"Oi, suo'os mun kanssasi hengittää
sitä ilmaa, min henkesi pyhittää!
Ja vaikka se tietäni johtaisi minne,
eloon tai kuoloon, sua seuraan sinne."
_Moore_.
Haukansilmä oli tottunut yksinäisyyteen. Mutta kun Lokki kokonaan katosi
näkyvistä, hän oli menehtyä ikävään. Milloinkaan ennen hän ei ollut
tajunnut, että hänen täytyy elää eristettynä muusta maailmasta. Nyt hän
oli kuitenkin vähitellen tottunut elämään muiden kanssa ja omistanut
sivistyneen yhteiskuntaelämän tapoja, joihin liittyi ihana toivo
suloisesta kotionnesta. Kerta vilahduksella oli nyt kaikki kadonnut ja
hänet oli jätetty yksin, ilman toveria ja ilman toivoa. Vieläpä
Chingackgookkin oli jättänyt hänet, vaikkakin vain joksikin ajaksi, ja
hän tunsi, että hän nyt eli elämänsä vaikeinta ja ihmeellisintä aikaa.
Hän seisoi pyssyynsä nojaten, kuten edellä on sanottu, hievahtamatta
paikaltaan vielä kauan sen jälkeen, kun Lokki oli kadonnut näkyvistä.
Jäsenet näyttivät ainaiseksi paikoilleen kangistuneen ja vain sellainen
mies, jonka jänteret olivat lujat kuin rauta, saattoi niin kauan pitää
saman marmoripatsaan aseman. Kun hän vihdoin lähti liikkeelle, olivat
hänen askelensa hitaat ja raskaat, niinkuin hänen hartioillensa olisi
laskettu koko maailman kuorma.
Oli merkillistä, että tämän ihmeellisen olennon ajatukset ja elimet
pysyivät aina täydellisesti kurissa ja hän tajusi velvollisuutensa,
näyttäytyipä sitten elämä miltä puolelta tahansa. Tässäkään tapauksessa
eivät nämä ominaisuudet häntä pettäneet. Vaikka hänen ajatuksensa olivat
Mabelin luona ja hän muisteli yhä hänen kauneuttaan, sitä, että tyttö
piti Jasperista enemmän kuin hänestä, hänen kyyneleitään ja eroansa,
hänen askelensa kuitenkin johtivat häntä sinne, missä Kevät tuskansa
murtamana viipyi miehensä haudalla. Seuraava keskustelu tapahtui
tuskarooran kielellä, jota Haukansilmä sujuvasti osasi, mutta koska sitä
ymmärtävät vain ne, jotka sitä erikoisesti ovat tutkineet, me otamme
vapauden kääntää sen vapaasti englanniksi.
Kevät oli päästänyt tukkansa hajalleen ja peittänyt sillä kasvonsa.
Vuoroin hän istui kivellä, joka oli nostettu Nuolenpään haudasta,
vuoroin taas makasi ja piehtaroi haudan mullassa tajuamatta vähintäkään
toisen läsnäolosta. Hän luuli, että kaikki olivat lähteneet, eikä
Haukansilmän mokkasiinin hiljainen sipsutus ollut muuttanut tätä
ajatusta.
Haukansilmä tuijotteli häneen useita minuutteja mykkänä katselijana. Kun
hän tajusi toisen tuskan ja ajatteli sitä vahinkoa, jonka toinen oli
kärsinyt, hänestä oma murhe tuntui pieneltä, sillä Kevät oli menettänyt
miehessään kaikki, mitä hänellä oli, koko elämän.
"Kevätkaste", hän sanoi juhlallisesti ja äänessä ilmeni syvä osanotto ja
lämpö, "sinä et ole surussasi yksin. Nouse ja luo silmäsi ystävään."
"Keväällä ei ole enää yhtään ystävää!" vastasi vaimo. "Nuolenpää on
mennyt onnellisille metsästysmaille eikä ole jättänyt ketään huoltamaan
Keväästä. Tuskaroorat karkoittavat hänet kodistansa, irokeesit vihaavat
häntä, eikä hän voi heiltä pyytää apua. Anna Kevään kuolla miehensä
haudalla."
