"Päätä hän käänsi leikiten vaan
ja hymynhäivä huulilla karkeloi.
Mut poika tunsi piston rinnassaan:
Se hymy hälle ikuisen tuskan toi."
_Laila Rookh_.
Viime päivien tapahtumat olivat olleet niin kiihoittavia ja herättäneet
niin monia kysymyksiä sankarittaremme mielessä, ettei hänellä ollut
aikaa antautua kokonaan surullensa. Suuresti hän kuitenkin kaipasi
isäänsä ja joskus hän kauhusta vavahti muistellessaan, miten äkillinen
kuolema Jennietä oli kohdannut ja mitä hirveitä näytelmiä hän oli saanut
nähdä, mutta sittenkin hän oli kohottanut masennettua mieltänsä eikä
antanut epätoivolle täydellistä valtaa, kuten olisi tällaisessa surussa
saattanut käydä. Ehkäpä se onnettomuus, joka Kevättä oli kohdannut ja
joka oli tehnyt hänet melkein mielipuoleksi kahdeksikymmeneksineljäksi
tunniksi, oli pakottanut Mabelia hillitsemään oman tuskansa ja
koettamaan lohduttaa toista. Sen hän teki hiljaisella, tyynellä ja
lämpimällä tavallansa, kuten hänen sukupuolensa tällaisissa tapauksissa
aina menettelee.
Kolmannen päivän aamu oli määrätty Lokin lähtöajaksi. Jasper oli
suorittanut kaikki valmistuksensa, tavarat oli viety laivaan ja Mabel
oli ottanut Keväältä hellät jäähyväiset -- tuskallinen ja sydäntäsärkevä
ero. Lyhyesti, kaikki oli valmiina ja toiset olivat jo astuneet laivaan,
saarelle oli jäänyt vain Kevät, Haukansilmä, Jasper ja sankarittaremme.
Ensinmainittu oli pistäytynyt tiheimpään pensaikkoon itkemään, ja
viimeksimainitut lähestyivät paikkaa, jossa kolme kanottia oli heitä
odottamassa. Yksi niistä oli jätetty Keväälle ja kahden piti viedä nämä
toiset Lokille. Haukansilmä kulki edellä, mutta kun hän joutui lähelle
rantaa, ei hän mennytkään veneille, vaan kääntyi hiukan syrjään, jossa
aukeaman laidassa oli kaatunut tammi lehtien suojassa Lokilla-olijoilta.
Istahtaen itse rungolle hän pyysi Mabelia istumaan toiselle puolellensa
ja osoitti Jasperille paikan toisella puolellansa.
"Istukaa tähän, Mabel, istu sinä, Jasper, tänne toiselle puolelleni",
hän määräsi heti, kun itse oli istuutunut. "Minulla on mielessäni
jotakin, joka sitä raskaasti painaa ja nyt minun on päästävä siitä
vapaaksi, jos koskaan aion siinä onnistua. Istukaa, Mabel, ja antakaa
minun keventää sydäntäni ja omaatuntoani, niin kauan kuin minulla on
voimaa siihen."
Seurasi parin kolmen minuutin hiljaisuus, jolloin molemmat nuoret
aprikoivat, mitä tästä tulisi ja mikä saattaisi painaa Haukansilmän
omaatuntoa. Mahdottomalta tuntui, että mitään sellaista saattaisi olla
olemassa.
"Mabel", virkkoi sankarimme vihdoin, "meidän täytyy keskustella
avoimesti toistemme kanssa, ennenkuin seuraamme Capia kutteriin, jossa
hän on jo nukkunut kolme yötä, sillä hän sanoo, että vain siellä voi
tuntea päänahkansa säilyvän lujimmassa. Voi kuitenkin! Miten minä voisin
esittää nyt ajatukseni ja tunteeni? Minä koetan olla miellyttävä ja
pitää sydämeni kevyenä, mutta mahdotonta on ihmisvoimin panna virtaa
juoksemaan vastamäkeen. Mabel, te tiedätte, että kersantti, ennenkuin
hän jätti meidät, järjesti meidän kahden asiat niin, että meistä tulisi
mies ja vaimo, joiden tulisi elää yhdessä ja rakastaa toisiansa niin
kauan kuin astelevat täällä maankamaralla, ja vielä kauemminkin."
