Liivinmaassa oli sillä välin ehditty väsymään Venäjän ylivaltaan, ja
kun turkkilaiset vuoden 1571 kuluessa ahdistelivat tsaari Iivanaa,
alkoi tyytymättömyys liiviläisessä aatelistossa päästä ilmoille.
Neljäkymmentätuhatta tataaria oli hyökännyt Venäjälle; Moskova
ryöstettiin ja poltettiin. Iivana katsoi nyt parhaaksi laskea Ruotsin
lähettiläät vapaiksi, sitten kun he kaksi vuotta olivat kituneet
vankeudessa, mutta samalla kertaa hän kehotti Juhanaa lähettämään
lähettiläitä Venäjälle rauhaa hieromaan.
Näytteeksi siitä, minkälaista kieltä sen ajan ruhtinaat välisti
käyttivät keskinäisissä asioissaan, seuraa tässä kirje, jonka
kuningas Juhana lähetti vastaukseksi tsaarin kirjelmään:
"Olemme saaneet kirjelmäsi ja siitä havainneet, miten järjettömän
moukkamaista ylpeyttä, valhetta ja halveksimista sinä osoitat
meitä vastaan. Ellemme olisi kuulleet, että isäsi oli Venäjän
suuriruhtinas, olisi meillä ollut syytä tulla siitä siihen arveluun,
että joku munkki tai talonpoika on ollut sinun isäsi, koska sinä
kirjoitat niin säädyttömästi, kuin olisit kasvatettu talonpoikain tai
muun roskajoukon keskuudessa, jotka eivät tiedä kunniasta mitään."
"Sinä kirjoitat", jatkui siinä edelleen, "niin paljon vilppiä
ja viekastelua ja olet tahrannut ja sotkenut suusi niin paljon
valheella, että se tuskin koskaan enää voi tulla puhtaaksi; sentähden
meidän ei ole tarvis vastata kaikkeen siihen säädyttömään ja
pöyhkeään viekasteluun, jota mainitussa kirjeessäsi on. Mitä siihen
tulee, että arvelet meidän pyytävän sinulta rauhaa, niin se ei tule
koskaan tapahtumaan, sillä me toivomme, että asiat kaikkivaltiaan
Jumalan avulla kääntyvät siksi, ennenkuin leikistä lakataan, että
sekä sinä että alamaisesi saatte rangaistuksen, jonka sekä sinä
että he jo aikoja sitten olette ansainneet. Mutta jos tahdot tätä
onnettomuutta estää, niin lähetä parhaat herrat neuvostostasi meidän
luoksemme ja käske heidän nöyryydessä pyytää anteeksi sitä vääryyttä
ja halveksimista, jota sinä olet meille osoittanut. Sitten saat
tietää, millä ehdoilla me tahdomme tehdä rauhan kanssasi."
Suurista sanoista huolimatta käytiin sotaa laimeasti ja Ruotsin
saavuttamatta juuri mitään etuja.
Sillä välin ja vastoin kaikkia luuloja oli tsaari Iivana käynyt
sovintoon aiotun sukulaisensa kanssa ja marssi 80,000-miehisellä
sotavoimalla Liivinmaahan lopulla vuotta 1572, Maunu herttuan ja
kahden poikansa seuraamana.
Hannu Boije oli päällikkönä Wittensteinissä. Vihollisen saapuessa
hän oli niin varustamaton, että oli vähää ennen lähettänyt suurimman
osan varustusväkeänsä tuomaan tykkejä Räävelistä, joten hänellä oli
ainoastaan 50 miestä linnoituksessa.
Klaus Åkenpoika Tott oli määrätty koko sotavoiman ylipäälliköksi.
Jo syyskuussa hän oli tehnyt hävitysretken sisä-Venäjälle päin.
Tähän aikaan hän oli paluumatkalla ja oli paraillaan Ylä-Pahlenissa,
eräässä linnassa, jossa Maunu herttuan oli tapana oleskella ja joka
ei ollut sen kauempana Wittensteinistä, kuin että tykinlaukaukset
kuuluivat sinne.
Hän otaksui ensin kuulevansa riemulaukauksia sen johdosta, että tykit
olivat onnellisesti saapuneet Räävelistä, mutta sai pian tiedon
erehdyksestään.
Wittensteinin pommitus alkoi joulukuun 27 p:nä.
Sitä jatkui kaksi päivää ilman menestystä.
Antautuminen ei voinut juolahtaakaan urhean Hannu Boijen mieleen.