"Älä puhu niin, se ei koskaan saa tapahtua. Se sotii järkeä ja oikeutta
vastaan. Uskothan sinä Manitouhun?"
"Hän on peittänyt kasvonsa Keväältä, koska on hänelle vihainen. Hän on
jättänyt hänet yksin kuolemaan."
"Kuuntele miestä, joka pitkän kokemuksen kautta on tutustunut
punaihoisiin ja ymmärtää heitä, vaikka itse onkin syntynyt valkoisena ja
saanut valkoisen lahjat. Kun valkoihoisten Manitou tahtoo tehdä hyvää
valkoisen sydämelle, Hän jättää hänet murheeseen, sillä surussa, Kevät,
me parhaiten opimme tutkimaan ja tuntemaan itseämme. Suuri Henki tahtoo
sinulle hyvää ja Hän on ottanut sinulta päällikön pois, ettei hänen
petollinen kielensä olisi saanut kokonaan turmella sinua ja muuttaa
sinun sydäntäsi mingoksi, niinkuin on sinut johtanut mingojen seuraan."
"Nuolenpää oli suuri päällikkö", vastasi vaimo ylpeästi.
"Hänellä oli ansionsa, oli kyllä, ja hänellä oli myöskin vikansa. Mutta,
Kevät, sinä et kokonaan ole hylätty. Sure nyt, kuten luontosi vaatii,
mutta sopivan ajan tullen minä sanon sinulle enemmän."
Haukansilmä meni nyt kanottiinsa ja jätti saaren. Päivän kuluessa Kevät
kuuli pari kertaa hänen pyssynsä paukahduksen ja auringonlaskun maissa
hän taas ilmestyi tuoden kaksi valmiiksi keitettyä lintua ja ne oli
valmistettu niin taitavasti, että olisivat suurimmankin herkuttelijan
ruokahalua voineet herättää. Tämä huolenpito kesti kokonaisen kuukauden,
jolloin Kevät suri ja odotti kuolemaa, vaikkakin käytti suojelijansa
ystävyyttä hyväksensä. Joskus he keskustelivat pitempään ja Haukansilmä
koetti lievittää hänen suruansa, mutta onnistuminen näytti sangen
vähäiseltä. Kevät nukkui muutamassa majassa ja hän laski päänsä
turvallisena levolle luottaen lujasti suojelijaansa, vaikka Haukansilmä
oli laittanut itselleen majan jollekin muulle saarelle ja vietti siellä
yönsä.
Kuukauden kuluttua vuodenaika oli kuitenkin muuttunut niin myöhäiseksi,
ettei Kevät voinut tuntea oloansa miellyttäväksi. Puut olivat
pudottaneet lehtensä ja yöt muuttuivat kylmiksi ja tuulisiksi.
Näihin aikoihin ilmestyi saarelle Chingackgook ja keskusteli kauan ja
luottavasti saarelle-jääneen ystävänsä kanssa. Kevät tarkasti heitä
etäämpää ja huomasi, että hänen suojelijansa oli vakava ja murheellinen.
Hiipien hänen luokseen hän koetti lievittää hänen suruansa naisen
hellyydellä ja vaistolla.
"Kiitos, Kevät, kiitos!" sanoi opas, "se on hyvin tarkoitettu, vaikka
hyödytöntä. Mutta nyt on aika jättää tämä paikka. Huomenna me lähdemme
täältä. Sinä tulet meidän kanssamme, sillä nyt sinä jo olet oppinut
kuulemaan järjen ääntä."
