"Kun kesä poistuu, saapuu syksynhyrskyt
ja kuolee kukat kovan hallan alla.
Niin häipyy elo, tyyntyy tuskanmyrskyt
kuin sammuu illan rusko taivahalla."
_Spenser_.
Vaikkakin soturit kohtaavat vaaroja, vieläpä kuolemaakin, toisin tuntein
sodan humussa kuin tyyninä hetkinä, jolloin on aikaa ajatella, ne
kuitenkin herättävät heissä aina vakavan mielialan, ja kuoleva itse joko
syvästi katuu kulunutta elämäänsä tai ajattelee epäillen ja peläten
tulevaa. Moni mies on kuollut sankarin hymy huulillaan, mutta epäilys ja
paino sydämessään, sillä mikä uskontomme lieneekin -- olkaammepa nyt
kristittyjä, muhamettilaisia tai perustukoon elämänkatsomuksemme
itämaitten innostaviin kuvitelmiin -- kaikille on toki yhteistä se
varmuus, että kuolema vain on portti, jonka kautta kaikkien on
kuljettava parempaan elämään. Kersantti Dunham oli urhoollinen soturi,
mutta nyt hän oli lähdössä maahan, josta hän ei mitään tiennyt ja kun
hän tunsi vähitellen irtautuvansa elämästä, hänen ajatuksensa ja
tunteensa saivat juhlallisen suunnan, sillä jos on totta, että kuolema
on suuri vapauttaja, on myöskin totta, että elämä sen lähestyessä tuntuu
turhalta.
Haukansilmä pitäen aina ajatuksiansa ja käytöstänsä kurissa, oli
tottunut tällaisiin näytelmiin ja määrännyt kantansa niihin. Hän
ajatteli kuolemaa filosofin tyyneydellä ja vakavuudella, eikä tämä
sairashuone hänessä herättänyt erittäin vaikuttavia ja uusia tunteita.
Toisin oli Capin laita: hän oli raaka, itsepäinen, viisasteleva ja
kiivas, ja siksi vanha merikarhu sangen vaikeasti saattoi nöyryyttää
mielensä siihen tilaan, jota näin vakava hetki vaati. Senpä vuoksi hän
lähestyikin sairasvuodetta kylmin tuntein, kuten mies, joka on käynyt
pitkään elämänkoulua ja saanut siellä monta ankaraa läksyä, jotka
kuitenkin ovat vain paaduttaneet hänen sydäntänsä, kun hän ei ole
avannut sitä totuudelle ja valolle.
Ensimmäinen todistus, jossa Cap osoitti, ettei hän ymmärtänyt hetken
juhlallisuutta, tuli esille, kun hän kävi kuvailemaan, mitä Muirille ja
Nuolenpäälle oli tapahtunut. "Molemmat kohottivat ankkurinsa kiireesti",
hän lopetti, "ja sinulle tuottanee lohtua tieto, että molemmat ovat
lähteneet ennen sinua sille pitkälle matkalle, ja ne olivat miehiä,
joita sinulla ei ollut erikoista syytä rakastaa. -- Jos minä olisin
sinun sijassasi, tuottaisi tämä tieto suurta tyydytystä. -- Minun äitini
usein sanoi, Haukansilmä, että kuolevan mieltä ei saa masentaa, vaan
sitä on rohkaistava viisaalla ja sopivalla tavalla, ja tämä tieto
varmaan häntä innostaa, jos hän ajattelee mingoja vähänkin samoin
tuntein kuin minä."
Kuullessaan tämän Kevät nousi ja sipsutti kuulumattomin askelin ulos.
Dunham kuunteli jäykin katsein, sillä elämä oli jo niin paljon haihtunut
hänen mielestään, että hän oli unohtanut Nuolenpään ja vähät välitti
Muirista, mutta heikolla äänellä hän pyysi luokseen Jasperia.
Viivyttelemättä kutsuttiin nuorukainen ja pian hän ilmestyi vuoteen
ääreen. Kersantti tuijotti häneen hetkisen ystävällisesti ja hänen
katseensa ilmaisi katumusta siitä vääryydestä, jonka hän oli
ajatuksissaan nuorukaiselle tehnyt. Kuolinhuoneessa oli nyt Haukansilmä,
Cap, Mabel, Jasper ja kuoleva mies. Kaikki muut, paitsi tytär, seisoivat
sairaan vuoteen ympärillä odottaen hänen viimeistä hetkeänsä. Mabel oli
polvillaan hänen vieressään välistä painaen hänen jäykistyvää kättänsä
rintaansa vasten ja välistä kostuttaen vedellä hänen polttavan kuumia
huuliansa.