Aivan vimmoissaan siitä, että piti pysähtyä näin mitättömän
linnoituksen eteen, käski Iivana yleiseen rynnäkköön seuraavana
päivänä, tammikuun 1:senä.
Tyynesti ja kuolemaa halveksien taistelivat Hannu Boije ja hänen
viisikymmentä miestänsä ärsytettyjen jalopeurain tavoin.
He olivat valmiit joutumaan ylivoiman voittamiksi ja saamaan
surmansa, mutta tsaari Iivana keksi kauheamman kuolintavan. Elävinä
hän paistatti heidät vartailla.
Senjälkeen tsaari palautti osan sotajoukkoansa Venäjälle.
Se kosto, minkä hän oli toimittanut Wittensteinissä, oli saanut hänet
hyvälle tuulelle, ja Maunu herttuan tuli osoittamastaan urheudesta
saada hyvin ansaittu palkkansa.
Novgorodissa valmistettiin komeat häät, ja suurella loistolla ja
juhlallisuudella vihittiin siellä Maunu ja tsaarin veljentytär.
Jäljellejätetyn sotaväen päälliköt olivat saaneet käskyn kukin
kohdastaan valloittaa linnat eri osassa maata.
Noin 16,000 miestä marssi Viron läntistä rannikkoa kohden
valloittamaan Loden, Hapsalin ja Lealin linnoja, mikä ei kuitenkaan
ollenkaan onnistunut.
Kun Klaus Tott Ylä-Pahlenista näki koko maakunnan pohjoisessa päin
olevan ilmiliekissä, käsitti hän miten asianlaita oli, mutta hän oli
ylen heikko uskaltaakseen hätyyttää suurta venäläistä sotavoimaa.
Hädin-tuskin onnistui hänen palata Rääveliin, missä hän pysytteli
paikoillaan, kunnes vihollinen oli ehtinyt hajoittamaan joukkonsa.
Sitten hän lähti liikkeelle 700 huovin ja 300 liiviläisen ratsumiehen
kera.
Mainittu 16,000-miehinen venäläisjoukko tavattiin Loden edustalla
tammikuun 23 p:nä.
Klaus herra lähetti ratsumiehensä heti rynnäkköön, ja nämä tekivätkin
sen sellaisella voimalla, että tunkeutuivat koko venäläisen
sotajoukon läpi. Mutta sen sijaan että olisivat kääntyneet takaisin,
laskettivat he täyttä laukkaa pakoon eri suuntiin.
Nähdessään vihollisten paljouden he olivat katsoneet turhaksi
toivoakkaan voittoa, ja mihin tulivatkin, kertoivat he, että Ruotsin
armeija oli kokonaan lyöty.
Ratsuväen pako ei riistänyt Klaus herran malttia. Hän huomasi
heti, että heidän huima rynnäkkönsä oli saanut vihollisjoukot
epäjärjestykseen, ja jatkoi sentähden hyökkäystä jalkaväkineen.
Vastustamattomasti etenivät nämäkin hakaten joukoittain vihollisia
maahan.
Voitto oli täydellinen: 7,000 venäläistä makasi tappotantereella,
muut pelastivat itsensä pakenemalla.
Urhea päällikkö palasi Rääveliin, mukanaan vihollisen tykistö,
joukko lippuja, 100 hevosta ja pitkä jono -- tuhatkunta rekeä --
kaikenmoista saalista. Ruotsalaisten mieshukka oli vähäpätöinen.
Suurimpia vaikeuksia teki tässä sodassa rahan puute.
Muukalaiset palkkasoturit eivät saaneet säännöllisesti palkkaansa, ja
he uhkailivat luopua.
Vuonna 1573 pantattiin Räävelissä olevalle saksalaiselle ratsuväelle
Loden, Hapsalin ja Lealin linnat, jotta he eivät toteuttaisi
uhkaustaan mennä venäläisten puolelle.
Seuraavana vuonna, 1574, ei voitu määräaikaan lunastaa linnoituksia,
ja saksalaiset myivät ne Tanskan kuninkaalle tammikuussa 1575.
Epäkohtana oli vielä, että eri kansallisuutta olevien huovien kesken
oli paljon kateutta ja eripuraisuutta.
Tämmöisestä syystä täytyi Klaus Tottin luopua Wesenburgin linnan
piirityksestä, jonka hän oli menestyksellä alottanut uunnavuonna 1574.
Skottilaisen jalkaväen päällikkö Rutwen oli kiivas ja pikavihainen.