Kevät taipui siihen intiaanivaimon nöyryydellä ja hän vetäytyi miehensä
haudalle, jossa hän vietti lopun päivästä. Kun saapui yö, hän jäi sinne
vieläkin huolimatta tuulen kylmyydestä ja vilunväreistä, jotka karsivat
hänen selkäpiitänsä. Hän rukoili heimonsa tavalla kummulla, jonka alla
lepäsivät hänen miehensä maalliset jäännökset, rukoili, että hänen
puolisonsa polut olisivat onnelliset siellä ihanilla metsästysmailla ja
että he kerran uudestaan yhtyisivät. Niin yksinkertaiset kuin hänen
ajatuksensa ja tapansa olivatkin, eli hänen sielussaan kuitenkin harras
usko, että hänen jumalansa kuulee häntä ja antaa anteeksi kaikki, mitä
hänen miehensä ehkä oli rikkonut.
Aamulla kaikki kolme jättivät paikan -- Haukansilmä vakavana ja
hillittynä, Suuri Käärme äänettömänä ja ystäväänsä jäljitellen ja Kevät
nöyränä, alistuvana ja surullisena. He astuivat kahteen suurempaan
kanottiin, jättäen Kevään kanotin pensaikkoon. Chingackgook souti edeltä
ja Haukansilmä seurasi vastavirtaan perässä. Kaksi päivää he siten
sousivat länteen päin ja yhtä monta yötä he viettivät saarilla. Onneksi
ilma oli lämminnyt ja heillä oli mitä ihanin muutamien päivien
intiaanikesä ja kun he saapuivat järvelle, oli se tyyni ja kirkas kuin
kesäsydännä. Ollenkaan sivuilleen katselematta Chingackgook meloi
vihdoin Oswegon suuhun ja Haukansilmä seurasi vanavedessä.
Päivänterä oli kohonnut keskitaivaalle, kun Chingackgook ohjasi siihen
lahteen, jossa Lokki oli ankkuroituna. He laskivat maihin ja huomasivat,
että siihen lähelle oli puusta rakennettu siisti, vaikkakin
koristelematon asumus. Tuntui kuin erämaan rauha ja tyyneys olisi
levännyt sen yllä, mutta siitä huolimatta se näytti viehättävältä ja
kodikkaalta. Jasper seisoi rannalla, ja kun Haukansilmä astui maihin,
oli hän ensimmäisenä puristamassa hänen kättään. Kohtaus oli hellä ja
sydämellinen. Ei tehty mitään kysymyksiä, sillä ilmeisesti Chingackgook
oli selittänyt, kuinka asiat olivat. Haukansilmä ei milloinkaan ollut
sydämellisemmin puristanut ystävänsä kättä kuin nyt ja hän avoimesti
hymyili ja iloitsi, kun hänen ystävänsä kertoi, kuinka onnellinen hän
oli.
"Missä hän on, Jasper? Missä hän on?" kysyi opas vihdoin kuiskaten,
sillä aluksi hän näytti pelkäävän, uskaltaisiko ollenkaan tehdä tätä
kysymystä.
"Hän odottaa meitä huoneessamme, jonne näit Kevään rientävän ennen
meitä."
"Kevät voi käydä keveämmin askelin tervehtimään Mabelia, mutta hänen
sydämensä ei ole kevyempi. No niin, poika, sinä olet kai etsinyt
käsillesi linnan papin ja asia on järjestetty?"
"Me menimme naimisiin viikon päästä siitä, kun lähdimme saarelta ja Cap
jätti meidät seuraavana päivänä. Sinähän olet kokonaan unohtanut kysyä
mitään ystävästäsi Suolavedestä."
"Enpä niinkään, enpä niinkään; Käärme on kertonut minulle kaikki, ja
minä haluankin mieluimmin kuulla Mabelista niin paljon kuin suinkin.
Nauroiko se lapsi vai itki, kun juhlameno oli ohi?"
"Hän teki molempia, ystäväni; mutta --"
"Niin, sehän on heidän tapaistaan -- he ovat kyynelehtiviä ja lempiviä.
Oi, kuinka he ovatkaan ihania! Ja minä luulen, että kaikki on oikein,
mitä Mabel tekee. Luuletko sinä, Jasper, että hän ollenkaan ajatteli
minua tuona ihanana hetkenä?"
"Tiedän, että hän ajatteli, Haukansilmä; ja hän ajattelee sinua ja puhuu
sinusta joka päivä -- ellei joka hetki. Kukaan ei sinua rakasta,
niinkuin me."