"Me olemme pian samassa tilassa kuin te olette nyt, kersantti", sanoi
Haukansilmä, jonka ei voitu sanoa pelkäävän tällaisia näytelmiä, sillä
liian usein hän oli nähnyt kuoleman voittokulun voidakseen antaa valtaa
kauhun tunteille, mutta täydellisesti hän taas tajusi, että kuolema tuli
toisenlaisena taistelukentällä kuin tällaisessa hiljaisessa
kotipiirissä; "enkä ollenkaan epäile, ettemme kohtaisi jälleen.
Nuolenpää on mennyt omaa tietään, se on tosi, mutta hänen tiensä ei
ollut oikean intiaanin. Te olette nähnyt, mitä polkua hän on viime
aikoina käynyt, ja voimme päätellä, ettei se liene oikea. Minun
ajatukseni taistelee kokonaan hänen ja luutnantti Muirin esiintymistä
vastaan. Te olette elämässä täyttänyt velvollisuutenne, ja kun ihminen
on sen tehnyt, hän voi lähteä pitkälle matkallensa kevein sydämin ja
rauhallisin mielin."
"Toivon sitä, ystäväni. Minä olen koettanut täyttää velvollisuuteni."
"Niin, niin", pisti Cap, "tarkoitus on puoli voittoa; ja jos sinä olisit
lähettänyt veneen tiedustelemaan, miten asiat ovat, kaikki olisi käynyt
aivan toisin. Ei kukaan täällä eikä muuallakaan voi epäillä sinun
tahtoneen tehdä kaikki parhaimmalla tavalla."
"Niin minä tahdoin. Tahdoin saattaa kaikki hyvään loppuun."
"Isä! Minun rakas, rakas isäni!"
"Magneetti raskauttaa tuolla tavalla eroa ja sangen vähän auttaa isäänsä
purjehtimaan karikon yli; siksipä meidän täytyy ystävyydellämme auttaa
häntä niin paljon kuin voimme."
"Sanoitko sinä mitään, Mabel?" kysyi Dunham kääntäen päätänsä
tyttäreensä päin, sillä hän oli liian heikko kääntääkseen koko
ruumistansa.
"Sanoin, isä; älä luota mihinkään, mitä hyvää ja kiitettävää itse olet
tehnyt; luota kokonaan vain Jumalan pojan siunattuun sovintotyöhön."
"Kappalainen on sanonut meille jotakin samaa, veli. Tämä rakas lapsi
saattaa olla oikeassa."
"Niin, niin; epäilemättä saarnaajat sanovat niin. Hän on meidän
tuomarimme ja pitää kirjaa kaikista töistämme ja lukee kaikki viimeisenä
päivänä ja näyttää, kuka on tehnyt oikein, kuka väärin. Minä uskon, että
Mabel on oikeassa, eikä sinun siis tarvitse ollenkaan olla huolissasi,
sillä kyllä kirja on oikein pidetty."
"Eno! Rakkahin isä! Nuo ovat turhia kuvitelmia! Luota kokonaan vain
Vapahtajaamme äläkä mihinkään muuhun! Etkö itsekin ole usein tuntenut,
että toiveesi ovat tyhjiin rauenneet, ja kuinka voisitkaan luottaa omiin
ansioihisi, kun meidän kaikkien luonto on turmeltunut? Kenen sielun
täyttää puhtaus ja pyhyys? Ei siis ole muuta toivoa kuin Kristuksen
sovintotyö!"
"Se on juuri samaa, mitä hernhutilaiset sanovat", kuiskasi Haukansilmä
Capille hiljaa; "luottakaa siihen, Mabel on oikeassa."
"Oikeassa varmaankin, Haukansilmä ystäväni, päämäärään nähden, mutta
väärässä suunnasta. Minä pelkään, että lapsi johtaa kersantin harhaan
juuri silloin, kun hän on pääsemässä selville vesille tai salmen
syvimmälle paikalle."
"Jättäkää se Mabelille, jättäkää se Mabelille; hän ymmärtää paremmin
kuin kukaan meistä eikä voi mitenkään vahingoittaa."
"Sen olen ennenkin kuullut", virkkoi Dunham hetkisen kuluttua. "Ah,
Mabel, outoa on vanhemman nojautua lapseen tällaisella hetkellä!"