Saksalaisten pöyhkeileminen ja kerskuminen suututti häntä, ja kun hän
kuuli väkensä valittavan heidän käytöstään, päätti hän kostaa.
Maaliskuun 17 p:nä hän järjesti väkensä täyteen taisteluasentoon,
anasti koko kenttätykistön ja käänsi sen saksalaista ratsuväkeä
vastaan.
Tämä oli heti valmis alottamaan leikin, joka päättyi siten, että
1,500 skottilaista sai surmansa.
Erinomaista sotakuria osoittaa se, että skottilainen ratsuväki pysyi
levossa koko teurastuksen ajan, vaikka olikin saapuvilla.
Päällystö huomautti heille, että jalkaväki oli rikkonut sääntöjä ja
sotakuria ja sentähden itse vetänyt rangaistuksen niskoilleen.
Kuitenkin oli närkästys ja mielikarvaus niin suuri, että Klaus herra
katsoi viisaimmaksi luopua piirityksestä.
Niitä kolmea linnaa, joita Tanskan kuningas Fredrik sanoi omikseen,
ei hän saanut kauan pitää.
Heti uunnavuonna 1576 hyökkäsi maahan suuri venäläisjoukko, joka
ei valloittanut ainoastaan vastamainittuja linnoja, vaan kaikki,
mitä Ruotsilla oli siellä alueita, niin että lopulta ei ollut muuta
jäljellä kuin Rääveli.
Venäläiset ryöstivät, polttivat ja hävittivät tapansa mukaan.
Useita kertoja näkyi suuria joukkoja Räävelin edustalla, mutta ne
eivät näyttäneet aikovankaan ryhtyä piiritykseen.
Vasta syksyllä päästiin selville heidän salaperäisistä tuumistaan.
Ylin päällikkyys oli vanhan Henrik Hornin ja hänen poikansa Klaun
käsissä, ja he tekivät vaikeuksista huolimatta kaiken, mitä
sellaisilta miehiltä voi odottaa, kaupungin ja linnan puolustukseksi.
Sinä vuonna sattui tavattoman myrskyinen syksy; rakennuksista menivät
katot, useita kirkontorneja vikaantui, ja satamassa särkyivät
varustukset.
Useita laivoja, joiden piti tuoda elatus- ja sotatarpeita Ruotsista,
joutui haaksirikkoon osittain ulkona merellä, osittain lähellä
satamaa, johon ainoastaan hylyt ajautuivat.
Se oli kauhea aika; kaikki luonnonvoimat olivat raivoissaan, joka
päivä rae- ja rankkasateita.
Huonoa säätä kesti useita viikkoja, eikä lopulta enää rohjettukaan
lähteä merelle.
Suomessa odotti 2,000 miestä ja Lyypekissä 120 muskettisoturia
päästäkseen mahdollisesti yli, mutta liian kauan he saivat odotella.
Ankaroita syysmyrskyjä seurasi kova talvi, ja nyt olivat Hornit ja
rääveliläiset jätetyt kokonaan oman onnensa nojaan.
Tuskaisina ja levottomina pelkäsivät rääveliläiset joka päivä
vihollisen tulevan.
Mutta kaikkialla on kavaltajia, niinpä Räävelin muurien
sisäpuolellakin.
Kaksi porvaria, joilla ei ollut mitään menetettävää, mutta
voitettavaa kyllä, hiipi eräänä aamuna kaupungista vihollisleiriin
kertomaan, miten huonosti asiat kaupungissa olivat.
Emme tiedä minkä palkan he saivat, mutta varhain aamulla tammikuun 23
p:nä voitiin linnanmuureilta nähdä suurien vihollisjoukkojen etenevän
äärettömien lumilakeuksien halki.
Päälliköllä, Feodor Mustislavskilla, oli johdossaan 50,000 miestä, ja
hänellä oli neuvonantajana Iivana Koltsoff, jota sanottiin Venäjän
parhaaksi soturiksi.
Hän oli tsaarille luvannut valloittaa tällä kertaa Räävelin tai
menettää henkensä.
Venäläiset alkoivat heti luoda vallituksia kaupungin ympäri. Näihin
he sijoittivat tavattoman suuret tykkinsä ja tuliputkensa.
Tammikuun 27 p:nä alkoi pommitus, jota jatkettiin yöt-päivät.
Jos tahdot tietää, miten toimitaan piiritetyssä kaupungissa, jossa
kunnon miehet johtavat puolustusta, niin voivat isä ja poika, Henrik
ja Kaarle Horn, siitä antaa parhaan kuvan.