"Tiedän, että harvat rakastavat minua enemmän kuin sinä, Jasper.
Chingackgook on nyt ainoa, jolle voin sanoa samaa. Turhaa on viivyttää
sitä enää -- kun sen täytyy tapahtua, on parasta, että se tapahtuu heti.
Niinpä näytä tietä, Jasper, ja minä koetan koota voimani voidakseni
nähdä vielä kerran hänen suloiset kasvonsa."
Jasper näytti tietä ja pian he olivat Mabelin luona. Tämä kohtasi
entisen ihailijansa punoittavin kasvoin ja hänen ruumiinsa vapisi niin,
että hänen oli vaikea pysyä pystyssä, kuitenkin hänen esiintymisensä oli
sydämellistä ja suoraa. Haukansilmän vierailutunnin aikana (sillä
vierailu kesti vain tunnin, vaikka hän söi ystäviensä kanssa) joku
tottunut silmä olisi voinut havaita eron siinä läheisessä
luottamuksessa, jota Mabel osoitti Haukansilmälle ja miehelleen.
Jälkimmäistä kohtaan hän oli kainon pidättyvä, niinkuin aina nuoret
vaimot, katse oli hellä, ääni viehkeämpi kuin tavallisesti ja kun hän
loi silmänsä häneen lehahti kasvoille kirkas puna kertoen tunteista,
jotka eivät vielä olleet täysin tyyntyneet. Haukansilmää kohtaan hän oli
hartaan ystävällinen ja osanottavainen; ääni ei koskaan värissyt eikä
katse painunut maahan eikä puna noussut kasvoille, ellei innostuksesta
keskusteltavaan asiaan.
Vihdoin tuli hetki, jolloin Haukansilmän täytyi lähteä. Chingackgook oli
jo pannut kanotit talteen ja viivytteli metsänlaidassa, josta ura lähti
erämaihin. Siellä hän tyynesti odotti ystävänsä tuloa. Heti kun
Haukansilmä tämän huomasi, hän nousi juhlallisin ilmein ja heitti
hyvästinsä.
"Joskus olen ajatellut, että minun oma kohtaloni on hieman kova", hän
nauroi, "mutta tuo vaimo on mulle, Mabel, opettanut järkeä."
"Kevät jää minun luokseni elämään ja olemaan" keskeytti sankarittaremme
kiihkeästi.
"Niin minäkin ajattelin. Jos kukaan onnistuu saamaan hänet unohtamaan
murheensa, onnistuu se varmaan teille, Mabel, vaikka minä teidänkin
voimaanne tässä asiassa suuresti epäilen. Se raukka on ilman heimoa,
samoin kuin hän nyt on ilman miestä, eikä ole helppoa lohduttaa sitä,
joka nämä molemmat on menettänyt. Voi kuitenkin! Mitä minulla on
tekemistä toisten surujen ja avioliittojen kanssa, ikäänkuin minulla ei
olisi omassa kuormassani kylliksi? Älkää puhuko minulle, Mabel, älä puhu
mitään, Jasper, antakaa minun mennä rauhassa, kuten mies. Minä olen
nähnyt teidän onnenne, ja se on paljon se, ja minun on nyt helpompi
kantaa omaa suruani. Ei, minä en enää koskaan suutele teitä, Mabel -- en
koskaan suutele enää teitä. -- Tässä on käteni, Jasper. Purista sitä,
poika, purista sitä -- ei pelkoa, että se murtuu, se on miehen käsi. --
Ja nyt, Mabel, ottakaa se; ei, te ette saa tehdä niin", -- estäen
Mabelia suutelemasta sitä, kun tämä valeli sitä kyynelillänsä -- "teidän
ei pidä tehdä niin --"
"Haukansilmä", kysyi Mabel, "koska me taas kohtaamme toisemme?"