"Pane toivosi Jumalaan, isä; luota Hänen poikansa lunastustyöhön. Rakas,
rakas isä, rukoile, rukoile Kaikkivaltiaan armoa sielullesi!"
"En ole tottunut rukoilemaan, veli. Haukansilmä, Jasper -- neuvokaa
minulle rukouksen sanat."
Cap tuskin tiesi, mitä rukouksella tarkoitettiin eikä hänellä ollut
mitään vastausta antaa. Haukansilmä rukoili kyllä päivittäin, ellei
tunnittainkin, mutta se tapahtui hänen omalla omituisella tavallaan
ilman sanojen apua ajatuksen kautta. Tässä tapauksessa hän oli yhtä
hyödytön kuin merimieskin eikä hänellä ollut mitään vastausta antaa.
Jasper puolestaan olisi tahtonut vuoria siirtää lievittääkseen Mabelin
tuskaa, mutta tässä tapauksessa hän oli aivan voimaton, ja hän
hätkähtäen ja häveten vetäysi takaisin, kuten aina nuoret, kun heitä
vaaditaan tekemään jotakin, joka on kokonaan mahdotonta heille, ja jossa
he tuntevat voimiensa heikkouden.
"Isä", virkkoi Mabel kuivaten silmänsä ja koettaen saada kalpeille
kasvoillensa tyynen ilmeen, "minä tahdon rukoilla sinun kanssasi, sinun,
itseni ja meidän kaikkien puolesta. Hän ei jätä kuulematta
heikoimmankaan ja yksinkertaisimmankaan rukousta."
Hänen hartaudessaan oli jotakin ylevää ja liikuttavan juhlallista.
Ääneti ja vakavasti hän valmistui täyttämään raskasta velvollisuuttaan.
Kieltäen itsensä hän unohti sukupuolensa ujouden ja arkuuden tehdäkseen
vanhempansa viimeisen hetken helpommaksi, ja näytti kuin hän olisi
jostakin salaperäisestä voimanlähteestä saanut tukea, että hän voi koko
olemuksellaan antautua kalliiseen tehtäväänsä.
Mabel oli saanut uskonnollisen kasvatuksen -- mutta siihen ei liittynyt
liioittelua eikä itsekylläisyyttä. Hän luotti Jumalaan välittömästi ja
hänen uskonsa ja toivonsa oli yksinkertainen ja vakaa. Jo lapsena häntä
oli totutettu rukouksessa lähestymään kaiken hyvän antajaa. Hän piti
esikuvanaan itse Kristusta, joka käski seuraajiensa kieltäytyä turhista
sanoista ja pyrkiä saavuttamaan sitä, mikä hyvä on. Se lahko, johon hän
kuului, oli opettanut jäsenilleen muutamia hartaita rukouksia, joiden
sisällys oli ylevä ja kieli ihastuttavan kaunista. Kuullessaan näitä
sekä yhteisissä kokouksissa että käyttäessään niitä yksikseen
rukoillessaan, ne olivat tulleet niin hänen henkiseksi omaisuudekseen,
ettei hän enää muistanut niitä mistään oppineensa, vaan lauseet tulivat
hänen huuliltaan lämmittävinä ja mukaansatempaavana, niinkuin ne
olisivat kuohuneet hänen oman sydämensä syvyydestä. Vaikka sanat
lausuttiin hiljaa, oli äänen sointu niin harras ja ylevä, että se
vaikutti enemmän kuin suurella voimalla ja ulkonaisella komeudella
pidetty hartaushetki. Niinpä se valtasi kuulijat kokonaan, sillä sanat,
jotka lähtevät sydämestä ja vuotavat hartauden ja tuskan pusertamina
esille, löytävät aina vastakaikua jokaisessa ihmissydämessä.
Mutta kun hän joutui puhumaan heidän omasta tilastansa ja kuolevasta
miehestä, hänen sanoihinsa tuli yliluonnollinen juhlallisuus ja hartaus.
Kielen kauneus säilyi yhä, mutta siihen liittyi lämmin, kaikkivoittava
lapsen rakkaus ja kaiho erota kalleimmasta elämässä; ja hänen sanansa
saivat syvän juhlallisuuden ja hartauden, joka läheni todellista
kaunopuheisuutta. Me voisimme toistaa hänen lauseitansa, mutta emme pidä
sopivana esittää sitä, joka eli vain hänen sielunsa pyhätöissä, vaikka
hädän hetkenä toisetkin joutuivat hänen henkensä salaisista lahjoista
osallisiksi.