Mabelin kasvoille oli kohonnut raikkaassa tuulessa hieman punaa, mutta
kun hän kuuli tämän, palasi niihin surun uurtama kalpeus. Hän katsoi
kuitenkin ystävällisesti, vaikkakin vakavasti Haukansilmään, koettipa
vielä hymyilläkin.
"Se on totta, ystäväni", hän vastasi, "se oli minun isäparkani toivomus,
ja minä tunnen, että vaikka uhraisin koko elämäni huolehtiakseni teidän
onnestanne ja hyvinvoinnistanne, en sittenkään voisi maksaa kaikkea sitä
hyvyyttä, mitä te olette meille osoittanut."
"Minä pelkään, Mabel, että miehen ja vaimon tulee liittyä yhteen
lujemmilla siteillä kuin sellaiset tunteet, sitä todellakin pelkään. Te
ette ole tehnyt minulle mitään, ette ainakaan mitään sellaista, joka
sitoisi toisen toiseen ja kuitenkin minun sydämeni on teidän -- on
totisesti -- ja siksi minä luulen, että tunteeni ovat kotoisin jostakin
muusta kuin siitä, että on koettanut suojella toisen päänahkaa ja on
opastanut toista metsien läpi."
Mabelin posket alkoivat hehkua uudestaan ja vaikka hän ankarasti yritti
hymyillä vastatessaan, hänen äänensä kuitenkin vapisi.
"Eikö meidän olisi parempi jättää tätä keskustelua tuonnemmaksi,
Haukansilmä?" hän sanoi. "Me emme ole yksin, ja sanotaan, ettei
kuulijalle ole mikään vähemmän mieluista kuin perheneuvottelut, joihin
hänellä ei ole vähintäkään mielenkiintoa."
"Juuri siksi, ettemme ole yksin, tai oikeamminkin siksi, että Jasper on
meidän kanssamme, minä tahdon puhua tästä asiasta. Kersantti uskoi, että
minusta tulisi sovelias toveri teille, ja vaikka minulla oli epäilykseni
-- niin, minulla oli monet epäilykseni -- hän lopulta sai minut siihen
ajatukseen, että olen antanut asioitten mennä siihen, missä ne nyt ovat.
Mutta kun te lupasitte isälle, Mabel, mennä kanssani naimisiin, oli eräs
asianhaara, kuten enonne sanoo, jota te ette tiennyt, mutta joka teidän
tulee saada tietää, ennenkuin asia lopullisesti päätetään. Olen usein
ampunut laihan peuran päivällisekseni, kun en ole voinut tavata hirveä,
mutta yhtä luonnollista ei ole ottaa pahinta silloin, kun paras on
saatavissa."
"Te puhutte, Haukansilmä, tavalla, jota on vaikea ymmärtää. Jos tämä
keskustelu todella on välttämätön, niin toivon, että käytätte selvempää
kieltä."
"Olkoon niin, Mabel. Minä otaksun, että te, antaessanne perään kersantin
toiveille, ette tiennyt, mitä Jasper Western teitä kohtaan tuntee."
"Haukansilmä!" huudahti Mabel ja hänen kasvonsa valahtivat kuoleman
kalpeiksi. Sitten ne muuttuivat hehkuvan punaisiksi ja koko hänen
olentonsa vapisi. Haukansilmä oli kuitenkin liiaksi kiintynyt omiin
ajatuksiinsa ja sanottavaansa, ja Vesikoira oli painanut päänsä
käsiinsä, niin että kumpikaan ei huomannut näitä voimakkaita
mielenliikutuksen ilmeitä.
"Minä olen puhunut pojan kanssa, ja verratessani hänen unelmiaan omiin
unelmiini, hänen tunteitaan omiin tunteisiini ja hänen toiveitaan omiin
toiveisiini, minä pelkään, että ne ovat silloin, kun on kysymys teistä,
liian samanlaiset, että kumpikin voisimme olla ihan onnelliset
omatessamme ne."
"Haukansilmä, te unohdatte, teidän tulee muistaa, että me olemme
kihloissa!" sanoi Mabel kiireesti ja niin hiljaa, että kuulijoitten
täytyi heristää huomiotansa ymmärtääksensä tavut. Kuitenkin viimeinen
sana livahti ohi oppaan tajunnan ja hän ilmaisi tietämättömyytensä
tavallisella:
"Mitäh?"
"Te unohdatte, että meidän on määrä mennä naimisiin ja tuollaiset
huomautukset ovat yhtä sopimattomia kuin tuskallisiakin."