"Sitä olen itsekin ajatellut -- niin, minä olen ajatellut sitä. Jos
kerran tulee se aika, jolloin voin kohdata teitä sisarenani tai
lapsenani -- ehkä on parempi sanoa lapsenani, sillä te olette kyllin
nuori voidaksenne olla minun tyttäreni -- silloin minä palaan, sillä
suuresti keventäisi sydäntäni saada nähdä teidän onnenne. Mutta jos minä
en voi, hyvästi! hyvästi! -- Kersantti oli väärässä -- niin, kersantti
oli väärässä!"
Tämä oli viimeinen, mitä Jasper Western ja Mabel Dunham koskaan kuulivat
hänen lausuvan. Hän poistui, niinkuin sanat olisivat panneet hänet
nyyhkimään, ja oli pian ystävänsä rinnalla. Heti kun tämä huomasi hänen
lähestyvän, hän nosti taakkansa selkäänsä ja alkoi astella uraa pitkin
odottamatta, että toinen olisi häntä puhutellut. Mabel, hänen miehensä
ja Kevät katselivat Haukansilmän jälkeen toivoen, että tämä tekisi
jonkun jäähyväismerkin tai katsoisi kerran jäljelleen, mutta hän ei
kääntänyt päätänsä. Kerran tai kahdesti he luulivat hänen päänsä
järähtävän, niinkuin sitä olisi puistanut sisäinen katkeruus ja tuska,
ja käsi heilahti, niinkuin hän olisi tiennyt, että häntä katseltiin:
mutta voimakkaat askelet, joiden jäntevyyttä jäytävä suru ei ollut
voinut heikontaa, veivät hänet yhä etemmä uraa pitkin, kunnes hän katosi
metsän varjoisaan poveen.
Ei Jasper eikä hänen vaimonsa koskaan enää tavanneet Haukansilmää. Pari
vuotta he vielä viipyivät Ontarion rannoilla, mutta sitten Capin
hartaista pyynnöistä suostuivat muuttamaan New Yorkiin, jossa Jasperista
tuli hyvinmenestyvä ja kunnioitettu kauppias. Kolmesti vuosien kuluessa
Mabel sai lahjaksi kallisarvoisia turkiksia ja hänen tunteensa sanoivat
hänelle, mistä ne tulivat, vaikk'ei minkäänlaista lappua ollut mukana.
Kerran, ollessaan jo monen nuorukaisen äiti, matkusti Mabel poikineen,
joista vanhin esiintyi hänen ritarinaan, mohokkien asumaseuduilla.
Siellä hän huomasi eräässä tilaisuudessa yksinkertaisesti puetun miehen,
joka tarkasteli etäältä häntä niin kiihkeästi, ettei hän voinut olla
kyselemättä tarkemmin tuosta miehestä. Silloin hänelle kerrottiin, että
mies oli kuuluin metsästäjä näillä main -- tämä oli vallankumouksen
jälkeen -- luonteeltaan jalo ja puhdas, oikeudenmukainen ja omituinen,
joka ei sisäiseen maailmaansa ketään päästänyt, ja täällä häntä
sanottiin Nahkasukaksi. Sen enempää rouva Western ei saanut tietää,
vaikkakin tämän oudon ja omituisen metsästäjän näkeminen tuotti hänelle
unettoman yön ja muutamiksi päiviksi heitti surunhäivän hänen vieläkin
kauniille kasvoillensa.
Se kaksinkertainen vahinko, jonka Kevät oli kärsinyt menettäessään
miehensä ja heimonsa, vaikutti häneen, kuten Haukansilmä oli ennustanut.
Hän nukahti eräänä iltana Mabelin majassa järven rannalla, ja Jasper vei
hänen ruumiinsa Tuhatsaarille, jossa hautasi hänet Nuolenpään viereen.
Lundie vietti vihdoin häät nuoruutensa lemmityn kanssa ja palasi
kotiseuduillensa karaistuneena ja jäykkänä soturina. Hänen nuorempi
veljensä on säilyttänyt hänen nimensä meidän aikoihimme asti, sillä hän
peri veljensä arvon ja aseman, jonka hän kuitenkin pian vaihtoi tuntien
taipumustensa vetävän häntä merille.