Tämä yksinkertainen, mutta juhlallinen näytelmä vaikutti eri tavalla eri
yksilöihin. Dunham itse eli kokonansa rukouksessa mukana, ja tunsi
sellaista huojennusta kuin ihminen, joka raskaine kuorminensa on
takertunut orjantappurapensaikkoon, josta hän ei luule vapaaksi
pääsevänsä, mutta sitten tulee joku, joka nostaa kokonansa pois kuorman
hänen hartioiltansa. Cap oli hämmästynyt ja ihastunut, vaikka vaikutus
ei hänen mielessään ollut kovin syvä eikä kestävä. Hän tutkisteli omien
tunteittensa laatua ja epäili, olivatko ne niin miehekkäät ja
sankarilliset kuin olisi pitänyt, mutta totuus, inhimillinen hartaus ja
uskonnon voima vaikuttivat häneen kuitenkin niin, ettei hän käynyt
raa'asti vastaan väittämään, kuten tavallisesti. Jasper polvistui juuri
Mabelin kohdalla toisella puolen vuodetta, peitti kasvonsa ja seurasi
sanoja sellaisella vakavuudella kuin omalla rukouksellaan olisi tahtonut
lisätä toisen rukouksen voimaa, vaikkakin on epävarmaa, eikö häneen
rukoilijan äänen sointu ja sanojen helinä vaikuttanut enemmän kuin
rukouksen sisällys.
Vaikutus Haukansilmään oli voimakas ja ilmeinen -- ilmeinen, sillä hän
seisoi suorana, myöskin Mabelia vastapäätä ja ilme hänen kasvoillaan
vaihteli lakkaamatta todistaen voimakkaitten tunteitten liikkuvan hänen
sielussansa. Hän nojasi pyssyynsä ja joskus hänen jäntevät sormensa
puristivat sitä, niinkuin hän olisi tahtonut musertaa aseen kappaleiksi.
Kun Mabelin sanat tulivat innokkaimmiksi ja lämpimimmiksi; hän pari
kolme kertaa kohotti katseensa rosoiseen laipioon ikäänkuin nähdäkseen,
eikö rukouksen kuulija ilmestyisi näkyville. Sitten taas hänen tunteensa
kääntyivät siihen olentoon, jonka sielusta nämä ihanat ajatukset
nousivat Isän puoleen. Mabelin kasvot eivät enää olleet kalpeat, vaan
niistä hohti innostuksen tuli ja ne olivat suloiset kuin aamun sarastus
sateen jälkeen. Näinä hetkinä Haukansilmän miehekäs ihastus kuvastui
koko kauneudessaan hänen kasvoillansa ja kun hän tuijotteli
sankarittareemme, loisti hänen silmistään ihana rakkauden tuli.
Kersantti Dunham asetti kätensä Mabelin päälaelle, kun tämä lopetti
rukouksensa ja kätki kasvonsa peitteeseen.
"Jumala sinua siunatkoon, minun rakas lapseni, Jumala sinua siunatkoon!"
hän kuiskasi, sillä voimat eivät sallineet lausua sitä ääneen. "Tämä
tuottaa todellista lohtua. Jospa minäkin voisin noin rukoilla!"
"Isä, sinä osaat 'Isämeidän'; sinä itse opetit sen minulle, kun minä
olin vielä lapsi."
Kersantin kasvot kirkastuivat hymyyn, sillä hän todellakin tunsi
täyttäneensä tämän vanhemman-velvollisuutensa ja sen muisto tuotti
hänelle suloista tyydytystä tänä vakavana hetkenä. Hän oli sitten ääneti
useita minuutteja ja kaikki luulivat, että hän seurustelee Jumalansa
kanssa.
"Mabel, lapseni!" hän vihdoin virkkoi äänellä, joka jo kuului melkein
haudan takaa, -- "Mabel, minä jätän sinut." Henki tällaisena hetkenä
näyttää pakottavan ruumiin tottelemaan sen määräyksiä. "Minä jätän
sinut, lapseni; missä on sinun kätesi?"
"Tässä, rakkahin isä -- ota ne molemmat; oi, ota ne molemmat!"
"Haukansilmä", lisäsi kersantti tapaillen vuoteen toiselta puolen, johon
Jasper oli polvistunut, ja saaden nuorukaisen käden erehdyksessä
omaansa, "ota tämä. Isänä minä jätän hänet sinulle -- kuten -- te
molemmat tahdotte. Jumala -- siunatkoon -- siunatkoon teitä molempia!"