"Kaikki on sopivaa, joka on oikeata, Mabel, ja kaikki on oikeata, joka
johtaa tekemään oikeutta -- vaikka se onkin _tuskallista_, kuten
sanotte, ja kuten minäkin sen tunnen antautuessani tähän koetukseen.
Nyt, Mabel, on asia niin, että jos te olisitte tiennyt, että Vesikoira
ajattelee teistä sillä tavalla, te ette olisi ikinä suostunut
lupautumaan vaimoksi miehelle, joka on niin vanha ja ruma kuin minä."
"Mitä varten tämä kiusallinen tutkinto, Haukansilmä? Mitä hyötyä siitä
on? Jasper Western ei ajattele sellaista; hän ei puhu mitään, ei tunne
mitään."
"Mabel!" pääsi nuorukaisen huulilta, tavalla joka kavalsi hänen
hillittömien tunteittensa laadun vaikk'ei hän siihen tavuakaan lisännyt.
Mabel peitti kasvonsa käsiinsä, ja molemmat istuivat kuin kaksi
pahantekijää, jotka on saatu kiinni itse teosta, joka turmelee kokonaan
heidän suojelijansa onnen. Tänä hetkenä Jasper olisi ollut valmis
kieltämään tunteensa pelastaakseen ystävänsä sen tuottamasta tuskasta.
Mabel taas oli kerralla saanut selville sen, mitä hän kauan ja
salaisesti oli toivonut, mutta tuo ihana tieto tuli niin äkkiä ja
valloitti hänet niin kokonaan, että hän oli ihan poissa suunniltansa
eikä tiennyt itkeäkö vai iloita. Kuitenkin hän kiiruhti ensimmäisenä
puhumaan, ettei Jasper saisi jatkaa ja sanoa vielä jotakin pahaa, joka
pettäisi tai tuottaisi murhetta hänen ystävälleen.
"Haukansilmä", hän sanoi, "te puhutte kuin villi. Miksi ottaa ollenkaan
tällaista puheeksi?"
"Niin se on, Mabel; minä puhun kuin villi ja minä jo luonnostani olen
puoli villi, pelkään, samoin kuin tottumuksiltanikin." Sanoessaan tätä
hän koetti nauraa omalla äänettömällä tavallansa, mutta se yritys petti
ja hymyn asemesta kuului puoliksi korahtava ääni kuin tukahdutettu itku.
"Niin, minun _täytyy_ olla villi, sitä minä en voi kieltää."
"Rakkahin Haukansilmä! Melkein ainoa minun ystäväni! Te ette voi, te
ette saa otaksua, että minä tahdoin sanoa sitä", keskeytti Mabel melkein
henkeä pidättävällä kiihkolla voidakseen tyynnyttää aiheuttamansa
tuskan. "Jos rohkeus, uskollisuus, sielun kauneus, käytöksen ja
ajatuksen hienous ja tuhannet muut hyvät avut voivat tehdä miehen
ihailluksi, kunnioitetuksi ja rakastetuksi, ei ainoallakaan ole niitä
suuremmassa määrässä kuin teillä."
"Kuuntele, Jasper, tuota suloista ääntä", virkkoi Haukansilmä nauraen
nyt vapaasti ja luonnollisesti. "Luonto on antanut heille suloisen
taidon laulaa meidän korviimme, kun metsän äänet ovat vaienneet. Mutta
meidän täytyy saada selväksi tämä, meidän täytyy. Minä kysyn vielä
teiltä, Mabel, oletteko te tiennyt, että Jasper Western rakastaa teitä
niin paljon kuin minä ja ehkä enemmänkin, vaikk'en minä pidä sitä
mahdollisena; että hän unissaan näkee vedessä teidän kuvanne; että hän
puhuu teille ja teistä nukkuessaan; kuvittelee kaiken, mikä on kaunista
ja etevää Mabel Dunhamiksi; uskoo, ettei hän ymmärtänyt onnesta mitään,
ennenkuin näki teidät; voisi suudella maata, mistä te olette kulkenut,
unohtaa kutsumuksensa ja työn ilon ajatellessaan teitä ja sitä
ihanuutta, että saisi lakkaamatta katsella teidän suloisia kasvojanne ja
kuulla teidän äänenne helinää -- jos te olisitte kaiken tämän tiennyt,
olisitteko sittenkin lupautunut menemään naimisiin minun kanssani?"
