Kesäkuun 1 p:nä 1570 kokoontui Stettiniin neljä ruotsalaista ja neljä
tanskalaista valtaneuvosta.
Samalla saapui sinne useita lähettiläitä Bremenistä, Lyypekistä ja
Puolasta.
Saksan keisari, Saksin vaaliruhtinas ja Ranskan kuningas olivat
lähettäneet useita niinsanottuja rauhanvälittäjiä.
Ja niin kiihkeäksi yltyi kiista, niin ankaran vastakkaiset olivat
mielipiteet, ettei mitään sopimusta voitu saada aikaan ennenkuin
joulukuun 13 p:nä, jolloin rauha päätettiin.
Kesällä, kun Klaus Fleming Ruotsin laivaston päällikkönä
taisteli tanskalaisia vastaan Itämerellä ja voitti heidät Skånen
rannikolla -- sanoo eräs Ruotsin valtuutetuista --, olivat Tanskan
lähettiläät hyvin myöntyväisiä, mutta heti kun laivasto oli mennyt
talviteloilleen, tulivat he taas vaativaisiksi, niinkuin heillä aina
on tapana.
Vihdoinkin tehtiin rauha.
Ruotsi lunasti takaisin Elfsborgin 150,000 taalerilla, jätti
takaisin kahdeksan tanskalaista sotalaivaa ja luopui vaatimuksistaan
Gotlantiin, Jemtlantiin ja Herjedaliin.
Kumpainenkin kuningas sai käyttää vaakunassaan kolmea kruunua, mutta
ilman muita vaatimuksia.
Tässä suhteessa ratkaisivat vieraat sovintotuomarit riidan oikeudessa.
Niin päättyi seitsenvuotinen sota. Yksi etu oli siitä ollut
Ruotsille, se nimittäin, että Tanskan kuningas oli luopunut kaikista
vaatimuksistaan tähän maahan.
Kääntykäämme nyt Venäjään.
Siitä, miten tsaari oli ottanut vastaan Ruotsin lähettiläät, kävi
selville, ettei hän tahtonut tehdä rauhaa samoilla ehdoilla kuin
ennen.
Prinssi Maunu oli saanut tehtäväkseen lahjoa Liivinmaan aateliston,
ja liiviläinen aatelismies Klaus Kursel oli ensimäisiä, joka kuunteli
hänen sanojaan ja lupauksiaan.
Tämä herra oli Ruotsin palveluksessa. Lealin linna oli hänen
hallussaan, ja kuningas Eerikin viimeisenä hallitusvuonna oli hän
osoittautunut urheaksi ja reippaaksi soturiksi.
Heti kun Eerik oli syösty valtaistuimelta, oli hän saanut
Juhanalta luottamustoimekseen pitää huolta siitä, ettei Liivinmaan
aatelisto eikä Räävelin kaupunki vähimmässäkään määrässä tinkisi
velvollisuuksistaan Ruotsin kruunua kohtaan.
Kursel lupautui aikoen täydellä todella pitää lupauksensa, mutta
Maunu prinssi tarjoili hyviä juomatavaroita ja täysipainoisia
kultarahoja, eikä tuo liiviläinen aatelismies voinut kieltäytyä
toisesta paremmin kuin toisestakaan.
Sanotaan, että kun antaa pahalle sormen, se pian vie koko käden.
Klaus Kursel kokosi ensin hiljaisuudessa, sitten aivan julkisesti
ympärilleen useampia, jotka olivat taipuvaiset alistumaan uuden
liiviläisen kuninkaan valtaan, ja näiden seurassa hän lähti
ratsujoukon etunenässä Rääveliin tammikuun 7 p:nä 1570.
Edellisestä tiedämme, että Juhanassa kyti vastenmielisyys Henrik
Hornia kohtaan aina siitä asti kuin hän joutui vangiksi Turussa,
koska hän luuli tätä syypääksi onnettomuuteensa.
Tultuansa kuninkaaksi hän lähetti erään huovipäällikkönsä Niilo
Dobblaren Rääveliin käskien hänen ottaa haltuunsa sekä linnan että
sen päällikön.
Mutta tämä ei onnistunut paremmin kuin että Henrik Horn pani Niilo
Dobblaren vankeuteen ja lähetti kysymään kuninkaalta, mitenkä olisi
menetteleminen.