Tänä kauheana hetkenä ei kukaan hennonut oikaista kersantin erehdystä ja
parin minuutin perästä hän nukahti pitäen Jasperin ja Mabelin käsiä
molempien omiensa välissä. Sankarittaremme oli kokonaan unohtanut
todellisuuden, kunnes Cap virkahti, että kaikki oli nyt lopussa.
Kohottaessaan silmänsä Mabel kohtasi Jasperin katseen ja tunsi hänen
lämpimän kädenpuristuksensa. Mutta tänä hetkenä täytti yksi ainoa tunne
hänen sydämensä ja Mabel ratkesi itkuun tuskin tietäen, mitä oli
tapahtunut. Haukansilmä tarttui Jasperin käteen ja johti hänet ulos.
Ystävykset astelivat tulen ohi, yli nurmikentän ja saapuivat melkein
toiseen päähän saarta virkkamatta sanaakaan. Siellä he pysähtyivät ja
Haukansilmä puhui. "Kaikki on lopussa, Jasper", hän virkkoi -- "nyt on
kaikki lopussa. Voi kuitenkin! Kersantti on päättänyt retkensä, ja se on
tapahtunut viheliäisen mingon käden kautta. Emme olisi ikinä uskoneet
että näin voisi käydä, ja kuitenkin hänen kohtalonsa jo huomenna saattaa
olla sinun tai minun!"
"Entäs Mabel? Mihin Mabel nyt joutuu, Haukansilmä?"
"Sinä kuulit kersantin viimeiset sanat. Hän on jättänyt lapsensa minun
huomaani, Jasper; ja se on juhlallinen luottamus -- totisesti -- se on
juhlallinen luottamus."
"Se on luottamus, Haukansilmä, ja ilolla voisi kuka tahansa osoittaa
sinulle sellaista", vastasi nuorukainen katkerasti hymyillen.
"Usein olen ajatellut, että tämä on tullut väärän miehen hyväksi. Minä
en ole sovelias, Jasper, minä en ole sovelias -- todellakin luulen, että
minä en ole. Mutta jos Mabel unohtaa kaikki minun puutteeni ja suostuu
minuun, minulla ei ole oikeutta paeta onneani, ja ehkäpä muutkin ne
unohtavat, sillä onhan minullakin joitakin ansioita."
"Ei kukaan moiti sinua, Haukansilmä, siitä, että menet naimisiin Mabel
Dunhamin kanssa enempää kuin siitäkään, että kannat rinnassasi
jalokiveä, jonka ystävä on sinulle vapaasti antanut."
"Mutta luuletko sinä, että ihmiset moittivat Mabelia, poika? Siinäkin
suhteessa minulla on ollut epäilykseni, sillä kaikki ihmiset eivät
katsele minua samoilla silmillä kuin sinä ja kersantin tytär." Jasper
Vesikoira värähti kuin mies, jonka äkkiä valtaa ruumiillinen tuska,
mutta joka tahtonsa lujuudella koettaa pysyä pystyssä. "Miehet ovat
kateellisia ja pahansuopia ainakin täkäläisissä varustuksissa. Joskus
minä toivon, Jasper, että Mabel olisi mieltynyt sinuun ja sinä olisit
mieltynyt häneen, sillä usein minusta tuntuu, että sellainen kuin sinä
sittenkin voisi tehdä hänet onnellisemmaksi kuin minä."
"Me emme puhu siitä, Haukansilmä", keskeytti Jasper lyhyesti ja
kärsimättömästi, "sinusta tulee Mabelin mies eikä ole oikeutta ajatella
ketään muuta sille sijalle. Mitä minuun tulee, minä otan Capin neuvosta
vaarin ja katson, voiko minusta jotakin tulla menemällä suolaisille
vesille."
"Sinä, Jasper Western! Sinäkö jättäisit järvet, metsät ja nämä
rajaseudut! Ja kaikki tämä siksi, että pääsisit kaupunkeihin ja
linnoihin elämään siellä teeskentelyn maailmoissa ja saisit vaihdetuksi
vedet hieman toisenmakuisiin! Eikö meillä ole suolalähteitä, jos sinä
nyt välttämättä suolaa halajat? ja eikö meidän pitäisi tyytyä siihen,
mitä Luoja on juuri meille antanut? Laskujani tehdessäni minä olen
ottanut lukuun sinut, poika, -- sillä minä todellakin ajattelin nyt, kun
Mabel ja minä aiomme elää samassa majassa, että jonakin päivänä sinäkin
haluat valita itsellesi toverin ja asettua meidän naapuriksemme. Minulla
on ihana paikka noin viisikymmentä penikulmaa Oswegosta länteen, johon
olen itse ajatellut asettua. Siinä lähellä on verraton satamapaikka,
johon voi aluksella tulla ja mennä milloin ikinä haluaa. Minä
kuvittelin, että sinä vaimoinesi asettuisit toiseen paikkaan ja Mabel ja
minä toiseen. Me muodostaisimme oivan yhteiskunnan ja jos Jumala suo
jonkunkaan luoduistaan olla onnellinen, ei koko maan päällä ole
onnellisempia kuin me neljä."