Mabel ei olisi voinut vastata näihin kysymyksiin, vaikka olisi
tahtonutkin; mutta vaikka hänen kasvonsa olivat peittyneet käsiin, näkyi
kuitenkin sormien välitse, miten hän oli karahtanut verentipahtavan
punaiseksi. Luonto voitti kuitenkin, sillä muutamana hetkenä ihastunut
ja melkein kauhistunut tyttö heitti salaa silmäyksen Jasperiin aivan
kuin epäillen, etteivät hänen tunteensa olleet sellaiset kuin
Haukansilmä kuvaili, huomasi totuuden ja peitti taas kasvonsa käsiinsä
aivan kuin iäksi haluten peittää silmänsä ja tunteensa tutkijan
silmiltä.
"Ottakaa aikaa ajatella, Mabel", lisäsi opas, "sillä on sangen vaikea
ottaa mieheksi toista, jos ajatukset ja toiveet askartelevat toisessa.
Jasper ja minä olemme puhuneet tästä vapaasti ja kuten vanhat ystävät,
ja vaikka minä olen aina tiennyt, että me katselimme melkein kaikkia
asioita samoin silmin, minä en olisi voinut uskoa, että meidän
mieltymyksemme kaikissa suhteissa olisi niin samanlainen, ennenkuin
puhuimme teistä. Nyt Jasper tunnustaa, että ihan ensi hetkestä teidät
nähtyään hän on pitänyt teitä suloisimpana ja ihastuttavimpana olentona,
mitä hän milloinkaan on nähnyt. Teidän äänenne tuntui hänestä suloiselta
kuin aaltojen lipatus rannan kivissä, ja lepattavia purjeitansa hän
luuli teidän hattunne liehuviksi nauhoiksi. Nukkuessaan hän kuuli teidän
naurunne ja uudestaan ja uudestaan hän syöksähti ylös, kun luuli, että
joku tahtoisi väkivalloin heittää teidät pois Lokista, johon te olitte
asettunut asumaan. Niin, ja poika tunnusti senkin, että hän on usein
salaa itkenyt luullessaan teidän tahtovan viettää päivänne jonkun toisen
eikä hänen kanssansa."
"Jasper!"
"Se on juhlallinen totuus ja on hyvä, että saatte sen tietää. Nouskaa
nyt ylös ja valitkaa toinen meistä. Uskon, että Vesikoira rakastaa teitä
yhtä paljon kuin minäkin. Hän on koettanut saada minua uskomaan, että
hän rakastaa teitä enemmän, mutta sitä minä en ole voinut myöntää, sillä
se ei olisi mahdollista, mutta minä myönnän, että poika rakastaa teitä
sydämestään ja sielustaan ja hänellä on täysi oikeus saada se sanoa
teille. Kersantti jätti minut teidän suojelijaksenne, mutta minä en ole
teidän tyranninne. Minä sanoin hänelle, että tahdon olla teidän isänne
samalla kuin miehennekin enkä luule, että isän tunne voisi kieltää
lapselta tätä valintavapautta. Nouskaa siis ylös, Mabel, ja puhukaa
vapaasti, niinkuin minä olisin kersantti ja ajattelisin vain teidän
onneanne enkä mitään muuta."
Mabel laski kätensä alas, nousi ja seisoi silmä silmää vasten molempien
kosijoittensa edessä, ja vaikka poskilla oli kuumeinen puna, hehkui koko
olennosta paremmin innostuksen tuli kuin häpeä.
"Mitä te tahdotte, Haukansilmä?" hän kysyi. "Enkö minä isäparalleni ole
jo luvannut tehdä, niinkuin te tahdotte?"