Kaikki, mitä linnoituslaitoksiin kuului, oli pantu paraaseen kuntoon
ja ruokavaroja hankittiin riittävässä määrässä ottamalla huomioon
myöskin, että suuri joukko talonpoikia oli maaseudulta paennut
kaupunkiin.
Näistä muodostettiin erityinen sotaväen osasto, joka uskottiin Ivo
Skenkenbergin, urhean porvarinpojan johtoon, ja hän osasi kyllä pitää
miehuutta vireillä joukossaan.
Tiedettiin, että venäläiset aikoivat tulipommeilla sytyttää kaupungin
palamaan, ja sentähden täytyi asukasten viedä oljet, heinät, halot ja
muut palavat aineet kellareihin ja holveihin. Sitäpaitsi piti joka
talossa olla märkiä häränvuotia ja täysinäisiä vesisammioita sekä
luotettava henkilö pitämässä vaaria tulipommeista.
Jokaisesta kiinniotetusta tulipommista maksettiin palkinto, kolme
markkaa kappaleelta.
Näillä toimenpiteillä, mutta ehkäpä vieläkin enemmän sillä
esimerkillä, minkä isä ja poika antoivat miehuudessa ja
toimeliaisuudessa, saatiin jokaisessa rinnassa heräämään mitä
vilkkain halu olla kaikin voimin avullisena kaupungin puolustuksessa.
Venäläisiä oli odotettu joulukuussa, mutta ankara pakkanen ja suuret
lumimyrskyt olivat viivyttäneet heitä. Vasta tammikuun 22 p:nä kello
9 illalla saapuivat vakoilijat ilmoittaen, että viholliset olivat
vain kolmen penikulman päässä kaupungista.
Niin myöhäinen kuin olikin, lähti pormestari torille; hätäisesti
kutsuttiin asukkaat koolle, ja miehuullisin sanoin hän kehotti heitä
mitä suurimpaan huolellisuuteen, hyvään järjestykseen ja reippauteen.
Senjälkeen hän rukoili, että Herra tahtoisi suojelevalla kädellään
varjella kaupunkia ja sen asukkaita.
Sitten hajaannuttiin luvaten itsekukin tehdä velvollisuutensa.
Venäläisten ensi toimia oli Pyhän Brigittan ihanan luostarin
polttaminen Marienthalissa lähellä kaupunkia, jossa sen rauniot
vieläkin ovat jäljellä; sitten hävitettiin seutu yltympäri, jonka
jälkeen vallitusten luominen alkoi.
Ampumista kuulilla ja tulipommeilla jatkui yöt-päivät. Alussa oli
pelko ja kauhistus suuri, mutta sitten muistettiin tulipommeista
luvattu palkinto, ja kun yksi semmoinen oli otettu kiinni, rohkeni jo
vähän jokainenkin korjata niitä talteen.
Pian juoksentelivat huovit ja talonpojat kuin palloleikissä. Heti kun
tulipommi tuli ilmassa lentäen, kilpailivat he, kuka sen saisi.
Tapahtui toisinaan, että jokunen talo syttyi tuleen. Heti päästivät
ryssät hurjan riemuhuudon ja ampuivat vielä kiihkeämmin, mutta hyvät
sammutuslaitokset ja yleinen varovaisuus ehkäisijät tulen levenemisen.
Urhoolliset Hornit, isä ja poika, olivat väsymättömän toimeliaat ja
valppaat. He pitivät mitä ankarinta järjestystä, mutta valvoivat
samalla, ettei mitään ampumavaroja puuttunut. Kaikkiin vaivoihin ja
vaaroihin he ottivat osaa, alhaisimmalle sotamiehellekin he ojensivat
auttavan kätensä, jos hänen kuormansa oli liian raskas.
Usein he itse seisoivat valleilla tähdäten ja laukaisten tykkejä.
Turhaan huomauttivat porvarit, miten kalliit heidän henkensä olivat;
he eivät kuunnelleet sitä.
Sellaiset periaatteet ovat maan varmin turva; niiden voima jalostaa.
Heidän esimerkkinsä innostutti sekä urheita että pelkureita; kaikki
kuolemanpelko katosi, ja niihin hyökkäyksiin, joita usein tehtiin
linnasta, pukivat vaimot, morsiamet ja sisaret itse rakkaimpansa
asevaruksiin kehottaen heitä miehuuteen ja urheuteen.