"Sinä unohdat, ystäväni", vastasi Jasper ottaen toisen käden ja
puristaen sitä ystävällisesti hymyillen, "ettei minulla ole sitä
neljättä, jota rakastaisin ja josta huolta pitäisin, ja epäilen
suuresti, voinko minä koskaan rakastaa ketään, niinkuin minä rakastan
sinua ja Mabelia."
"Kiitos, poika -- minä kiitän sinua koko sydämestäni, mutta se, mitä
sinä kutsut rakkaudeksi Mabeliin, on vain ystävyyttä ja se on ihan
toinen tunne kuin minun. Näes, sensijaan, että nukkuisin yöni rauhassa,
kuten on luonnon vaatimus, minä uneksin Mabel Dunhamista lakkaamatta.
Hän kummittelee kaikkialla minun mielessäni. Kun minä kohotan
hirvenkaatajani saadakseni hirvipaistia, eläin katsoo minuun ja minusta
tuntuu, niinkuin sillä olisi Mabelin suloiset silmät ja se ilakoiden
virkkaisi: 'ammu, jos uskallat!' Sitten minä kuulen hänen viehättävän
äänensä lintujen laulussa, ja juuri viimeksi nukkuessani minä tahdoin
kantaa käsilläni Mabelin Niagaran yli mieluummin kuin erota hänestä.
Katkerinta, mitä milloinkaan olen kokenut, oli, kun paholainen tai mingo
kerran unissa pani minut ajattelemaan, että minä olin menettänyt Mabelin
joko jossakin onnettomuudessa -- tai toinen oli hänet minulta vienyt."
"Oi, Haukansilmä! Jos sinä tunnet sen niin katkerana unissasi, mitä
onkaan sanottava siitä, joka tietää, että tuo on totta, totta, totta --
niin totta, ettei se jätä vähintäkään toivoa, vaan tuskan ja epätoivon?"
Sanat pääsivät ryöstäytymään Jasperilta tahtomatta, niinkuin putouksesta
olisivat äkkiä sulut katkenneet ja vesi olisi hyökännyt kohisten alas.
Ne tulivat tahdottomasti, melkein tajuamatta, mutta niissä ilmeni niin
syvä tunne ja totuus, etteivät ne jättäneet epäilykselle sijaa.
Haukansilmä hätkähti, tuijotti kokonaisen minuutin ystäväänsä kuin
poissa suunniltaan, ja kaikista vastustuksista huolimatta totuus välähti
selvänä hänen mielessään. Jokainen tietää, mitä vaikuttaa, kun
paljastetaan yht'äkkiä koko elämää mullistava totuus, joka kerralla
selvittää kaikki siitä johtuvat seikat ja langanpäät, miten terävä on
silloin ajatus ja miten valmis on vääryydet sovittamaan. Sankarimme oli
niin luottavainen luonteeltaan, niin suora ja valmis kuvittelemaan, että
kaikki hänen ystävänsä sydämensä pohjasta soivat hänelle yhtä paljon
onnea kuin hän heille, ettei tähän onnettomaan hetkeen asti ollut hänen
mieleensä johtunut pieninkään ajatuksen pilkahdus, että Jasper voisi
ihailla sillä tavalla Mabelia. Hän oli kuitenkin liian tottunut ihmisten
intohimoisten tunteitten purkauksiin, ja tämä oli niin voimakas ja
luonnollinen, ettei se jättänyt pienintäkään sijaa epäilyksille.
Ensimmäinen tunne, joka seurasi tätä varmuutta, oli syvän epätoivon ja
tuskan. Hän muisti Jasperin nuoruutta, hänen ulkonaisia etujansa, joiden
ehdottomasti täytyi miellyttää Mabelia enemmän kuin hän itse ikinä
saattoi. Sitten pääsivät hänen luonteensa jaloimmat voimat vallalle ja
hän alkoi epäillä ja arvostella itseänsä ja antaa arvoa toisten
tunteille, kuten hän aina oli tehnyt. Hän otti Jasperia kädestä, johti
hänet kaatuneen hongan luo ja puoliksi pakotti hänet istumaan sen
rungolle istahtaen itse viereen.