"Silloin minä toivon tätä. Edessänne seisoo tässä metsien mies, joka on
saanut sangen vähän oppia, mutta tahtoo kuitenkin menetellä kaikkia
kohtaan oikein. Ensiksikin olkoon sanottu, että me molemmat rakastamme
teitä. Jasper luulee, että hänen tunteensa täytyy olla voimakkaampi kuin
minun, mutta sitä minä en voi myöntää, sillä se tuntuu mahdottomalta,
muuten tunnustaisin sen avoimesti. Siinä suhteessa, Mabel, olemme
edessänne samanarvoisina. Koska minä olen vanhempi, niin sanon ensiksi,
mitä voidaan esittää minun puolestani ja minua vastaan. Metsästäjänä en
luule kenenkään voivan voittaa minua koko rajaseudulla. Jos hirvestä,
karhusta, kalasta ja linnusta tulisi puute meidän majassamme, on se
Luojan syy enemmän kuin minun. Lyhyesti, minusta tuntuu, että nainen,
joka jakaisi kohtalonsa minun kanssani, ei nähtävästi tule kärsimään
ruoan puutetta. Mutta minä olen kauhean tietämätön! On kyllä totta, että
puhun useita kieliä, kuten niitä nyt käytännöllisesti oppii, vaikk'en
ole mestari edes omassani. Sitten iältäni minä olen paljon vanhempi
teitä, Mabel, eikä se asianhaara, että olen kauan ollut teidän isänne
ystävä, suinkaan ole kovin suuri suositus teidän silmissänne. Toivon
myöskin, että olisin kauniimpi, sitä toivon; mutta me olemme kaikki
sellaisia, kuin luonto on meidät tehnyt, ja viimeinen asia, jota mies
saa valittaa -- kaikki seikat lukuun otettuina -- on hänen ulkomuotonsa.
Kun kaikki on selvillä -- minun ikäni, näköni, tietoni ja tapani --
Mabel, omatunto sanoo minulle, että minä en ole sovelias -- niin olen
ihan arvoton teille; ja minä heittäisin tällä hetkellä kaiken toivoni,
ellei sydämeni kaikin voimin koettaisi pysyä siinä kiinni."
"Haukansilmä, jalo, uljas Haukansilmä!" huudahti sankarittaremme
tarttuen hänen käteensä ja suudellen sitä uudestaan ja uudestaan
kunnioittaen ja hellyydellä, "te teette vääryyttä itsellenne; te
unohdatte minun isäraukkani ja lupauksenne hänelle; te ette tunne
minua!"
"Nyt, tässä on Jasper", lisäsi opas antamatta tytön hellyyden johtaa
itseänsä harhaan, "hänen asemansa on toinen. Ulkonainen asema hänenkin
kanssaan on turvattu, sillä poika on ahkera, taitava ja huolellinen. Sen
lisäksi hän on oppinut -- puhuu ranskaa, lukee monia kirjoja ja
muutamia, sen tiedän, tahtoisitte tekin lukea -- voi ymmärtää teitä
kaikessa, ja se on ehkä enemmän kuin minä voin luvata."
"Miksi kaikkea tätä?" keskeytti Mabel kärsimättömästi. "Miksi puhua
siitä nyt? Miksi puhua siitä ollenkaan?"
"Sitten pojalla on omat tapansa ilmaista ajatuksensa, ja sellaiseen minä
tuskin koskaan kykenen. Jos maan päällä on mitään, mikä voi tehdä minut
kaunopuheliaaksi, olette se juuri te itse, Mabel, ja kuitenkin meidän
viimeisessä keskustelussamme hän on voittanut minut tässäkin suhteessa
tavalla, joka on saanut minut häpeämään itseäni. Hän on sanonut minulle,
kuinka vaatimaton te olette ja kuinka uskollinen ja ystävällinen ja
miten te asetutte kaiken turhamaisuuden yläpuolelle -- sillä vaikka te
voisitte olla upseerin rouva, kuten hän sanoo, te kuitenkin mieluummin
seuraatte luonnettanne ja oman sydämenne ääntä kuin haluaisitte ruveta
kenraalin rouvaksi. Hän sai vereni kuumaksi -- niin hän sai --
puhuessaan kauneudestanne, joka itsellenne on salaisuus, ja teidän
liikkeistänne, jotka ovat kuin nuoren fasaanin, vaikka te ette tiedä
siitä, teidän totuudenrakkaudestanne ja oikeudenmukaisuudestanne,
sydämenne lämmöstä ja jaloudesta --"
"Jasper!" keskeytti Mabel antaen vallan tunteillensa, jotka hän oli
hillinnyt tähän asti, mutta jotka nyt olivat saaneet yliluonnollisen
voiman, niin että hän heittäytyi nuorukaisen avoimeen syliin itkien kuin
avuton lapsi -- "Jasper! Jasper! Miksi olet salannut tämän minulta?"
