se olisi vain
valtiollinen oikeusteko, johon kuningas oli pakotettu valtakunnan
säilymisen vuoksi.
Katariinalla oli ollut hyvin paljon Myloniuksen karkoittamista
vastaan, ja hän oli suostunut siihen ainoastaan sillä ehdolla,
että katolisia pappeja kutsuttaisiin Ruotsiin valepuvuissa ja
vastaanotettaisiin hoviin.
Yhdessä uskottunsa, sihteeri Pietari Fechtin kanssa Juhana
työskenteli kirkkokäsikirjansa valmistamisessa; sen mukaan piti
useita katolisia kirkollisia tapoja ja osa latinalaista messua
palautettaman.
Jotta sille saataisiin valmistetuksi jalansijaa yleisössä,
levitettiin liturgis-henkisiä ja viisastelevia kirjoituksia.
Oltiin pysyvinään kiinni Lutherissa; hänen lauselmiinsa vedottiin,
vaikkakin niitä käänneltiin.
Paavia ei mainittu ollenkaan.
Evankeliset vastasivat näihin, mutta vastauksia ei päästetty
julkisuuteen.
Puolisonsa rukouksista ja maan tavan mukaan oli kuningatar taipunut
pyhässä ehtoollisessa nauttimaan sekä leipää että viiniä.
Katolisen opin mukaan saavat viiniä yksinomaan papit nauttia.
Kuningattaren rippi-isä ilmoitti tästä synnistä Hosiukselle, ja tämä
kielsi ankarasti uudistamasta sitä.
Katariina joutui epätoivoon, ja Juhana käski Puolassa olevan
lähettiläänsä, A. Lorichin, koettaa paavin legaatin kautta hankkia
myönnytyksen tähän.
Kaikki nämä mielenliikutukset olivat saattaneet Katariinan
hermostuneeksi ja levottomaksi. Hän ei uskaltanut olla paaville
tottelematon, ja hän halusi saada nauttia pyhiä armonvälikappaleita.
Hän kirjoitti taas Hosiukselle, joka sattumalta oleskeli Roomassa.
Paavi oli ennenkin vapauttanut tästä kiellosta ja muusta, "joka oli
Jumalaa ja luontoa vastaan".
Kardinaali vastasi kirjeeseen maaliskuun 7 p:nä 1573 puhuen siinä,
miten hän toivoi voivansa palvella kuningatarta, mutta samalla
myös, miten pahasti tämä oli tehnyt totellessaan enemmän ihmisiä
kuin Jumalaa. Se pappi, joka oli sallinut hänen nauttia viiniä
ehtoollisessa, oli suuresti erehtynyt väittäessään, että Kristus itse
oli sen niin asettanut. _Hän_ oli kyllä apostoleille antanut sekä
leipää että viiniä, mutta siitä ei suinkaan ollut seurauksena sama
oikeus maallikoille.
Jos kuningas vieläkin vaati häneltä sellaista, niin hänen pitäisi
vastata, että hän kernaasti suostuu kuninkaan toivomukseen, jos tämä
vain tahtoisi taipua yhteen hänen pyyntöönsä, siihen nimittäin,
että palauttaisi kansansa roomalaisen istuimen alaisuuteen, itsekin
turvautuen siihen ja nöyrästi rukoillen anteeksi, että Ruotsin ja
Rooman välillä oli ollut viisikymmenvuotinen ero.
Kardinaali vakuutti, että kalkin käyttämiseen mielellään
suostuttaisiin, jos Ruotsi sillä voitettaisiin.
On selvää, että tämä vapautus tällä kertaa kiellettiin vain, jotta
kiihotettaisiin kuningattaren käännytysintoa.
Mutta vaikka tämä harmittikin Juhanaa, oli hänellä kuitenkin
maallisiakin tarkoituksia, joiden vuoksi kannatti jatkaa keskusteluja
Rooman kanssa.
Kuningatar Katariinalla sekä hänen sisarellaan oli Neapelissa
melkoinen perintö äitinsä, Bona Sforzan jälkeen, nimittäin Barin
ruhtinaskunta, puhdasta rahaa y.m. Espanjan hallitus esteli tämän
luovuttamista, ja toivottiin paavin välitystä.
Lupaus siitä olikin saatu, mutta -- palvelus palveluksesta.
Hosius kirjoitti kirjeen toisensa perästä. "On", kirjoitti hän,
"hyvä enne, että kuningas Juhana on taipunut Rooman välitykseen
ehtoolliskysymyksessä."
Eräässä toisessa kirjeessään hän mainitsee, että Gregorius VII
näyttää olevan se paavi, jonka kautta Ruotsi ensin on saanut
evankeliumin. Nykyinen Gregorius XIII oli hänestä laskien seitsemäs,
ja tämä luku kuuluu omituisella tavalla Pyhälle Hengelle, jolla
myöskin on seitsemän ominaisuutta.