Tänä hetkenä hänen tunteensa raivosivat, ja Vesikoira hämmästyi niiden
voimaa ja häpesi itseänsä. Nuorukainen olisi antanut kaiken maailman
rikkaudet, jos olisi saanut takaisin kolme viimeistä minuuttia. Mutta
hän oli kuitenkin liian rehellinen ja tottunut aina kohtelemaan
ystäväänsä suoruudella, niin ettei voinut ajatellakaan koettaa edelleen
salata totuutta tai vastata kierrellen niihin kysymyksiin, joita
varmasti toinen tekisi. Vaikka hän vapisi ajatellessaan, mitä seuraisi,
hän ei kuitenkaan hetkeäkään ajatellut kiertää totuutta.
"Jasper", virkkoi Haukansilmä niin vakavalla äänellä kuin olisi tahtonut
saada soimaan kaikki kuulijansa hermot, "tämä _on_ hämmästyttänyt minua!
Sinä sittenkin rakastat Mabelia, kuten olin ajatellut, ja vaikka minun
turhamaisuuteni ja harhaluuloni ovat julmasti minua pettäneet, minä
kuitenkin syvästi säälin sinua, poika, säälin koko sielustani! Niin,
minä tiedän, kuinka hirveästi täytyy koskea, jos asettaa toivonsa
sellaiseen olentoon kuin Mabel, eikä saa vastakaikua tunteillensa. Tämä
asia meidän on selvitettävä, Vesikoira, kuten delawarelainen sanoo, niin
ettei pienintäkään pilvenhattaraa jää meidän välillemme."
"Mitä selvittämistä siinä on, Haukansilmä? Minä rakastan Mabel Dunhamia,
mutta Mabel ei rakasta minua -- hän ottaa mieluummin sinut mieheksensä,
ja viisainta, mitä minä voin tehdä, on heti lähteä merille ja koettaa
unohtaa teidät molemmat."
"Unohtaa minut, Jasper! Se olisi rangaistus, jota minä en ole ansainnut.
Mutta mistä sinä tiedät, että Mabel pitää enemmän _minusta?_ Mistä sinä
sen tiedät, poika? Minusta se näyttää ihan mahdottomalta!"
"Eikös hän aio mennä naimisiin sinun kanssasi? Ja voisiko Mabel mennä
naimisiin sellaisen kanssa, jota ei rakasta?"
"Kersantti on kovasti kehoittanut häntä siihen ja velvollisuutensa
tunteva lapsi saattoi pitää vaikeana vastustaa kuolevan isänsä toiveita.
Oletko sinä koskaan sanonut Mabelille, että sinä ihailet häntä, että
sinun tunteesi häneen ovat sellaiset?"
"En milloinkaan, Haukansilmä. Minä en voisi tehdä sinulle sellaista
vääryyttä."
"Minä uskon sinua, poika -- minä uskon sinua. Ja nyt sinä tahtoisit
lähteä merille ja viedä tuon tunteesi mukanasi. Mutta se ei saa
tapahtua. Mabelin täytyy saada kuulla kaikki, ja hänen tulee menetellä
mielensä mukaan, vaikka minun sydämeni murtuisi tässä kokeessa. Teidän
välillänne ei siis ole ollut mitään puhetta, Jasper?"
"Ei oikeastaan, ei suorastaan mitään. Kuitenkin minä tunnustan sinulle
kaikki, Haukansilmä, sillä sen olen sinunlaisellesi vanhalle ystävälle
velkaa ja loppukoon tämä juttu sitten tähän. Sinähän tiedät, miten
nuoret ihmiset ymmärtävät toisiansa tai ainakin luulevat ymmärtävänsä,
vaikk'eivät aina käytäkään sanoja! ja ymmärtävät, tai ainakin luulevat
ymmärtävänsä toistensa ajatuksia tuhansista pikku seikoista."
"En minä, Jasper, en minä", vastasi opas rehellisesti, sillä totuuden
tunnustaaksemme, hän ei milloinkaan ollut tuntenut sitä ihanaa
merkkikieltä, joka salaisten tunnustähtien kautta antaa ihania lupauksia
kertoen lukemattomista unelmista ja toiveista. "En minä, Jasper, siitä
minä en mitään tiedä. Mabel on aina kohdellut minua suurella
ystävyydellä ja ilmaissut sen myöskin niin selvin sanoin, kuin kieli
ikinä voi kertoa."