Vesikoiran vastaus ei ollut aivan selvä eikä myöskään seuraava kuiskaava
keskustelu ole ajateltu muiden kuultavaksi. Mutta tunteitten kieli on
helppoa ymmärtää. Tunti kului kuin jokunen minuutti tavallisissa oloissa
ja kaikki oli unohtunut, ja kun Mabel vihdoin heräsi todellisuuteen ja
ajatteli muitakin, kulki hänen enonsa edestakaisin laivan kannella
kiihkeästi ihmetellen, miten Jasper niin kauan vitkasteli ja suotuisa
tuuli meni hukkaan. Tytön ajatuksiin johtui ensiksi se, joka oli
saattanut hänet kavaltamaan todelliset tunteensa.
"Oi, Jasper!" hän huudahti, kuten äkkiä heräten ja katuen tapahtunutta,
"Haukansilmä!"
Vesikoira vapisi, ei epämiehekkäästä pelosta, vaan sen tuskallisen iskun
vuoksi, jonka oli ystävällensä antanut, ja hän katseli kaikille
suunnille nähdäkseen hänet. Mutta Haukansilmä oli poistunut
hienotunteisesti ja tahdikkaasti, kuten oikea hovimies. Useita
minuutteja rakastavaiset istuivat ääneti, odottaen hänen tuloansa,
tietämättä, mitä sopivaisuus heiltä näin erikoisessa ja oudossa tilassa
vaatisi. Vihdoin he näkivät ystävänsä lähestyvän heitä miettivänä ja
vakavin ilmein.
"Nyt minä ymmärrän, Jasper, mitä sinä tarkoitat puhumisella ilman kieltä
ja kuulemisella ilman korvia", hän virkkoi päästyään niin likelle, että
hänen puheensa saattoi kuulla. "Niin, nyt minä ymmärrän -- ymmärrän --
sitä ja ihanaa keskustelua se onkin, kun Mabel Dunham on toverina. Voi
kuitenkin! Minä sanoin kersantille, etten minä olisi hänelle sopiva --
että minä olin liian vanha, liian tietämätön ja melkeinpä villi; mutta
hän _tahtoi_ sen toisin."
Jasper ja Mabel istuivat muistuttaen Miltonin laulua ensimmäisestä
ihmisparista, kun heidän sydäntään ensi kerran painoi syyllisyyden
tunto. Kumpikaan ei puhunut eikä kumpikaan liikahtanut, vaikka molemmat
tunsivat, että he voisivat erota toisistansa -- sielussaan uusi, ihana
onnensa -- palauttaakseen rauhan ystävänsä sieluun. Jasper oli kalpea
kuin kuolema, mutta naisellinen kainous oli kohottanut hehkuvan punan
Mabelin kasvoille, joista vähitellen alkoi loistaa tyytyväisyys, ilo ja
onni. Kun tunne, joka aina hänen sukupuolessaan seuraa varmuutta, että
lempi on voittanut, levitti hellyyden ja suloisen rauhan hänen
kasvoilleen, hän oli todellakin kaunis katsella. Haukansilmä tuijotteli
häneen ihastuksella, jota ei koettanutkaan salata; sitten hän nauroi
omituisella tavallansa, johon liittyi jonkinlaista villiä riemua hänen
ilmaistessaan ihastustaan. Tämä tukahtui kuitenkin pian, sillä hän tunsi
polttavana pistona sydämessään, että hän oli ainaiseksi menettänyt tuon
suloisesti hohtavan olennon. Hän tarvitsi kokonaisen minuutin
tointuakseen tämän varmuuden tuottamasta tuskasta. Kooten kaikki
voimansa hän virkkoi arvokkaan-vakavasti, melkeinpä juhlallisesti:
"Minä olen aina tiennyt, Mabel Dunham, että miehillä on omat
taipumuksensa, mutta minä olin unohtanut, että minulta puuttui se lahja,
jolla voisin miellyttää nuorta, kaunista ja oppinutta olentoa. Toivon,
ettei tämä erehdys ole ollut kovin raskas synti, ja jos se on ollut,
raskaan rangaistuksenkin olen siitä saanut. Ei, Mabel, minä tiedän, mitä
tahdotte sanoa, mutta se ei ole tarpeellista. Minä _tunnen_ sen ja se on
yhtä hyvä kuin jos _kuulisin_ sen. Minä olen elänyt katkeran tunnin,
Mabel. -- Minä olen elänyt hyvin katkeran tunnin, poika."