Etenkin Ivo Skenkenberg ja hänen väkensä kunnostivat itsensä
lannistumattomalla miehuudellaan. Koko väestö ylpeili heistä; Ivoa
nimitettiin Hannibaliksi ja hänen joukkoansa Hannibalin väeksi.
Kun venäläiset menestyksettä olivat lähes kuukauden ampuneet valleja,
alkoivat he suunnata laukauksiansa kirkkoihin, torneihin ja korkeihin
taloihin; samalla he lisäsivät tulipommiensa lukua, mutta saivat yhtä
vähän aikaan.
Rääveliläiset sanoivat, että rauta sisäänammutuissa tykinluodeissa
oli suuremmanarvoinen kuin niiden tekemä vahinko, ja tulipommit
olivat hyvin hyväksi avuksi.
Venäläiset olivat menettäneet 3,000 miestä, niiden joukossa urhean
Iivana Koltsoffin. Kaupungissa sen sijaan oli tappio ollut vähäinen,
ja kevään lähetessä odotettiin lisäväkeä meritse.
Maaliskuun 19 p:nä vihollinen sytytti leirinsä ja marssi pois.
Rääveli oli toistamiseen pelastunut.
Tämä vastoinkäyminen sai Iivanan vimman ylimmilleen; hän kokosi vielä
suuremman sotavoiman ja marssi taas Liivinmaahan. Rääveliläiset
pyysivät ja saivatkin apua Ruotsista, mutta tällä kertaa Iivana
kääntyi Riikaa vastaan, joka oli puolalaisten hallussa.
Koko ympäristö hävitettiin ja poltettiin linnoineen ja
varustuksineen. Kaikkialla etenivät venäläiset julmuudella, joka oli
heillekin tavaton, ei lapsia, naisia eikä vanhuksiakaan säästetty.
Ne vähälukuiset jäännökset, mitä vanhasta liiviläisestä aatelistosta
vielä oli jäljellä, olivat suuressa ahdistuksessa. Heitä uhattiin
kolmelta taholta, Ruotsista, Venäjältä ja Puolasta. Tässä hädässään
he kiinnittivät toivonsa Maunu herttuaan. Hänen avullaan he tahtoivat
perustaa oman valtakunnan.
Venäjän suuriruhtinas oli saanut kuulla heidän aikeistaan ja purki
nyt vihansa hävitysretkeen heitä vastaan. Maunu pakeni Wendeniin.
Tämä kaupunki, joka sijaitsi eteläisessä Liivinmaassa, oli lujasti
linnoitettu, ja siinä oli vahva ritarilinna, joka ennen oli ollut
suurmestarin asuntona.
Sinne sulkeutui Maunu ja hänen kanssaan ritariston jäännökset
rouvineen, lapsineen, kaikki kauhulla kuunnellen kertomuksia Iivanan
hirvittävästä etenemisestä ja uhkauksista.
Vihdoinkin hän tuli koko joukkoineen ja asettui leiriin kaupungin
ulkopuolelle. Kaupunkiin hän lähetti viestin pyytäen Maunua tulemaan
puheilleen. Peläten henkeänsä lähetti tämä kaksi hovimiestänsä.
Iivana ruoskitutti ja ajatti heidät takaisin. Maunun kanssa hän
tahtoi puhua, ja Maunun täytyi tulla.
Tämä oli kovassa tuskassa, mutta totella täytyi. Mukanaan 25 etevintä
ritariaan hän ratsasti kaupungin portista jättäen sen auki jälkeensä.
Tultuaan leiriin hän heittäysi polvilleen suuriruhtinaan eteen
rukoillen häntä säästämään ainakin hänen ja hänen omaistensa hengen.
Iivana löi häntä vasten suuta ja puhkesi solvauksiin; sitten hän
heitätti hänet ja hänen seuralaisensa vankeuteen.
Venäläiset tunkeutuivat kaupunkiin ja alottivat siellä kauhean
ryöstämisen ja teurastuksen.
Vanhan linnavoudin Henrik Boussmanin haltuun oli jätetty 300
rouvaa ja heidän lapsensa. Siinä oli Liivinmaan aatelin kukka,
vanhain ristiritarien jälkeläiset, ja heidän seurassaan oli vain
muutamia harvoja herroja ja palvelijoita. Puolustautumista ei ollut
ajatteleminenkaan; Boussman neuvotteli linnanpapin kanssa ja kutsui
sitten koolle kauhun valtaamat naiset sanoen mikä kohtalo oli
odotettavissa.
"Ennemmin kuolema!" huudahtivat kaikki.