Lisäksi hän lupasi kuningattaren häneltä pyytämät esirukoukset sekä
rukoilee kirjeessään Kristusta ja Ruotsin suojeluspyhää Ruotsin
käännyttämiseksi.
Ovelana ja viekkaana kardinaali käytti kuningatarta välittäjänä
lähestyäkseen kuningasta.
Hän pyysi, että se uskonvapaus, mikä oli kuningattarelle vakuutettu
hänen naimisiin mennessään, edelleenkin suotaisiin hänelle. Joskaan
tämä ei ollut mieluista ruotsalaisille, ei kardinaali kuitenkaan
ottanut uskoakseen, että kuningas antaisi alamaistensa temmata
valtikan kädestään. Mikähän evankeliumi se olisi, joka ei tahtoisi,
että alamaiset olisivat hallitsijoilleen kuuliaiset, vaan käskisi
hallitsijan totella alamaisiaan?
Juhana vastasi pyytäen roomalaisen istuimen välitystä
perintökysymyksessä.
Mutta kardinaali ei hellittänyt. Hän antoi kuninkaan ymmärtää, että
suurempi taipumus kirkolliseen yhdistykseen Rooman kanssa myöskin
synnyttäisi vilkkaamman harrastuksen tässä suhteessa.
Aina apostolien ajoista asti oli kaikki riidat lykätty roomalaisen
istuimen ratkaistavaksi, minkä kuningas voi tulla tuntemaan Hosiuksen
omasta uskontunnustuksesta, jonka hän kirjeen mukana lähetti
kuninkaalle.
Hän lisäsi, että lahkolaisuudet Saksassakin muistuttivat siitä, että
se toimenpide, johon kuninkaiden nykyään olisi etusijassa ryhtyminen,
oli kansansa palauttaminen ainoan ja todellisen kirkon yhteyteen.
Kahdeksanvuotiaalle kruununprinssille Sigismundillekin Hosius
kirjoitti kirjeen lausuen siinä toivovansa, että Sigismund äitinsä
hurskauden kautta tulisi suojelluksi siitä kielien sekoituksesta,
joka oli syntynyt, kun Baabelin tornia alettiin rakentaa Saksissa.
Jotta hän oppisi ymmärtämään, mitä katolinen kirkko on, lähetti
kardinaali hänelle kirjoja, joista hänen opettajansa, jonka Hosius
arveli olevan katolisen, pitäisi lukeman hänelle heidän molempain
kehitykseksi.
Hänen kuusivuotiaalle sisarellensakin, Annalle, lähetettiin
rukouskirjoja ja muita pieniä lahjoja.
Kuningatartakin muistettiin kirjeellä paavi Gregoriukselta, joka
lausui mielihyvänsä hänen kirkollisesta katsantokannastaan; paavi
sanoi kalkin käyttämisen suhteen päättävänsä, mitä Jumala hänelle
ilmoitti kunniansa ja kirkon arvon mukaiseksi.
Samalla hän lähetti 200 guldenia Vadstenassa jäljelläolevia nunnia
varten, jotka tunkivat puuvillaa ja vahaa korviinsa päästäkseen
kuulemasta kerettiläisiä, kun heidät pakotettiin olemaan läsnä
luterilaisessa jumalanpalveluksessa.
Kardinaalin kirje ei ollut yhtä armollinen. Ankarasti hän kielsi
kuningattarelta kalkin käyttämisen siksi, kunnes joitakin enteitä
näkyisi siihen suuntaan, että tämä valtakunta palautuisi todellisen
kirkon helmaan, sen messuihin ja juhlamenoihin.
Nyt arveltiin Roomassa voitavan mennä askelta pitemmälle. Hosius
päättää kirjeensä kuningattarelle ilmoittaen, että Ruotsiin piakkoin
lähetetään puolalainen jesuiitta Warsewitz ja että paavi toivoi, että
kuusi ruotsalaista, mieluimmin aatelista nuorukaista lähetettäisiin
Roomaan kasvatettavaksi kristillisessä hurskaudessa.
Se suhde, joka näin oli päässyt alkuun Ruotsin ja Rooman välillä,
antoi vauhtia huhulle, joka eteni yli Euroopan, että kuningas Juhana
oli halukas palaamaan katoliseen uskoon, jos paavi tekisi eräitä
myönnytyksiä.
Kuitenkin arveltiin, että kääntyminen oli riippuvainen paavin
puoltolauseesta kuningattaren äidinperinnön saamiseen Neapelista ja
samalla hänen myötävaikutuksestaan Puolan kruunun saamiseen, jota
kuningas muka uudelleen oli ruvennut tavoittelemaan.
Ennenkuin asiat kehittyvät edemmäksi, lienee soveliasta mainita eräs
tapaus, joka herätti ääretöntä huomiota siihen aikaan, jolloin kodin
rauhaa pidettiin yhtä pyhänä kuin kirkonkin.
7.