"Tunnin!" virkahti Mabel kuultuaan toisen käyttävän tuota sanaa ja veri
syöksähti taas hänen kalpeille kasvoillensa. "Toden totta, siitä ei ole
tuntia, Haukansilmä?"
"Tunnin!" huudahti Jasperkin samana hetkenä. "Ei, ei, kelpo ystäväni,
siitä ei ole kymmentä minuuttia, kun sinä meidät jätit!"
"Se voi olla niin, vaikka minusta se on tuntunut pitkältä kuin
kokonainen päivä. Minä alan ajatella, että onnelliset laskevat aikaa
minuuteissa ja onnettomat kuukausissa. Mutta me emme enää puhu siitä.
Kaikki on ohi nyt, eivätkä suuretkaan sanatulvat tee teitä
onnellisemmiksi, kun ne taas kertovat minulle, mitä minä olen menettänyt
ja herättävät minun äärettömän kaihoni. Ei, ei, Mabel; on turhaa
keskeyttää minua. Niin se on, eikä vastaansanomisenne -- miten hyvää
sillä tahtonettekin tarkoittaa -- voi muuttaa minun mieltäni. -- Niin,
Jasper, hän on sinun, ja vaikka tuntuukin kovalta ajatella sitä, minä
uskon kuitenkin, että sinä voit tehdä hänet onnellisemmaksi, kuin minä
olisin voinut, vaikkakin olisin varmaan kaikin voimin yrittänyt, jos
oikein itseäni tunnen. Minun olisi pitänyt ymmärtää paremmin, eikä uskoa
kersanttia ja minun olisi pitänyt kokonaan luottaa siihen, mitä te
sanoitte minulle siellä ulapan äärellä olevan vuoren harjanteella, sillä
järjen ja ajatuksen olisi pitänyt ilmaista minulle sen totuus. Mutta on
suloista ajatella sitä, mitä toivomme ja meitä on niin helppo taivuttaa,
kun ensin taivutamme itse itsemme. Mutta mitä hyödyttää puhua tästä,
kuten jo äsken sanoin? On kyllä totta, että Mabel näyttää antaneen
minulle myönnytyksensä, mutta se tapahtui halusta täyttää isän toivomus
ja villien pelosta --"
"Haukansilmä!"
"Minä ymmärrän teitä, Mabel, eivätkä minun tunteeni ole katkerat. Joskus
minä ajattelen, että voisin elää teidän naapurinanne nähdäkseni aina
teidän onnenne, mutta sittenkin on parasta, että minä jätän 55:nnen ja
palaan takaisin 60:nteen, joka on minun kotiseutuni rykmentti. Parasta
ehkä olisi ollut, etten milloinkaan sieltä olisi lähtenyt, vaikkakin
nämä seudut ovat tarvinneet minun palveluksiani -- ja niin mielelläni
olen ollut muutamien 55:nnen miesten kanssa, kuten esimerkiksi kersantti
Dunhamin, kun hän oli toisissa osastoissa. Enkä minä, Jasper, kadu
sitäkään, että olen tutustunut sinuun --"
"Ja minuun, Haukansilmä!" keskeytti Mabel nuhdellen. "Kadutteko, että
olette tutustunut minuun? Jos minun pitäisi niin ajatella, niin en
koskaan saisi rauhaa enkä olisi itseeni tyytyväinen."
"Teihin, Mabel!" vastasi opas ottaen sankarittaremme käden ja katsellen
häntä vilpittömästi ja lämpimästi silmiin. "Kuinka minä voisin olla
pahoillani siitä, että päivänsäde on ilahduttanut pilvisensurullista
päivää -- että valo on kajastanut pimeydessä, vaikka se kesti niin
lyhyen ajan? En ehkä voi uskotella itselleni, että astelisin ihan yhtä
kevyellä mielellä tai nukkuisin yhtä rauhallisesti muutamiin aikoihin,
mutta minä aina muistan, miten lähellä minä olin täydellistä onneani,
sen minä muistan. Kuinka minä moittisin teitä? Minä moitin vain itseäni
oltuani niin turhamainen, että olen luullut voivani miellyttää
teidänlaistanne olentoa. Tehän sanoitte minulle siellä vuorella, miten
asia oli ja minun olisi pitänyt uskoa teitä, sillä nyt tiedän, että
nuoret tytöt ymmärtävät tunteitansa paremmin kuin heidän isänsä. Niinpä
niin! Se on ohi nyt, eikä minulla ole muuta tehtävää kuin heittää
hyvästini, että te saatte lähteä. Luulen, että herra Cap odottaa jo
kärsimättömänä ja hankalaa hänen olisi uudestaan saapua maihin meitä
hakemaan."