"Onko se vakaumuksenne?"
"On, on!"
"Sitten käsken panna muutamia ruutitynnyreitä tähän ritarisalin alle,
ja kun vaara on mahdoton torjua, niin me lennämme kaikki ilmaan."
Pelko ja kauhu kuvastuivat kaikkien kalpeissa kasvoissa; aristellen
he turvautuivat toisiinsa.
"Teillä on ainoastaan häväistys valittavana", lisäsi Boussman syvästi
liikutettuna.
Olipa silloin kuin olisivat voima ja rohkeus palanneet. "Me tahdomme
kuolla!" huusivat kaikki yhdestä suusta.
"Ensin rukoilkaamme, ja se, joka tahtoo, nauttikoon sakramentin",
sanoi vanha linnanpastori.
"Vielä on aikaa ainakin kaksi tuntia", huomautti Boussman, joka
vartioitsi ikkunassa.
Rouvat palasivat huoneisiinsa, pukeutuivat juhlapukuihinsa,
koristivat itsensä kalliimmilla koristeillaan ja astuivat taas
ritarisaliin kukin taluttaen lapsiaan. Milloinkaan ei liene
jumalanpalvelus ollut juhlallisempi, ehtoollisella-käynti
vaikuttavampi, armon ja anteeksiannon rukoukset sydämellisemmät.
Juhlamenot olivat juuri päättyneet; he syleilivät ja hyvästelivät
toisiaan.
Silloin kajahti vartijan huuto: "Jo joutuu!" Äidit sulkivat lapsensa
syliinsä. Kaikki lankesivat polvilleen piiriin papin ympäri, joka
vapisevin äänin luki siunauksen.
Venäläisiä näkyi muurilla, Boussman tempasi palavan sytyttimen,
nojautui ikkunasta ulos ja sytytti ruudin.
Linna lensi ilmaan, ja vihollinen löysi vain rauniot ja silvotut
ihmisruumiit.
Kun ensi kauhistus oli mennyt ohi, asettuivat venäläiset onnettomaan
kaupunkiin varustaen sen ja jatkoivat senjälkeen hävitysretkeään
halki Liivinmaan. He kohtasivat toisinaan miehuullista vastarintaa,
kärsivätpä tappioitakin, mutta uusia voimia tuli yhä sijaan. Koko maa
oli sotajalalla, hätä ja kurjuus suuri.
Juhanan lanko, Puolan kuningas Sigismund II, kuoli 1572. Sekä
Ruotsin kuningas että Venäjän tsaari tavoittelivat Puolan kruunua,
mutta tämä joutui ensin Henrik Valoisilaiselle ja sitten, kun hän
muutaman kuukauden kuluttua katsoi hyväksi luopua äskensaamastaan
valtakunnasta, Siebenbürgenin ruhtinaalle Stefan Batorille, joka
1576 kruunattiin Puolan kuninkaaksi. Hän oli naimisissa Juhanan
halveksiman prinsessa Annan kanssa. Molemmat langokset kadehtivat
toisiltaan Liivinmaata, mutta tekivät lopulta yhteisen liiton Venäjää
vastaan.
Ruotsin ja Puolan sotajoukot yhdistyivät Yrjö Boijen ja Andreas
Sapiehan komennossa ja marssivat Wendeniä vastaan lokakuun 20
p:nä 1578. Etäältä jo kuului venäläisen tykistön jyske. Illalla,
kun joukot tulivat lähemmäksi, he näkivät tykkien leimaukset
ja tulipommien loisteen pimeää taivasta vasten. Syvä joki esti
etenemisen; sen poikki voitiin kahlata ainoastaan siten, että
jokainen ratsumies otti jalkamiehen taaksensa satulaan.
Toisella rannalla pidettiin rukous.
Sitten hyökättiin vihollisen kimppuun. Venäläiset ja tataarit
puolustautuivat urheasti, mutta Andreas Sapieha ponnisteli etenkin
saadakseen tykistön valloitetuksi ja hänen onnistuikin lopulta
pakottaa vihollinen vetäymään vallitustensa suojaan. Ankaran ottelun
jälkeen venäläinen ratsuväki lähti pakoon; yöllä seurasi jalkaväki
perässä, ja kun ruotsalaiset ja puolalaiset aamulla tunkeutuivat
leiriin, oli se tyhjä ja hyljätty.
Kuusituhatta venäläistä oli kaatunut; ruotsalaisten ja puolalaisten
mieshukka oli melkoista pienempi.
6.