Heti senjälkeen lähti sinne Gabriel Oxenstjerna ottaakseen komennon
linnassa, ja vastaväitteittä tämä jätettiinkin hänelle heti, kun hän
oli näyttänyt kuninkaan kirjeen.
Uudella komentajalla ei ollut aavistustakaan liiviläisten hankkeista.
Räävelin linna joutui sentähden täydellisen yllätyksen kautta
liittolaisten käsiin.
Gabriel Oxenstjerna, hänen vaimonsa ja lapsensa joutuivat vihollisten
valtaan ja pantiin vankeuteen.
Mutta tämän kelpo kaupungin maistraatti meni heti pöyhkeän
valloittajan luo ja sen onnistui heliseviin syihin nojautuen saada
hänet antamaan Gabriel herralle ja hänen omaisilleen vapauden.
Räävelin linnassa otti Klaus herra vastaan Maunu prinssin
lähettiläät. Hän kuvitteli olevansa aiottu joksikin oikein suureksi
äskenleivotun liiviläisen kuninkaan valtakunnassa.
Sellaisissa unelmissa hän tuudittelihe kaksi onnellista kuukautta.
Eihän sovi pyytääkään, että unelma kauempaa kestäisi, ja linnassa oli
muitakin, jotka uneksivat.
Niilo Dobblare oli uneksinut kolme kuukautta alhaalla
vankilakomerossaan, ja nyt hän heräsi.
Kun komentaja pani hänet vankeuteen, jäi hän tarkastamatta, ja
hänellä oli täysinäinen kukkaro taskussaan. Vanginvartija ei luullut
hänellä olevan äyriäkään, ja Niilo naureskeli itsekseen, että oli
niin hyvästi puijannut heidät.
Nyt hän oli saanut kaksi vankitoveria, reippaita, kelpo ruotsalaisia
niinkuin hän itsekin.
Toinen oli kihloissa vanginvartijan tyttären kanssa, ja tähän he
perustivat suunnitelmansa.
Eräänä päivänä tuli tyttö isän sijasta tuomaan heille ruokaa.
Niilo tyhjensi koko aarteensa hänen taskuunsa ilmoittaen hänelle
suunnitelmansa.
Kaikki katsoivat sen hyväksi, ja tyttö ojensi kätensä vakuuttaen
koettavansa tehdä kaiken voitavansa.
Tässä täytyy lisätä, että Annikki oli kaunis, reipas tyttö ja että
useat linnan vahdeista suopein silmin katselivat häntä.
Salaa hän kuiski muutamalle heistä, että eräässä lähiseudun kapakassa
oli oivallista viiniä, ja jos he tahtoivat panna roponsa yhteen, niin
hän lupasi hankkia heille sitä, ennenkuin varasto loppui.
Kaikki olivat halukkaat siihen, ja kukin sotilaista antoi niin paljon
kuin hänellä oli.
Kiristorstain ja pitkänperjantain välisenä yönä pantiin kekkerit
toimeen. Annikki oli hankkinut väkijuomia, ja niitä oli nautittu
niin perusteellisesti, että jo kahden ajoissa yöllä vartija oli
umpi-unessa.
Silloin reipas tyttömme aukaisi vankilan oven, ja Niilo sekä molemmat
vangit irroittivat avaimet nukkuvan vartijan vyöstä ja aukaisivat
kiireesti linnan portit.
Annikin toimesta oli ruotsalaisille ilmoitettu asiasta, ja monta
sataa marssi heitä sisään mitä syvintä hiljaisuutta noudattaen.
Kaikki oli tapahtunut melkein äänettömästi. Olisi luullut henkien
liikkuvan linnankäytävissä, ja suuri oli Klaus Kurselin ällistys, kun
hän aamulla herätessään huomasi olevansa vankina koko miehistöineen.
Gabriel Oxenstjerna otti taas päällikkyyden, ja Niilo Dobblare
apulaisineen lähetettiin Tukholmaan kuninkaallisesti palkittavaksi.
Heidän muassaan vietiin sinne muutamia liiviläisiä kavaltajia, jotka
Kaarle herttuan rukouksista saivat armon. Useiden heistä onnistui
paeta.
Klaus Kursel mestattiin Räävelissä.
Niin oli Ruotsi saanut linnan takaisin. Porvariston miehuus
ja uhraukset pääasiassa tekivät sen, ettei kaupunkia nyt eikä
myöhemminkään menetetty.