"Jättää hyvästit!" huudahti Mabel.
"Hyvästit", kertasi kaikuna Jasper, "et suinkaan aikone jättää meitä,
ystäväni?"
"Se on parasta, Mabel -- se on molemmin puolin parasta, Vesikoira, ja
kaikista viisainta. Te palaatte Oswegoon ja tulette mieheksi ja vaimoksi
niin pian kuin suinkin -- ja se kai on tapahtuva pian herra Capinkin
vuoksi, joka palaa halusta palata merelle takaisin ja tietää, miten tämä
tulee päättymään. Minä palaan erämaihini ja Luojani luo. Tulkaa, Mabel",
hän jatkoi astuen raskain askelin lähemmä sankaritartamme, "ja suudelkaa
minua. Jasper ei tahdo kieltää minulta yhtä suudelmaa. -- Sitten
erotkaamme."
"Oi, Haukansilmä!" huudahti Mabel heittäytyen oppaan syliin ja suudellen
uudestaan ja uudestaan hänen kasvojansa niin vapaasti ja lämpimästi,
että sellainen oli ollut hänestä kaukana äsken nojatessaan Jasperin
rintaan. "Jumala teitä siunatkoon, rakkahin Haukansilmä! Te tulette pian
meille. Minä saan taas teidät nähdä. Vanhempana te tulette kokonaan
meidän luoksemme ja annatte minun olla teidän tyttärenne, tulettehan?"
"Kyllä, niin se on", vastasi opas melkein haukkoen ilmaa, "minä koetan
ajatella sitä sillä tavalla. Te olette sopivampi minun tyttärekseni kuin
vaimokseni, niin te olette. Hyvästi, Jasper. Nyt me menemme kanotille;
aika on teidän mennä laivaan."
Tapa, jolla Haukansilmä johti rantaan, oli tyyni ja juhlallinen. Kun he
saapuivat kanotille, hän otti uudestaan Mabelin kädet omiinsa ja katseli
vakavasti häntä kasvoihin, kunnes hillittömät tunteet puhkesivat
kyyneliin, jotka virtana vuosivat hänen rosoisia kasvojansa pitkin.
"Siunatkaa minua, Haukansilmä!" sanoi Mabel polvistuen nöyrästi hänen
jalkojensa juureen. "Oi, siunatkaa minua, ennenkuin me eroamme!"
Tämä oppimaton, mutta jalosydäminen olento teki, niinkuin toinen pyysi,
ja auttaessaan häntä veneeseen hän näytti kyyneliin hukuttaneen
tuskansa, vapautuen siitä niinkuin joku katkaisee jäykän ja häiritsevän
kanteleen kielen. Ennenkuin he lähtivät, hän otti Jasperia kädestä ja
vieden hänet hieman syrjään puheli:
"Sinä olet helläsydäminen ja luonteeltasi taipuvainen, Jasper, mutta me
olemme molemmat raakoja ja villejä verrattuna tuohon hentoon, rakkaaseen
olentoon. -- Vaali häntä huolellisesti äläkä anna hänen milloinkaan
tuntea miesluonteen karkeutta. Sinä ajan kuluessa opit häntä
ymmärtämään, ja Luoja, joka hallitsee metsää ja merta ja joka rakastaa
hyvää ja vihaa pahaa, suokoon teille onnea ja kasvattakoon teitä kohti
täydellisyyttä."
Haukansilmä antoi ystävällensä merkin poistua ja seisoi paikallaan
pyssyynsä nojaten, niin kauan kuin kanotti laski Lokin viereen. Mabel
itki kuin sydän olisi pakahtunut eikä kääntänyt silmiänsä siitä
aukeamasta, jossa Haukansilmä seisoi hievahtamatta, ennenkuin kutteri
kääntyi niemen taa, jolloin saari kokonaan katosi näkyvistä.
Heittäessään viimeisen silmäyksen hän näki jäntevän miehen seisovan
paikallaan kuin hän olisi pystytetty niiden monien järkyttävien
tapausten muistomerkiksi, joiden todistajana hän oli ollut.