"Maaherraksi."
Juhana purskahti nauramaan. "Vaatimuksesi eivät olekkaan pienet,
huomaan minä. Saammepa nähdä, miten sen asian käy. Minun täytyy
arvatenkin pitää huolta sinun tulevaisuudestasi."
"Kiitoksia", sanoi poika raapaisten jalallaan lattiaa.
"Polvillesi, Julius, ja kiitä."
"Ei, ei", keskeytti Juhana. "Tuleppas sinä tänne!"
Reippaasti astui tyttö lähemmäksi langeten polvilleen kuninkaan eteen.
Koko hänen käytöksessään oli jotakin ulkoa-opittua, mutta Juhanan
huomio kiintyi vain tytön kauniisiin kasvoihin ja pitkiin, vaaleihin
kihariin. Hän huomasi todelliseksi ihastuksekseen, että tyttö oli
hänen näköisensä, ja sentähden hän otti hänet syliinsä suudellen
häntä useita kertoja.
Se ei liene kuulunut läksyyn, sillä tyttö katsoi hämillään äitiinsä;
mutta kun Juhana veti hänet istumaan polvelleen, malttoi hän heti
mielensä ja katseli häntä suurilla, kirkkailla silmillään.
"Mikä on nimesi?"
"Sofi", vastasi tyttö.
"Vai niin, no kuinka vanha olet?"
"Kahdeksan vuoden."
"Suuri tyttö, ehkäpä liiankin suuri sylissä istumaan." Hän laski
tytön alas.
"Kysyppä minulta, miksi minä aion."
"Oletko ajatellut sitä, no annahan kuulua."
"Hovineidiksi."
"Todellakin, mutta se ei liene niin helppoa."
"Kuningattaren luo."
"Miten luulet sen käyvän päinsä?"
"Jos kuningas pyytää häneltä."
"Sitä en voi luvata." Hän työnsi tytön hieman sivulle. "Tuleppas
tänne sinä, pikkarainen."
Tämä totteli uupunein, alakuloisin elein.
"Lucretia, seitsenvuotias", sanoi hän.
"Vai niin, sinä tiesit edeltäkäsin, mitä minä aioin kysyä. No, mikä
sinua tuskastuttaa?"
"En minä tahdo jäädä tänne; minä tahdon kotiin", sanoi tyttö hiljaa
nyyhkien.
Juhana lohdutteli häntä muutamin ystävällisin sanoin ja lähetti
sitten pois sekä äidin että lapset.
"Vastedes saatte kuulla minusta; minä pidän huolta teistä", sanoi hän.
Nainen tahtoi taas langeta polvilleen, mutta kuningas kutsui
käsikirjurinsa, joka sai käskyn viedä pois heidät.
Sitten hän sanoi tälle:
"Nuoruutensa hullutuksia saa katua. Pojasta pidän huolen, mutta
tyttö... en voi pyytää kuningatarta ottamaan hänet hovineitsyeksi."
"Ehkäpä minun sallitaan tehdä se?"
"Ajatteles, hän on minun muotoiseni."
"Juuri sen vuoksi, tuumailin."
"Sanotpa jotakin, mutta älä vaan ilmaise minua."
"Teidän armonne saa luottaa minuun."
"Tyttö voi itse ilmaista salaisuuden."
"Sitä hän ei tee; mutta joku nimi hänellä pitää olla."
"Oletpa oikeassa... odotahan; Gyllenhjelm. Kaikki lapseni kantakoot
sitä nimeä."
"Sofi Gyllenhjelm... Suomestako?"
"Ei, ei millään muotoa... Skånesta tai Tanskasta."
"Niinkuin teidän armonne haluaa."
Suosikki poistui syvään kumartaen.
Viikkoa myöhemmin kertoi kuningatar puolisolleen, että oli ottanut
hovineitsyeksi erään kahdeksanvuotiaan tytön, mutta ensi aluksi
jättänyt hänet muualle kasvatettavaksi.
Kuningas näytteli niin hyvin osansa, että kuningatar rahtuakaan
epäilemättä lausui:
"Ällistytpä nähdessäsi hänet."
"Niin kaunisko?"
"Niin sinun muotoisesi!"
Kuningas suuteli Katariinan kättä. "Sinun rakkautesi se vain huomaa
yhdennäköisyyttä kaikkialla!"
4.