Ruotsin valta oli Virossa jo alusta alkaen päässyt hyvään maineeseen,
ja Eerikin kielto, ettei aatelisto saa "piestä eikä piiskata
talonpoikiansa", teki mitä parhaan vaikutuksen herättäen toivoa
siitä, että parempi asiain järjestys oli tulossa.
Viisi kuukautta sen jälkeen seisoi Maunu taas Räävelin muurien
edustalla 25,000 miehen kera.
Hän kehotti porvareita antautumaan, ja kun siihen ei suostuttu, alkoi
piiritys. Kaupunkia ammuttiin useista vallituksista, ja yrityksiä
tehtiin, vaikka turhaan, sen sytyttämiseksi ja polttamiseksi.
Gabriel Oxenstjerna piti päällikkyyttä, ja urhea Kaarle Horn,
ennemmin viralta pannun Henrik Klaunpoika Hornin poika, oli hänen
komennossaan.
Kun hän päälliköltä pyysi saada osaston johdettavakseen, vastasi tämä:
"Teidän isänne ei ole hyvissä kirjoissa nykyisen kuninkaamme luona."
"Sentähden että hän on ollut esivallalle kuuliainen."
"Eerik oli järjiltään."
"Saako soturi arvostella semmoisia?"
Gabriel Oxenstjerna siveli partaansa: hän katseli nuorta, voimakasta
miestä, joka paloi halusta mainetekoihin, ja sanoi: "Minun
vastuullani."
"Sitä ette tule katumaan."
Nuori sankari piti sanansa. Useat kerrat hän teki onnellisia
hyökkäyksiä linnasta saavuttaen yhä enemmän linnanherran luottamuksen.
Piiritystä jatkui seitsemän kuukautta; tammikuussa 1571 lähetti
tsaari lisäväkeä ja hävitti maan yltympäri pannen laajat alat
autioksi; mutta edellisenä vuonna syyskuun lopulla oli kaksi
ruotsalaista sotalaivaa tullut satamaan tuoden ruokavaroja ja kaikkia
muita tarpeita. Sentähden tultiin hyvästi toimeen, ja miehistön sekä
porvarien miehuus vielä kiihtyi, kun eräänä päivänä helmikuussa
heitettiin muurin yli kirje, jossa mainittiin, että Tanskan kanssa
oli tehty rauha.
Riemuissaan tästä tekivät ruotsalaiset hyvällä menestyksellä
hyökkäyksen linnasta.
Mutta kun Maunu huomasi, että hän ei voimalla eikä viekkaudella
voinut saada mitään aikaan, rupesi hän hieromaan välirauhaa, ja kun
tämä tarjous hyljättiin, vetäytyi hän pois polttaen leirinsä.
Venäläisten tappio nousi 9,000 mieheen.
Suuri joukko irtainta väkeä jäi jäljelle käyden ympäristössä
ryöstelemässä.
Silloin Kaarle Horn lähti 300 huovin kanssa Räävelistä ja hävitti
viholliset sekä löi pienen venäläisjoukon Ubigallin kylässä.
Rääveliläiset viettivät siitä lähtien maaliskuun 16:tta kaupunkinsa
pelastuspäivänä.
Pian senjälkeen luovuttiin myöskin Weissensteinin piirityksestä, jota
Herman Fleming oli puolustanut samaan aikaan ja samalla menestyksellä.
Venäläiset joukot vetäytyivät Narvaan, ja Maunu lähti Saarenmaahan,
vavisten ja peläten ankaran herransa vihaa. Näin sai Ruotsi takaisin
Räävelin linnan ja piti sitä sitten hallussaan edelleenkin.
Mutta aika-ajoin se olikin ainoa paikka, mitä Ruotsilla oli jäljellä
näillä seuduin. Ne lukemattomat sotajoukot, joita Venäjän tsaari
lähetteli Liivin- ja Vironmaahan, levisivät yli maan ja hävittivät
sitä.
Räävelin säilyminen riippui, kuten jo sanoimme, paljon siitä
rakkaudesta ja luottamuksesta, joka siellä vallitsi Ruotsia kohtaan.
Aiheena tähän oli Ruotsin joukkojen parempi sotakuri, eikä suinkaan
vähemmässä määrässä se toivo, että kaupunki Ruotsin vallan turvissa
saisi kauppasuhteissa voiton sekä Riiasta että Narvasta.
Pääsyynä Ruotsin puolelta tähän sotaan Venäjää vastaan oli etenkin
ensi vuosina Räävelin puolustaminen viimeiseen asti.
5.