"Sinulla on ollut onni kuulla hänen sanovan, että hän rakastaa sinua,
Haukansilmä?"
"Ei, Jasper, -- ei juuri niillä sanoilla. Hän on sanonut minulle,
ettemme koskaan voisi, ettemme koskaan voisi mennä naimisiin, että _hän_
ei ole kyllin hyvä _minulle_, vaikka hän sanoo kunnioittavansa ja
ihailevansa minua. Mutta sitten kersantti on sanonut, että nuoret,
hennot tytöt tunnustavat lempensä siten, ja että hänen äitinsä sanoi ja
menetteli siten ennen häntä ja että minun pitäisi olla tyytyväinen, jos
hän jotenkin ilmaisisi suostuvansa avioliittoon kanssani. Sen vuoksi
minä olen kuvitellut, että kaikki olisi, niinkuin pitääkin."
Kuvaisimme tapauksia ja ihmisiä väärin, ellemme lisäisi, että huolimatta
ystävyydestään ja siitä rehellisestä toivostaan, että Haukansilmä olisi
täysin onnellinen, Jasper tunsi sydämessään kuvaamattoman ilon
sykähdyksen kuullessaan tämän. Siihen ei sisältynyt toivoa, että
olosuhteet olisivat muuttuneet hänelle edullisemmiksi, vaan
mustasukkaisuus sai tyydytystä, ettei toinenkaan ollut kuullut sitä
ihanaa tunnustusta, joka häneltä oli kielletty.
"Puhu minulle vielä siitä keskustelusta, jossa ei kieltä tarvita",
lisäsi Haukansilmä, jonka kasvojen ilme kävi yhä murheellisemmaksi ja
joka kuitenkin kysyi, vaikka näytti aavistavan, että vastaus vain
lisäisi hänen suruansa. "Minä olen keskustellut Chingackgookin ja hänen
poikansa kanssa -- ennenkuin poika kaatui -- tällä tavalla; mutta minä
en ole voinut aavistaa, että nuoret tytöt olisivat tottuneet siihen -- ja
kaikista vähimmän Mabel Dunham."
"Eihän se ole mitään, Haukansilmä. Minä tarkoitan vain jotakin katsetta,
hymyä, silmän pilkahdusta tai käden värähdystä, kun neitonen on joskus
tervehtinyt minua, ja kun minä olen ollut kyllin heikko värähtelemään
Mabelin hengityksestä tai hänen vaatteittensa kosketuksesta, minun
ajatukseni on vienyt minut harhaan. En ole milloinkaan selvään puhunut
Mabelille, eikä siitä nyt ole enää mitään hyötyä, kun kaikki toivo on
mennyt."
"Jasper", vastasi Haukansilmä koruttomasti, mutta niin varmasti ja
arvokkaasti, että toinenkin huomasi tämän keskustelun loppuneen tähän,
"meidän tulee puhua kersantin hautaamisesta ja palaamisestamme pois
tältä saarelta. Kun kaikki nämä on saatu suoritetuksi, on aikaa kyllin
puhua kersantin tyttärestä. Tämä asia on täydelleen selvitettävä, sillä
isä jätti huolenpidon tyttärestään minulle."
Jasper oli iloinen, että puhe lähti toiselle ladulle, ja ystävykset
erosivat kukin täyttämään oman luonteensa ja tottumustensa mukaisia
velvollisuuksia.
Iltapäivällä olivat kuolleet haudatut. Kersantti Dunham oli saanut
leposijansa keskellä nurmikenttää olevan tuuhean lehmuksen alla. Mabel
itki katkerasti toimituksen kestäessä ja tunsi kyynelistä saavansa
kuormallensa huojennusta. Yö kului rauhallisesti, samoin kuin seuraava
päiväkin saarella, sillä Jasper selitti, että myrsky oli liian raju,
että he olisivat voineet lähteä järvelle. Sama syy esti myöskin kapteeni
Sanglieria lähtemästä saarelta ennenkuin kolmannen päivän aamuna
kersantti Dunhamin kuolemasta, kun myrsky oli asettunut ja tuuli
tyyntynyt. Sitten hän erosi jätettyään hyvästit Haukansilmälle osoittaen
samalla, että toinen oli kokonaan voittanut hänen mielisuosionsa.
Molemmat tunsivat kunnioittavansa toisiansa, vaikkakin kumpikin näki
toisessansa katkeran vihollisen.